Piilopirtissä

Pakattiin tyttöjen kanssa kamat ja lähdettiin eilen viikonloppuevakkoon isovanhempieni mökille. Henkalla on kaupungissa kämpällinen äijiä viettämässä iloista viikonloppua, joten koin parhaaksi väistyä takavasemmalle. Ennen lähtöä käännyttiin tokotreeneissä paikkamakuussa ja häiriötreeneissä. Onnistuttiin oikein hyvin, häiriköimään ainakin. Ipellä hyppäs kaikki inkkarit kanootista, kun heitettiin noutokapula ja sitä ei haettukaan välittömästi.

Maaliskuinen viikonloppu mökillä, jossa ei ole juoksevaa vettä eikä sisävessaa on sujunut oikein hienosti. Täällä pääsee hyytävän lähelle semmoista pysähtyneisyyden tunnetta. Ihme kyllä, ei pelottanut yhtään paljon hipsiä iltapissalle huussiin. Mulla oli otsalamppu ja koirat piti selustan. Tänään oli aurinkoinen, joskin tuulinen päivä. Käppäiltiin aamupäivällä metsätien vartta, matkalla koirat ihastuttivat niitä harvoja mökkinaapureita, jotka ovat jo kesää tekemässä tiluksillaan.

Ollan otettu varsin rauhallisesti, nautiskeltu auringosta kuistilla ja ihmetelty pikkulintuja. Jäälle ei ole enää asiaa, muttei vielä ole oikein uintikelikään - Ipen mielestä olis ihan hyvin voinut jo uida, ranta oli ainakin 40 senttiä auki... Oon aika tuhdissa flunssassa, joten tämmöinen joutenolo ja rauhallinen käpyttely sopii oikein hienosti kuvaan. Herkkuja on tietenkin kassi tolkulla mukana. Päivähän ei voi olla kuin hyvä, jos on ennen puoltapäivää syönyt jo puolikkaan suklaalevyn. Äsken söin jätskipönikän lopun lusikalla, joka maistui vielä päivälliseltä kuhakeitolta. Jääkaapissa on intialaista noutoruokaa. Namaste.

Alkuillasta ajettiin läheiselle Pukalan retkeilyalueelle, jossa laskeva aurinko maalasi metsän kauniiksi. Kaikkialla oli ihan hiljaista, maasto oli vaihtelevaa ja koiratkin vain jolkotteli rauhallisesti menemään. Vaikka viikonloppu on sujunut kovin lungisti, niin hyvin tyytyväiseltä jokainen tuhiseva kääryle vaikuttaa juuri nyt. Ipe otti justiinsa takajalat kainaloon unikaveriksi. Muistakaa välillä hengittää oikein syvään ja rauhallisesti.

Valoa tokotunnelin päässä

Rallatellen tokoa. Teemana häiriö/kuuntelu. Mokailtiin ihan hirveesti, mutta silti oli kauheen kivaa. Kaikkein vaikeinta Ipelle oli vetää luoksetulo kahden suoran putken välistä ilman poikkeamista putkessa - se vaan jotenkin  imi joka kerta sisuksiinsa. Ihan käsittämätöntä Ipen mielestä.

Iloinen yllätys oli ruudun vetovoima. On aikoihin eletty, että Ipe hakee ruutuun putken sijaan. Tästä se tokoura urkeaa! Paikallaoloissa Ipe kesti hyvin häiriötä makuussa, mutta haamukäskyt istumisessa osui ja upposi - kirjaimellisesti. 

Kesäksi on suunniteltu (toivottomien) toko-ohjaajien yhteistreenejä, jos sitä vaikka syksystä änkeis johki kokeeseen. Tekemistä voittajan liikkeiden kasaamiseen on vielä melkosen paljon, mutta treenaamalla niitä ongelmia varmaan sais selätettyä. Mulla kun on ollut tapana työstää toko-ongelmia lakaisemalla ne maton alle. 

Käytiin Suvin ja koirien kanssa sekä ennen että jälkeen treenien yli puolen tunnin reippahat kävelyt. Pari bortsua, kultsu ja chihu. Niin vaivattomasti pärjäsivät porukassa - myös Fanni, joka tapasi Rauhan ja Timon ensimmäistä kertaa. Huomasin muuten tänään, että Fannin kyljessä noin vuoden päivät ollut pienen pieni patti on tuplaantunut ihan parissa päivässä. Vaikuttaa rasvapatilta, mutta mistä noista koskaan tietää. Ensi viikolla lienee ell-reissu edessä.

Hyvää viikonloppua jokaiselle tahollaan! 

Postailen huomenna aivan  i h a n i a  kuvia eiliseltä, kun tytöt oli valokuvaajan kuvattavina - stay tuned!

Satakunnan kirous

Meillä piti olla aamuna jälkitreenit, mutta eilen tuli hälyytys etsintään (#43). Ajeltiin aamulla Ipen kanssa Satakunnan puolelle, joka ei ikinä tiedä hirveen hyvää etsintähommissa - Satakunta siis. Heti kun suhaat Pirkanmaan puolelta Satakunnan rajan yli, niin navigaattorit sekoaa ja koirat katoaa jäljettömiin. Huonolla säkällä saatat itsekin eksyä sinne. Been there, done that.

Kotimatkalla

Lähdettiin viikon vanhalle jäljelle, karkurista ei ollut kuulunut pihaustakaan koko aikana. Oltiin voimakkaassa alatuulessa ja maasto oli todella haastava. Puuskainen tuuli ja maaston vaihtelut (metsäkaistaleiden ja hakkuuaukeiden vuoropuhelua) sai aikaan sen, että eteneminen oli todella verkkaista. Ipe oli jo lähtöpisteessä sitä mieltä, että maali haisee (kylmältä) - eteni koko matkan ilmavainulla vastatuuleen. Kahden kilometrin matkaan kului puolitoista tuntia, mikä antaa vähän osviittaa etenemisen hitaudesta.

Työskentelyn perusteella olen melko varma siitä, että koiralle on sattunut jotain. Moneskohan karkuri vuoden sisään tuolla suunnalla, joka on kadonnut kuin tuhka tuuleen... Tämän päiväiselle alueella on metsästäjien mukaan ilves pentuineen ja meidät metsätien varresta hakenut metsästäjätoveri kertoi nähneensä vasta männä viikolla, kun kaksi sutta oli ajanut hirveä. Hirviä on pilvin pimein, joten pieni, mutta vietikäs metsästyskoira saa äkkiä kohtalokkaasti monoa. Kuin kirsikkana kakun päällä, nähtiin maakotka(!!) liitelemässä alueella. Voi, kumpa tänä vuonna olisi enemmän iloisempia etsintäkeikkoja.

Eilen oltiin treenaamassa tokoa ja meillä oli hauskaa! Ipe oli niin iloinen päästessään treeneihin. Teemana oli liikkeiden välit, joita ei olla koskaan treenattu tietoisesti. Se kertonee jotain meidän tokovakavuudesta. Ei olla päästy ihan siihen saakka, että kokonaiset koesuoritukset olisi vielä mielessä. Tehtiin paikallaolot aluksi, lyhyt istuminen ja 4 minsan makuu. Istuminen hyvis, oli keskittynyt. Makuussa ponnahti takaisin perusasentoon heti maahanmenon jälkeen. Uusi, iloinen moka. Takaisin tullessa pysyi hyvin maassa ja malttoi odottaa käskyä. Omaa vuoroa odotellessa tein vauhtinoutoja metallilla. Metalli on edelleen aika yök Ipen mielestä, mutta ehkä pikkasen päättäväisempi asenne oli tällä kertaa, ehkä se siitä edistyy. Luoksetuloa ja merkkiä treenattiin pikaisesti. Ipen uusi Kong-pallo sai sen niin sekaisin, että se ei kyennyt menemään merkille kunnolla jos punainen vinkupallo oli häiriönä. Meidän vuorolla mietittiin, kuinka liikkeiden välejä lähdetään rakentamaan. Siirtymiset ei ole Ipelle suuri ongelma, mutta jos joudutaan kuuntelemaan pitkään tuomarin tarinoita, niin siihen pitäis keksiä jotain järkevää. Ideoita?

Kokoaan suurempi viikonloppu

Meijän viikonloppu on ollut täynnä tehokasta toimintaa ja onnellisia koiraharrastuksen hetkiä. Perjantaina alotettiin työviikon päätteeksi treenaaminen tokolla, jossa keskityttiin hyppynoutoon. Kisanomanen oli pala kakkua ja saatiin jopa kehuja rauhallisesta ja vakaasta kapulan pidosta (voi kun se joskus saataisiin metalliinkin siirtymään)! Haasteena treenattiin reippaasti vinoja palautuksia, joka ei ole täysin selvä asia Ipelle, että poistullessakin pitäisi hypätä. Saatiin useampi onnistunut toisto ja hyviä vinkkejä siihen, kuinka vahvistaa takaisin hyppäämistä vinostakin noudosta. Lopuksi otettiin lyhyt paikalla istuminen, joka vahvisti hypoteesiäni siitä, että se edellisen viikon maihinmeno oli harjoituksen puutteesta aiheutunut tilastovirhe. Jätettäessä taas oikein korosti omaa istumistaan ja napitti kirahvin tapaan kaula pitkällä koko paikallaoloajan.

Vuoroa odotellessa tehtiin merkkiä überhaasteella eli kahdella lätyllä. Frisbeen nähdessään Ipehän ei oikeastaan muuta näekään, joten vaikeusaste nousi pilviin (potenssiin sata). Yhden epäonnistumisen ja sanallisella huomautuksella jälkeen raksutti ajatuksensa siihen suuntaan, että kykeni hakeutumaan merkille huolimatta molemmin puolin kuumottavista lätyistä. Oli meillä sitten juhlat, kun riekuttiin kahden lätyn voimin! 

