Puoli vuosikymmentä

Etsintäkeikoilla jäljestystä peesaavia omistajia on karkeasti laatikoiden kahdenlaisia; niitä, jotka jutustelevat lieventääkseen jännitystään (ja joille voisi sanoa vaikkapa, että Ipe on rodultaan shetlanninponi, ilman että niiden ilmekään värähtäisi - koska paniikki) ja niitä, jotka rennommin etsivät ikävästä tilanteesta kultareunuksen ja käyttävät tilaisuuden hyväkseen oppia uudesta lajista.

Olipa kyseessä kumpi tahansa, keskustelu alkaa yleensä aina kysymyksellä: "ootteko te kauan tehneet näitä hommia?"

Ollaan. Tänään tulee kuluneeksi viisi vuotta meidän ensimmäisestä tosietsinnästä. VIISI vuotta! Muistan vieläkin kuin eilisen sen hetken, kun Tiina soitti ja kysyi voisinko tulla Ipen kanssa jäljestämään auton tönäisemäksi joutunutta koiraa. Olin Koskikeskuksessa ja suunnitellut illaksi ohjelmaa. Voisin! Sydän jyskytti tuhatta ja sataa innostuksesta ja jännityksestä samaan aikaan. Peruin koko loppupäivän ohjelman, ryntäsin kotiin keräämään kimpsut ja kampsut, hypättiin Ipen kanssa autoon ja lähdettiin matkaan. Ensimmäiselle keikalle oli matkaa kokonaiset 1,3 kilometriä. Tiina oli Kiran kanssa paikalla ja me päästiin ensimmäisenä hommiin. Ipe jäljesti kaikki 600 metriä ja ilmaisi. Ei mihinkään sen jälkeen. Aattelin mielessäni "voi ny morjens, että semmonen jälkikoira". Myöhemmin saimme viestin, että pelokas karkuri löydettiin luotisuoraan sieltä mihin Ipe ilmaisi. No niin, eihän se ihan reisille sittenkään mennyt.

Tuon ensikokemuksen jälkeen ollaan heitetty keikka jos toinenkin. Alkuvuosina jaksoin vielä pitää kirjaa, mutta jossain vaiheessa tapa jäi ja lopulta en tietenkään pysynyt enää kärryillä. Mutta kaiken kaikkiaan Ipen kanssa on pakattu kamat ja suunnattu hommiin reilusti toista sataa kertaa. En tänä päivänäkään ymmärrä, miten oon saattanut olla niin onnekas, että meidän polku johti etsijäkoiratoiminnan pariin. Tämä koko matka on ollut yks ikimuistoisimmista ja hienoimmista jutuista mun elämässä. Mutta myös yksi pahimmista vuoristoradoista. Ne epäilysten kalvavat kuristukset ja toisaalla ylitsepursuavan riemun euforiat. Aikamoinen kyyti.

Oon vuosien varrella kohdannut satoja ihmisiä ja seurannut dekkareitakin jännempiä karkuritarinoita. Kukin tavallaan on jäänyt mieleen, toiset syvemmin kuin toiset. Erilaisten kohtaamisten myötä oon oppinut jotain myös itsestäni. Siviilissä herkkä ja tunteikas, työliivi päällä rationaalinen ja vahva. Oon hyvällä tavalla pystynyt ulkoistamaan surun ja epätoivon tunteet, joita omistajissa näen ja koen, niin ettei ne mene oman ihon alle. Pystyn olemaan tukena, neuvonantajana ja toivon tuojana. Joskus ikävä kyllä myös lohtuna. Vain kerran oon revennyt ihan kunnolla liitoksistani kun Kankaanpäässä löydettiin suden raatelema ajokoira. Ehkä sen näyn edessä olikin ihan inhimillistä näyttää tunteensa.

En tiedä miksi, mutta jotkut selvittämättömiksi jääneet tapaukset on jääny kummittelemaan mieleen. Ehkä sitä aina miettii, että oliko Ipen työskentelyssä jotain, mitä en hoksannut tai tehtiinkö varmasti kaikkemme asian eteen. Toisaalta pitkiksi venyvät karkurireissut ja toistuvat etsinnät saman kaverin perässä tekevät omistajat tutummiksi, jolloin ammattimaista etäisyyttä on vaikeampi pitää. Kokemus on näyttänyt, että kaikista raastavimpia on kohtalot, jotka eivät koskaan selviä. Kun omistaja antaisi vaikka toisen kätensä, että saisi lemmikkinsä kotiin edes kuolleena. Sen ikuisen mitä jos? -ajatuksen kanssa on kaikkein raskain elää.

Tuntuu uskomattomalta saada kuuden kuukauden kuluttua etsinnästä puhelu, jossa koiravanhuksen omistaja kysyy, että vieläkö muistan heidät. Tammikuisilla pakkasilla kadonnut koira oli Ipen mukaan menehtynyt ja ilmaisualue sekä -suunta omistajan mukaan sula mahdottomuus. Vanha herra sanoi suoraan, ettei voi uskoa kadonneen menneen niin vaikeakulkuista maastoa. Hän myös lupasi soittaa, jos joskus koiran kohtalo selviäisi. Ja niin hän soitti - viikko ennen juhannus ja kertoi, että koira oli löytynyt hukkuneena juuri sieltä, mihin Ipe ilmaisi. "Nyt minä uskon sinua Laura", sanoi hän ja oli kiitollinen, että sai haudata koiransa. "Kiitos", vastasin minä ja mielessäni pyysin anteeksi Ipeltä, että koskaan kehtasin epäillä koiraa tai itseäni.

