Jäniskoiran vuosi

Ja taas päivitin blogia. Syökö välittömämpi, lähes live sosiaalinen media näin paljon bloggausmotivaatiota vai onko se vaan mää? Tuntuu kuitenkin, että monen muunkin ennen-niin-aktiivinen blogi on päässyt vähän pölyttymään. Mutta ei kai koskaan ole liian myöhäistä jatkaa siitä mihin aikoinaan jäi? Ja vaikka olisikin, niin nousen tästä nyt nilkuttaen ja jatkan matkaani kuin mitään ei olisi tapahtunut. (Paitsi on.)

Kuten se, että se venäläinen punakone, joka muutti Karstulaan viime vuoden elokuussa on jo 1-vuotias ajokoirahulligaani, joka dominoi massaylivoimalla ja loistaa järjettömyydellään. Olga, tai kuten vanhempani sen kirjoittavat; Olka, on aika hulvaton maantiejyrä. Jäniskoira otti ja venähti ihan huolella. Tuo Fridan kanssa tasatahtia töpsöttelevä pentukoira on enää vain kultainen muisto ja tilalla on semmonen vajaa 65-senttinen lihasköntti. Ipe ei ole pärjännyt sille vauhdissa enää pitkään aikaan. (Se ihan jonkin verran kiristää seniorin mieltä.) Ja riistaviettikin roihahti jossain kohtaa niin kuumaksi, ettei rento ja huoleton irtopito pihassa ole enää mahdollista. Meni jo.

e l o k u u

s y y s k u u

m a r r a s k u u

j o u l u k u u

t a m m i k u u

h e l m i k u u

t o u k o k u u

k e s ä k u u

Kesäkuun 14. pvä Olga täytti vuoden. Vuosi, joka meni aivan käsitämättömän nopeasti. Kun ei itse ollut joka päivä katsomassa pennun kasvua, saattoi viikonkin ero näkyä kasvavassa koirassa hämmentävästi. Se oikeasti kasvoi ihan silmissä. Vaikka venyminen oli kiivasta, pysyi kroppa koko ajan järkevän sopusuhtaisena ja jalat suorina. Olga pääsi jo viime talvena metsästyksen makuun ihan todenteolla, sille ammuttiin ensimmäinen jänis 5-kuisena! Metsässä vietetyt tunnit kasvatti lihasmassaa huimasti, joskin kesätauko on niistä osan jo vienyt mennessään.

Rajusta ja nopeasta koheltamisesta huolimatta, Olga on ihanan hellyydenkipeä ja pehmo sohvakoira. Se nauttii toisten koirien seurasta ja saa edelleen hepuleita. Erityisen iloisena jälleennäkemisestä, se hymyilee nenä kurtussa ja möngertää syliin. Lempeä jättiläinen.

Reilu kuukausi vielä, Olga. Sitten koittaa taas ajokoiran ilot.

Kun aika (ja koiranpentu) parantaa haavat

Ajatus blogipäivityksestä lienee kypsynyt tarpeeksi pitkään. Vai mitä luulet? Se on marinoitunut monessa liemessä ja saavuttanut sellaisen pisteen, ettei sitä voi jättää enää tekemättä. Voi hyvinkin olla, että tämä on blogin viimeinen kirjoitus tai voi olla, että se avaa sanaisen arkun ruostuneet saranat ja saa aikaan kirjoitusryöpyn. Mene ja tiedä. Olen saanut viestejä tuntemattomilta(kin), jotka toivovat UFFIen uutisten palaavan blogikartalle. Se on tuntunut samaan aikaan omituiselta ja ihanalta.

Blogi on alun alkaen ollut mulle ensisijaisesti treeni- ja kisakertaamo. Koiraharrastuksen ajatussuodattamo ja siinä sivussa muiden koiramaisten ilmiöiden laskeutumispaikka. Unnan kuoleman ja Ipen loukkaantumisen myötä koko koiraelämä heitti niin raa'asti häränpyllyä, että bloggaaminen ei tuntunut enää luontevalta. Sen vuoksi en kokenut tarpeelliseksi jatkaa aktiivista kirjoittamista. Voin kertoa, että oon yrittänyt kirjoittaa, välillä väkisinkin, mutta koskaan ne ei lähteneet luonnoksista eteenpäin. Tuntui vaikealta ja tarpeettomalta. Jotakin puuttui.