Treenien jälkeen käytiin Suvin ja koirien kanssa heittämässä tunnin lenkki Peltsulla. Ipestä kuoriutui aivan uusi ja ihastuttava puoli. Sehän on normaalisti todella välinpitämätön vieraita koiria kohtaan - ei sitä kiinnosta. Vieraiden (etenkin nuorten ja innokkaiden urosten) leikkiyritykset saa välittömän palautteen luokkaa "painu v**tuun siitä, jätä mut rauhaan!" Se menee aina ihan huoletta irti kaikkien koirien kanssa niin kauan kun saa olla rauhassa. Suvin Timo-bc on Ipeä nuorempi uros, joka ensimmäisenä riensi innosta pakahtuen Ipen iholle ja ei jäänyt epävarmaksi siitä, mitä mieltä Ipe oli tästä lähestymisyrityksestä. Mutta toisin kun nuoret ihastelijat yleensä, Timo ymmärsi niin sanotusti yskän ja antoi Ipen olla ihan rauhassa. Neiti-hitaastilämpeävä tuumaili sitten melkein puolituntia tätä Timon epätavallisen välinpitämätöntä suhtautumista ja löi lopulta hanat pohjaan - TIMO, NYT LEIKITÄÄN! Juoksivat kuin viitapirut, niin paljon kun kintuista lähti. Jossain siellä pilkkopimeyden horisontissa viipotti punainen ja sininen huomiovalo, kun nämä uudet ystävykset tykitti menemään. (Aww <3)

Lauantaiaamu valkeni aurinkoisena. Mikään ei oo parempaa kun herätä vapaapäivänä auringonpaisteeseen! Pakattiin koirat autoon, raapattiin jäät ikkunoista ja ajettiin Birgitan polulle. Kuviteltiin (tai siis minä kuvittelin), että pikkupakkanen olis kuivattanu polut, mutta kuraahan siellä oli niin maan perhanasti. Lisäksi ilmeisesti myös Eino oli käynyt kylässä Birgitan luona, sillä polkuja halko aika jykevän kokoiset tukkipuut. Kaiken hyvän päälle, jostain kantautui jatkuva pauke (ampumarata?), joka ei estänyt Ipeä ulkoilemasta, mutta selvästi ahdisti sitä. Sempä vuoksi päätettiin jättää lenkki suunniteltua lyhyemmäksi ja lähteä maakunta-ajelulle. Puhelin nimittäin näytti, että Lempäälän ja Pirkkalan välissä metsikössä kulkee ristiin rastiin pikkuteitä ja niiden varrella on useampi geokätkö. Ajettiin raparallia toinen toistaan pienemmillä teillä (yksi ei tainnut olla edes sallittu moottoriajoneuvoille...) ja välillä pysähdyttiin lokkaamaan kätkö. Ipe oli hyvänä apurina purkkijahdissa. Sen lisäksi, että löydettiin ihka ensimmäinen geokolikko, niin päästiin lokkaamaan aika hauskojakin virityksiä, mm. niin suurelle kivelle kiipeäminen, ettei Ipekään päässyt sinne, josta se oli selvästi närkästynyt. Miksi vain yksi saa leikkiä apinaa?

Lauantai-illan Pirkanmaan Etsijäkoirien pikkujoulut vietettiin semmosella hartaudella, että oltiin sunnuntaiaamuna klo 10 skarppina jälkitreeneissä. Toivoin meille haastetta ja sitähän saatiin! Tiina oli tehnyt melkosen kaupunkirallin meille, jossa olin kerran jos toisenkin ihan pyörällä päästäni. Ipe sen sijaan oli tuttuun tapaansa ihan kartalla, mutta vaati vähän rautalangasta vään-tä-mistä-tä, että sai sen viestin siirtymään liinaa pitkin tännekin päähän. Jälki oli vuorokauden vanha ja pituutta sillä oli 3,5 km. Keli oli kuiva ja tuulinen, joten jälki oli useammassa kohdassa painunut talojen väleihin, joihin tehtiin paljon tarkistuksia. Lisäksi matkalla oli useampi aukea paikka, jossa jälki oli varmaan pyörinyt miten sattuu, koska sain usein rohkaista Ipeä etenemään näyttämäänsä suuntaan.

Tammelasta mentiin siltaa pitkin Juhannuskylään Tuomiokirkon pihan läpi ja Kyttälästä alikulkutunnelia takaisin radan itäpuolelle. Ensimmäinen vakava ilmaisu tuli jo Itsenäisyyskadun pohjoispuolelta, josta maaliin oli matkaa linnuntietä (tuulen tuomaa tietä) 400 m. Rohkaisin siitä vielä jatkamaan ja sittenhän me vasta haasteisiin päästiin! Radan varresta portaat alas ja liukuovista asematunneliin. Tunnelia pitkin rautatieasemalle, keskelle viikonlopun junamatkustajia. Asematunneleita pitkin poikin ja toisesta päästä portaat ylös. Oikeasti jälki oli noussut takaisin maan pinnalle hissillä, mutta Ipe ei merkannut sitä vaan otti viereisen portaikon. Ulkona edettiin kohti Tullintoria, josta jatkettiin maan alle parkkihalliin, jonka portti oli sunnuntaiaamun vuoksi lukossa. Portin alla oli ihmisen mentävästi tilaa, joten sukellus ja ali, että hujahti! Parkkihallista noustessa jälki loppui seinään eli maalikoira oli nostettu auton kyytiin. Ipe tarkasti molemmat suunnat, mutta palasi aina takaisin. Oli vähän hämillään jäljen loppumisesta, tuli viereen kitisemään närkästyneenä.

Että semmonen jälki! Ilo oli huomata, että se ylipäänsä tekee töitä, vaikka maalikoira on semituttu ja kyse on treenistä. Haastetta on koiralle annettava, että se jaksaa motivoitua. Liian helpot jäljet on varmaan vähän sama tilanne kun hc-maastopyöräilijä laitettaisiin takaisin apupyörille. Ei napostelis minuakaan.

Lisäksi toivoin tälle treenille, että hajulähde olisi "heikko" kun tosietsinnöissäkään ei aina löydy kovin kummoisia hajuja etsittävästä. Saatiin kynsisakset, jotka oli desinfioitu ja sen jälkeen kerran leikattu maalikoiran kynnet. Tämä ei vaikuttanut olevan haaste eikä mikään, otti hajun ja lähti sukkana jäljelle.

Treenien päätteeksi noukkasin Fannin kotoa matkaan ja  käytiin vielä Nassun ja Milon (josta tulee muuten kans hieno etsijäkoira vielä jonakin päivänä!) kanssa Kaupissa pienellä metsälenkillä. Ja mitä teki taas Ripelius? Pisti kunnon juoksupainit pystyyn Milon kanssa, joka kastraation jälkeen on jättänyt ylimääräisen naistenliehittelyn ohjelmistostaan. Kyllä lämmittää sydäntä huomata, ettei tuo neiti ole niin kyynistynyt sosiaalisissa suhteissaan kuin mitä viime vuodet on antaneet ymmärtää. Vai meneekö se niin, että raskaat työt vaatii raskaat huvit?

Minimaasturi

Eilen paistoi aurinko! Kerrankin onnisti, sillä ei tarvinnut lähteä töihin vaan sain vetää jälkitreenejä Niihamassa. Siinähän se lähes viisi tuntia treeneineen ja lenkkeineen hurahti, mutta en valita kun keli oli niin komia. Akilles oli kyllä illalla ihan snadisti sitä mieltä, että vähän turhan tymäkkä rasitus yhdeltä istumalta seisomalta. Treenien lomassa kerettiin sotkea berniporukan hakualue, josta olivat vähän näreissään. "Nyt on kyllä teidänkin jälki varmaan pilalla, kun me ollaan tallattu tätä aluetta..." Kuule ei haittaa yhtään! Olihan se meidän jälki tallattu sinne jo kolme päivää aiemmin, joten voisin kuvitella että sitä on tallonut sillä välin joku muukin kun muutama hassu berni(-ihminen).

Muiden jälkien päätteeksi Nassu teki Milon kanssa Fannille yhden alkeisjäljen, joka kulki osin polkua pitkin ja teki kulman poluttoman metsän puoleen. Saatiin Nassulta vielä onnekkaasti höyhenen kevyt liina, joka mätsää vielä kaiken lisäksi hienosti Fannin punaisten valjaiden kanssa. Viime treenistä on yli kuukausi, mutta ihanasti Fannilla oli pähkinät ihan järjestyksessä, kun käveltiin jäljen alkuun. Se päästeli pitelemätöntä villivarsalaukkaa ja oli ihan tohkeissaan lähdössä hommiin. Ehkä ylisöpöintä ikinä on katsoa noin pientä koiraa virkaintoilemassa! <3

Fanni lähti vauhdikkaasti alun, muutamia kertoja ravistellen taas rauhoitti itseään, mutta jatkoi aina hyvällä draivilla eteenpäin. Kulmasta mentiin ensin yli, mutta kun palattiin takaisin niin otti suunnan, mutta halusi edetä polkua pitkin, joka meni jäljen vieressä. Palautin jäljelle, jonka jälkeen sitten lähti varvikkoon ensin vaivautuneena, mutta koko ajan nenä kävi ja kun oltiin jo lähellä maalia niin alkoi ottaa ilmavainua. Eihän se kirppu edes nää maalia vasta kun kahden metrin päästä jos ollaan metässä! Hieno ilmaisu ja bileet!

Fanni on vähän niinkun citymaasturi, joka kauheesti haluais olla yhtä pätevä ja pettämättömän kova kuin rangeroverit ja muut körmyt, mutta kaikkien realiteettien nimissä sen meno vähintäänkin hidastuu kun eteen tulee liian suuri este. Taajamilla se voikin olla sitten erityisen näpsäkkä ja sujahtaa taskuparkkiin alta aikayksikön! (Siinä missä ne rapaset monstertruckit vasta ährää itseään asemiin.)

