Ihanan kamala ja kamalan ihana pentu

Mä en ole vauvaihminen. Enkä pentuihminenkään. Aloitetaanko siitä?

En ole koskaan potenut vauvakuumetta, vaan haaveillut lapsesta - toimeliaasta, hassuttelevasta ja ajattelevasta lapsesta. Musta on ihan parasta kun tuo jälkeläinen on nyt 2½-vuotias, se on niin huippu tyyppi ja sen kanssa on (suurimmaksi osaksi) älyttömän hauskaa. On päästy tiettyyn pisteeseen, jossa alun epävarmuudet ja pelot (apuaa...miten tämmönen pidetään hengissä?) on väistyneet ja on jonkinlainen luotto yhteistoimintaan. Mää ymmärrän sitä ja se ymmärtää mua.

Sama pätee koirien kanssa. Ihan rehellisesti voin sanoa, etten mitenkään sydämeni kyllyydestä nauti tästä pikkupentuarjesta. Siis onhan koiranpennut ihania - varsinkin sillon kun ne nukkuu tai sukeltaa. Muuten elämä tommosen Aikapommin kanssa on toistuvaa tulipalojen sammuttelua. Okei, ehkä asiaan vaikuttaa kolme muuta koiraa ja yksi pikkulapsi, mutta suurimmassa osassa ns. tilanteita on yhtenä osapuolena mustavalkonen silakka. Itsereflektion tuloksena olen tullut johtopäätökseen, että suurimman epätasapainon aiheuttaa oma ja varsin henkilökohtainen epävarmuus. Kuinka tätä käytetään? Miten tällä ajetaan? Juuri kun kuvittelet löytänees saman aaltopituuden pennun kanssa, niin alkaa hirvee kohina ja signaali katkeilee. Kuka sää oikein oot? Ja kuka mää oikein oon, kun oon sun kanssa? 

Mä muistan kun Ipe tuli ja se pentuhärdelli alkoi, niin itkin eräänäkin päivänä ja mietin ihan tosissani, että palautan sen. Nyt en oo kertaakaan itkenyt, enkä harkinnut palauttamista. Eli näistä lähtökohdista asiathan on hirveen hyvin! Rationaalinen-minä tietää, että tää pentuaika on ohi ihan yhdessä hujauksessa ja aika kultaa muistot. Mutta kun pahin hepuli on päällä ja yrität pelastaa seniorikansaa johonkin pennun tavoittamattomiin samalla kun lapsen nujupaini tulokkaan kanssa lipsahtaa puolivahingossa huutoitkun puolelle ja sitten kädet verinaarmuilla evakuoit kaikki loput elolliset pienen krokotiilin tieltä, niin...*huokaus*...voi Aika, kyllä nämäkin muistot vielä kultaantuu.

Tuntemattoman ja keskeneräisyyden sietokykyä, sitä elämä pennun kanssa vaatii. Ja varmaan vähän uskallusta tehdä virheitä. Aikan kanssa olen kerennyt kompuroimaan jo varsin monta kertaa. Suurimmat epäonnistumisen tunteet liittyy tilanteisiin, joissa pentu tekee jotain kiellettyä/vaarallista/ärsyttävää ja tilanteita seuraaviin palautteen antoihin. Kun palaa käämi.

Kuten aikaisemmassa postissa kerroin, Aika on melkosen viilee kaveri. Se ei ole erityisen herkkä tai pehmo. Se on semmonen itsevarma asennemuija, joka ei korviansa lotkauta kun sille latelee perkeleitä. Jos historian olisi mulle jotain pitänyt opettaa, niin sen että kovaan ei kannata vastata kovalla. Fannin kanssa käytiin kantapään kautta liian monta taistelua kunnes löysin tien kovan muijan kuoren alle. Se tie oli nimittäin rakkaus. Ja kuinka ollakkaan, Aikalle toimii se sama satu. Kun se pöljäilee, niin lempeän lujasti ohjaten saan kaikkein parhaimman vasteen. Rauhoitu, nyt menee vähän liian kovaa.

Parasta tuossa pentupentusessa on se, että se haluaa ihan hirveen lujasti tehdä asiat oikein. Jos se vain tietää mitä se oikein on. Niska/perse -otteet ja perkeleet ei sitä totisesti sille kerro. Siksipä tarvitsen tonnikaupalla pitkää pinnaa ja ymmärrystä, jolloin on edes teoreettinen mahdollisuus olla lempeä ja kunnioittava. Aika on nimittäin kuin pieni kouluhäirikkö, joka on kuitenkin sisimmältään ihan hikari. Kun sitä arvostaa ja sille antaa luottamusta, se alkaa loistaa. Ja sitten se loistaakin kirkkaasti.

Elossa taas

Blogi nukahtaa aina silloin kun arki on täynnä elämää ja keskitytään siihen olenaiseen eli juuri tähän hetkeen. Ipe on käynyt viisi kertaa laserissa, jonkin verran se on vetreytynyt, mutta ei sillä mitään suurenmoista muutosta ole tapahtunut. Reilu viikon päästä alkaa vesijumppa. Ollaan ulkoiltu kuluneen puolentoista viikon aikana valtavasti, milloin omassa porukassa, milloin kavereiden kanssa. Hervannassa ollaan selvitetty kahteen kertaan Makkarajärven mysteeriä. Nassun ja Milon kanssa pyöritettiin itsemme niin hukkaan, ettei meinattu löytää koko järveä. Pari päivää sen jälkeen vahvuudessa oli Lea koiriensa kanssa. Järvi löytyi ja retkeiltiin pillimehujen ja suklaan voimalla aurinkoisessa kelissä.

Loppuviikko meni ihan uusiin puihin, kun sain esitarkastuksessa olleen gradun viime tinkaan korjaukseen. Mukavaahan se on sunnuntaisin käydä yliopistolla istumassa ja kirjoittamassa. Huokaus sentään, enää korkeintaan viikko niin toivon, että graduahdistus on mennyttä elämää. Eilisen kirjoitusurakan jälkeen käytiin koko perheen voimin Kaupissa. Pari tuntia vierähti, kun ihasteltiin luontoa (kaikin aistein) ja otettiin kuvia.

Torstaina oltiin Niihamassa etsimässä aikaisemmin päivällä liina perässä kadonnutta koiraa (etsintä #45). Ipe oli aivan totaalisen pähkinöinä, kun pitkästä aikaa etsittiin elävää koiraa! Oli nimittäin pikkusen erilainen työskentelyvire - takakenossa sai pidätellä nelivetoa, joka meni semmonen naanantalin aurinko naamalla, etten taas muista milloin viimeksi. Meidän alkuvuoden keikat on ollut lähes järjestäin kuolleita, kuten reilu viikko sitten taas kerran epäonnen Satakunnassa (etsintä #44), jossa Ipe merkkasi pienen metsän kiertämällä sen kolme neljä kertaa. Vaan nyt elävän jäljestys toi sen täydellisen loiston silmiin, jonka olin kerennyt jo lähes unohtaa. Aivan ihanaa oli päästellä pimeässä metsässä otsalampun turvin, kun koira tekee ihan sata lasissa töitä. <3

Perjantai-illan tokot jäi välistä kun jatkettiin edellisen illan hommia (etsintä #46). Tällä kertaa Sari lähti ensin Lyylin kanssa varmistamaan meidän eilisiä tulkintoja ja kovin selväksi kävi, että Ipe oli ihan oikeassa. Meillä oli olettamus, että koira olisi jäänyt kiinni liinastaan, joten tehtiin normaalista poikkeava toimintasuunnitelma ja lähdin Ipen kanssa Lyylin jäljestyksen jälkeen rajaamaan aluetta toisesta ilmansuunnasta. Tarkoituksena oli selvittää, oliko koira mennyt Toimelantien yli Kauppiin päin vai ei. En oo ennen kokeillut alueen tietoista skannausta, mutta Ipe oli ihan kartalla hommasta ja lähti Toimelantie sahaamaan etelään päin. Haki ja haki jälkeä, teki paljon pistoja molempiin suuntiin, mutta palasi aina takaisin tielle ja jatkoi etsintää. Kunnes sitten otti varman kulman kohti Niihamaa ja sitten mentiin taas tukka putkella lähes tunnin verran. Päädyttiin Soukonvuoren alle, jossa teki lopulta todella painokkaan ilmaisun eikä suostunut etenemään. Pimeys jo alkoi laskea, joten en lähtenyt kovin laajasti haravoimaan aluetta. Palattiin takaisin autolle, joka ystävällisesti jumahti mutavelliin kiinni. Yksin metsätien päässä pimeällä, auto jumissa...hmm. Onneks metsästä tuli vielä kaksi otsalamppuista lenkkeilijää, jotka työnsivät meidät pois pälkähästä. Näkisittepä, kuinka rapainen pirssi on... Lauantaina aamupäivällä sain yliopistolle ilouutisen. Koira oli löytynyt jumiutuneena, mutta hyväkuntoisena Soukonvuoren tienoolta.

Etsintähommat jatkuu ensi viikolla, kun käydään tarkistamassa yksi lupaavan oloinen näköhavainto karkurista, joka on ollut jo vuoden päivät reissussa. Toivotaan, että kyseessä on pitkään maan alla ollut karkuri. Nyt kun kevät on koittanut ja lumet sulaneet, niin Fannin etsintäharrastus voitaisiin taas aktivoida. Minimaasturille muutama alkeisjälki, ehkä talven tuumailu on tehnyt hyvää.

