Meidän alkuperäinen vaellussuunnitelma kaatui elo-syyskuun vaihteessa, jonka vuoksi tehtiin pahimpaan eräkuumeeseen
pieni ruskaretki. Mutta kun kuume on kova ja vaelluskenkiä kuumottaa, niin silloin on tehtävä kaikkensa, ettei kunnon erämaavaelluksesta tarvitsisi luopua. Väännettiin, petyttiin, väännettiin lisää ja toivottiin viimeiseen asti parasta, kunnes viimein varmistui vapaa viikko syys-lokakuun vaihteeseen - me päästään sittenkin pohjoiseen! Viimeinen jännitysmomentti iski neljä päivää ennen autoon istumista, kun sairastuin kunnon kuumetautiin ja makasin sohvan pohjalla kolme päivää. Penisiliinikuuri lääkärisedältä ja reissuun.
Alkuperäisestä suunnitelmasta poikkesimme sen verran, että päätettiin ajaa "vain" Kilpisjärvelle asti, josta lähtisimme viikon Kilpisjärvi-Halti -vaellukselle. Tämä sen vuoksi, että Käsivarren erämaassa on hyvä autiotupien verkosto. Koska vaelluksen ajankohta oli sangen myöhäinen perinteiselle syysreissulle, oli varauduttava yöpakkasiin ja muutoinkin armottomaan säähän. Sadepäivän vaellusetapin päättäminen telttayöhön pienessä pakkasessa ei houkutellut etenkään siksi, että olin puolikuntoinen, joten tupamahdollisuus tuntui lohduttavalta.
Käsivarsi on Saariselän jälkeen yksi suosituimmista vaelluskohteista Suomessa, joten hiljaisesta erämaasta ei voinut kovin vahvasti unelmoida. Mutta niin vaan viikon aikana alkoi käydä selväksi, että olemme liikenteessä ruskasesongin jälkilöylyissä ja erämaa oli kuin olikin hiljainen! Aloitimme reissun Norjan puolelta, Didnujoen varresta, jossa näimme muutaman norjalaisen koiranulkoiluttajan, mutta sen jälkeen näimme ensimmäiset ihmiset vasta viimeisenä ilta kun lähestyimme Kilpisjärven lähintä tupaa. Eli liki viikko ylhäisessä yksinäisyydessa erämaassa - niiiiin parasta!
Didnulta käveltiin Lossujärven tuvalle, jossa ensimmäinen yö kaminalla saunaksi lämmitetyssä tuvassa. Ensimmäisenä aamuna satoi lunta ja kaikki ympärillä olevat huiput oli lumessa. Loppuruskavaellus muuttui kertaheitolla esitalvivaellukseksi.
Ensimmäisenä kokonaisena päivänä söimme hotellilounasta. Lossun ja Pithsuksen välillä on pieni ja sympaattinen Urtas hotelli, jonka joku kalamies on aikanaan kyhännyt erämaahan. Nyttemmin se on retkeilijöiden käytössä. Hotellilla on myös yksi erämaan geokätköistä, joka oli tietenkin pakko lokata! Sattuipa sieltä löytymään ihan tuore bugikin, joka lähti matkaan. Lounastuksen lomassa ulkoa kuului outoa kolinaa, joka osoittautui Petteri Punasarveksi kello kaulassaan. Poroja näkyi viikon aikana päivittäin, mutta tämä tyyppi uskaltautui lähimmäksi. Tosin lähti Petterikin aika haipakkaan kohti ylärinnettä kun mentiin Ipen kanssa jutustelemaan sille.
Pithsusjärven tupa oli meidän matala maja kahden yön ajan. Aamurusko oli aina jotain aivan käsittämättömän kaunista. Koko kirpakka pakkasaamu täyttyi vaalenpunaiseen lämpöön ja yölliset lumet narisi kengän alla. Tehtiin Pithsukselta käsin päiväretki reissumme (kirjaimelliseen) kohokohtaan eli Haltille. Sinne ja takaisin tuvalle, yhteensä 24 km. Päiväreput selkään ja kohti Suomen korkeinta pistettä, 1324 metriä! Päivä oli aamusta ihan lupaavan oloinen, mutta jossain vaiheessa pilvet kerääntyi taivaalle ja päivä muuttui synkäksi. Jossain tonnin korkeudessa alkoi olla jo sellaiset olosuhteet, että siinä kysyttiin aikamoista tahdonvoimaa, jos mieli huipulle.