Perjantaina päästiin vihdoin tokotreeneihin Ipen kanssa. Teemana oli ruutu. Otettiin kylmiltään kisamitasta toisto, jossa meni kyllä ruutuun, mutta kaarratti ihan reunaan. Vauhtikin oli luokkaa epävarma. Otettiin sitten leluruutu ja pari kertaa niin, että appari vei lelun pois ennen lähetystä. Vauhti pysyi hienona ja tekemisen meininkiä oli. Se hakee aika kivasti ruutua silmiinsä kun kyselee, että "missä ruutu on", mutta motivointiin tarvitaan vielä iso buusti, että saadaan siitä vauhdikas ja superkiva juttu. Treeniä siis lisää. 

Otettiin paikalla istuminen ekaa kertaa varmaan vuoteen ja jossain minuutin kohdalla Ipe tuumas, että hohhoijaa ja kävi maahan. Kävin korjaamassa. Paikkamakuun jälkeen otettiin vielä Pörrön kanssa kahdestaan toinen, lyhyempi istuminen ja jätettäessä oikein korjasi ryhdikkäämpään istumiseen. Nyt mää niiiin hanskaan tän. Hienosti istui kuin tatti. Paikkamakuussa oli muuten iloinen yllätys, että pysyi siellä maissa vierelle palatessa, vaikka Sari teki ihan vieressä häiriökäskyjä ennen kun antoi luvan antaa käskyn. Maasta asti kuului rahina ja raksutus kun vähän ruosteessa oleva tokokoira siellä keskittyi ja tuumasi niin vimmatusti omaa käskyä odotellessa. <3 Ihan hyvä siitä vielä tulee. (Kun jaksais vaan treenata.)

Karhua (ja karkuria) mä metsästän

Aika on vähän niinku raha. Vaikka sitä jostain tulis yhtäkkiä lisää, niin silti sen määrä ei tunnu isommalta kun sen tuhlaa entistä tehokkaammin. Ihan siitä vaan tuli mieleen, kun rupesin miettiin että jos tähän aikatauluun pitäis vielä sotkea agitreenit ja kisaviikonloput, niin oh boy! Tosin siitäkin huolimatta lasken ja puntaroin koko ajan jalan vointia sillä silmällä, että joko sitä kohta tohtisi lähteä treeneihin juoksemaan.

Meidät on työ- ja opiskelupunnerrusten sivussa pitänyt kiireisenä mm. etsintähommat. Viime viikolla oltiin toistamiseen ratkomassa erästä vanhaakin vanhempaa mysteeriä (etsintä #34), jossa ekan kerran käytiin jäljestämässä jo kesäkuussa. Havainnot, joita lähdettiin tarkistamaan oli yli 8 viikon takaa, mutta jäljestystyylistä päätelleen olin melkoisen varma, että karkuri oli ollut alueelle pitkästi noiden havaintojen jälkeenkin eli tuoreella oltiin. Jäljestys loppui kuin seinään ja ilmaisu oli ponteva ja erehtymätön. Ja eikö uusi laputuskierros poikinut uusia näköhavaintoja samalla selvisi, että Ipen osoittama suunta oli just eikä melkeen. Yllä oleva kuva on palkkausbileistä ilmaisun jälkeen. Kotimatkalla pysähdyttiin lokkaamassa muutama kätkö ja poikettiin upeilla kirkkoraunioilla. Ipen ilmeestä päätellen siellä kummitteli.

Isänpäiväviikonloppu vietettiin tietenkin Karstulassa, jossa intoiltiin vihdoin ja viimein hommatusta riistakamerasta. Karhu oli käynyt nyysimässä kaikki supikoirille ja ketuille tarkoitetut hirvenpäät männäviikolla, niin johan oli äkkiä isänpäivälahja lyöty lukkoon. Haettiin lauantaina suppilovahveroita sunnuntaisen isänpäivälounaan alkukeitoksi ja samalla reissulla löydettiin karhunkakkaa. Ipe intoili pitkin metsää hämmentävän etäällä muusta porukasta. Normaalisti se pysyttelee aina näköetäisyydellä, mutta nyt siellä oli jotain todella mielenkiintoista. En tiedä mitä kaikkea se reissullaan haistoi ja näki, mutta mahtoi olla seikkailu - ainakin siihen malliin vipatti jalat ja silmät illalla kun uneksi taukoamatta.

Laiskottelun lomassa treenattiin tokoa. Miksi en ole ennen tullut ajatelleeksi, että kuormausliinasta saa oivallisesti ruutunauhan?! Ja että ruutu on nauhoilla huomattavasti helpompi juttu silmäkoiralle ymmärtää?! Meijän ruututreeni sujui siis kuin leikki. Lähetin sitä kolmesta eri ilmansuunnasta (se neljäs olis risujen polton jäljiltä yksi iso tuhkakasa) pitkästi yli kisamittojen takaa leikinomaisesti ja aina se löysi itsensä sinne. Joskus tosin jäi nauhan väärälle puolen, mutta kun odotti hiljokseen niin se rupes tsuumailemaan maata ja vaihtoi nauhojen keskelle itsenäisesti.

Tunnaria treenattiin muutamaan kertaan. Nameja on alkuasetelmassa enää muutama: yksi etualla "käynnistämässä" nenää ja pari kapuloiden välillä. Tosin tämä namitunnarin treenailu on aika mukavasti jo iskostunut Ipelle nenäliikkeeksi - mikä näkyy noudon räkäisyydessä, mutta korjaillaan sitä sitten kun nenävaihe on varma. Hyvää hiljaa tullee.

Syksy, olet ollut meille hyvä

Tämmösiä syksyjä sais olla useamminkin. Onhan jo marraskuu, mutta ei ole tullut vielä mieleenkään hakea talvivaatelaatikkoa vintiltä. Lisäksi kurarumba on ollut huomattavasti maltillisempi tänä vuonna - jospa se näkyisi positiivisesti myös vesilaskussa.

Pyhäinpäivän alkuperäisessä suunnitelmassa oli firman pikkujoulut, mutta matkan varrella ne muuttui 80-vuotiasjuhliin Kyyjärvellä. Suvun vanhusten merkkipäiviltä ei parane olla pois ja lisäksi oikean humalan sijaan jos on valittavana sokerihumala, niin count me in! Neljää erilaista kakkua ja pikkuleivät päälle, oh boy! Tuommosen rännin jälkeen kankkunen on vain hetken aikaa heti nautinnon jälkeen ja seuraavana aamuna on valmiina kun tikanpoikanen lähdössä pihalle koirien kanssa.

Perjantai-iltana kun olimme jo Keski-Suomessa, niin jäi harmillisesti tokotreenitkin väliin. Onneks on kotipihassa lääniä ja maalaisleluista innostunut koira. Tehtiin peruskontaktitreeniä, jossa se on aika suloisen säpäkkä. Toko on kivaa (ainakin koiran mielestä)! Merkillä leluhäiriön sijaan näköestehäiriötä. Lähtöpisteen ja merkin välissä oli pieni ja vaivaton henkilöauto, jonka ikkunoista näki sopivasti, että löysikö koira merkille. Hyvin löysi!

Viikonlopun aikana tuli yksi mielenkiintoinen yhteydenotto, kun sana Fannin etsijäkoiraharrastuksesta oli kiirinyt hämmästyttävästi Atlanti yli! Eräs kanadalainen rotuharrastaja, rotuyhdistyksen aktiivi ja toimittaja oli kirjoittamassa chihuahuoista käyttökoirina ja oli kuullut, että Suomesta löytyy yksi etsintää harrastava yksilö. Minä sitten kirjoittelin hänelle kokemuksiani rodusta ja etsijäkoiratoiminnasta. Iso on maailma, mutta pienet on piirit.

Tylsän tokoilijan aivopesua

Tiistaina selvisi ultratutkimuksessa miksei jalka tunnu edelleenkään hyvältä, vaikka itse akilles ei ole enää vihoitellut: peroneusjänteen pitkittäinen repeämä. Kaksi (2) kuukautta juoksutaukoa. Kävellä saa ja pitääkin, kuulemma parantaa vauriota. Palaan siis agilitykentälle kenties ensi vuoden puolella. Pakkasin tiistaina laukun ja lähdin maalle sulattelemaan asiaa.

Yritän uskotella itselleni, että kunnollinen tauko agilitystä tekee sekä minulle että koiralle ihan hyvää. Vedettiin koko viime kesä kuitenkin aika huolellisella kisa-/treenisykkeellä. Ja mikäs tässä on stressatessa, kun SM-nollatkin on kerätty jo. #envoiuskoasitätodeksi

Ja tokkiinsahan myö päästään hallille treenaamaan hyppytekniikkaa, keppikulmia, kontakteja...mitä noita nyt on. (Kävin tänään kääntämässä veistä haavassa, kun talkoilin kolmosten kisoissa. Siellä ne treenikaverit ja kisatutut mennä hurjasteli.)

Karstulaelon jännin juttu oli syksyn mittaan naapuriin ilmestynyt kissa, joka majailee vanhassa navetassa. Täysvalkoinen tyyppi on seurallinen ja hellyydenkipeä - mouruten juoksi luo kun meni moikkaamaan sitä. Kukaan sitä ei kuitenkaan tunnu kaipaavan, liekkö jonkun kesäkissana ollut. Kissat on kyllä erikoisia otuksia, niitä on kamalan vaikea lukea - siksi oon niiden kanssa vähän epävarma. Mutta tämä miuku oli kyllä sympaattinen neiti(?)

Päivät oli harmaita ja sateisia. Ulkoiltiin lähinnä vain pihapiirissä, poltettiin risuja ja lisäksi tuli treenattua tokoa. Ipen merkkihämäys alkaa sujumaan ihan hyvin. Vauhti on hidas kun jumiutuu leluista, mutta on kuitenkin hoksannut sen, että merkki on merkki, ei "iske leluun kiinni". Ruutu on erikoinen liike tuolle koiralle. Lähes 100% se tekee sen oikein aina ensimmäisellä kerralla, mutta jos ottaa toistoja niin jää 2-3 metriä ruudusta liian lyhyeen. Mikähän siinä on? Ruutu/merkki -erotteluakin pitäisi tehdä paljon, nyt otti selvästi häiriötä alla olevasta merkkitreenistä.

