Kansallispuiston kauneus

Morjesta pöytään pitkästä aikaa! Käytiin perjantai-lauantaina toteuttamassa eräs idea, joka on kypsynyt meidän molempien mielissä jo hyvän aikaa. Miksei laajentaa retkelyharrastusta syksyisistä erämaavaelluksista helpommin saavutettaviin kohteisiin? Päiväretkiä ollaan heitetty esim. Birgitan polulla, Pyhä-Häkissä ja Siikanevalla, mutta yön yli kestäviä telttaretkiä ei olla harrastettu napapiirin alapuolella sitten lapsuusvuosien. Myöpä siis pakattiin kamat perjantaina ja ajettiin Seitsemisen kansallispuistoon. Oltiin Pakkulakankaan P-paikalla klo 16 ja lähdettiin matkaan. Henkalla oli rinkassa yöpymiskamat, mulla pikkurepussa ruoat. Hienointa tässä oli se, että myös pikkuiset lähtivät matkaan - meksikolaiset elämänsä ensimmäistä kertaa telttaretkellä! 

Perjantai-illan aikana käveltiin puiston luoteisreunasta aina kaakkoisreunaan asti. Matkalla oli muun muassa vanha mylly ja lähde, josta täytettiin vesipullot. Veden saanti onkin eteläisissä kansallispuistoissa vähän haastavampaa kuin pohjoisessa, jossa voi juoda käytännössä mistä vaan vesistöstä. Seitsemisissä on lähteen lisäksi muutama kaivo, jossa vesi on enemmän tai vähemmän kyseenalaista, mutta talousvetenä ihan käypää. Lähdevesi on tietenkin ihan ylivertaista ja meidän poikkeamalla lähteellä oli hieno tuohikauhakin väsyneitä kulkijoita varten.

Leiriydyttiin Kirkas-Soljasen telttapaikalla, joka oli kauniisti pienen niemen kärjessä. Joutsenet lensivät illalla pienelle järvelle, aamulla heräsin kuikkapariskunnan lauluun. Illalla grillattiin (soija)makkaraa ja kärtsättiin vaahtokarkkeja. Ilma oli kirkas, mutta viileähkö. Yöksi oli luvattu aste pakkasta. Koirat oli illan kevyen 13 kilometrin lenkin jälkeen valmiita unten maille, heti iltaruoan jälkeen tietenkin. Ipelle telttailu onkin tuttua hommaa, pienet oli ensikertalaisiksi erinomaisia reissukavereita. Rauhoittuivat illaksi teltaan, tyytyväisinä hautautuivat untuvapussien uumeniin. Kun mekin viimein kääriydyttiin pussien sisään, niin erityisesti Fanni oli loistava lämpöpatteri. Se nukkua posotti mun pussissa aina aamuun asti, jolloin vaihtoi hetkeksi Henkan puolelle. Frida on vähän mukavuudenhaluisempi ja tykkää tutuista ja turvallisista arkirutiineista, jonka vuoksi oli vähän rauhattomampi. Mutta hienosti 9-vuotiaskin selviytyi eräretkestä - mennä kipitti omin jaloin koko reissun. Aamu valkeni jo ennen kuutta, mutta torkahdin vielä hetkeksi. Kirkas-Soljanen ei ollut aamusta kovin kirkas, koko tienoo oli sankan sumun peitossa. Sumu tosin hälveni ennen kun lähdettiin taittamaan matkaa eteenpäin.

Lauantain etappi kulki puiston länsireunaa takaisin autolle. Vajaan 17 km matkalla käytiin ihastelemassa Soljasten suoaluetta, ihmeteltiin majavan patoa, vierailtiin Koveron perinnetilalla täyttämässä vesipullot ja tietenkin pidettiin lounastauko. Lauantaina lokattiin pari geokätköäkin. Pikkukoirat oppi nopeasti, että tauon aikana kannattaa oikeasti levätä eikä nuohota itseään nuotioringissä, sitä ei tiedä kuinka pitkä taivallus on vielä edessä. Oltiin takaisin autolla klo 14 jälkeen. 22 h minivaellus oli ihana irtiotto arjesta. Meille sattui hyvät kelit - muutama raekuuro meni yli lauantaina, mutta suurimman osan ajasta paistoi aurinko. Lauantaina vastaan tuli muutamia retkikuntia, muuten saatiin olla ihan rauhassa puistossa. Muita koiria ei nähty ollenkaan.