Kalottireitin tolpat oli ylärinteessä hautuneet jään ja lumen alle, lunta tuli lisää vaakasuoraan, vaikka sitä oli paikoin jo polveen saakka. Näkyvyys oli todella huono, juuri juuri löydettii merkkien avulla huipulle. Mutta niin vain huiputettiin Suomen korkein tunturi! Ylhäällä olosuhteet oli niin brutaalit, etten edes kaivanut kameraa repusta vaan otin muutaman nopean kännykkäkuvan. Jääkohmeisin sormin saatiin kirjattua nimemme the Kirjaan eli Haltin kävijälaskuriin. Oltiin 111 790. ja 111 791. kävijät huipulla. Haltin geokätkö jäi kyllä hakematta, kun lunta oli tosiaan niin paljon, ettei toivoakaan kätkön etsinnästä. Alasmennessä harmitti, ettei ollut minareita mukana, oltais tultu aika rehvakasta vauhtia suksilla!
Ipe teki myös aikamoisen uratyön, se ressukka oli aivan viiman pieksimän tunturisuden näköinen, kun naama lumihuurussa ja tossut aivan riekaleina se kahlasi ylös saakka. Välillä jouduin antamaan sille takapuolesta vauhtia kun lumi upotti ja tossuilla ei ollut niin hyvää pitoa. Mutta tulipahan käytyä! Vitsi, että oli hyvä fiilis sen jälkeen ja 12 km "kotimatka" tuvalle tuntui ihan puistokävelyltä.
Pithsusjärveltä jatkettiin matkaamme Meekolle, joka oli näennäisesti kevyt päivä. Reipas kymppi matkaa olikin vähän matkaansa pidemmän oloinen, koska reitti oli todella kivikkoinen ja paikoin vaikeakulkuinen. Eilisen päivän puolimaratonin jäljiltä vihoitellut akilleskin antoi selvästi ymmärtää, ettei tykännyt rakassa kulkemisesta. Kaiken hyvän päälle vielä satoi puolet matkasta vettä/räntää.
Vaikka matka oli vaikeakulkuinen, niin komiat oli toki maisemat. Pithsusköngästä eli vesiputousta ihmeteltiin jonkin aikaa ja matkalla oli muitakin hienoja, toki pienempiä putouksia. Jyrkänteet valui vettä jääpuikkoja pitkin. Lyhyen, mutta raskaan etapin päätteeksi oli ihana saapua taas uuteen autiotupaan, jossa ei ollut ristinsielua. Tosin sinne päästäksemme oli kahlattava yhden joen yli. (Yläjuoksulla oli kyllä silta, mutta kuka hullu sinne jaksaa väsyneenä lähteä?!) Näin lokakuussa nuo ylitykset ei tuntuneet enää niin herkuilta kun joskus elokuun helteillä. Jalat kylmettyi tunnottomiksi aika rivakasti, joten kiireellä olisi pitänyt mennä. Mutta toisaalta taas kovin kieli poskella siellä ei voi vetää, jossei halua kaatua rinkka selässä jokeen. Mutta akilles tykkäsi kylmähoidosta!
Käytiin iltalenkillä Meekon varaustuvan puolella, jossa piti olla yksi kätkö. Haettiin ja haettiin melkeen tunnin verran, mutta ei se peijakas antautunut. Toki sitä vähän vaikeutti se, ettei siellä gps:ssä ollut näyttämässä nollapistettä eikä kätkölle ollut mitään hinttiä, joten haettiin käytännössä neulaa heinäsuovasta. Ihasteltiin sitten vain kauniita maisemia, mm. keskimmäisen kuvan oikeassa laidassa olevaa Saivaaraa eli Kekkosta. Tunturin päällä on Kekkosen muistomerkki, joka jäi tällä reissulla näkemättä akilleksen vuoksi. Ens kerralla sitten sekä Kekkonen että kätkö!