Palasin kaupunkiin perjantaina tokotreenien vuoksi. Maijun treeneissä aiheena oli seuraaminen ja kontakti. Otettiin aluksi liikkuroituna lyhyt seuraamispätkä, joka oli perussievää. Pientä hiomista siellä täällä, mutta noin yleisesti ottaen se on ihan hyvällä mallilla. Tykkään Ipen asenteesta seuruussa, se ei ole mikään yliyrittäjä vaan sopiva suorittaja. Pilkunviilaus ei ole ollenkaan mun juttu ja sen vuoksi meidän tokomotivaatio onkin ollut vähän mitä on. Maiju sai kuitenkin aika hyvin sysättyä meidän toko=kivaa -illuusion rakentamista taas etiäpäin, kun juteltiin esim. kontaktin treenaamisesta. Ongelma kaiketi meillä mulla on ollut se, että oon nähnyt tokon toimintana, jossa minä käsken ja Ipe tekee sen vuoksi, koska minä käsken. Toko on ollut velvoite, pienoinen pakko. Oon joutunut myöntämään, että toko ei ole tylsää, minä olen. Nyt olis korkea aika tehdä tokosta etuoikeus ja hauska haaste.

Ohjattua ohjattua

Eilen oli varsin historiallinen päivä, sillä me aloitettiin ihan oikeissa tokotreeneissä. Siis kouluttaja ja treenikaverit ja kaikkee! Siitä on hetki aikaa, kun ollaan oltu ohjatuissa treeneissä - Ipe oli silloin ehkä häävin vuoden ikäinen. Mutta meillä kävi tosiaan munkki ja päästiin valmennusryhmän kouluttamaan ryhmään eli meidän perään katsoo koko talven seuran tokokerma. Vaatimattomasti ensimmäisenä kouluttajana maajoukkue-Anu.

Treeniaiheena oli ohjattu nouto. Ipe on tehnyt oikeastaan vaan merkkiä, suuntia vähän namialustoilla. Mun tokotreenaaminen kaatuu usein epäoleennaisiin ja oleennaisiin pikkuseikkoihin, kuten sääntöepäselvyyksiin jne. Mitä käskyjä pitää/saa antaa? Kuka niitä sääntöjä oikeasti jaksaa lukea? Noh, selvispähän nyt sekin, että merkille pitää pysäyttää ja suuntakäsky saa olla esim. vasenhae. En kyllä tiedä vielä, että tulenko käskyttämään pelkkä hae vai pelkkä suunta vai molemmat. Onko jollain preferenssiä?

Keskityttiin kuitenkin vain merkkiin ja sille hakeutumiseen häiriöistä huolimatta. Merkkiä ei olla tehty taas miesmuistiin, joten siihen nähden se meni sinne ihan mallikkaasti. Paikka oli vähän etäällä, joten sitä täytyy lähteä hiomaan lähemmäs merkkiä. Rintamasuunta oli kuitenkin ihan kelpo. Sitten otettiin haastetta lisäämällä "kapulat" eli lelut molemmille puolin, merkin kanssa samaan linjaan. Merkki unohtui sen siliän tien ja hervottoman kokoinen silmälukko iski päälle. Kamala tuijotus leluun, ei tullut kuulonkaan että olisi kyennyt tekemään mitään järkevää siinä hetkessä. Hyvänä neuvona saatiin rikkoa huomio käskyttämällä esim. seuruuseen tai maahan. Palkkailin jonkin verran myös pelkästä kontaktista. Parilla ekalla "merkki" -käskyllä syöksyi suvereenisti lelun kimppuun. Muutamalla huomautuksella luopui siitä ja haki merkin, vaikkakin hitaanlaisesti. Vaikeutettiin heittämällä lelut merkin viereen, jossa hiffasi mukavan nopeasti, että merkki on merkki. Lopuksi palattiin kapulapaikkoihin ja oikein haetusta merkistä vapautin lelulle, mutta nyt se ei enää tiennyt saiko siihen oikeasti koskea vai ei. Tyyppi oli ihan ymmyrkäisenä ja oli oikein silmin nähden huomattavissa, kuinka kovaa sillä päässä raksutti.

Lopuksi otettiin toisen ryhmän kanssa yhteinen paikkamakuu. Tais olla lähemmäs 15 koiraa rivissä. Meidän viimeisin koemainen paikkamakuu on tehty viime joulukuussa eli on siitä hetki aikaa. Meni ekasta alas, vaihtoi lonkalleen ennen kun kerkesin edes piiloon. Oli suhteellisen rauhallinen, tuijotti piiloa ja kääntyi kyllä katsomaan Anua kun käveli häiriönä koirien välistä. Palatessa katseli hieman jopa hätääntyneen näköisenä muita ihmisiä ja haki katseella selvästi mua. Jotenkin se yli kymmenen ihmisen "ilmestyminen" sekoitti sen ja hukkasi mut silmistään. Tajusi vasta kun olin ihan lähellä ja huojentui silmin nähden. Menin ite niin epävarmaksi sen hapuilevasta katseesta, että eikö se noussut sivulle jo pitkästi ennen käskyä. Vaikka meillä on ollut varmat paikkamakuut aina, niin tunnistan kyllä tämän kohdan meidän heikoimmaksi lenkiksi. Se hetki kun palaan koiran viereen ja odotetaan ksäkylupaa. Se on piinaava. Vaatii siis treeni.

Hauskat treenit ja oon jo ihan älyttömän innoissani tulevasta kaudesta. Tiedän, että tuun saamaan niin paljon hyviä neuvoja ja ideoita treenaamiseen, että motivaatio kasvaa aivan varmasti. Isoin ongelma on kuitenkin ollut aina se, etten osaa varioida ja haastaa koiraa siinä määrin kuin olisi tarvis. Sen vuoksi meidän treenaaminen on ollut tylsää ja yllätyksetöntä.

Jäyhä Jököttäjät

Tänään päästiin taas etsintöjen makuun. Viimeisestä on jonkin verran aikaa, sen susikeikan jälkeen uskaltauduttiin onneksi suhteellisen pian helpolle ja hyvällä sykkeellä vedetylle keikalle (etsintä #27), joten suurempia traumoja ei ainakaan koiralle jäänyt. Saatiin hyvä peesaajakin matkaan, kun Nassu lähti liinalainan lisäksi seuraamaan etsintää.

Aamulla haettiin Pirkanmaan kissoja oikein olan takaa. Ensin Pirkkalassa (#28) ja heti perään Kangasalla (#29). Etenkin Kangasalla Ipe teki hommia rautalangasta vääntäen, joten ei jäänyt epäselväksi karkurin mahdollinen olinpaikka. Rengasti isohkon pellon ja ilmaisi sen kolmesta eri ilmansuunnasta. Peukku Ripelle!

Täytyy kyllä sanoa, että varsin on onnellisen näköinen koira kun se on kolmen viikon totaalilepo-100km vaellus-totaalilepo -vaiheen jälkeen päässyt käyttämään päätään ja nenäänsä. <3

Hirveästi hyviä juttuja!

Vaikka mieli tekisi, niin en voi millään vielä vaihtaa syksybanneria, koska tarkenin tänään kisoissa varvassandaaleissa. Melkosen hieno syyskuu on ollut! Sen vuoksi sitä sietää juosta/kävellä/rämpiä/seistä koko päivän koiratouhuissa.

Oon ollut maanantaista asti ihan rikki etsintätouhujen kanssa, pelännyt pahinta ja toivonut parasta, että vieläkö tuosta nenäkoiraa saadaan. Otettiin totaalilepoa pari päivää ja torstaiaamuna käytiin aksailemassa Mapen ja Raidan kanssa. Kovin oli iloinen, että pääsi taas työntouhuun. Onneksi keikkoja ei viikolle ilmaantunut, se on aina yhtä ikävää sanoa, ettei pääse tulemaan koiran kanssa. 

Pakko on ottaa ennen seuraavaa keikkaa jotain palauttavaa. Siihen tarjoutui tänään hieno tilaisuus, kun oli apukouluttamassa meidän alkeiskurssilaisia. Kurssijälkien jälkeen tehtiin Ipelle lyhyt ja ytimekäs ihmisjälki, jolle lähdettiin ihan tuoreeltaan. Aikamoinen kivi putosi sydämeltä kun näin kuinka pähkinöinä Ipe oli autosta otettaessa ja tajuteessan, että pääsee hommiin! Hajusta kun vielä totesi, että nyt etsitäänkin ihmistä niin mentiin vajaa 300 metriä semmosta nelivetojäljestystä, etten ole hetkeen nähnyt. Mikään ei ole niin hienoa, kun nähdä se hullunkiinto ja keskittyminen (samaan aikaan!) koiran silmistä. <3

Treenien jälkeen tunnin metsälenkki Tiinan ja koirien kanssa, kotiin syömään ja vaihtamaan vaatteet, uudelleen kamat kasaan ja Hervantaan kisaamaan. Ensimmäisellä radalla oli nähtävissä kyllä hullunkiintoa muttei keskittymistä. Koitimpa taas piruuttani, että miltä se tuntuu ohjata kun lelu laitetaan maaliin ja koira saa kerätä kierroksia katsomalla edellisiä kisaajia. Tulos: mahdottomalta. Noh, eipähän päästä turhaan ylpistymään.

Hyppyradalla palattiin vanhaan hyväksi todettuun virittäytymiseen. Lelu autolle, katsekontaktivaatimuksia ja namia naamaan niin pitkään kuin mahdollista. Tulos: huomattavasti parempi! HyppySERTistä jäätiin taas sekunnin luokkaa - ehkä nekin jonain päivänä osuu kohdalle. (Iso kiitos Jossulle kuvaamisesta ja videoista!)

Huomasimpa agi.fi-rankingista varsin huikean jutun: myö ollaan reippaasti yli tuhannen maksin joukosta reippaasti satasen paremmalla puolella. Aika käsittämätöntä. Viimeksi kun sitä (joskus alkukesästä) katselin, niin oltiin sijalla neljäsataa jotain.