Seitseminen oli iloinen yllätys - vaihtelevaa maastoa, paljon mielenkiintoista nähtävää. Suomalaista luontoa kauneimmillaan ja vielä näin lähellä. Erityisen mukavaa matkan taittamisesta tekee se, että muutaman kilometrin välein vaihtuu maisemat nevoista, aarniometsien kautta korpikuusikoksi. Välillä saa hikoilla harjurinteissä, välillä valua fiilistellen pitkin pitkospuita. Jokaiselle jotain. Lähiretkeilyyn pitäisi panostaa entistä enemmän, Suomessa on varmasti lukuisia upeita mestoja, joissa kelpaisi tallustella. Ehkä seuraava reissu sitten Helvetinjärvelle?

Polku uuteen

Pienen päivänsäteen

polun päähän vien.

Käsi tarttuu käteen.

Minä tunnen tien.

Kysymyksinesi

uudeksi teet sen.

Miksi virtaa vesi?

Uiko hyttynen?

Voiko hauki haistaa?

Miksi kaatuu puu?

Saako näitä maistaa?

Lahoaako luu?

Mikä on tuo sieni?

Mikä laulaa noin?

Kysy, taimi pieni!

Vastaan, jos vain voin...

Arja Karkiainen

Erämaan kutsu

Meidän alkuperäinen vaellussuunnitelma kaatui elo-syyskuun vaihteessa, jonka vuoksi tehtiin pahimpaan eräkuumeeseen pieni ruskaretki. Mutta kun kuume on kova ja vaelluskenkiä kuumottaa, niin silloin on tehtävä kaikkensa, ettei kunnon erämaavaelluksesta tarvitsisi luopua. Väännettiin, petyttiin, väännettiin lisää ja toivottiin viimeiseen asti parasta, kunnes viimein varmistui vapaa viikko syys-lokakuun vaihteeseen - me päästään sittenkin pohjoiseen! Viimeinen jännitysmomentti iski neljä päivää ennen autoon istumista, kun sairastuin kunnon kuumetautiin ja makasin sohvan pohjalla kolme päivää. Penisiliinikuuri lääkärisedältä ja reissuun.

Alkuperäisestä suunnitelmasta poikkesimme sen verran, että päätettiin ajaa "vain" Kilpisjärvelle asti, josta lähtisimme viikon Kilpisjärvi-Halti -vaellukselle. Tämä sen vuoksi, että Käsivarren erämaassa on hyvä autiotupien verkosto. Koska vaelluksen ajankohta oli sangen myöhäinen perinteiselle syysreissulle, oli varauduttava yöpakkasiin ja muutoinkin armottomaan säähän. Sadepäivän vaellusetapin päättäminen telttayöhön pienessä pakkasessa ei houkutellut etenkään siksi, että olin puolikuntoinen, joten tupamahdollisuus tuntui lohduttavalta.

 

Käsivarsi on Saariselän jälkeen yksi suosituimmista vaelluskohteista Suomessa, joten hiljaisesta erämaasta ei voinut kovin vahvasti unelmoida. Mutta niin vaan viikon aikana alkoi käydä selväksi, että olemme liikenteessä ruskasesongin jälkilöylyissä ja erämaa oli kuin olikin hiljainen! Aloitimme reissun Norjan puolelta, Didnujoen varresta, jossa näimme muutaman norjalaisen koiranulkoiluttajan, mutta sen jälkeen näimme ensimmäiset ihmiset vasta viimeisenä ilta kun lähestyimme Kilpisjärven lähintä tupaa. Eli liki viikko ylhäisessä yksinäisyydessa erämaassa - niiiiin parasta!

 

Didnulta käveltiin Lossujärven tuvalle, jossa ensimmäinen yö kaminalla saunaksi lämmitetyssä tuvassa. Ensimmäisenä aamuna satoi lunta ja kaikki ympärillä olevat huiput oli lumessa. Loppuruskavaellus muuttui kertaheitolla esitalvivaellukseksi.