May the force be with you

Ollan oltu tosi kiireisiä, kun Ipe aloitti Jediopinnot Star Wars Akatemiassa, pääaineena laserointi. Hekoheko. Tänään ja maanantaina on mursu ollut laseroitavana - perjantaina jatkuu. Ja ens viikolla lissää. Korkea tason lasereita ei kamalasti ole Tampereella, joten ollaan jouduttu käymään Veterissä (vai mikä Animagi se nykyisin onkaan) - eläinlääkäriasema, jossa en normaalisti käy. Hommat on onneksi hoituneet oikein kivasti, laseroinnin suorittaa hoitaja ja aikaa menee vain kymmenisen minuuttia. Ipe vaikuttaa nauttivan toimenpiteestä, silmät alkaa lupsaa melko nopeaan.

Ollaan lenkkeilty ihan normaaliin tapaan, tuo kun on kovin rauhallinen kulkija silloin kun ei ole isompia kavereita mukana - mennä jolkottaa edestakaisin. B-vitamiini tankkaus on käynnissä, samoin öljyillä lutrataan huoletta. Back on tracki on niskassa päivittäin. Vesikävely alkaa lähitulevaisuudessa. Hiljaa hyvää tulee.

Sillä välin - olkoon voima kanssanne.

Ps. Jos haluatte todella voiman luoksenne, niin suosittelen lämpimästi liittymään Huolettoman huhtikuun -kampanjaan. (Löytyy facebookista tuolla nimellä, jos linkki ei toimi.) Kyseessä on Ong Namo -joogakoulun ilmainen hyvinvointikampanja. Oon käynyt tuolla koululla tammikuusta saakka ja voin kertoa, että elämä ei näytä enää samanlaiselta kun on löytänyt kundaliinijoogan. Älkääkä peljätkö mitään guruhörhöilyä, kundaliinijoogassa ei kummarreta kuin omalla sisäiselle gurulle. 

Usko koetuksella

Edellinen posti oli kovin iloinen. Haluan uskoa, ettei onnellisuudesta rankaista, mutta tuntuu kyllä vahvasti siltä, että ollaan saatu karmalta oikein mennen tullen bitch slappia. Viime perjantaiksi sain Ipelle äkkilähtöajan Piiralle. Meidän ja Piiran edellisestä tapaamisesta on vierähtänyt tovi, joten oli mukava käydä kuulemassa hänen ajatuksiaan pitkästä aikaa. Pääsin täystenttaukseen marraskuisesta loukkaantumisesta ja sen jälkeisestä kuntoutuksesta. Turns out, tuo kaveri ei olekaan niin hyvässä jamassa kun olen luullut toivonut. Ei kykene seisomaan staattisesti oikeassa asennossa pitkään, kääntyy banaanille, vasemman puolen selkälihakset joutuneet hurjasti kompensoimaan oikean puolen vammaa, oikea pieniolkalihas surkastunut tiehensä...ihan vain muutamia asioita mainitakseni. Tuli aikalailla lunta tupaan - Ipen tiipii vuotaa.

Ultimaattisin ongelma lienee se, että oikea etunen on ehkä pahin mahdollinen vamman paikka Ipelle. Sen vuoksi, että sen ikuisuusongelma on heikko vasen takanen. Nämä kun yrittävät siellä kompensoida toinen toistensa epätäydellisyyksiä, syntyy yhä suurempi ongelmavyyhti, joka enemmin tai myöhemmin räjähtää käsiin. Vaikka kysehän ei missään nimessä ole siitä, etteikö vammaa olisi yritetty hoitaa tässä neljän kuukauden aikana. Onhan sitä syynätty ja huollettu, ihan röntgenpöytää myöten. Nyt ollaan vaan (taas vaihteeksi) sellaisessa tilanteesta, että pitää mennä ns. back to basics ja rakentaa sille uudestaan oikeanlainen tapa käyttää kroppaa. Suunnitelma on selvä. Agility jäihin, laserilla kireys/kipu pois ja sen jälkeen vesikävelyyn kasvattamaan sitä olkalihasta. Hyvä siitä vielä tullee. En tosin tiiä tuleeko agilitykoiraa, mutta hyvä kuitenkin.

Sitten yks toinen pieni muhkura tässä elämän soljuvassa virrassa. Se Fannin kyljestä poistettu nimittäin. Maanantaina tuli soitto eläinlääkäriltä, patologin terveiset ei olleet ihan sitä mitä lähdettiin havittelemaan: pahanlaatuinen kasvain. Onneksi kuulemma sieltä hyvälaatuisimmasta päästä eli solukoltaan tasalaatuista ja kiinteää. Ongelma on se, että tämän tyyppisen kasvaimen poistossa tervettä kudosta pitäisi poistaa 20mm marginaalilla, mutta koska se oli Fannin kyljessä niin kudosta saatiin vain 5-1mm marginaalilla poistettua. Se kaks senttiä kun olis ollut jo sydämessä saakka. Seurataan tilannetta, uusiutuvat kasvaimet poistetaan heti niiden ilmestyttyä.

Mitäpä tähän nyt muuta sanoisi kuin keep calm and carry on. Ei auta itkupotkuraivarit, ei auta stressi ja loputon huoli, ei kaiken kieltäminen, ei synkistely. Sen vuoksi olen päättänyt lähestyä asioita samalla zen-mielentilalla kuin Fanni yllä olevassa kuvassa. Nautitaan siitä mitä meillä on, ei murehdita siitä mitä meillä ei ole. Elämä on nyt, ei huomenna.

Yli läikehtivää onnea

Aurinkoinen keskiviikko. Kaikki ainekset katastrofiin, mutta jotenkin tuo aurinko tekee kaikesta niin paljon kauniimpaa. Tänään on ollut onnellinen päivä - elettiin hetkessä, ei huolittu tulevasta.

Aamu alkoi matkalla eläinlääkäriin. Fanni kävi maanantaina näyttämässä kyljessä olevaa (ja yhtäkkiä kasvanutta) pattia lääkärille, joka totesi että kanttaisi ottaa se pois - ei vaikuta rasvapatilta. Niimpä me otimme ensimmäisen vapaan leikkausajan tälle aamulle ja pistettiin Fannin unten maille toimenpidettä varten. Se simahti äkkiä ja jätin sen luottavaisin, joskin hieman jännittynein mielin klinikalle. Kävin sillä välin kaupassa ja poikkesin hakemaan koirille ruokaa. Hakemani MUSHin Vaisto-pullat oli Wuffilla synttäritarjouksessa 2,90€/pussi - score!

Heitin ruoat kotiin ja palasin eläinlääkäriin odottamaan Fannia kotiutettavaksi. Siinä istuessa ja ihmetellessä enkeli käveli odotushuoneeseen. Tai ei se mikään oikea enkeli ollut, mutta melkein. Sisään tassutteli täynnä elämää pienen pieni ja maailman kaunein pentu, nimittäin münsterinseisoja! Tulivat istumaan viereiselle penkille ja minä tietenkin ensimmäisenä utelemaan, että onko tämä ihanuus münsteri. Kun omistajat hämmentyneenä siitä, että joku ylipäätään tietää münsterin ja vieläpä tunnistaa se, nyökyttelivät hyväksyvästi, niin sitten se iski - Niagaran putous! Niin sponttaani ja kutsumaton itku, että hämmennyin itsekin omaa reaktiotani. Omistajat olivat oikeutetusti vielä enemmän hämillään kun tuntematon ihminen itkee ja sopertaa onnesta ymmyrkäisenä pennun nuolessa naamaa keskellä kiireistä eläinklinikan aulaa. 

Kun vihdoin sain jotain järkevää ulos suustani, niin sain puolusteltua käytöstäni kertomalla Ritasta ja rakkaudestani rotuun. Ymmärsivät luonnollisesti tilanteen. Aivan kertakaikkisen käsittämätöntä, miten ilahduttavaa pennun näkeminen oli! Suupielet korvissa hymyilin autuaan onnellisena samalla kun se pikkutirriäinen puri pirajahampaillaan mun sormia. Ja ne korvakarvat! <3 Koko tämän tunteikkaan tilanteen kruunasi se, että 1+1 laskiessa hoksasin heidän olevan tutun tuttuja, henkilöitä joiden münstereistä olen kuullut eräältä kaveriltani jo aiemmin.

Hetken päästä kuulinkin hoitajalta, että Fannin leikkaus oli sujunut todella hyvin. Anestesiassa ei ollut mitään ongelmaa, patti oli saatu kokonaisuudessa pois patologille lähetettäväksi ja Fanni oli heräillyt rauhallisesti. Pian se tötteröpää sieltä saapuikin ja lähdimme huilaamaan kotiin. Mennessäni huikkasin uusille tutuille, että kiitos kun teitte mun päivän! 

Fanni on ollut kotona vähän kuutamolla (katso yllä oleva kuva). Hivenen levoton, mutta rauhoittuu syliin. Illalla kun me oltiin Ipen kanssa treeneissä niin se oli vähän itkeskellyt, mutta nukkunut kuitenkin suurimman osan ajasta. Ruoka maistuu ja intoa olisi jo hyppiä sohvalle, joten sikäli ihan hyvältä vaikuttaa. Sitten vaan ootellaan peukut pystyssä patologin terveisiä.