Meidän hyvien juttujen sarja alkoi oikeastaan jo eilen kun sain viestin, että ollaan päästy Ipen kanssa tokon valmennusryhmän kouluttamaan ryhmään.Niin huikeeta! Meidän tokoilu lähtee taatusti lentoon syksystä alkaen kun saadaan viikottaista ohjattua treeniä meidän seuran tokokermalta. Juuri tätä tarvitsen tokoilun kanssa; että joku päättää ja määrää mun puolesta, että mitä treenataan ja miten. Suurin ongelma on kuitenkin se, ettei mulla ole minkäänlaista käsitystä siitä kuinka tokotreeneistä tehdään monipuolisia. Sen vuoksi siitä tulee aika nopeasti tylsää.

Ja kirsikkana kakun päällä meinasin äsken pakahtua onnesta kun Ipe veti tyytyväisenä hirsiä, vaikka pihalla alkoi yllättäen ilotulitusjytke! Hirveesti hienoja asioita siis päivä täynnä. Johan sitä on kello kymmenen. Jäätelöä pakkasesta ja koirien kanssa sohvalle katsomaan Frendejä. Auf Wiederhören!

Laatuaikaa

Mammakaverit toisinaan julistavat facebookissa viettävänsä laatuaikaa, jos ovat liikenteessä vain yhden lapsen kanssa. No meillä on nyt sitten vietetty laatuaikaa kuopuksen kanssa, kun kääpiöt on Karstulassa ja mies Viitasaarella. Ipen ja minun kahdenkeskinen viikonloppu on sujunut rauhallisen viipyilevästi, mutta kuitenkin antaumuksella asioiden kanssa, joita kohtaan tunnemme intohimoa. Eli lyhyesti syödessä ja uidessa.

Ihan vähän treenasimme tokoa torstai-iltana. Kamalan kätevää jättää koira pihalle paikkamakuuseen ja kipaista kolmannesta kerroksesta autonavaimet ja autosta tunnarikamat sillä välin. Tehokkuus ennen kaikkea. Tunnarin kanssa olemme edenneet varsin rauhallisesti, edelleen tehdään pelkkää namien etsintää kapuloiden joukosta. Oman kapulan haistamisesta palkka. Kriittisin kohta, eli se miten siirrytään haistelusta nostoon ja noutoon, on edessä. En halua hätäillä. En ole keksinyt edes hyvää käskysanaa vielä. Annetaan asian hautua. (Ja samalla laadin anomusta Kennelliitolle, että voisko tunnistusnoudon suorittaa vaihtoehtoisesti kävyillä...)

Eilen töiden jälkeen lenkkeiltiin Messukylään, jossa käytiin tarkistamassa yksi näköhavainto (etsintä #24), joka oli todella tyhjä. Ei epäilystäkään. Etsinnästä #23 en ole muistanut edes raportoida, se otti paikkansa jo muutama viikko sitten kun työkaverini burma katosi. Ipe oli virkaneitinä paikalla ja vei oitis aution maatilan pihaan, josta miukulainen muutama yö myöhemmin loukutettiin. Ipe oli hurjan taitava.

Tänään töiden jälkeen (5 more days and then I'm done!) heitettiin herneet reppuun ja kickailtiin Kauppiin. Oli melkosen kuuma, joten jätin vetovaljaat kotiin ja jolkoteltiin normivaljaissa ilman vetoapua. Hikihän siinä silti tuli. Onneksi Näsijärven lempeät aallot vilvoittivat matkalaisten oloa - viilennystauko venähti yli tunnin pituiseksi. Aika kului huomaamatta rantakalliolla istuskellessa ja herneitä syödessä. Ipekin halusi. Pikkuiset herneet pomppivat kalliota pitkin kun karvanaama rouskutti herneenpalkoa onnellisena. Pthyi - kuka niitä herneitä nyt söisi!

Kotiin palatessa meillä oli agenda selvillä - Frendit-maratoni ja jäätelöä. Jossain kohtaa iltaa taisin tehdä uuden henkilökohtaisen ennätykseni: Ben&Jerry's-purkki 24 minuutissa (= The One with Tiny T-Shirt -jakso). Sanottakoon, että minunkin paitani tuntui sen suorituksen jälkeen melko tinyltä. Oli pakko lähteä keventämään oloa iltalenkille ja ihmettelemään ihmisten perjantai-illan touhuja. Jollain ihan oikeasti on sosiaalista kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa! Pimenevässä illassa oli eräänlaista maailmanlopun kesänlopun tunnelmaa - jostain kaukaa kantautui live-puNkkia ja joku huuteli hävyttömyyksiä megafoniin. Lisäksi yllätimme liian monta puskapissaajaa lenkin aikana. Ihanaa laatuaikaa.

Lautasantenni

Ajattelin eilen olla oikein reipas ja otin iltalenkille mukaan frisbeen eli lätyn. Lätty on Ipelle kovin rakas ja esimerkiksi agilityssä toimii verrattoman hyvin palkkana. Tarkoituksena oli kuitenkin ottaa pieni puistotokoilu. Ensinnäkin, Ipe "käveli" about koko matkan puistoon takaperin pomppien, niin vilpittömän iloinen se oli lätyn jälleennäkemisestä. 

Sotasuunnitelma oli tehdä heti alkuun koemainen luoksetulo. Tokoilija on niiiin tärppänä heti alusta alkaen - tuli sivulle kuin salama ja meni maahan kuin *tähän joku hyvä metafora*. Lupaavaa, myhäilin tyytyväisenä. Menin suhteellisen pitkälle ja itsevarmana kutsuin. Se lähti kun nato-ohjus ja jossain niillä main kun annoin varsin pontevan TOP! -käskyn, se vähän olevinaan niiasi, kiihdytti vain vauhtiaan ja ampui suoraan kiinni kädessä olevaan lättyyn. Ok. Pääosin olin tyytyväinen siihen, että minulla oli oikeassa kädessä vielä kaikki viisi sormea jäljellä, hieman parantamisen varaa toivoin itse tokoliikkeeseen. Varsin pian alkoi valjeta, ettei lätty ollut ihan osuva palkka tokoiluun. Vaikutti siltä, että se toimi niin tehokkaana lautasantennina, että se sai soimaan yhtä aikaa kaikki maailman teknomusiikille omistautuneet radiokanavat - aina Azerbaijanista Alaskaan. Voisin kuvitella, että siinä möykässä on melko vaikea keskittyä ottamaan käskyjä vastaan. Tosin askelsiirtymiin tekno toi aivan uudenlaista särmää, joten en ehkä hylkää lättyä aivan kokonaan tokoilusta.

Pienen hienosäädön jälkeen homma alkoi löytää aivan uudenlaisia taajuuksia, aivan kuin olisin kuullut jossain vaiheessa rennon letkeää, jamaicalaista reggaeradiota. Extaasitripin hälvettyä meininki oli kerrassain mainiota ja jopa hauskaa ollakseen tokoa. Kaukot oli superit, neljä tahtitassua pysyi jämäkästi maassa, vaikka pää oli ihan pilvissä hyvästä fiiliksestä. Jospa me tästä alettais treenaamaan tokoa ihan oikeasti.

Essentials

Elämä on hyvin pienillä asioilla onnellista - ainakin koirien mielestä. Tänäänkään ei tehty mitään, mutta silti niin paljon. Otettiin aurinkoa, nautittiin lämmöstä, syötiin jäätelöä, leikittii vesisotaa, lutrattiin rannassa ja heiteltiin käpyjä. Jäätelönsyönti oli erityisen paljon koirien mieleen. Unna ainakin meni ihan pähkinöiksi - se raukka on aika kuumissaan paksussa villahaalarissaan, joten kylmä jäätelö tuntui piristävän kummasti.

Ihmisenä Unnalla olisi pontevan puutarhuriolemuksensa lisäksi inva-status, sillä se saa (erityisesti äitiltä) erikoiskohtelua joka asiassa. Ne helpoiksi istutetut herneet on vain yksi esimerkki muiden joukossa. Tänään se sai mm. rannasta kottikärrykyydin, josta se oli ihmeen tyytyväisen oloinen. Se ei ole millään mittaluokalla alustavarma (agilityn keinun se kyllä pystyy menemään!), joten olisin kuvitellut sen jähmettyvän suolapatsaaksi jalat haarottaen, mutta ottikin kuljetuspalvelun ilolla vastaan ja fiilisteli rentoa ja tassukivutonta kyytiä soratiellä.

Ipen kanssa autonpesu muistuttaa enemmin tai myöhemmin wet t-shirt -kilpailua, jossa isojen tissien sijaan väläytellään hirvittäviä torrarihampaita. Tuo jaksais vesipuuhastelua hamaan tappiin asti. Ja mitä tulee maailman-älykkäin-koirarotu -väitteeseen, niin kyseenalaistan sen kyllä mennen tullen. Eilen katselin kun nti Äly&Väläys istui ja väliin makasi melkein tunnin verran puutarhaletkun vieressä vielä sen jälkeen kun leikki oli loppunut ja veden ruiskuttaja oli poistunut paikalta. Ihan vaan varmuuden vuoksi, jos sieltä vielä sattuisi pikkuruiskahdus tulemaan...

Tosin esitti se eilen myös todellisia älynlahjojaan, kun löysin kauan kadoksissa olleet ruutumerkit leikkimökistä. Ruutu nurtsille ja menoks. Mennä rymisteli useamman kerran (ilman lelua) hienosti ruutuun. Yhden kerran jäi ihan etureunaan, jolloin vilkaisi molemmille sivuilleen ja otti askeleen taaksepäin(!!!), vaikka en kerrenyt asiasta vielä edes huomauttamaan. Did that just happen?! Käsittämättömiä neronleimauksia se välillä tarjoaa. Vaan ei se meidän ruutu oikeasti niin hieno ole, miltä saan sen kuullostamaan. Totesin, että sitä kannattaa treenata muutama toista muutaman kuukauden välein, että se pysyy kasassa. Liialliset toistot saa sen juoksemaan suoraan ruutuun, jossa flänkkää itsensä ihan oikeaan reunaan. Nipin napin jää sisäpuolelle. Sama mistä suunnasta otti, aina kaarratti oikealle ruudussa. Ps. treenattiin tänään tunnaria.