Ensimmäisenä kokonaisena päivänä söimme hotellilounasta. Lossun ja Pithsuksen välillä on pieni ja sympaattinen Urtas hotelli, jonka joku kalamies on aikanaan kyhännyt erämaahan. Nyttemmin se on retkeilijöiden käytössä. Hotellilla on myös yksi erämaan geokätköistä, joka oli tietenkin pakko lokata! Sattuipa sieltä löytymään ihan tuore bugikin, joka lähti matkaan. Lounastuksen lomassa ulkoa kuului outoa kolinaa, joka osoittautui Petteri Punasarveksi kello kaulassaan. Poroja näkyi viikon aikana päivittäin, mutta tämä tyyppi uskaltautui lähimmäksi. Tosin lähti Petterikin aika haipakkaan kohti ylärinnettä kun mentiin Ipen kanssa jutustelemaan sille. 

Pithsusjärven tupa oli meidän matala maja kahden yön ajan. Aamurusko oli aina jotain aivan käsittämättömän kaunista. Koko kirpakka pakkasaamu täyttyi vaalenpunaiseen lämpöön ja yölliset lumet narisi kengän alla. Tehtiin Pithsukselta käsin päiväretki reissumme (kirjaimelliseen) kohokohtaan eli Haltille. Sinne ja takaisin tuvalle, yhteensä 24 km. Päiväreput selkään ja kohti Suomen korkeinta pistettä, 1324 metriä! Päivä oli aamusta ihan lupaavan oloinen, mutta jossain vaiheessa pilvet kerääntyi taivaalle ja päivä muuttui synkäksi. Jossain tonnin korkeudessa alkoi olla jo sellaiset olosuhteet, että siinä kysyttiin aikamoista tahdonvoimaa, jos mieli huipulle. 

Kalottireitin tolpat oli ylärinteessä hautuneet jään ja lumen alle, lunta tuli lisää vaakasuoraan, vaikka sitä oli paikoin jo polveen saakka. Näkyvyys oli todella huono, juuri juuri löydettii merkkien avulla huipulle. Mutta niin vain huiputettiin Suomen korkein tunturi! Ylhäällä olosuhteet oli niin brutaalit, etten edes kaivanut kameraa repusta vaan otin muutaman nopean kännykkäkuvan. Jääkohmeisin sormin saatiin kirjattua nimemme the Kirjaan eli Haltin kävijälaskuriin. Oltiin 111 790. ja 111 791. kävijät huipulla. Haltin geokätkö jäi kyllä hakematta, kun lunta oli tosiaan niin paljon, ettei toivoakaan kätkön etsinnästä. Alasmennessä harmitti, ettei ollut minareita mukana, oltais tultu aika rehvakasta vauhtia suksilla!

Ipe teki myös aikamoisen uratyön, se ressukka oli aivan viiman pieksimän tunturisuden näköinen, kun naama lumihuurussa ja tossut aivan riekaleina se kahlasi ylös saakka. Välillä jouduin antamaan sille takapuolesta vauhtia kun lumi upotti ja tossuilla ei ollut niin hyvää pitoa. Mutta tulipahan käytyä! Vitsi, että oli hyvä fiilis sen jälkeen ja 12 km "kotimatka" tuvalle tuntui ihan puistokävelyltä.

Pithsusjärveltä jatkettiin matkaamme Meekolle, joka oli näennäisesti kevyt päivä. Reipas kymppi matkaa olikin vähän matkaansa pidemmän oloinen, koska reitti oli todella kivikkoinen ja paikoin vaikeakulkuinen. Eilisen päivän puolimaratonin jäljiltä vihoitellut akilleskin antoi selvästi ymmärtää, ettei tykännyt rakassa kulkemisesta. Kaiken hyvän päälle vielä satoi puolet matkasta vettä/räntää.

 

Vaikka matka oli vaikeakulkuinen, niin komiat oli toki maisemat. Pithsusköngästä eli vesiputousta ihmeteltiin jonkin aikaa ja matkalla oli muitakin hienoja, toki pienempiä putouksia. Jyrkänteet valui vettä jääpuikkoja pitkin. Lyhyen, mutta raskaan etapin päätteeksi oli ihana saapua taas uuteen autiotupaan, jossa ei ollut ristinsielua. Tosin sinne päästäksemme oli kahlattava yhden joen yli. (Yläjuoksulla oli kyllä silta, mutta kuka hullu sinne jaksaa väsyneenä lähteä?!) Näin lokakuussa nuo ylitykset ei tuntuneet enää niin herkuilta kun joskus elokuun helteillä. Jalat kylmettyi tunnottomiksi aika rivakasti, joten kiireellä olisi pitänyt mennä. Mutta toisaalta taas kovin kieli poskella siellä ei voi vetää, jossei halua kaatua rinkka selässä jokeen. Mutta akilles tykkäsi kylmähoidosta!