Ipe pääsi ensi kerran sitten syksyn yksinoikeudella treeneihin, jonka kunniaksi käytiin Birgitan polulla alkulämmittelemässä oikein tunnin verran. Pari astetta pakkasta, aurinko paistoi, maasto oli kuiva ja ketään ei näkynyt missään - täydellistä. Kamerakin oli mukana ja pienen lammen rannasta löydettiin ihanan kuvauksellinen sijainti, jossa Ipe sai leikkiä hanskalla ja minä otin kuvia. Nämä on niitä hetkiä, kun tuntuu että maailma pysähtyy ja kaikki paha katoaa hetkeksi. 

Treeneissä tehtiin hyppyrataa viime viikonloppuisten Berglundin kisaratojen innoittamana. Vauhdikkaita päällejuoksuja ja takaakiertoja. Höystettynä suorilla putkilla. Ipen kanssa mentiin viimeisenä (medirimoilla), joten meillä oli ruhtinaallisesti aikaa paneutua siihen näin odottelen rauhallisesti-projektiin - mutakakun lomassa, sillä saatiin herkutella Luun nollavoiton kunniaksi. Mukavastihan se sujuikin, kun viitsii nähdä vähän vaivaa - se odottelu nimittäin, mutakakkuun ei tarvinnut nähdä kamalasti vaivaa. Namipalkkailua rauhallisista hetkistä ja kun kierrokset alkoi nousta, niin välittömästi käy-käskyllä maihin. Nollatoleranssi haukkumiseen. Tuo pörrö on kyllä aika kiitollinen, kun se uskoo kovin vähällä - sen kanssa ei tarvi lyödy päätä kovin montaa kertaa seinään. Hyvä siitä taas tulee. 

Radalla se toimi lähes yhtä hyvin kuin ajatus. (Huom. Ajatuskin pätkii joskus.) Yhden kerran sain sen luikahtamaan ohi päällejuoksuhypystä, muuten se otti ne kovin huolella. Se haki hienosti putket, joihin heitin jo kovasti toiseen suuntaan juostessani ja oli iloinen kulkupeli. Yksi rytmityskohta vaati vähän hiomista, mutta rivakkaalla persjätöllä sen sai hanskattua paremmin ja kontrolli säilyi. Tuntuu se vaan niiiiiin hyvältä tehdä taas agilityä tuon kanssa. Ihan kuin olis kotiin palannu.

Illalliseksi koirat sai ruokiinsa ennenkuulumattomat herkkuhöystöt, kun paistoin niille kuhafileitä, jotka löytyi pakasteinventaarion jäljiltä kun päivällä mahdutin niitä Musheja pakkaseen. Jostain perukoilta paljastui sinne unohtuneet kalafileet, jotka oli aavistuksen kyseenalaisia ihmisruoaksi. Koirat olivat onnellisia, eivät kyseenalaistaneet.

Kauralla rauhaa

Oon vallan unohtanut kertoa meidän uudesta rakkaudesta - kauratyynystä! Käytiin tuossa jokunen viikko sitten Susannalla taas hoidettavana, noin neljä viikkoa Turun reissun jälkeen vähän tsekkaamassa, että missä kunnossa se on pysynyt. Huomasin jo omin maallikkosilmin, että se olan/lavan/kyljen/mikälie-seudun ongelma oli jo parempi; noustessa ei enää esiintynyt samanlaista kankeutta ja muutoinkin askellus oli vapautuneempaa. Olinhan sitä kylkeä säännöllisesti hieronut ja venytellyt liki neljä viikkoa. Mutta jossain oli silti oltava jumia, koska Ipe ei venytellyt normaaliin tapaan etupäätään. Susanna laittoi kauratyynyn lämmittämään lannerankaa sillä aikaa kun hoiti etupäätä. Etupää oli tosiaan oikein kivassa kunnossa, ei ollenkaan niin takkuinen kuin viimeksi. Myös kylki oli pysynyt auki. Ylimenoalueen (muistaakseni) nurkilla oli kuitenkin aika tiukkaa lihasjumia, josta venyttelemättömyys varmasti johtui. 

Ipe vaikutti olevan mielissään lämpimästä kauratyynystä ja kun tuli puheeksi, ettei meillä sellaista ole, niin saatiin ostettua yksi matkaan. Sittemmin se onkin ollut varsin aktiivisessa käytössä ja vitsi, mikä ero sillä on saatu aikaan! Ipen näytöstyyliset venytykset on palanneet ja näyttää siltä, että venyttely tuntuu ihan hyvältä taas. Lämmitän sen usein pitkän lenkin jälkeen ja pidän sitä jonkin aikaa selällä ennen kun laitan botin päälle. Ipe on niiiiin rakastunut siihen, tänäänkin se tuli suorastaan rytinällä syliin kun istahdin sohvalle lämmin tyyny kädessä. Myös Frida vaikuttaa nautiskelevan tyynyn lämmöstä, oonkin lämmitellyt myös sen jumiselkää silloin tällöin. Fanni sen sijaan ottaa ritolat kun yrittää asettaa tyynyä sen selkään. Tässä on oltava joku koira haudattuna, se tuumii fannimaiseen tapaan. Fanni kun on vähän hitaammin lämpenevä kuin kauratyyny...

Aivan fantastisen ihanalta tuntuu taas lenkkeillä kunnolla viime viikon sairastelun jälkeen! Kaupin metsissä ei tule ketään vastaan - tänäänkin taivallettiin 1½ tuntia siellä sun täällä. Toimelan päässä jopa jää näytti vielä hyvältä ja koska siinä oli tuoreita, isoja jalanjälkiä, ajattelin sen kyllä kestävän meitäkin. Instagramissa on pari kuvaa tältä päivältä, kovin oli harmaata kaikkineensa. Mutta silti jotenkin niin kaunista.

Fanni on löytänyt ihan uuden vaihteen ulkoiluun(kin) - se mennä pahtaa ihan tukka putkella kaiken aikaa. Sen vuoksi sitä ei näy kuvissakaan, kun se haravoi lähisaaren aarteita - ties mitä kakkaa sieltä löytyy suuhun pistettäväksi. Ja sen (ei-toko) luoksetulo alkaa olla jo hienompi kuin Ipellä! Ipe tulee aina kuuliaisesti, mutta omaan hötkyilemättömään tyyliinsä. Kun taas Fanni nimensä kuultuaan vetää tiukan nelitassujarrutuksen, kääntyy niin salamana ympäri, että meinaa mennä takaisin menosuuntaan ja kiitää luotijunavauhtia luo - herkun toivossa, mutta kuitenkin. Ihana huomata, kuinka täynnä elämää se taas on. Vasta muutama päivä sitten havahduin, että sehän ei ole enää ollenkaan niin allapäin mitä se oli Unnan kuoleman jälkeen. Elämä kantaa. <3

Vatsalaukun poispäinkäännös

Blogin kirjoittaminen on jostain syystä tuntunut tympeältä viime aikoina. Sen vuoksi en ole juuri kirjoitellut. Koiraharrastukset on niin koomassa, ettei meille oikein tapahdu mitään mainitsemisen arvoista. No keskiviikkona olin treeneissä Fannin kanssa. Meillä meni oikein hyvin. Ja hauskaakin oli. Fanni on hauska pieni koira. Kotiin päästyä kerkesin istahtaa uupuneen oloisena sohvalle kun tein vielä yhden ohjauskuvion, ihmisnuolen vessaan. Moro, sano noro niin nopeasti, etten meinannut keretä kylppäriin. Onneksi se pahin ja kokonaisvaltaisin tyhjennys kesti vain noin kuusi tuntia, mutta siitä saakka on olo ollut enemmän tai vähemmän hutera. Koko ajan nälkä, mutta mitään ei oikein tee mieli. Eli sen lisäksi, että meidän harrastelu on ollut muutenkin vähän jäissä, niin ollaan sitten pidetty ihan totaalilepoa tässä jo neljättä päivää.

Yllä oleva kuva Ipestä kertoo suurin piirtein oleennaisen meidän loppuviikosta. Vaakatasoa, pitkiä huokauksia, kevyitä päiväunia, tyhjiä tuijotuksia. Tuo bordercolliehan tästä ei tunnu kärsivän yhtään - se ottaa tämän hyvinkin lungisti. Mutta sitten on tää yks pikkupapaatti, joka hajoilee henkseleihinsä joka kerta kun pääsee ulos.  Eilen käytiin vähän kauempana kotinurkista ja Fanni oli haljeta liitoksista pikkuisten käpyjen ja keppien kanssa.

Vaikka kuvat näyttävät edes jossain määrin talvisilta, niin kyllähän se kevät on tuonut rojunsa jo Tampereellekin. Yksi monista asioista, joista jaksan olla niin onnellinen ja kiitollinen. Linnut laulaa, aurinko saattaa hyvässä lykyssä näyttäytyä, lumet on lähes sulaneet ja maa on kuiva. Talviurheilut jäi vähän niinkun urheiltua tältä vuodelta, sukset ja luistimet on koskemattomina varastossa. Onneksi, toistan ONNEKSI oli se yksi parin viikon jakso kun jäällä oli täydellinen talvikeli! Ilman sitä poistuva talvi olisi jäänyt aika historiallisen harmaaksi mieleen. Valoa kohti!