Limp

ZZzzz...

Loman jälkeen tarvitsisi lomalta paluu -loman. Myö oltiin koko keskiviikko ihan vetelää sakkia. Illalla mentiin Ipen kanssa treeneihin ja alkulämmittelylenkillä tuntui, että jalat on ihan lyijyä. Vaikka Ipellä oli takana parin viikon aksatauko, niin silti oli hirveen työn takana puskea itsestä energiaa. Tehtiin Esan koutsaamana rataa, vajaa 30 estettä. Ensin vedettiin kisanomaisesti. Rimat tipahteli siellä täällä, muutoin perus OK. Outi tuumasi meidän vuoron jälkeen, että sun pitäis juosta! Minä yritin puolustella, että kun Ipe tuntuu niin löysältä. No onhan se löysä, jos itse löntystelee!
Toisella ja kolmannella rundilla keskityin sitten hyvään tsemppifiilikseen, tiheään palkkaukseen ja jalkatyöskentelyyn. Ja kas vain, oli mulla eri koira! Rimoja ei tullut enää ollenkaan. (Paitsi yks hassu, jota päin tuo hyppäsi ainakin kolme kertaa peräkkäin.) Vire oli parempi ja tekeminen tuntui taas agilityltä! Niin vaan pitäisi muistaa, etten voi vaatia kauhalla jos annan lusikalla vastavuoroisesti.

ZZZzz....

Tänään oli jo energisempi fiilis, erityisesti sen vuoksi, että Henkka lähti viikonlopuksi Saksaan, joten minä saan syyä ihan just mitä tykkään! Boom! Alkuperäinen suunnitelma oli kaalilaatikko, mutta kaupassa oli niin kämäsiä keräkaaleja, että vaihdoin suoraan plan B:hen ja ostin tarvikkeet suppilovahverorisottoon. Olen sitä paitsi hirvittävä työmyyrä, kun olen yksin kotona. Aamutuimaan sompailin yliopistolle viimeistelemään yhtä esseetä ja  ahkeroinnin jälkeen lähdin Kaupiin lenkille. 

Taivas oli kirkkaansininen, aurinko paistoi, mutta tuuli niin vietävästi, ettei pipo meinannut pysyä päässä. Viiman vuoksi päätin tulla takaisin rannan sijaan metsän kautta, vaikka siellä usein tulee urpoja vastaan. Ja kuinkas ollakaan, törmäsin taas yhteen "mistä näitä koiranomistajia tulee?" -tapaukseen. Minä kun suosiolla väistän aina pöpelikön puolelle kun kapealla metsäpolulla tulee joku vastaan. Kultsu-uroksen omistaja ei kuitenkaan tehnyt elettäkään, että olisi aikomuksissa mennä ohi missään määrin hallitusti, joten jouduin sanomaan hänelle, että voitko ottaa koirasi kiinni ohituksen ajaksi. Uros kävi ärhentelemässä käskyn alla istuvalle Ipelle ja Unna meuhkasi raivosta sylissä. Rouva yrittää sitten käsin paimentaa koiransa ohi, mutta sehän ei tälle herrasmiehelle passannut. Toisessa kädessä nahkahihna ja toiselle kädellä yrittää sivellä koiraansa liikkeelle. Kun hän totesi, ettei saa koiraansa ohi, niin tuumasi, että "jäädään mekin sitten seisomaan tähän." Are you shitting me?! Pyysin ystävällisesti pitämään koiraansa sen verran kiinni, että me sitten päästäisiin tarpomaan vähän kauemmas ja ohi, niin rouva närkästyi ja sanoi, että "tää ei kuule sun koirias syö. Vai onko ne vihasia?" Sanoin, että minä olen vihainen, jos päästät sen meidän iholle. Argh! Mulle ei vaan mene jakeluun, että minkä vuoksi on ihan tuskasen paljon liikaa niitä ihmisiä, jotka ajattelee että heidän koiransa saa huidella ihan kenen tahansa vieraan naamalla. Argh!

Parin minuutin positiivisuussuggestio ja olin taas oma lempeä itseni. Ahkeroin vähän lisää vielä kotona ja ennen koulutusvuoroa kävin Ipen kanssa naapurikentällä treenamassa pikaisesti tokoa. Otin merkin ja kapulan mukaan - totesin, että se teoriassa osaa jo ohjatun. Merkki on sille kiva juttu ja vaikka aniharvoin treenattu, niin mukavasti mielessä. Treenasin ensin namilla suuntia ja sitten kapulan kanssa. Ensin etsi ahneuksissaan lisää herkkuja, mutta sitten löytyi kapulakin. Vaihdista palkka. Jeij! Sisälle tullessa tiesin heti, että kaikki ei ole kunnossa - Unna ei tullut vastaan. Boksista kuuluikin vaimea kitinä. Kohtaus. :| Lääkkeen aloituksen jälkeen saatiin kuitenkin kolmen viikon kohtausväli rikki, joten sinänsä edistystä. Jouduin kiireellä perumaan treenit, koska en voinut jättää sitä yksin kotiin. Katsotaan, mitä aika tuo tullessaan.

Loppuun vielä iloinen uutinen! Huomenna saa piirtää rastin seinään, olen nimittäin menossa osteopaatille hoidettavaksi. Siis ihan itse, minä - ilman koiraa! En ole ikinä koskaan milloinkaan käynyt edes tavan hierojalla. Tuntuis ihan kauhealta maksaa useampi kymppi jostain väsyneestä hieronnasta. Tuo olkapää on vihoitellut jo niin kauan, että on korkea aika tehdä jotain, äitin sponsoroimana. Enhän minä nyt itse olisi siitä maksanut!

Terveisin hän, joka ajaa koiransa Turkuun ja takaisin muutaman kuukauden välein...

Monoton

Hengähdystauko - hiihtolomaksikin kutsuttu breikki, mutta meidän osalta hiihtelyt jäi kovin olemattomaksi. Sukset kyllä oli mukana, mutta monot ei. Jäällä olisi ollut vuoden parhaimmat suksimiskelit, joten toisaalta harmitti. Toisaalta ei, koska monollisenakaan en olisi suihkinut menemään - olkapäässä koukistajajänteen tulehdus. Sen sijaan kaivoin 20 vuotta vanhat minarit varastosta ja laskin mäkeä! Suojakelien jälkeen tiukentunut pakkanen oli pedannut aika hyvän minisuksimäen meidän pihaan. Pakkaset tuli muutoinkin kuin tilauksesta, moottorikelkkaurilla pystyi kävelemään valtavan hyvin ja lopulta jäälläkin kantoi hanki ihan jalan kuljettaessa.

Eräänä päivänä meidän pihaan ilmestyi poron pää. Kaikenlaisia raatoja oon nähnyt, mutta tämä oli mielenkiintoinen poikkeus Keski-Suomen leveysasteilla. Ipen ja Fannin mielestä se oli hirmuisen siisti juttu! Frida meinasi potkaista tyhjää ja haukkui sitten äänensä käheäksi. Unna ei varmaan edes huomannut, että sellainen oli pihassa... Näytin kuvaa hulvattomalle kummipojalleni (5½ v.), joka ihmetteli miksi meidän pihassa oli poron pää. Hetken hämmästyksen jälkeen kysyi: "Onko se kuollut poron pää?"

Meidän lenkkireitit oli täynnä keltaisia kylttejä. Käyvät kuulemma ensi viikonloppuna moottorikelkkailun enduron EM-kisat meidän perällä. Ipe oli kummissaan näistä kryptisistä merkeistä ja ylätuulessa kiersi kyltin taakse, alatuuleen, josta vasta tohti lähestyä niitä. Tämä toistui useamman lätkän kohdalla, kunnes aloin naksuttamaan kyltin haistelusta...ja niin niistä tulikin "kosketuskeppejä". Seuraavana päivänäkin se juoksi jo pitkän matkan takaa seuraavalle kyltille tökkimään sitä nenällään. Vastaehdollistui varsin tehokkaasti.

Treenasimme myös tokoa, tarkemmin ottaen tunnaria. Ja totesin, että meillä on oikea ongelma sen liikkeen kanssa. Ärsyttää ihan sikana, että olen onnistunut ryssimään liikkeen niin huolella. En yksinkertaisesti ole osannut opettaa ajatusta siitä, mitä liikkeessä pitäisi tehdä. Nenätyöskentelyn kanssa ei taatusti ole mitään ongelmaa, sen puolesta jo puhuu muut harrasteet (ja video). Mutta se yksinkertainen seikka, että miten yhdistää sujuvasti nenätyöskentely siihen halvatun noutoon tunnarikapuloilla, on tyystin pirstaleina. Ongelman ydin lienee se, että tunnarikaput nähdessä Ipen vahvin ajatus on nouto. Hakee omaa, mutta nostelee mennen tullen muita ja sylkee sitä mukaa kun "maistaa", ettei se ollutkaan se mitä piti tuoda. Oon yrittänyt palata sata ja tuhat kertaa taakse päin, että missä kohtaa kusin tän jutun! Käpytunnarilla ei ole ollut minkään valtakunnan ongelmaa - ikinä. Ei nostele hätäpäissään muita, vaan työskentelee tooooodella pitkäjänteisesti paikallistaakseen oman - olin käpyjä kaksi tai kaksi sataa. 

Vielä ärsyttävämpää on se, että oon ihan motissa tän ongelman kanssa. En ole saanut järkeistettyä itselleni, että mitä tekisin, jotta ongelma saataisiin korjaantumaan. Sen verran tiedän, että uudelleenkoulutus uusin käskyin ja metodein lienee kuitenkin edessä. Mutta miten ihmeessä? Tämä on yksi niistä probleemista, jotka lakaisen mielummin maton alle kuin otan työstettäväksi. (Välttääkseni uutta epäonnistumista.) APUA!