Käytiin iltalenkillä Meekon varaustuvan puolella, jossa piti olla yksi kätkö. Haettiin ja haettiin melkeen tunnin verran, mutta ei se peijakas antautunut. Toki sitä vähän vaikeutti se, ettei siellä gps:ssä ollut näyttämässä nollapistettä eikä kätkölle ollut mitään hinttiä, joten haettiin käytännössä neulaa heinäsuovasta. Ihasteltiin sitten vain kauniita maisemia, mm. keskimmäisen kuvan oikeassa laidassa olevaa Saivaaraa eli Kekkosta. Tunturin päällä on Kekkosen muistomerkki, joka jäi tällä reissulla näkemättä akilleksen vuoksi. Ens kerralla sitten sekä Kekkonen että kätkö!

 

Meekolta Saarijärvelle oli viimeisen kokonaisen päivän etappi. Matkalla oli kaikkea kuravellistä lumirinteisiin. Ipe oli tietenkin ihan pähkinöinä kun pääsi lumikasan kimppuun. Meeko-Saarijärvi väli oli koko viikon helppokulkuisin, eikä kahdenkympin päivämatka tuntunut raskaalta. Kuonarjoella pysähdyttiin lounastamaan, josta matka jatkui tunturin yli kohti Saarijärven kämppää. Hiukan ennen Saarijärven nähtiin rinteessä kaksi mönkijää koirineen, jotka oli tulossa kohti. Paikalliset poromiehet oli matkalla jänkhälle, vaan aikamoinen yllätys oli nähdä miesten "porokoirat". Meidät ohittaessa vislasivat rinteessä juosseille koirille, jotka tuli saman tien ja hyppäsi mönkkäreiden tarakoille - toisessa kenotti aika stydin kokoinen kelpie ja toisessa pikkiriikkinen bortsu! Bortsumiestä hymyilytti leveästi kun ajoivat ohitse ja moikkasivat meidän bc-retkikuntaamme.

Viimeiseksi yöksi saimme ensimmäistä kertaa tupaan seuraa, kun satuimme samaan aikaan erään elämäntapakulkijan kanssa Saarijärvelle. Hesalainen eläkeläinen on kulkenut Kekkosen ajoista asti Käsivarressa ja tunsi tienoon kaikki kulmat. Kynttilänvalossa kuunneltiin silmät pyöreinä jänkhänmiehen tarinoita tuntureilta. En tiedä, kuinka paljon niissä oli Lapin lissää, mutta aikamoisia seikkailijoita nuo tuntureiden todelliset kulkijat on! Kyllä siinä tunsi itsensä ihan turistiksi niitä juttuja kuunnellessa. Hauska lopetus viikon vaelluksellemme. Seuraavana aamuna oli enää poronkusema autolle, joka odotti Kilpisjärven luontotalon parkkiksella. Viimeiset viisi kilometriä mietin kuumeisesti, että mitä karkkia ostan ensimmäisenä Kilpparin K-marketista.

100 kilometriä erämaata. Huikea, mutta myös rankka reissu. Hieno oli kokea erämaa silloin kuin syksy kääntyy talveksi. Siellä tuntee itsensä sitä pienemmäksi, mitä armottomampi sää on. Henkinen irtiotto arjesta onnistui täydellisesti - erämaassa ei voi miettiä kuin juuri sitä hetkeä jossa on ja kulkee. Koko muu maailma katoaa.

 

Käsivarren seutu meni heittämällä ykköseksi Suomen vaelluskohteiden listalla. Tienoosta tekee melko maagisen se fakta, että siellä ollaan käytännössä koko ajan avotunturissa eli puurajan yläpuolella. Alueella sijaitsee kaikki Suomen yli tonniset huiput ja autiotuvatkin on verrattain korkealla. Esimerkkinä Pithsusjärven tupa, jossa yövyttiin kaksi yötä 730 metrin korkeudessa vrt. Saariselän korkein kohta, Sokosti 718 metriä.