Koirat on saaneet tyhjentää herkkuvarastoa oikein antaumuksella, jotta olen saanut kuitattua edes hitusen omantunnon tuskiani. (Huomaa Fridan demonituijotus! Se oli sen viimeinen oljenkorsi kun mitkään muut temput ei saanu Ipeä luopumaan sonninsudistaan.) Jännää sinänsä, että tuskin nuo eläimet kamalasti kärsisi vaikka olisivatkin tekemättä mitään viikon, mutta omassa päässä kolkuttaa koko ajan ajatusti siitä, että jotain toimintaa olisi järjestettävä. Harva koira saa näin kokonaisvaltaista hellimishuomiota, mehän ollaan oltu 24/7 yhdessä ja tehty maharapsutusten maailmanennätystä! Vuoron perään joku on kainalossa, yleensä kaikki kolme.

Terapian tarpeessa

Huomasin tänään facebookista artikkelin, joka oli ajatuksia herättävä. Kyse oli siis koiraharrastuksista ja loppuunpalamisesta. Nykyisinhän ei ole ollenkaan tavatonta, että koiran kanssa harrastamiseen käytetään rutosti aikaa, vaivaa (ja rahaa). Myönnän, että olen kuullut kerran jos toisenkin läheisiltäni (lähinnä puoliso ja äiti), että käytän aika paljon aikaa ja rahaa kisa-/koulutusviikonloppuihin sekä aktiivisen harrastuskoiran eli Ipen huoltoon. Mutta haittaakse? Treenaan ja kisaan kuitenkin vain sen vuoksi, että nautin siitä, eikä se ole (lähes) koskaan tuntunut vastenmieliseltä. Toki joskus oon pysähtynyt miettimään, että vähemmälläkin varmaan pärjäis, mutta...mutta kun se on niin kivaa! En silti väitä, etteikö artikkelin sanoma olisi tärkeä ja huomaan kyllä joskus miettiväni, että milloinka ne todella paljon treenaavien koirat oikein lepää. Välillä tuntuu, että yksikin ihan oikea lepopäivä olisi kamala synti ja sitä taivastellaan (toki humoristiseen sävyyn) facebook-päivityksissä.

Meillä on aktiivisen treenamisen rytmittämä arki ollut jäissä jo viime syksystä saakka, joten olen saanut aika mukavasti etäisyyttä tavoitteelliseen harrastamiseen tässä männä kuukausina. On päiviä, kun puree hammasta ja miettii itkusilmässä, että eikö tästä enää ikinä päästä kentille. Mutta pääasiallisesti olen ollut aika lungisti koko asiasta - toki Ipen terveydentila huolettaa ja mietityttää päivittäin. Mutta se itse treenaamattomuus ei ole saanut niin stressaantuneeksi kuin olisin voinut kuvitella. Uskon, että asiat tapahtuu for a reason ja tässäkin pysäytyksessä on varmasti joku läksy takana, jonka todellinen viesti kulminoituu ehkä vasta jälkeenpäin. Tai oikeastaan se on alkanut kulminoitua jo hyvinkin näkyvästi. Unnan kuolema ja moni muu merkityksellinen asia on sattunut juuri tähän hetkeen.

Löysin sattumien summasta itseni kundaliinijoogan pariin ja paluuta ei enää ole. Viime aikojen tapahtumat yhdessä joogan kanssa on opettaneet näkemään arkisen elämän aivan uudella tavalla. Tunnen nykyään todella usein, lähes päivittäin, hölmöä onnellisuuden tunnetta. Semmonen hassu tietoisuuden tila, jossa tuntee olevansa niin läsnä, että ympärillä olevat arkiset asiat (yliopiston aula, autonoven avaaminen, Fridan huokaus, avokadon leikkaaminen...) näyttäytyy huikean ihmeellisiltä. Yksinkertaisesti tulee vaan semmonen fiilis, että wow, ompa siistiä olla elossa ja juuri tässä näin. (Ja silläkin uhalla, että lyötte hullunleiman otsaani, niin kerrottakoon, että luulen Unnalla olevan jotain tekemistä tämän tunteen kanssa.)

Kaiken edellä mainitun ansiosta ollaan huomaamattamme opittu nauttimaan mitättömän pieniltä näyttävistä asioista, jotka oikeasti ovatkin kokoaan suurempia. Meidän koirista on sukeutunut oivallisia terapiakoiria nimittäin. Jossain meidän lähellä asuu hymyileväinen leskimummo, jota ollaan nähty epäsäännöllisen säännöllisesti lähipuistossa. Se rakastui Islaan ensisilmäyksellä (ja Ipe rakastui siihen!) ja ensimmäinen kohtaaminen päättyikin siihen, että mummo itki vuolaasti onnesta, kun oli niin iloinen saadessaan rapsutella koiria. Vuosien varrella, olen oppinut tuntemaan häntä jonkin verran ja tiedän mm. hänen nuoruuden autoinnostuksestaan ja lottoamisestaan - hänen nimeään en tosin tiedä. Joka kerta hän pyytää anteeksi, kun vie muka aikaani jaarittelemalla joutavia. Maanantaiaamuna, kun oltiin taas tuttuun tapaan aamulenkillä ja näin mummon lähestyvän toisella puolen Sorsapuistoa, niin sanoin (irti olevalle) Ipelle katos kuka tuolta tulee! Ipe pälyili innokkaana jokaiseen ilmansuuntaan, kunnes huomasi puolen puiston takaa lähestyvän tutun - häntä vispaten se riensi suoraan ilosta nauravan mummon avosyliin! Siinä hetkessä oli jotain oleellista. Jos voin tehdä niin äärettömän pienellä vaivalla jonkun käytännössä vieraan ihmisen onnelliseksi, niin miksi en sitä tekisi?

Toinen terapiakohde on eräs pieni ja arka rescuekoira, jota jännittää toiset koirat aivan kamalasti. Normaalisti en lenkillä jää asioimaan vastaantulevien koirien kanssa, mutta tässä tyypissä (ja hänen sympaattisessa omistajassaan) on jotain niin liikkistä, että ollaan ihan mielellään avuksi. Frida, joka ei muuten välitä vieraista koirista, on jollain eriskummallisella charmilla saanut rescuetytön sydämen sulamaan. Ehkä Fridan mitäänsanomaton läsnäolo on se juttu? Se kun ei perusta hötkyilystä. Omistaja oli taas tänään niin kovin kiitollinen, kun sai tarjota aralle koiralleen positiivisen kohtaamisen vieraiden koirien kanssa. Jatkettiin siitä sitten lenkkiä onnellinen virnistys naamalla. Vähän se ottaa, mutta paljon se antaa.

Tiivistelmä: Joskus on ihan hyvä hidastaa.

Update

Aika juoksee, minä en. Miten tämä bloggaaminen tuntuu niin työläältä nykyisin? Joka kerta kun olen yrittänyt aloittaa kuulumisten kirjoittamista, niin jostain takavasemmalta iskee outo inhoreaktio. Ehkä on vaikea saada tuntumaa meidän uudenlaiseen arkeen. Vajaa kaksikiloisen poissaolo vaikuttaa hämmästyttävän paljon arkielämään. Vaatii totuttelua ja kai jonkinlaista myöntymistä, että tämmöinen meidän lauma nyt on.

Tiivis recap meidän touhuista, joista ei ole tullut kirjoitettua. Ensinnäkin, Ipen AVA-titteli vahvistettiin ja posti kantoi kotiin valiodiplomin. Vai mikä kunniakirja se nyt olikaan. Jeij - yksi hieno tavoite on paketissa. Aika näyttää, jääkö tuo tavoite agilityn osalta viimeiseksi. Se marraskuinen loukkaantuminen on nimittäin vaivannut meidän harrastamista edelleen. Ipe on ollut agitreeneistä sivussa marraskuusta saakka. Ontumista ei ole ollut pitkään aikaan, mutta ei se ihan kunnossa ole. Huomaan, ettei se varaa normaalisti etupäälleen esim. lukkojarrutusta tehdessä tai vaikka noustessa ylös makuulta. Käytiin ennen Budapestin reissua Turussa, mutta Tanja ei löytänyt olasta/lavasta mitään erityistä, mutta sen sijaan oikea kylki oli ihan tuhannen juntturassa. Sitä sai oikein kunnolla höllentää, ennen kun lähti helpottaan. Onneks mulla oli kaks tuntia varattu, niin oli aikaa möyhentää se kylki paremmaksi. Loppu aika, noin 45 minsaa käytettiinkin Fanniin. Pikkumusta pääsi ensikertaa mukaan Turkuun ja sai kehuja hoidettavuudestaan. Eihän se kamalan rennolta näyttänyt (pieni katkarapu), mutta antoi käsitellä hyvin. Rangassa oli yksi kunnon lukko, joten oli ihan hyvä saada Fannikin kondikseen.