Olen jo jonkin aikaa ajatellut valjastaa Fanninkin etsintäkoiratoimintaan mukaan ja sain nenäaktiivisuudelle vahvistusta viikonloppuna. Lähdin Ipen kanssa ulkoilemaan, kun Henkka jäi pienten kanssa vetämään päiväunia. Heitettiin reipas tunnin lenkki jäätä pitkin ja tultiin metsäautoteitä takaisin. Henkka oli herätessään ajattelllut lähteä meidän seuraksi pihalle ja ulos päästyä Fanni oli ampaissut suorinta tietä rantaan - pikku ketulla nenä toimii! Sen erinomaisesta hajuerottelunenästä kertoo myös ihastuttava piirre meidän arkkivihollisia kohtaan. Kaupungissa samoilla nurkilla lenkkeilee kaksi sakemannia, joita Fanni tervehtii aina vihan ja pelon sekaisin tuntein. Talvisin kun on korkeat lumikinokset, niin se ei (fyysisesti) pienenä tyttönä niitä näe tien toiselta puolen, mutta kun tuuli tuo parivaljakon hajun nenään, niin (henkisesti ison tytön) niskakarvat nousee samantien pystyyn ja alkaa vähintään syyttävä murina.

Saksalaisista puheenollen, meillä kävi eilen yksi ällöttävän suloinen pentu pentunen. 8-viikkoinen Majken oli Ipen mielestä suloinen kaikki 60 sekuntia, jonka jälkeen Ipe toivoi saavansa omaa rauhaa varsin tehokkaasti. Hajurako spagettikoipiseen pentuun säilyi loppuun asti. Fanni sen sijaan oli ainoa, joka yritti saada aikaan jonkinlaista leikkiä, mutta Maikki-pienoinen oli vähän ymmällään kun Fannin häntä heilui, se oli leikkiinkutsuasennossa, mutta silti se haukkui kovaäänisesti. Unna suhtautui pentuun välinpitämättömästi ja Frida kävi päälle kun yleinen syyttäjä. Frida on ehkä hirvein roturasisti, jonka tunnen. Majken se mennä viiletti nihkeästä vastaanotosta huolimatta!

Raskaan sarjan asioita ja olemisen sietämätön keveys

Tänään on tapahtunut painavia asioita. Ensimmäinen oli vajaa parikymmentä kiloa. Se tuli postikuljetuksena mainostähti-Fannille. Ipe ymmärsi tarkkanenäisenä mistä oli kysymys jo ennen kun ennätimme avata sitä - piti irvistää vähän Fridalle, joka meni liian läheltä laatikkoa. Fanfaarien soidessa avasimme paketin, josta paljastui  paljon ja lisää herkkuja. Lisäksi varsin tuntuva lahjakortti PetNetstoreen, joka tullaan käyttämään osittain lisäherkkuihin - luonnollisesti.

Koirat on ihan hulluina HauHaun kanafileisiin. HauHaulla on itseasiassa aika mukava valikoima herkkuja, jotka ovat ehtaa itseään. Konstailemattoman maukkaita. Viime syksyn vaellukselle erinomainen retkiherkku oli nämä kuutiot, jotka ei paljon rinkan painoa rasittanu. Yllätyspaketissa oli osana mallipalkkiota Fannille vuoden ruoat, joita rehellisesti sanottuna odottelin vähemmän innokkaasti. Jätemylly-Ritakin kun on poistunut paremmille sapuskoille, niin markettimuonana mieltämäni HauHaun kana-riisi saattaisi koitua rasitteeksi. Vaan saatoimpa mennä murehtimaan asiaa aivan liian aikaisin, sillä meillä on täällä tällä hetkellä neljä sirkustähteä, jotka esittelevät kaikki tuntemansa temput yhden maustepippurin kokoisen nappulan toivossa! Unnakin meni ja sylkäisi Orijenit matolle kun kupissa oli vaihtoehtoruokaa. Ipe tarjosi ärsyttävyyteen asti seuruuta iltalenkillä, kun pisti merkille, että uutta sapuskaa oli takin taskussa. Valmistusainelistakin on yllättävän lyhyt, joten eiköhän nuo tule syötetyksi ihan hyvillä mielin.

Lisää raskaita asioita tupsahti päiväsellä pariin otteeseen. Unna sai tänään kaksi(!) kohtausta. Tiedettävästi ensimmäinen kerta kun saman päivän aikana tulee useampi kohtaus. Eiköhän se barbivet ole aloitettava, ei tämä näinkään voi jatkua. Juuri viime päivänä ollaan Henkan kanssa kilpaa ihasteltu, kuinka supersöpö koira voi joku Unnan kaltainen ollakaan. Se on niin hulvattoman hauska ja aivan laittoman suloinen! Ja sitten juuri se joutuu kantamaan tällaista taakkaa. Huomenna soitto eläinlääkärille. Tämä sattumus painoi ainakin kaksi tonnia.

Eilen kävin tokoilemassa Ipen kanssa Central Parkissa. (Täällä on ihan oikeasti Kalevan keskuspuisto!) Millonkahan sitä on viimeksi tullut treenattua tokoa ihan keskittyneesti? Lukitsen vastauksen b) kauan aikaa sitten. Keskityttiin jääviin ja kaukoihin. Ja luoksetulon vauhtiin. En tehnyt yhtään stoppia, vaan palkkasin läpijuoksuina. Vauhti olikin aika hurja (lue: ei siitä olisi mihinkään pysähdyttykään...) Jäävien kanssa välipalkalla hyvä. Koemaisena S-I-M, ei mennyt maahan. Maahanmeno on muuttunut nihkeeksi viime aikoina. Ehkä ollaan hinkattu niin paljon seisomista ja istumista? Täytyy tehdä jotain.
Kotipihaan tullessa hain autosta tunnaritarvikkeet ja tehtiin varmaan kuukauden tauon jälkeen tunnari. Omassa oli myös yllämainittujen kanafileiden tuoksua, joka hämäsi Ipe niin valtavasti, että se kävi vaan pyörimään ja etsimään herkkua. Ei maistellut muita (jee!), mutta ei nostanut omaakaan. Merkkasi sen kyllä, mutta jatkoi sitten vimmatusti herkun etsintää. Huomaa kyllä, ettei tuota ole ruoalla kamalasti palkattu tokoillessa. Illallakin kun ajattelin tehdä kaukoja iltaruoalla, niin se oli niin pähkinöinä ruoasta, ettei kyennyt tekemään oikein mitään järkevää. Ahmatti.

Tunnelma keveni iltalenkillä. Taivaalta tuli kolikon kokoisia lumihiutaleita, jotka sakeana mutta hiljoksiin laskeutui maahan. Missään ei ollut ketään ja meilläkään ei ollut mihinkään kiire. Fanni ja Ipe veti niin riemukasta rosvo ja poliisi -rallia, että meinasin tikahtua nauruun niitä katsellessa. Fanni on niin hilarious kun se kaahottaa suupielet korvissa Ipen persieseen kiinni ja sitten kun poliisi-Ipe kääntyy paimentamaan hulttio kirppua, niin hippulat vinkuen takaisin turvaan mun luo. Ja sama ralli uudestaan ja uudestaan! Joskus koirien kanssa ulkoillessa tuntuu, että koko muu maailma on pysähtynyt. Raukeaa zen-tilaa ei päässyt pilaamaan edes tyhjästä ilmestynyt hongankolistajan kokoinen koira, jolle Ipe ihme kyllä ei näyttänyt kaunista hymyään, vaikka tämä ventovieras tulikin sangen innokkaasti iholle. Kerkesin keräämään pienet remmeihinsä ja ottamaan Ipenkin hanskaan kun jostain ilmaantui koiran omistaja, jolla ei ollut minkään valtakunnan kiirettä (tai edes auktoriteettia) ottaa koiraa hallintaan. Päätin sitten oman käden oikeudella antaa koiralle pannastaan vähän vauhtia ja ärähdin sen lähdölle meidän helmoista. Sinne meni ja omistaja pahoitti mielensä kun hätistelin hänen koiraansa. Voi voi. Zen-tila ei säröillyt - yksikään pienistä ei haukkunut koko välikohtauksen aikana ja minäkin pysyin tyynen rauhallisena, enkä saanut itseäni edes ärsyyntymään. Did that just happen?

Etsintä #4 ja knock-out

Tiistaina ajettiin ensimmäiselle pitkänmatkan keikalle, kun etsittiin viikonloppuna kadonnutta 7-vuotias uroskoiraa. Aamulla klo 10 startti ja kotona illalla klo 18. Ipe lähti ensin hommiin ja noin tunti huhkittiin metsässä. Matkaa ei kertynyt kuin pari kilometriä ja jo puolessa kilometrissä tuli ensimmäinen kunnon ilmaisu. Koiran lisäksi siellä oli jos jonkinmoista riistaa kulkenut, joten pikkasen kuumotti pientä nenäkoiraa hirvet ja vasat. Kokeneempi koirakko kävi tarkistamassa meidän jälkeen maastot. Iltasella kun päästiin kotiin, niin kyllä tuo koira oli aika väsähtänyt päivästä. Nukkua retkotti sängyssä ihan reporankana.

Hämärä hanskanheittelijä

Tänään oli uusi päivä ja uudet kujeet. Valkkuryhmän treeneissä oli Esan rääkkiä eli pikkujouluiset knock-outit. Kerettiin tekemään varmaan viisi lyhyttä pätkää, joista vain kaksi nollalla maaliin. Eka veto tehtiin Anua ja Nipsua vastaan, jossa Nipsu antoi tasoitusta lähtösuoralla ja oltiin käännösputkessa ekana, mutta sitten minikiituri veti loppusuoralla yhden takaakierron niin liukkaasti, että hävittiin ainakin koiran mitalla. Mutta Ipe tuntui ihan hirmuhyvältä käteen! Ja ei ole tullutkaan aiemmin koitettua, että mitä se tuumaa samalla kentällä agilityä tekevästä toisesta koirasta. Ei se paljon pörröä painanut, keskittyi vain ja ainoastaan omaan tekemiseen.
Toisellekin radalle saatiin vastaan Nipsu, jossa saatiin lohtuvoitto Nipen hyllyttäessä loppusuoralla suoraan maaliin lelulle. Sitten kisailtiin pari kertaa Leaa ja Amaa vastaan ja kerran Soilea ja Lorua.
Meidän tekeminen laski kun lehmän häntä. Ipellä oli kai vähän vatsanväänteitä tai jotain muita harmeja kun se ei ollut ihan oma itsensä vuoroa odotellessa. Jäähdyttelylenkillä kävikin pari kertaa tarpeillaan.