Ipe oli edelleen yhtä vaivaton eräkulkija kuin aiemminkin. Tällä kertaa jopa vaivattomampi, sillä tassu vs. rakka -taistelussa pärjättiin viime vuotta paremmin tossujen ansiosta. Tossuja pidettiin vain pahimmissa rakkakohdissa ja toki silloin Haltin huiputuspäivänä. Viimeisenä iltana huomasin, että molemmissa takatassuissa on pieni anturarikko, mutta kulkua se ei tuntunut haittaavan. Retkirekku nukkua rötkötti joka yö laverilla meidän välissä, tunturissa ilmaisi porot jo kaukaa ja skannasi Kalottireittiä aktiivisesti meidän edellä. Kolean kosteasta ilmastosta johtuen kuvasin matkan varrella verrattaen vähän, mutta monet mentaalivalokuvat on syövytetty verkkokalvolle pysyvästi. Ipe on kuin kotonaan noissa maisemissa. Sitä onnellisuuden määrää kun katsoo reppuselkäistä eräkettua täydellisen kauniissa avotunturimaisemassa odottamassa omiaan. <3

Melkeen yhtä hyvis!

Alkuperäisen suunnitelman mukaan meidän piti tänä aamuna herätä kiven heiton päässä Barraksesta ja ahkeroida itsemme maanantain kunniaksi vajaaseen puoleentoista kilometriin ihastelemaan kolmen skandin maisemia. Sitten sattui niinkin harmillinen asia, että Henkka sai työsuhteelleen jatkoa, joten työn oli mentävä huvin edelle. Kummallisen ristiriitainen tilanne olla samaan aikaan onnellinen toisen työmahdollisuudesta ja kiukkuinen kariutuneesta vaellusreissusta. Toki teoriassa olisin voinut lähteä Ipen kanssa kahdestaan, mutta ottaen huomioon meikäläisen suuremmoisen suuntavaiston ja rajallisen kyvyn kantaa määräänsä enempää kiloja, lienee järkiratkaisu jättää erämaavaellus toiselle kertaa.

Kun pohjoisen reissu oli virallisesti pistetty jäihin, laitoin saman tien viestiä ystävälle, jonka tiesin olevan valmis pienelle ruskaretkelle. Niimpä eilen kolmen ystävän, kahden alle 3-vuotiaan(!) ja Ipen kanssa sullouduimme autoon ja ajeltiin Saarijärven Pyhä-Häkkiin, joka on yksi Suomen pienimmistä kansallispuistoista. Ei siellä maisemat ihan pohjois-Norjan kanssa kilpaillu ja pääkin oli täynnä hirvikärpäsiä, mutta seurasta en tinkinyt piiruakaan! En muista millonka oltaisiin viimeksi oltu kolmisin kimpassa missään ja siihen päälle yks hupaisa pian 3-vuotias ja yksi vaivaton 2-kuinen, niin johan oli syysretki! Paistettiin soijanakkeja ja syötiin suklaata retkipaikalla. Ihasteltiin suomaisemia, samoiltiin pitkospuilla ja nauraa räkätettiin.

Pyhä-Häkissä on tullut käytyä joskus 90-luvulla, jolloin mieleen jäi elävästi lihansyöjäkasvit. Niitä kylttien mukaan pitäisi edelleen olla alueen nevoilla, mutta tällä kertaa nuo verenhimoiset kukkaset jäi näkemättä. Hirvikärpäsiä oli sekä paljon että runsaasti, mutta niien kanssa pärjää suhteellisen mukavasti jos ei menetä hermojaan. Ipe oli rennon letkeä reissukoira, kuinkas muutenkaan. Luuli varmaan olevansa pidemmälläkin vaelluksella, sen verran tottuneesti pisti virransäästöasentoon kun päästiin retkipaikalle.

Aina ei tarvihe lähteä kauas, että pääsee eräfiilikseen!