Rehellisesti sanottuna ahdistaa aika paljon tämä tilanne. Jossain takaraivossa pelottelee se kaikista kauhein mörkö, että entä jos Ipestä ei enää saada agilitykoiraa. Niin pelottavan tutulta kuullosti Vuorelan Lotan blogikirjoitus, joka ikävä kyllä päättyi siihen surulliseen tilanteeseen. Muutenkin Lotan kirjoitus oli erittäin osuva ja ajankohtainen. Urheilija ei tervettä päivää nää, niinhän sitä sanotaan. Mutta nykyään kun katselee nuorten agilitykoirien treenausta ja kisaamista, niin välillä ihan oikeasti hirvittää. Tuntuu, että kaikilla on kamala kiire saada kiristettyä kaikki mahdollinen irti koiristaan ennen kun ne on fyysisesti tai henkisesti valmiita siihen. Jossain vaiheessa se varmasti kostautuu. Ja vaikka kuinka huoltaa ja pitää huolen koiran fysiikasta, niin sekään ei aina riitä. Epäasialliset esteet, puutteelliset olosuhteet tai joskus se yksinkertaisen paska tuuri on se, joka pysäyttää harrastamisen. Ipen loukkaantumisen kanssa on menty päivä kerrallaan ja tunnusteltu miten erilaiset rasitukset vaikuttaa kroppaan. Tokoa ollaan treenattu, samoin käyty jäljestämässä. Ipe on lenkkeillyt irti, mutta oma-alotteisesti on kulkenut aika rauhallisesti. Tänään oli oikeastaan ensimmäinen kerta pitkästä aikaa kun päästeli reipasta laukkaa useampaan kertaan lenkin aikana. Mikään kiire mulla ei ole päästä agitreeneihin, tuo etupäässä oleva ongelma on jotenkin niin paljon invalidisoivampi kuin takapäänongelmat että haluan mielummin katsoa kuin katua. Jos näyttää siltä, että se ei asetu tässä helmi-maaliskuussa niin sitten on varmaan turvauduttava tuohon tähystykseen.

En ole muistanut raportoida meidän viime aikojen etsintöjä, joten tässä lyhyt kertaus niistä:
Etsintä #38 oli jo ennen joulu, kun käytiin tarkistamassa riistakamerahavainto. Erikoinen keikka sinänsä, että on ollut lainkaan varma oliko se nyt tyhjä vai ei. Ipe on normaalisti hyvin selkeä tyhjillä, mutta tällä kertaa ei näyttänyt mitään tyypillisistä jutuista joita tyhjillä tulee esiin (pitkä hajunotto, tarkastuskierroksen jälkeen vie takaisin autolle).
Etsintä #39 oli uudenvuodenpäivänä, kun ajeltiin Karstulasta länsirannikolle etsimään erästä pientä pentua. Nämä pentuikäiset uudenvuodenkarkulaiset on niin surullisia tapauksia, koska ovat todella haastavia kiinnisaatavia. Ipe teki tosi hyvin töitä ja väänsi kertakaikkisen selvästi rautalanagasta, että pentu on alueella ja moodista päätelle se on elossa, mutta ihan tuhannen peloissaan. Pussitti pienen metsäalueen. Kun otin liinan irti ja pyysin viemään lähemmäksi - kohti sitä pussin keskustaa, niin lähti ihan kieliposkella viemään pois koko alueella. Nää on oikeesti aika jänniä juttuja kun oikein miettii, luulen että koirat tietää aika monta tuhatta asiaa enemmän kun me ihmiset. Siis esimerkiksi se, että tämä etsittävä oli niin peloissaan ja paniikissa, ettei sitä voinut lähestyä suoraan missään vaiheessa, vaan Ipe rengasti pennun olinpaikan. Täällä kävi meidän jälkeen yksi Suomen kokeneimmista etsijäkoirista ja varmisti Ipen olleen ihan oikeassa.
Etsintä #40 oli lyhyt ja ytimekäs. Pihasta kadonnut kääpiökoira oli hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Ipe jäljesti pihasta vain muutaman piston kautta läheiseen pihaan, jonne jälki loppui. Tässä tapauksessa oli taustalla kaikenlaista muutakin ikävää ja viikko meidän etsinnän jälkeen koira löytyikin kuolleena.
Etsinnät #41 ja #41 oli pitkiä ja raskaita. Ekalla kerralla pakkasta -20 astetta, vieras metsä, tiheää ryteikköä ja pilkkopimeässä otsalampun turvin. Vanhuskoiran perässä oltiin ja oletettavasti maali oli lähtenyt pois silmistä kuolemaan. Ipe merkkasi yhtä ja samaa paikkaa useasta eri suunnasta, mutta ei uskaltanut mennä lähemmäs. Alueen haravointi oli todella haastavaa. Palattiin parin päivän päästä päivännäön aikaan, mutta ei kertakaikkisesti löydetty sitä. Näissä vanhusten etsinnöissä tulee vaan aina mieleen se, että jos ne on kerran halunnut lähteä pois kotoa kuolemaan, niin haluaako ne tulla edes löydetyksi?
Etsintä #42 käytiin heittämässä keskiviikkona. Jälkihavainnon tarkistus. Ipen mielestä se oli ihan tyhjää täynnä.

Toivotaan, että kevättä kohden aurinko paistaa yhä enemmän ja saadaan Ipekin kuntoon kesän kisakentille. Jos niin ei tule olemaan, niin ehkä silläkin on joku tarkoitus. Päivä kerrallaan ja nautitaan niistä asioista mitä pystytään, voidaan ja halutaankin tehdä.

Kyllä se nyt koettelee!

Joulu tuli ja meni. Syötiin ihan hitosti, nukuttiin päikkäreitä ja katottiin leffoja toisensa perään. Iltaisin pelattiin korttia ja saunottiin. Ulkoiltiin minimaalisen mukavuudenhaluisesti, koska tiet on peilijäässä ja jäällä on senttitolkulla vettä.

Rauhallisen joutilas tunnelma sopi Unnankin agendaan, sillä minitiikeri kehitti itsellensä kunnon vatsapöpön. Maha alkoi reistailemaan jo viime viikolla kun ruoka vaihtui Spesificin munariisiin ja samaan aikaan ab-kuuri loppui. Eli vaikea sanoa, oliko jommalla kummalla tai molemmilla yhdessä vaikutusta mahakatastrofiin. Ripuli vaikutti ensin ohimenevältä, enkä ollut asiasta erityisen huolissani, kunnes joulupyhien aikaan homma levis ikään kuin reisille ja juostiin pihalla muutaman tunnin välein veriripuloivan koiran kanssa. Riisivelliä, attapektiä ja nutriplussaa onkin kulunut mukavasti. Tänään soitto Hakametsään, josta soittivat puhelinreseptin jollekin suolistoantibiootille, jota saa vain yliopiston apteekeista. Meillähän se lähin on 100 km päässä. Nice. Pieni järjestelysäätö Jyväskylän päähän ja huomenna saadaan linja-autokyydillä lääkkeet Karstulaan.
Oi ja voi. Mitähän pahaa tuo Kuukkurainen on entisessä elämässään tehnyt?

Toinen harmaa hius on ollut tuo Ipen lihasvamma, joka vaivaa jonkin verran edelleen. Huomaan, että ei kaikissa käänteissään varaa samalla tavalla oikealle etuselle. Puujalkaisuus ilmenee erityisesti levon jälkeen. Vauhtiin päästessään on mukavan elastinen ja ei tunnu kamalasti varovan touhujaan, joten lelujen heittelyä jne. on rajoitettu. Ulkoilun jälkeen saa aina botin niskaan vähintään muutamaksi tunniksi. Ihanan mukavasti tuo pörrö on on kestänyt tämän pysähtyneisyyden. En tiedä miksi, mutta agility tuntuu hirveen kaukaiselta ajatukselta juuri nyt. 

Vuodella kolmetoista on vielä neljä päivää aikaa näyttää todellinen luonteensa. Jos niikseen on, niin näyttäköön nyt sitten niin paljon persettä kun lystää, jos vaan uusi vuosi toisi tullessa vähän onnekkaampia käänteitä. Parempia aikoja odotellessa. 

Turnausväsymys

Lasken päiviä ja kohta tunteja siihen kun päästään lähtemään sunnuntai-iltana Keski-Suomeen joulun viettoon. Tämä syksy ja "talvi" on ollut kaikessa epäonnessaan melkosen kuluttava ja se alkaa ihan todenteolla tuntua stressinhallintakyvyssä. Perusteellinen työrupeama ennen joululomaa kiristää entisestään hermoja, mutta toisaalta taas vie ajatukset pois (edes hetkeksi) niistä ikävistä asioista. Pakko tehdä viimeistään välipäivinä jonkinlainen recap tästä vuodesta, ettei tämä vuosi jäisi muistin historiaan ihan sumuisen mustana. Mahtuihin siihen nimittäin überhienojakin juttuja.

Isla kävi viime perjantaina ortopedillä ontumisen vuoksi, kuvattiin varmuuden vuoksi etupää. Aurinko paistoi risukasaan kun selvisi, että se on (edelleen) ihan priimaa kriittisiltä osiltaan. Olan seutu ja  kyynärät oikein siistit. Yllättävänä sivulöydöksenä selvisi molempien etutassujen ulko- ja sisävarpaiden sivusiteiden kalkkeumamuutokset. Lääkäri jo ennen kuvausta tunnusteli varpaista paksuuntumaa ja syy kävi selväksi. Tosin nämä vammat oli kuulemma jo vanhoja peruja ja muutokset pieniä sekä siistejä eli eivät olisi syy ontumiseen. Rauhoitettuna oikean lavan lihaksisto oli selvästi rutiseva ja kiinnikkeinen. Eli lihasvamma. Rimadyliä vähän ja sitten vaan lepoa. Ravilenkkiä, treenikieltoa. 

Ipen perjantaikänni

Fannin agilitytreenaus siis jatkuu, kun Ipe on sivussa. Eilen pidettiin tyttöjen kanssa omatoimitreenit ja rakennettiin yksi herkullisen näköinen Elinan treeneistä. Makseille se ei ollutkaan ihan pala kakkua, vauhdit nousi aika hurjiksi ja jarrut oli epäkunnossa. Extraminin kanssa rata tiesi tuskasta spurttailua kun joka paikkaan oli vietävä ja sitten taas juostava miljoonaa seuraavaan päähän kenttää. Chihuagility on kyllä äärimmäistä maitohappotreeniä. Phew. Fannilla oli kuitenkin aika mukava meno, kieltoja se ottaa edelleen hirmu herkästi, mutta jotenkin se oli ponnekkaampi kuin viime viikolla. Ja onhan se superliikkis kun se oikein pistää hanaa jonnekin putkeen ja suupielet korvissa päästää menemään. 