Vielä ensi viikolla treenit ja sitten joululomalle. Kisoja ei tälle vuodelle enää ole, joten vuoden vaihde vietetään ihan täysin lomaillen. Saatamme kyllä tokoilla maalla pienissä määrin. Viime viikonloppunakin tehtiin muutamia hassuja seuraamisia ja jääviä. Lisäksi ensimmäinen lumitunnari. Kapuloita oli 10+ ja oma keskellä. Teki älyttömän hyvin - haisteli melkein kaikki, mutta ei maistellut ensimmäistäkään! Oman yli mennessä haisteli vielä viereisen, mutta palasi takaisin ja toi hyvin.

Nollasta kymppiin

Ylläolevista hätähuudoista voinette päätellä, että meidän tämän aamuinen tokokoe ei ollut ihan ammattilaisten käsissä. Näin viime yönä unta, jossa saavuin tallille klo 10 alkavaan kokeeseen, mutta siellä oli jo palkintojen jaot meneillään - koe oli oikeasti alkanut jo klo 9. Esitin pettyneenä marttyyriä väärästä informaatiosta, mutta pohjimmiltaan olin huojentunut, etten voinut osallistua kokeeseen. Aamulla vielä viime töikseni tarkistan, ettei Ipe vaan olisi aloittanut juoksuja. Olisi ollut todellinen sääli soittaa, ettei me voida tulla...

En ole koskaan ollut kamalan motivoinut tai kunnianhimoinen tokon suhteen, joten varmaan jotain tartteis tehdä, että selviää koetilanteista. Semmonen tuntuva potku persielle vois olla ihan toimiva. Olin vielä kymmentä vaille jossain pöpelikössä alkulämmittelylenkillä ja puolijuoksua sitten äkkiä vaihtamaan vaatetuskertaa ja kenkiä. Sidoin kengännauhoja kiinni kun tuomari kuului sanovat: "eikai tässä mitään puheita - aloitetaan". Kerkesin kysymään koiralta "tehdääks tokoo?" ja sen oli oltava sitten riittävä virittely. 

Ipe piippasi ja oli levoton kun mentiin kehään, johon meikäläinen muuten veti ihan noviisina remmin kanssa. Liikkuri totesi paikkaa näyttäessä, että voittajassahan ei remmiä tuoda kehään.. Hupsista keikkaa! Pahoittelin tilannetta ja lykkäsin hihnan liikkurin käteen. Meni ekalla alas (vaikka katseli johonkin seinille), toinen tassu jäi mutkalle. Mutkalla se oli kun tultiin takaisin.

Paikkamakuu 10

Liikejärjestys oli sekoitettu - tunnari heti kärkeen. Ei sen paikalla olisi varmaan merkitystä ollutkaan, viretila sekä ohjaajalla että koiralla oli niin hapuileva, että tunnarin onnistumisesta oltiin kyllä valovuoden päässä. Ensinnäkin käsky "oma" tuli ensimmäisen kerran kuin murrosikäisen teinipojan suusta - äänihuulet oli jännityksestä viulunkielinä. Juoksi suoraan omalle, vähän maistoi, jatkoi haistelua, maistoi toista ja palasi takaisin sivulle.

Tunnari 0

Ruutu toisena. Kauhistelin jo talliin tullessa, että jumaleisson kun se lähetysmatka onkin pitkä! Tallilla treenatessa tila on jaettu kahteen kenttään, joten tuollasta metrimatkaa ei ole mahdollista saada puolikkaalla. Tuon mittaisesta ruutuun lähetyksestä on siis aikaa. Lähti kuitenkin ihan ok, puolen matkan jälkeen alkoi kaartaa ja pysähtyi kummastelemaan. Uudella käskyllä (ihme ja kumma!) ruutuun. Seis-käskyn jälkeen jäin odottamaan liikkurin "käsky" -komentoa, mutta kun sitä ei tullut niin käskytin maahan. (Ai miten niin en ole perillä tokon säännöistä?!) Hyvin pysyi, juoksi oikealle puolelle. Johtui varmaan siitä, että tuota ei ole oikeastaan ikinä treenattu.

Ruutu 9

Liikkeestä istuminen oli varma ja ongelmaton. Enkä edes vilkaissut varmistaakseni!

Liikkestä istuminen 10

Seuraamista odotin innolla, koska meidän askelsiirtymät ei ole askelsiirtymiä nähnytkään. Treeni- ja sitä myöden myös osaamistasoon nähden ne meni kuitenkin valtavan hienosti - ei yhtään selän takaa kiepsahdusta! Nyt vain tipahti semmonen pommi kehään, että meinasin alkaa itkemään: ääntely! Ipe ei ole koskaan, milloinkaan äännellyt tokoillessa ja nyt sieltä tuli piippaus aina uuden käskyn myötä. Liikkeessä oli totutusti hiljaa, mutta aina pysähdyksen jälkeen tai siirtymien käskytyksessä vihelsi epätoivon säveliään. Juoksusta kävelyyn vaihtaessa en käskyttänyt ollenkaan, jolloin olikin hiljaa. Eli käskyt aiheutti ääntelyn.

Huono valmistautuminen, koemaisten treenien puute, epäonnekas tähtien asento - nämä kaikki kumuloituneina varmaan aiheuttivat tämän harvinaisen ilmiön, jota en toivo tavaksi tulevaisuudessa. Tunnustan kyllä, että treenatessa annan liian paljon positiivista palautetta koiralle. Mutta kun toko on niin tylsän hiljaista ja passiivista! Ilmeisesti mun pitää jotenkin löytää ilo totisuudesta, jos meinaan kisata. (Kaikki iloiset treenivinkit otetaan kiitollisina vastaan!)

Seuraaminen 8½

Hyppynoudossa meinasi käydä ohrasesti kun kapula pomppasikin reippaasti vasemmalle. Suosiolla kallistin palautuksessa sen verran itseäni, että kontakti koiraan tuli hypyn tukien välistä. Ilman apua olis varmaan ollut siinä ja siinä, että olisko tullut ohi. (Muutenkin kovin armelias tuomari oli loppupuheessaan sitä mieltä, että hyppynouto oli erinomainen...)

Hyppynouto 9½

Luoksetulo harmittaa oikeasti. Tähän astinen nolla (tunnari) oli hyvin odotettu ja potentiaalinen nollakin (ruutu) oli kääntynyt iloiseksi yhdeksäisen muotoiseksi yllätykseksi, joten "varman" liikkeen nollaus otti kyllä päähän. Kaiken lisäksi sen takia, että virheet oli semmosia, mitkä ei oo koskaan treenatessa tullu esiin. Seisomisesta istuminen - koira näytti älyttömän epävarmalta. Ja julmettu ennakointi! Koemaisesti treenatessa ongelma on ollut aina se, että en meinaa saada sitä pysähtymään. Kiertojen kautta treenatessa ennakointia on ollut. (Jos olisin käskyttänyt pokalla ennakoinnista suoraan maahan, niin olisiko siitä voinut saada teoriassa pisteitä?)

Luoksetulo 0

Kaukot nollaantui oikeastaan ennen kuin liike kerkesi kunnolla alkaa. Ipe oli niin kuurokoomassa jo tässä vaiheessa, ilmeisesti hämillään palkkaamattomuudesta ja ohjaajan passiivisuudesta. Juuri kun kerkesin sanoa valmis, niin kontakti siirtyi sihteeripöydän takana oleviin tyyppeihin, mainiota! Olisi pitänyt tehdä peliliike ja käskyttää heti ekalla Ipe - down. Tällä tuomarilla se olis niiiin katsottu sormien välistä.  Loppupuhuttelussa sanoikin, että olisi voinut hyväksyä aloituksen jos itse siirrot olis mennyt puhtaasti, mutta kun sielläkin yksi lisäkäsky. Siirtojen aikana tuo karvainen tyyppi vaan tuijotteli tyytyväisenä johonkin ihan muualla, oiskohan tuossa ollut kyse jo rauhoittavista eleistä? Sen verran hämmentävä kokemus tämä koe taisi Ipelle olla.

(Note to self: S-M vaihdon käsky on peru, ei down kuten näemme käskytin...)

Kauko-ohjaus 0

Metallia aloittaessa liikkuri kysyi, minkä kokoisen kapulan haluan. Sanoin, että pienen ja sen nähdessäni kauhistuin, kuinka todella pieni se on. Liikkuri kysyi, että vaihdetaanko ja mitäs minä siihen? No vaihdetaan! (ARGH!#"!) Se pienen noutaminenhan olis ollut ihan kuin sitä ruokalusikan noutamista, se ei painanut mitään. Keskikokoinen oli jo keskimääräistä enempi häkeltyneelle metallidissaajalle keskiverroin liian kova pala. Tyhmä ohjaaja - tyhmä!

Metalli 0

Tunnarin ja metallin nollaaminen oli aika odotettavissa, mutta luoksetulo ja kaukot harmitti aika reilusti. Tein hypoteettisia laskutoimituksia ja totesin, että semihyvillä kaukoilla ja luoksetulolla oltaisiin saatu kirkkaasti 2-tulos. Matkaa 1-tulokseenkaan ei olisi kamalasti ollut, joten erinäisten noutojen kuntoon laittaminen voi hyvinkin mahdollistaa jonain kauniina päivänä 1-tuloksen. 

Sillä välin keskitymme koemaisempaan treeniin ja lähetämme Kennelliitolle nollien siirtopyynnön tokosta agilityyn. Ois meinaan sm-nollat näillä pylpyröillä kasassa!