VT-9

Tampere-Turku on tullut melko tutuksi parin vuoden aikana, ysitietä kun on tullut ajeltua edes takaisin osteopatiareissujen vuoksi. (Geokätköily asettaa liikkumisen aivan uusiin ulottuvuuksiin, kun tylsähkön ajomatkan voi kuorruttaa parilla valtatien varressa olevalla kätköllä! Kuva tämän päivän toiselta kätköltä, Aurajoen varresta.) Huhtikuussa käytiin Tanjalla edellisen kerran ja silloin jo taisin hehkuttaa, kuinka hienolta tuntuu, että Ipen ikuisuusongelma on osakseen selätetty. Huhtikuun jäljiltä on kuitenkin ollut aika tiukka treeni-/kisakesä takana, joten en olettanut sen olevan ihan priimakunnossa tänään. Selkälinja on viime aikoina vähän pyöristynyt, mutta selkeetä vinotusta en ole kyllä huomannut.

Mutta kuinka ollakaan, ongelmallinen vasen puoli ja lanneranka oli vallan mainiossa kondiksessa! Rangassa oli kauttaaltaan liikettä, vain ylimenoalueella ja lapojen seudulla pientä tahmeutta. Jos johonkin oli vinoutta, niin oikealle, mikä kertonee "tekevälle sattuu" -tyyppisestä harrastuskoiran kolhusta. Eli erittäin hyvässä kunnossa oli Ripelius, hallelujaa! Aluksi Ipe oli harvinaisen levoton, mutta kun päästiin kunnolla käsiksi niin pieni koira vaipua taas johonkin sinne Nirvanan rajamaille. Oikeastaan vähän kadehdittaa, etten se ollut minä makaamassa siinä matolla. Tuntuu, että olisin kunnon jäsentelyn tarpeessa. Pari viime viikkoa on mennyt treenien osaltakin vähän...hmm..pitelemättömästi. Vaikea saada hommaa haltuun kunnolla. Ipellä on kyllä potkua ja virtaa, mutta oma läsnäolo ei ole ihan sitä luokkaa, mitä sen tulisi olla. Lienee sanomattakin selvää, että odotan kesälomaa jo aika paljon. Phew.

Alkavat kuulemma tutkimaan koirien terveysvaikutuksia ihmisen hyvinvoinnille. Oman empiirisen aineistoni pohjalta olen vakuuttunut, että hypoteesissa on perää. Hetken kun tuijottaa kunnon jalkasotkua ja kuuntelee sitä loputtoman pitkältä kuullostavaa huokausta, niin verenpaine on laskenut ihan kuin itsestään. Tässä ja nyt.

Väsymystunnelin päässä näkyy jo lohduttava valon pilkahdus - alkusyksyn vaellus. En-malta-odottaa. Palaamme kuuden vuoden takaiselle rikospaikalle, jossa sain oikein olan takaa rankkua jostain edellisen elämän sotkuista: heräsin kunnon kuumeessa ensimmäisenä aamuna Pohjois-Norjan vaelluksella. Onneksi edellisenä iltana oli Barras jo huiputettu ja istutettu semmoinen (henkisempi) eräkuume tähän kävijään, jottei ikävä kokemus vienyt vaellusiloa tulevilta vuosilta. Sinne jäi melkosen paljon hoodeja tsiikattavaksi, joten lienee korkea aika lähteä uudestaan Norjan puolelle. Lisäksi parastahan tässä on se, että Ipekin pääsee reissukoirana mukaan - silloisella reissulla ei Ipestä ollut vielä tietoakaan. (Ja koirien vienti-/tuontimääräykset on onnekkaasti löystyneet.) Eräketulle on ostettu tossut viime vuoden rakkahaavereista viisastuneena. Jonkinlainen tossukävelykoulu täytyy kenties vielä suorittaa ennen pohjoista. Sillä aikaa, lopettakaamme kuuden vuoden takaisiin maisemiin:

*Ihmeellisen Seesteinen Laitahyökkääjä ja Ajatustenlukija

*I.S.L.A.
Ipe ansaitsee Sudenpentujen arvonimen, ehdottomasti. Tuo koira on semmonen eräkettu, että ei paremmasta väliä. Toki se osottautui lungiksi eränkävijäksi jo ensimmäisellä reissullaan, mutta vakuutti erinomaiset eräominaisuutensa uudestaan.

Neljä kokonaista ja kaksi vajaata vaelluspäivää; laskeskelin noin 70 kilometrin matkalta kaksi armoa anelevaa vaivasenluuta, yhden kantapäärakon ja neljä rakan hellimää tassua. Plus kaikki ne kuhmut päässä, jotka aiheutuivat maahisille tehtyjen autiotupahuussien ovenpielistä. Mutta ei semmosta kolhua tullut, etteikö oltaisi kilometrien jälkeen voitu huokaista ihastuksissamme: "wow, mikä reissu takana!"