Unna Kuukkurainen kävi maanantaina kontrollissa. Lypsettiin taas tippa kerrallaan verta ja saatiin asiaankuuluvat kamppailusiteet. Haava on todella siisti, vatsa toimii ja mattojen nuoleminen jatkuu. Kuorrutteen tälle stressaamiselle on tuonut tuo jatkuva nuoleminen, jota ei saa lopetettua hyvällä eikä pahalla. Epäilen sen olevan kytköksissä barbivettiin, joka joko nostaa viretilaa ja  tekee viripäästä ensitä viripäisemmän tai sitten on liitoksissa ruokahalun lisääntymiseen, kuten lääkäri arveli. Nälän tunteen sammuttamista. Ruoka on tosiaan ainoa asia, millä sen saa keskeytettyä. Ahdistaa ihan suunnattomasti katsoa kun toinen kaivaa omaa kuoppaansa. Luulen, että alkuvuodesta aletaan jättää epilepsialääkitystä pois ja katsotaan helpottaako se nuolemiseen ja vaikuttaako se kuinka kohtauksiin. Jos tilanne muuttuu kestämättömäksi, niin sitten alkaa olemaan vaihtoehdot vähissä.
Haiman pikatesti sen sijaan näytti taas normaalia eli sen poikkeavuus johtui suolitukoksesta. Pieni haimavaiva tästä nyt oliskin vielä puuttunut...

Huokaus. Laura on nyt vähän väsynyt.

Kuka kutsui Murphyn meille asumaan?

Tämä vuosi kolmetoista alkaa vaatia veronsa. Vuosi on pitänyt sisällään paljon henkilökohtaisia murheita, mutta ne ei oo saanu mieltä kuin hetkellisesti maihin - asiat on kuitenkin (näennäisesti) järkeistettävissä itselle. Mutta sitten kun kompastuskivi osuu koirien kohdalle, vaikka se vaikuttaisi vain epäsuorasti niihin, niin rintaa puristaa ihan toden teolla. En tiedä mistä hyvästä meidän epäonnenpyörä lähti pyörimään, mutta syksyn akillesjännesaikku (lue: agilitykielto) söi kyllä naista. Tuntui aika makealta palata kentälle reilu kahden kuukauden tauon jälkeen. Kerettiin vetää yksi onnistunut treeni kun seuraavalla viikolla Ipe jo ontui treenien jäljiltä. Seuraava viikko meni Ipen osalta levätessä, muuten pelättiinkin pahinta Unnan puolesta. Kuukkura selvisi ja toipui taas ihan rytinällä. Siitä tietää, että ollaan vahvasti taas elämässä kiinni, kun se onnistuu olemaan ärsyttävä - eilen se onnistui siinäkin. Vaikka suurimmaksi osaksihan tuo pikkukoira on silkkaa viihdettä. Kursailemattoman suora ja naurettavan söpö. En tiedä mistä se kaiken tuon energiansa varastaa. Kuten esimerkiksi alla olevassa videossa, kuusi päivää suolitukosleikkauksen jälkeen.

Juuri sinä päivänä kun Unnan vointi ja meininki oli vihdoin sellainen, että uskalsin hetkeksi olla onnellinen tasaantuneesta tilanteesta, niin eikö Ipe aloita etupään keventämistä illalla! Oltiin Nassun ja Milon kanssa lenkillä Hervannassa ja tuo parin viikon takainen lihasrevähdys(?) kummitteli siihen malliin takaraivossa, että pistin Ipelle toppatakin niskaan vaikka ei ollut edes kovin kylmä. Lähtivät suhteellisen rauhallisesti liikkeelle alkulenkistä ja sitten jossain vaiheessa otettiin ne tavanomaiset kiitolaukkakilpailut. Ilmeisesti vanha vamma ei kestänyt kyseistä revitystä, koska illalla levon jäljiltä se taas ontui. Ilku siinä pääsi - eikö tämä epäonni lopu koskaan? Vaivan uusiminen laukaisi tietenkin kaikki mahdolliset kauhuskenaariot, joten "parempi katsoa kuin katua" -mentaliteetillä varasin ajan ortopedille perjantaiksi. Susanna jo ensi hätään katsoi Ipen läpi (kiitos!!) - varsinaista arkuutta ei mistään löydy. Oikea etunen koukistuu vähän nihkeämmin kuin vasen eli toivotaan jotain levolla ohimenevää lihasrevähdystä tai venähdystä. 

Ipeltä meni keskiviikon agilityt sivusuuhun, onneks mulla on reservissä edes yksi agilitytaitoinen, terve koira. Fanni on käynyt esteillä viimeksi heinäkuussa, joten ihan superhyviä ei oletettavastikaan teknisesti oltu. Minikoiran rytmittäminen vaatii moninkertaisesti enemmän juoksutyötä kun kauko-ohjattavamman maksin! Lääh ja puuh, olin ihan loppu muutaman hassun toiston jälkeen. Fanni ei anna yhtään anteeksi huolimattomia ohjauksia, joten sen kanssa saa olla erityisen tarkkana. Toki aktiivisempi treenaaminen voisi tuoda estevarmuutta, katsotaan mikä tilanne on ensi viikolla kun Fanni jatkanee Ipen tuuraamista.

Kyllä tämä tästä. Toivon joulupukilta Lady Fortunaa meille ensi vuodeksi au pairin hommiin.

Viikko pakettiin

Kärkeen Unnan kuulumiset: raidallinen voi hyvin. Ottaa onneksi vielä aika rauhallisesti arkiset askareensa, mutta syö ja nukkuu hyvin. Aamuisin on vähän "hidastettu", mutta kun päivä lähtee käyntiin niin se vanha tuttu palo syttyy sinne silmiin kun tiedossa on ruokaa. Perjantai-iltana kun oli ilmoilla huolipuhetta siitä, että epilepsialääkitys oli katkolla muutaman päivän, niin eikö seuraavana yönä tullut (onneksi maltillinen) kohtaus. Kohtauksista kyllä selvitään, mutta pelotti että vanhingoittaako se leukkaushaavoja. Mahdollisuus suolihaavan pettämiseen kuulemma oli (ilman kohtauksiakin).  Suolentoiminta on ollut suurennuslasin alla ja ollaan jännitetty lähteekö toipuminen siltä osin hyvin käyntiin. En muista, millonka viimeksi olisin ollut niin iloinen kakkaamisesta kuin eilen illalla kun Unna pääsi tepastelemaan lähipuistoon!

Ipe (tuo päiväunien kerroskeksi) on hoitanut tällä viikolla virkahommia. Onneks mulla on maailman paras kepo kotona. <3 Itsenäisyyspäivänä (#36) käytiin jäljestämässä erästä vanhaa tuttua. Tämä karkulainen on jo oikea kulkuri, jonka kannoilla ollaan oltu tuon tuosta, mutta se on visusti varonut kiinnijäämistä. Rymyttiin toista tuntia metsiä ja mökkiteitä. Jos joihinkin keikkoihin tulee henkilökohtainen kiintymys, niin tämä on kyllä yksi niistä. Niin pitkän aikaa ollaan tehty osamme töistä karkurin eteen ja varmoja elonmerkkejä saadaan aika ajoin. Puolessa vuodessa kerkeää ja oppii tuntemaan omistajiakin sen verran, että toivo karkurin kotiin saamisesta on valtava.

Tänään oltiin erään vanhuksen jäljillä (#37). Reilu pari kilsaa Ipe kiersi kun kissa kuumaa puuroa. Lähti jo katoamispaikalta kiertämään jäljen alta, ilmaisi useampaan kertaan samaa suuntaan, mutta ei-vaan-halunnut-edetä. Ei mikään lohdullisin merkki, mutta mistä sitä koskaan noista tietää. Voihan siinä olla hämy, joka sai Ipen käyttäytymään noin. Toivotaan niin.

Onkin ollut melko hiljaista etsintärintamalla, mikä on tietenkin aina hyvä asia. Mutta odotellaas joulu ja uusivuosi niin kyllä taas päivystyspuhelin soi...

Kaikkien janoisten sankari

Unna 15 vko

Toipilas oli päivän tiputuksessa eläinlääkärissä. Kovin noivea ja unisen oloinen koira siellä oli vastassa. Vaan mitä tapahtui kun päästiin kotiin? BLIM! Sillä rävähti silmät auki ja se nosti mekkalan häkissä. Jaahas, no emme me häkkilepoa sitten tarvitsekaan. Se viipotti ensin vesikipolle, joka vietiin ilkeästi pois. Matkalla asuntomme itäsiivessä olevalle toiselle vesikipolle, se tarkisti ohimennessään lelukorin pallotilanteen. Mikä kumma tässä on, kun toinenkin juomapiste häviää nenän edestä?! Siinä vaiheessa kun se oli höräissyt sen sallitun 1 rkl vettä kitusiinsa ja nuollut tyhjää astiaa noin 10 minuuttia, oli pakko vielä soittaa perään klinikalle. Onko tää ihan normaalia? Kuulemma on.