Tässä nyt kuitenkin ollaan. Viimeisten kahden vuoden aikana on tapahtunut niin paljon, että retroperspektiivistä tarkasteltuna aika tuntuu merkittävästi pidemmältä kuin kahdelta vuodelta. Karistettiin kaupungin tomut kengistämme ja ostettiin oma koti Ylöjärven maalaismaisemista. Muutama hassu naapuri, pihaa riittämiin ja pystymetsää ympärillä. Täällä oon kotonani. Ja koirilla on aika kivaa. Blogikatkon aikana oon kokenut tähän astisen elämäni onnellisimmat hetket kun saimme kauan odotetun ja niin kovin kaivatun lapsen. Tämä meidän reilu 1½-vuotias naperoinen on ihan huippu tyyppi ja nauran katketakseni päivittäin kun seuraan minin touhuja. Oon viihtynyt kotona lapsen kanssa paremmin kuin hyvin ja niin järjettömän kiitollinen siitä, että saan kokea vanhemmuuden. 

Elämä on siis ihmispennun myötä muuttunut aivan täydellisesti, muttei kuitenkaan niin, että siitä viitsisi koirablogiin tuon tuosta tarinoida. Koirien osalta elämä on pysynyt hyvin staattisena, jonka vuoksi en ole kokenut minkäänlaista kipinää päivittää blogia. Kaikilla on muutama vuosikilometri lisää mittarissa - Frida (11½ v.) on solakka seniori, jonka vireystaso ja pilke silmäkulmassa senkun voimistuu vuosi vuodelta. Vastikään eläinlääkärissä Fridan nielu jouduttiin tähystämään epäonnisen ruohonsyönnin jäljiltä. Eläinlääkäri ei ollut uskoa korviaan kun kuuli Fridan iän: "ei uskoisi seniori-ikäiseksi koiraksi, tosi hyvässä kunnossa!" Fanni (vajaa 10 v.) on joutunut käymään harmillisen usein eläinlääkärissä vatsavaivojen ja ja sydämen vajaatoiminnan vuoksi. Tänä kesänä aloitettiin sydänlääkitys, jonka ansiosta vointi kohenikin nopeasti ja saimme takaisin sen touhukkaan ja sähäkän pikkumustan, joka on aina siellä missä tapahtuu. Ipe (7½ v.) jäi sairaseläkeläisen tielle, eikä ole harrastanut mitään jäljestystä vauhdikkaampaa. Onni on nuo etsintähommat, jotka pitää paimenen elämän mielenkiintoisena. Virkaintoinen pörrö on aina niin tärkeänä kun pääsee hommiin. Ipe nauttii maalaiselämästä - en uskalla edes arvata kuinka paljon se on syönyt mustikoita tämän kesän aikana.

Viime viikonloppuna meille tuli pentu. Tai teknisesti se ei ole minun pentu, vaan vanhempieni, mutta käytännössähän se siis on  meidän - koko perhepiirin vauva. Tuon pennun myötä täyttyi jokin kipeä kolo, jonka olemassaolosta en oo edes tiennyt. Ihan kuin puuttuva palanen olisi naksahtanut kohtaan, jossa en tiennyt olevan tilaa. Viime vuosina suurimmat muutokset koirarintamalla on olleet surua, menetyksiä ja isompia tai pienempiä kipuiluja. Kun tuoksutin huumaantuneena sitä koiranpennun tuoksua, niin tunsin toivon ja ilon parantavan voiman. Yhtäkkiä nuo kolme "vanhustakin" näyttäytyivät aivan uudessa valossa, jotenkin tärkeinä ja arvokkaina. Pisto sydämmessä havahduin huomaamaan sen tosiasian, etten ole ollut tarpeeksi läsnä koirille. Suru Unnan kuolemasta ja agilitystä ulkopuolelle jääminen on syöneet niin paljon, etten ole osannut nauttia koirista sellaisina kuin ne on. Tuo pieni pentu pääsi herättämään mut horroksesta niin yllättäen ja pyytämättä, että olo on hämmentävän energinen ja innostunut. Jopa niin innostunut, että todellakin päätin elvyttää blogin.

Niin se pentu vai? No se on Olga, pieni punakone - perheemme venäläisvahvistus. Monen vuoden tauon jälkeen iskä palasi ajokoirakantaan, kun haettiin lauantaina susirajalta venäjänajokoira. Toivottovasti tuleva kettujen kauhu ja jänisten järkytys. Ajokoiranpentu on yks mahtavimmista asioista mitä tiedän! Meillä oli vuonna 1996 suomenajokoirapentue, kun Taru sai yhdeksän pientä termiittiä. Olin sillon 10-vuotias ja muistan tuon ajan todella hyvin - yks parhaista lapsuusmuistoista. Ne läpättävät ropellikorvat ja mantelisilmät! Tää Olga-neiti on osottautunut ihan mahtavaksi pentuhirviöksi - aikamoinen jääräpää, mutta voih miten hän nauttii hellyydestä ja läheisyydestä. Kun on väsynyt.

Olga tuli ja paransi koiraihmisen särkyneen sydämen. Semmonen venakko.