Sunnuntai-iltana saavuttiin Aittajärven parkkikselle melko myöhään, joten tehokasta kävelyaikaa oli juuri sen verran, että etsittiin sopiva leiritymispaikka. Hilpaisu perusosalta erämaanpuolelle oli onneksi lyhyt ja lähti käyntiin jännittävästi kahlaamolta. Viime reissulla vesistönylitykset hoitui pikkuisella vaijeripaatilla, joten kahlaushommat oli uusi kokemus sinänsä. Kahlauksen mestariksi osottautui tietenkin Ipe, joka Lutralutra-lisänimensä oikeuttamana oli usein ravannut jo kolme kertaa edestakaisin sillä aikaa kun me Henkan kanssa vaivoin päästiin vastarannalle.

Ensimmäinen telttapaikka löytyi parin tunnin taivalluksen jälkeen, joten aikaa jäi palautella mieliin teltan tehokkainta kokoamistapaa ja Trangian ihanteellisinta keittoliekkiä. Telttapaikan vierestä kuului puron solinaa ja juomapullon täyttöretkellä löytyikin jotain mielettömän hienoa. Tihrustin jo vähän illan hämärtyessä reittiä puron varteen mahdollisimman kuivin sukin, kun huomasin, että puron pielusta on aivan keltaisenaan lakkaa! Eli hillaa, kuten paikalliset sitä tuppaa kutsumaan. Oon viimeksi nähnyt niin valtavasti tuota metsien marjakuningatarta joskus pikkunatiaisena, joten oli siinä ihmettelemistä. Suu muikena söin vatsani täyteen lakkaa iltapalaksi ja aamulla palasin hakemaan matkaevästä mukaan. Sinne jäi vietävän paljon lakkaa kerättäväksi jollekin onnekkaalle, jos kukaan sitä paikkaa sattuu tänä syksynä havaitsemaan.

Ensimmäisenä kokonaisena vaelluspäivä päästiin oikein kunnolla kilometrien makuun, kun vedettiin sellanen huoleton puolimaratoni. Sarviojan autiotuvalla pysähdyttiin syömään ja jatkettiin matkaa kohti Paratiisikurua ja Pirunporttia. Päivä oli aurinkoinen ja lämmin eli juuri ihanteellinen nousta julmetun jyrkkää tunturinrinnettä, not. Onneksi luontoäiti korjasi eränkävijöiden olotilaa kahdella virkistävällä sadekuurolla. Pirunportin takaa löytyi se varsinainen paratiisi, ainakin koiran mielestä, kun varjoisan jyrkänteen lomasta löytyi lumikasa! Ipe meni tietenkin ihan sekaisin ja olisi halunnut jäädä kaivelemaan lumitunneleita tunturiin.

Melko myöhäisellä päästiin Muorravaarakan autiotuvalle, jossa olikin jo useampi ilonen reissaaja lettujen paistossa, joten päästiin sopivasti osallisiksi heidän lettukesteihinsä. Tuvassa oli jo kolme ihmistä meitä ennen, mutta olivat erittäin koiramyönteisiä, joten yövyimme hyvillä mielin Ipen kanssa tuvan puolella. Eniten harmia taisi aiheuttaa se, ettei Ipe voinut nukkua kuin yhdessä kainalossa kerrallaan!

 

Edellisen päivän jäljiltä pidettiin vähän kevyempi päivä tiistaina ja käveltiin vain kymppi yhden tunturin yli Anterinmukkaan. Päivä oli lähes täydellisen aurinkoinen, lämpötila oli kahdenkympin hujakoilla ja meitä odotti Anterinmukassa erämaasauna! Aivan mieletön paikka. Teltta pystyyn, sauna lämpeemään ja joen varteen aurinkoa ottamaan. Jokivesi ei ole kovin montaa astetta "lämmintä", mutta silti uiminen kristallinkirkkaassa vedessä ei tuntunut pahalta. Paremminkin erittäin puhdistava kokemus.