Luulen, että se näkee jo kangastuksia. Nutriplussaakin (aikaisempi inhokki) söi omatoimisesti sormenpäästä. Ihmekös tuo, eihän se ole syönyt kunnolla liki viiteen vuorokauteen. Hirveen kätevää harjoittaa omaa kylmäsydämisyyttä ja vetää piparkakkutaikinaa, mandariinia ja pinaattilettuja (tässä järjestykssä) kun toinen kiljuu vieressä nälkäisenä. Malta Unna vielä yksi yö, huomenna saat jo hieman oikeaa ruokaa.

Saanen antaa yhden vinkin tuleville koiranomistajille: kannattaa edes harkita eläinlääkärikuluvakuutusta. Jos oon joskus tehnyt fiksun päätöksen, niin silloin kun päätin ottaa Unnalle pentuna vakuutuksen. Se on maksanut aika tuhottoman monta kertaa itsensä (ja muidenkin koirien) vakuutusmaksut takasin. Taidettiin olla aika lähellä korvauskattoa (taas) tänä vuonna. Tosin onhan tässä vielä vuottakin jäljellä... *koputtaa puuta* Pahoittelen kaikkien chihuahuan omistajien puolesta, Unna saattaa olla iso syyllinen siihen, että LähiTapiolan vakuutusmaksut on vuosien saatossa tällä rodulla nousseet. 

Jonkinlaista kasautuneen stressin purkautumista on havaittavissa. Lueskelin Unnan kotiutusohjeita ja repesin ihan totaalisesti Rimadyliä seuranneeseen huomautukseen: "dopingvaroaika 28 vrk". Voi surkeuden surkeus! Meillä olis just ollut ne kuperkeikan maajoukkuekarsinnat parin viikon päästä...

Montako elämää Kuukkuralla on?

Aamuisen kuvan perusteella meille ohjeistettiin saapua klo 14 leikkaukseen. Varjoainetta edelleen mahalaukussa. Tultiin kotiin ja pidettiin Unnaa hyvänä. Nukuttiin yhdessä päikkärit ja herätessä tuijoteltiin toinen toisiamme pitkän aikaa. Aurinkokin paistoi kauniisti. Se on menoa nyt. Henkeä ahdisti, vatsaa väänti ja kyyneleet tulvahti poskille tuon tuosta. Onkohan tämä viimeinen kerta kun nukutaan kylki kyljessä? Tai viimeinen kerta kun Fanni pesee Unnan naamaa? Viimeinen se ja tämä.

Lähteissä sidoin kaulaliinasta kantoliinan ja pistin Unnan kenguruhoitoon. Eteisessä ryöppysi vielä oksennus, edes vesi ei pysynyt enää sisällä. Ennen kun asteltiin klinikalle, niin ihasteltiin hetken aikaa sinistä taivasta ja kaunista auringonpaistetta. Lääkärissä Unna rauhoitettiin pidemmittä puheitta ja vietiin valmistautumaan leikkaukseen. Teroitettiin vielä lääkärille ja hoitajalle, että jos sieltä löytyy jotain muuta kuin vierasesine, niin sitten harkitaan nukuttamista. 

Jäätiin odottamaan käytävälle ja kulutettiin hiljaa aikaa. Piinaavaa istua ja tuijottaa kelloa. Liki tunnin päästä lääkäri (ei leikkaava) tuli kertoamaan, että suolesta löytyi pitkästi karvavyyhtiä! Mahassa oli liki pingispallon kokoinen huopapallo!  Mahalaukku on erikoisen suuri ja veltto, joten siitä otettiin koepala. Poikkeavuus voi kuulemma johtua myös tukoksesta. Ihmeellinen epäuskon tunne iski - siis meidän hyvästelemä pienikö kärsi "vain" suolitukoksesta ja toipuu ennalleen?! 

Illalla kun hain Unna kotiin yöksi, niin näin sen karvamäärän. Ihan kun se olisi niellyt juuttinarusta tehdyn narupallon! Sillähän on "sukurasitteena" valtava innostus pestä kavereita. Mutta kun Unnan kohdalla se ei jää siihen viattomaan naamapesuun vaan se saattaa nuolla Fanniakin kauttaaltaan tunti tolkulla. Fannia joskus oikein raivostuttaa kun olisi kiva nukkua päiväunia ja toinen vaan nuolee. Kaikki se karvamäärä ei kuitenkaan ole missään nimessä tästä johtuvaa, vaan viimeisen vuoden aikana Unna on saanut "siivouskohtauksia" ja se saattaa nuolla mattoa samalla antaumuksella kuin kavereita. Oon kuvitellut, että se vaan tukahduttaa nuolemisintoaan, vaikka tosiasiassa se onkin ollut apua vatsan väänteisiin. Lääkitys on kenties ärsyttänyt sen vatsan limakalvoja niin, että se tuntee närästystä tms. En ole osannut olla huolissaan, koska ulosteen mukana tulee aina aika ajoin jos jonkinlaista karvaa tai hiusta. Nyt toki ymmärrän, että pitkällä juoksulla sitä karvaa kerkeää kerääntyä sinne aikamoinen määrä! Ja neljän koiran taloudessa karvaahan on aina, imuroi usein tai vielä enemmän. Unna saikin kasvattajaltaan jo lisänimen Dyson. Meillä on omasta takaa kaksikin  ihan oikeaa Dysonia, toinen oikein Animal Pro-versio. Mutta näistä kaikista versioista Unna on kyllä kaikkein eläimellisin - tässä mallissa tuo pölysäiliön tyhjennys on vaan vähän konstikkaampi... 

Huokaus. Tuntuu, että viimeiset kaksi vuorokautta on kestänyt ainakin viikon! Nyt kun pahin pelko on ohi, niin voidaan keskittyä rauhassa toipumiseen. (Jos vanhat merkit paikkaansa pitävät, niin se on jaloillaan ja vauhdissa alta aikayksikön!) Se klassinen kivi kyllä vierähti sydämeltä - parin päivän piina on ohi. Kuten aiemmin kirjoitin, niin Unnan kanssa elämä ei ole ollut pelkkää ruusuilla tanssimista (mutta silloin kun tanssitaan, niin pidetään aina kunnon reivit!), joten samaan aikaan kun valtava helpotuksen tunne valtasi mielen, niin jossain syvissä sopukoissa kuiski hiljaa se "eikö tää huoli lopu koskaan?" -ajatus. Jos Unna näytti ulkoisesti kipeältä vasta silloin kun se oli kuolemansairas, niin mistä me tiedetään onko sillä jonkinlaisia kipuja koko ajan? Huomataanko me kun sen aika on oikeasti tullut? On suoraan sanottuna ahdistavaa elää kroonisesti sairaan ja lääkityn koiran kanssa, kun aina on olemassa se epävarmuus hyvinvoinnista.

On kuitenkin muistutettava itselle, että Unnan huonot päivät on vain murto-osa sen elämästä. Toki sen töyssyt on ollut vähän muhkumpia kun keskiverto-Mustilla, mutta silti sen arki on normaalisti äärimmäisen iloista ja täynnä elämää. Se suhtautuu intohimoisesti arkisiin askareisiin ja oon vakuuttunut, että sillä on värikäs bucket list, johon kirjattuja asioita on vielä muutamia suorittamatta. Seuraavaksi se ehkä haluaa pelastaa bengalintiikerit tai osallistua MacGyver-kurssille, jotta oppisi tehokkaammin tiirikoimaan repuissa ja taskuissa tuoksuvat namit esiin. Siitä Unna onkin aivan ainutlaatuinen, se elää kaikki tai ei mitään -asenteella. Jokainen tsäänssi on mahdollisuus. Se ei tiedä mikä on semikivaa tai semihuonoa, se on all in!

Paljonko on liikaa?

Unna lopetti syömisen lauantain jälkeen. Oksenteli ensin öisin, maanantaina jo päivälläkin. Isoa valtavaa oksennusrefleksiä, mutta mitään ei tullut ulos. Maanantaiaamuna soitin eläinlääkäriin ja sain ajan täksi aamuksi Unnan omalle lääkärille.

Mulla oli kaksi arvausta; suolitukos tai maksan heikkeneminen. Maksa-arvot katsottiin viimeksi elokuussa ja niiden kanssa on aina pelko takaraivossa - millonka se sanoo itsensä irti. Maksa-arvot oli onnekkaasti normaalit. Tulehdusarvot sen sijaan koholla. Vatsa kipuilee tunnusteltaessa ja suolistossa outoa kovettumaa. Tuo pöhköhän nuolee kaikkea ja koko ajan. Voisko sinne olla kerääntynyt kissamaiseen tapaan karvapallo?
Röngteniin. Mahalaukun seinämä epätavallisen paksu. Varjoainetta ruutalla suuhun. Seuraavat kuvat puolen tunnin päästä klo 11. Sitten klo 11.30. Puoli kahdelta kolmas. Puoli viidelta neljäs. Ja puoli seitsemältä viimeinen. Varjoaine eteni, joten selvää tukosta ei ole. Mutta. Varjoainetta on ja pysyy mahalaukussa ja lisäksi suoliston seinämät näyttää huonoilta.

Kaks vaihtoehtoa. (1) Mahassa toden totta on jotain ylimääräistä tai sitten (2) koko suolistosysteemi on vaan aivan lopussa lääkityksen vuoksi. Aamulla ennen yhdeksää mennään vielä kerran kuvaan. Jos varjoaine on edelleen näkyvissä, niin leikataan ja selvitetään kumpi vaihtoehdoista on kyseessä.