Meekolta Saarijärvelle oli viimeisen kokonaisen päivän etappi. Matkalla oli kaikkea kuravellistä lumirinteisiin. Ipe oli tietenkin ihan pähkinöinä kun pääsi lumikasan kimppuun. Meeko-Saarijärvi väli oli koko viikon helppokulkuisin, eikä kahdenkympin päivämatka tuntunut raskaalta. Kuonarjoella pysähdyttiin lounastamaan, josta matka jatkui tunturin yli kohti Saarijärven kämppää. Hiukan ennen Saarijärven nähtiin rinteessä kaksi mönkijää koirineen, jotka oli tulossa kohti. Paikalliset poromiehet oli matkalla jänkhälle, vaan aikamoinen yllätys oli nähdä miesten "porokoirat". Meidät ohittaessa vislasivat rinteessä juosseille koirille, jotka tuli saman tien ja hyppäsi mönkkäreiden tarakoille - toisessa kenotti aika stydin kokoinen kelpie ja toisessa pikkiriikkinen bortsu! Bortsumiestä hymyilytti leveästi kun ajoivat ohitse ja moikkasivat meidän bc-retkikuntaamme.
Viimeiseksi yöksi saimme ensimmäistä kertaa tupaan seuraa, kun satuimme samaan aikaan erään elämäntapakulkijan kanssa Saarijärvelle. Hesalainen eläkeläinen on kulkenut Kekkosen ajoista asti Käsivarressa ja tunsi tienoon kaikki kulmat. Kynttilänvalossa kuunneltiin silmät pyöreinä jänkhänmiehen tarinoita tuntureilta. En tiedä, kuinka paljon niissä oli Lapin lissää, mutta aikamoisia seikkailijoita nuo tuntureiden todelliset kulkijat on! Kyllä siinä tunsi itsensä ihan turistiksi niitä juttuja kuunnellessa. Hauska lopetus viikon vaelluksellemme. Seuraavana aamuna oli enää poronkusema autolle, joka odotti Kilpisjärven luontotalon parkkiksella. Viimeiset viisi kilometriä mietin kuumeisesti, että mitä karkkia ostan ensimmäisenä Kilpparin K-marketista.
100 kilometriä erämaata. Huikea, mutta myös rankka reissu. Hieno oli kokea erämaa silloin kuin syksy kääntyy talveksi. Siellä tuntee itsensä sitä pienemmäksi, mitä armottomampi sää on. Henkinen irtiotto arjesta onnistui täydellisesti - erämaassa ei voi miettiä kuin juuri sitä hetkeä jossa on ja kulkee. Koko muu maailma katoaa.
Käsivarren seutu meni heittämällä ykköseksi Suomen vaelluskohteiden listalla. Tienoosta tekee melko maagisen se fakta, että siellä ollaan käytännössä koko ajan avotunturissa eli puurajan yläpuolella. Alueella sijaitsee kaikki Suomen yli tonniset huiput ja autiotuvatkin on verrattain korkealla. Esimerkkinä Pithsusjärven tupa, jossa yövyttiin kaksi yötä 730 metrin korkeudessa vrt. Saariselän korkein kohta, Sokosti 718 metriä.
Ipe oli edelleen yhtä vaivaton eräkulkija kuin aiemminkin. Tällä kertaa jopa vaivattomampi, sillä tassu vs. rakka -taistelussa pärjättiin
viime vuotta paremmin tossujen ansiosta. Tossuja pidettiin vain pahimmissa rakkakohdissa ja toki silloin Haltin huiputuspäivänä. Viimeisenä iltana huomasin, että molemmissa takatassuissa on pieni anturarikko, mutta kulkua se ei tuntunut haittaavan. Retkirekku nukkua rötkötti joka yö laverilla meidän välissä, tunturissa ilmaisi porot jo kaukaa ja skannasi Kalottireittiä aktiivisesti meidän edellä. Kolean kosteasta ilmastosta johtuen kuvasin matkan varrella verrattaen vähän, mutta monet mentaalivalokuvat on syövytetty verkkokalvolle pysyvästi. Ipe on kuin kotonaan noissa maisemissa. Sitä onnellisuuden määrää kun katsoo reppuselkäistä eräkettua täydellisen kauniissa avotunturimaisemassa odottamassa omiaan. <3