Keskiviikkona koitti reissun raskain osuus, kun lähdettiin huiputtamaan Kuikkapäätä (680 m). Matkasuunnitelma sattui kaiken lisäksi olemaan sellanen, että kamojen jättäminen alarinteeseen ei ollut järkevä vaihtoehto. En sitten tiedä kuin järkevää rinkka selässä huiputtaminenkaan on... Olipahan siinä ainakin tekemistä ja tuntuuhan se kaksinkerroin paremmalta päästä sinne huipulle lastin kanssa kuin ilman. Komiat oli maisemat ja tuuli niin vietävästi, ettei meinannu piilarit pysyä päässä.

"Me tehtiin se!!"

Laskeuduttiin takasin alas ja suunnattiin Muorravaarakkajoen varteen yhdelle nuotiopaikalle yöksi. Tunturin rinnettä alas tullessa huomasin, että Ipe ei kävele ihan puhtaasti, josta kävi ilmi että anturat ei tykänneet rakkaisesta rinteestä, jota jouduttiin nousemaan jonkin aikaa. Jokivarteen mennessä  kuljetut kuivat kangasmetsät oli niin rutikuivia, että jalan alla ratiseva sammalikko/varvikko hoiteli Ipen anturat viimeistään siihen kuntoon, että kahdeksi viimeiseksi päiväksi siitä tuli tossukoira. Kahden illan Bebanthen-hoitola ja tossutteli riitti estämään invalidisoinnin. Yhdessäkään tassussa ei ollut varsinaisesti haavoja, mutta olivat vaan niin kuluneet, että mahtoivat olla taivaallisen hellänä.

Viimeiseksi illaksi suunnattiin jokivartta pitkin Snellmannin majalle, jossa saatiin yöpyä ihan keskenämme. Pieni sympaattinen autiomaja, johon päästäksemme piti tehdä muutama rohkea ja uhkarohkeakin kahlaus. Karttaan merkitty virallinen kahlaamo oli vielä pala kakkua, mutta jatkoa varten meidän piti tehdä vielä kaksi muutakin kahlausta ihan omavalintaista reittiä noudattaen. Homma kääntyi lopulta kalsarikahlaukseksi eli kun lahkeiden kääriminen ei enää riittänyt, piti heittää housut pois ja tehdä ylitys alkkarit jalassa. Niljakkaat kivet ja kova(!) virtaus teki hommasta haastavan, vaikka rinkka painolastina pitikin jalkaa vähän tukevammin pohjassa. Yläreiteen ylettävä kahlaus tarkoitti Ipelle uintireissua, joka kävi samalla vaikeamman asteen vesijuoksutreenistä. Virtaus oli paikoin niin voimakas, että Ipen kanssa oli noudatettava vähän erikoisempaa linjaa. Koira yläjuoksulle ja perskarvoista kiinni sen verran, että sai työnnettyä vauhtia. Sen perään semmonen 10 sekunnin hengenpidätys, että pääseekö se kauhomaan vastarannalla, alajuoksulla vastaanottavan luo virran viedessä sitä hurjaa vauhtia. Aika urhoollinen koira tuo lopulta oli, vaikka sen ilme pahimman virtauksen mukana valuessa olikin aika järkyttynyt. Uintireissun päätteeksi oli hyvä vetää pienet vesihepulit ja päästää kuin viitapiru pitkin joen pielustaa.

Viimeisen aamun piti olla vain lyhyt hilpaisu takaisin autolle, mutta hiukan liian itsevarmoina huomattiin kulkevamme väärää polkua, joka aiheutta taas kaksi kahlausta lisää. Saivatpahan jalat ja tassut viimeiset voitelut hyisestä erämaajoesta ennen kuin oli aika istahtaa taas autoon hetkeksi. Koko paluumatkalla ei tehnyt mieli edes aukaista radiota, saati käydä puhelimella sähköpostien tai viestien kimppuun. Vaelluksella on parasta juuri se tässä ja nyt -eläminen, jossa kaikki mitä tarvitsee selviytyäkseen on ympäröivässä luonnossa tai rinkassa kantamuksena. Parasta terapiaa, mitä voin kuvitella kiireisen arjen vastapainoksi. Erämaassa voi ajatella korkeintaan sen tunnin eteenpäin, että söisinkö tauolla Voima Kaurakeksin vai jogurttipatukan. Siellä ei tarvi kun olla ja ihmetellä luontoa. Elämää, ei esittämistä.