Unnan kanssa on viimeiset neljä vuotta menty päivä kerrallaan. Jonkinlaista luopumistyötäkin on tehty kaiken aikaa. Mutta silti kun se viikatemies taas tuijottaa terävänä niskaan, niin huomaan etten ookkaan vielä valmis. Ei kai sitä voi koskaan olla valmis, vaikka niin itselleen uskottelisikin? Unna on niin monta ja aivan epäreilun isoa taistelua käynyt läpi varsin lyhyen elämänsä aikana, että jos vaihtoehto kaksi osuu meidän lottokuponkiin, niin tämä jäänee viimeiseksi. Jos kyse on lopun viivyttelystä, niin enää ei viivytellä.

Karmalla olisi siis ensi yö aika vaihtaa kurssia ja antaa meille joku muu kuin vaihtoehto kaksi.

Joulu(kuu) on täällä!

Lauantai aloitettiin Fannin kanssa laatuajalla. Käytiin cockeritiimin kanssa reippailemassa metsässä - Fanni ei ihan päässyt cockereiden vauhtikantaan kiinni, mutta silloin tällöin näytti ilon pilkahduksia siitä kuinka reteetä oli vetää vähän isompien kavereiden kanssa lenkkiä. Hienosti tulivat toimeen keskenään, vaikka tapasivat ensimmäisen kerran UKK:n parkkiksella juuri ennen lenkkiä.

Ipe jäi kotiin sen vuoksi, että päivemmällä oli vuorossa paimenen oma laatuaika; kraniosakraalihoito Ruutanassa. Keskiviikkoisen ontumisen vuoksi sain (onneksi!) järkättyä akuuttiajan heti viikonlopulle. Olin kuullut paljon hyvää Susannasta ja olenkin etsinyt jo jonkin aikaa Turun reissuille helpotusta vähän lähempää. Kolmen kuukauden välein ramppaaminen Turussa ei ole mitään keveintä touhua kukkarolle, joten toimiva hoitaja lähialueelta olisi enemmän kuin tervetullut.Tanjasta en kyllä luovu, Turkuun voisi hyvillä mielin ajella ainakin puolivuositarkastuksiin.

Kraniohoito osoittautui hyvin saman tyyppiseksi kuin mitä Ipe on nyt koko ajan saanut. Onhan silläkin juurensa osteopatiassa. Hoitaa syvällisesti mutta hellävaraisesti kehon tasapainoa kuntoon - tarkoituksena palauttaa kehon normaali tila. Ipen kaltaiselle herkkikselle tämän tyyppinen hoito sopii kuin nenä päähän ja näyttikin vahvasti siltä, että nautti käsittelystä. Syy treenien jälkeiseen ontumiseen löytyi lapojen edestä, jossa oli turvotusta ja kireyttä. Kenties liukastunut tai tullut aHyvin saatiin se käsittelyllä aukeamaan ja lapojen kireys laski. Perussettiä oli lannerangan alueella (erit. vasen puoli) ja rinta- ja lannerangan välissä, joihin sai myös laseria. Loppuviikonlopuksi BOT-loimi niskaan ja ottamaan rennosti.

Talvi yrittää tehdä tuloaan, eilen oli ensimmäinen kerta kun Unna hyytyi iltapissalla. Eikun sisälle kaivamaan tossuja jalkaan. Hain ennätyksellisesti vasta tänään talvitakit vintiltä. Lunta saisi tulla rutkasti lisää ja pikkupakkanen olisi aika mukava. Onhan jo joulukuu. Koirilla on ensimmäistä kertaa ikinä oma joulukalenterikin! Aikamoinen turhuus, mutta silti niin söpö. En-malta-odottaa, että saadaan melko hektinen työrupeama pakettiin ja päästään nauttimaan joulurauhasta maalla. Toivoisin joululahjaksi aurinkoisia talvipäiviä, olis mukava ottaa välillä ihan oikeita kuvia.

Loppukevennys

Viikon agit. Herkkurata, mielenkiintoisia haasteita ja hyviä treenipätkiä - ja multa mehut ihan pois. Niin vetelä olo, että oikein ketuttaa pissiä hyvä treeni sen takia. Ipe oli kyllä iloisen irtoava ja yhtäläisen yritteliäs, mutta ohjaajan rytmittäminen oli ala-arvoista. Väsyneenä ja vetelänä ei saa tatsista oikein kiinni missään vaiheessa - harmittaa antaa koiralle 70% jos toinen vetää sata lasissa.

En tiedä mitä tapahtui ja milloin, mutta illalla treenien ja jäähdyttelylenkin jälkeen kun Ipe oli ollut levossa ~2h ja lähdettiin iltapissalle, niin se ontui. Kevensi selvästi etuliikkeitä, ehkä vasenta etusta enemmän. Väänsin ja käänsin, kopeloin ja koskettelin. Ei aristusta missään, ei myöskään kuumottavaa kohtaa. Voihan nyt per..manto vieköön! Iltalenkki jäi lyhyeen, yöksi botti päälle ja parasta toivomaan. Aamulla venytteli toiveikkaan näköisesti sekä etu- että takapään, mutta liike oli edestä vähän töpö.

Oltiin just illalla puhuttu Saaran kanssa koirien huoltamisesta, joten tuoreessa muistissa oli suositukset Myllysen Susannan kraniohoidoista. Koska Ipen seuraava keikka Turkuun on vasta tammikuussa, koitin onneani ja sain kun sainkin Ipelle akuuttiajan Susannalle vielä tälle viikolle! Parempi katsoa kuin katua. Joku ikävä jumikierre on nyt viimenen asia mitä haluan, kun on vihdoin päästy taas treenaamisen makuun.

Tylsän tokoilijan aivopesua

Tiistaina selvisi ultratutkimuksessa miksei jalka tunnu edelleenkään hyvältä, vaikka itse akilles ei ole enää vihoitellut: peroneusjänteen pitkittäinen repeämä. Kaksi (2) kuukautta juoksutaukoa. Kävellä saa ja pitääkin, kuulemma parantaa vauriota. Palaan siis agilitykentälle kenties ensi vuoden puolella. Pakkasin tiistaina laukun ja lähdin maalle sulattelemaan asiaa.

Yritän uskotella itselleni, että kunnollinen tauko agilitystä tekee sekä minulle että koiralle ihan hyvää. Vedettiin koko viime kesä kuitenkin aika huolellisella kisa-/treenisykkeellä. Ja mikäs tässä on stressatessa, kun SM-nollatkin on kerätty jo. #envoiuskoasitätodeksi

Ja tokkiinsahan myö päästään hallille treenaamaan hyppytekniikkaa, keppikulmia, kontakteja...mitä noita nyt on. (Kävin tänään kääntämässä veistä haavassa, kun talkoilin kolmosten kisoissa. Siellä ne treenikaverit ja kisatutut mennä hurjasteli.)

Karstulaelon jännin juttu oli syksyn mittaan naapuriin ilmestynyt kissa, joka majailee vanhassa navetassa. Täysvalkoinen tyyppi on seurallinen ja hellyydenkipeä - mouruten juoksi luo kun meni moikkaamaan sitä. Kukaan sitä ei kuitenkaan tunnu kaipaavan, liekkö jonkun kesäkissana ollut. Kissat on kyllä erikoisia otuksia, niitä on kamalan vaikea lukea - siksi oon niiden kanssa vähän epävarma. Mutta tämä miuku oli kyllä sympaattinen neiti(?)

Päivät oli harmaita ja sateisia. Ulkoiltiin lähinnä vain pihapiirissä, poltettiin risuja ja lisäksi tuli treenattua tokoa. Ipen merkkihämäys alkaa sujumaan ihan hyvin. Vauhti on hidas kun jumiutuu leluista, mutta on kuitenkin hoksannut sen, että merkki on merkki, ei "iske leluun kiinni". Ruutu on erikoinen liike tuolle koiralle. Lähes 100% se tekee sen oikein aina ensimmäisellä kerralla, mutta jos ottaa toistoja niin jää 2-3 metriä ruudusta liian lyhyeen. Mikähän siinä on? Ruutu/merkki -erotteluakin pitäisi tehdä paljon, nyt otti selvästi häiriötä alla olevasta merkkitreenistä.

Palasin kaupunkiin perjantaina tokotreenien vuoksi. Maijun treeneissä aiheena oli seuraaminen ja kontakti. Otettiin aluksi liikkuroituna lyhyt seuraamispätkä, joka oli perussievää. Pientä hiomista siellä täällä, mutta noin yleisesti ottaen se on ihan hyvällä mallilla. Tykkään Ipen asenteesta seuruussa, se ei ole mikään yliyrittäjä vaan sopiva suorittaja. Pilkunviilaus ei ole ollenkaan mun juttu ja sen vuoksi meidän tokomotivaatio onkin ollut vähän mitä on. Maiju sai kuitenkin aika hyvin sysättyä meidän toko=kivaa -illuusion rakentamista taas etiäpäin, kun juteltiin esim. kontaktin treenaamisesta. Ongelma kaiketi meillä mulla on ollut se, että oon nähnyt tokon toimintana, jossa minä käsken ja Ipe tekee sen vuoksi, koska minä käsken. Toko on ollut velvoite, pienoinen pakko. Oon joutunut myöntämään, että toko ei ole tylsää, minä olen. Nyt olis korkea aika tehdä tokosta etuoikeus ja hauska haaste.