Meille on onnekkaasti osunut perinteisten jäljestys-ilmaisu-houkuttelu-kiinnisaaminen ilmaisualueelta -onnistumisten lisäksi muutama ihan huikea täysosuma, joiden aikaansaamaa adrenaliini+endorfiini-ryöppyä en tule ikipäivänä unohtamaan! Ensimmäinen sattui jo melko varhaisessa vaiheessa uraa, kun jäljestettiin epilepsiakohtauksen saanutta laumanvartijaa. Ajattelin, että tapaus oli ainutlaatuinen ja poikkeuksellinen siksi, että Ipelle epilepsiakohtaukset oli kotipuolesta tuttuja (Unnalle terkkuja <3). Tuon tapauksen jälkeen Ipe on vienyt apua odottavan karkurin luo vielä kaksi kertaa. Tammikuussa se haki yhden vanhuksen kotiin oikein uutiskynnys kolisten (klik ja klik) ja viimeisimmän taksipalvelun se järjesti eräällä nuorelle mäyräkoirapojalle vain kuukausi sitten. Noita kaikkia kolmea yhdisti se, ettei karkuri tehnyt oikein elettäkään paetakseen, vaan ne odottivat, että joku tulisi jeesiin. (Miksi karkuri normaalisti ilmaistaan välimatkan takaa, siitä voi lukea lisää täältä.)

Sattui meille kerran yksi hulvaton kadonneiden lampaiden metsästyskin, jossa Ipe jäljesti lampaiden läheisyyteen ja ilmaisi ne ensin sokkona välimatkan takaa. Kun oltiin palaamassa takaisin, niin huomasin, että sitä vähän kuitenkin kutittelis vielä jatkaa hommia. Pistin sen uudestaan liinaan ja mentiin palan matkaa, jonka jälkeen huomasin yhtäkkiä tuijottavani pajukkoa rouskuttavia villarouvia. Palkkauksen jälkeen Ipellä syttyi joku ahaa, lampaita! -lamppu ja se otti muutaman kyyristyneen askeleen lampaita kohti, jonka seurauksena tyypit otti jalat alle ja juoksi takaisin kotipihaan. Lampaiden omistajalle tämä tietenkin näyttäytyi täyden palvelun toimintana, jossa ensin jäljestetään ja sitten paimennetaan vielä eläimet takaisin kotiin. Melkein teki mieli jättää tämä illuusio elämään, mutta rehellisyyden nimissä oli vähän korjattava sitä paimennusosuutta - ei Ipen pöläytys ollut paimennusta nähnytkään. Kiva onnenkantamoinen.

Etsijäkoiratoiminta on vienyt mut paikkoihin, joihin en olisi ikinä muuten kulkeutunut. Se on tuonut elämään ihmisiä ja koiria, joihin en olisi muuten tutustunut. Se on antanut ikimuistoisen upeita (ja karmivia) kokemuksia, joita vaalin kuin suurinta aarretta. Se on kasvattanut henkisesti ja haastanut fyysisesti. Sen ansiosta tiedän, ettei ole paras idea lähteä kaksin koiran kanssa jäljestämään tuntemattomaan metsään kun pakkasta on alle -20 astetta ja on pilkkopimeää. Pakkanen syö aika nopeasti patterit otsalampusta ja akun puhelimesta. Tiedän myös, ettei Jämijärveltä pääse pois eksymättä - siellä on joku piinattu bermudankolmio, jonne olen eksynyt joka kerta kun olen ollut Jämillä etsinnässä. Tiedän, että Suomi on täynnä piilotettuja helmiä, jotka löytää ajelemalla valtateiden ulkopuolella.

Etsijäkoiratoiminnan ansiosta tiedän lisäksi sen, että ihmisissä on yhteisöllisyyden voimaa ja halua auttaa toista hädän hetkellä. Ja se voima on valtava! Oon myöhään talvi-iltana ottanut epäuskoisena vastaan puheluita, joissa täysin tuntemattomat kiipeilyharrastajat tarjoavat apuansa alle puolen tunnin päästä siitä kun oon kysynyt kiipeilyseuralta mahdollisuutta tarkistaa eräs vaikeakulkuinen kallioalue. Ja kahden tunnin päästä siitä seurannut vierestä kun kiipeilijät laskeutuvat yötä myöten lumituiskussa kallioseinämää alas varmistaakseen, ettei kadonnut koira ole tippunut kalliolta alas.
Oon nähnyt lukuisia ja taas lukuisia ihmisjoukkoja, jotka on tulleet auttamaan kadonneen omistajaa. Siellä on mm. muonitusmestaria, kipinävahtia, lappujen jakajaa, lastenhoitajaa, some-päivystäjää, loukutusapua ja karttavastaavaa. Kaikilla sama tavoite: saada karkuri kotiin.

Se upein asia tässä hommassa on ollut tuo koira, kumppani. Ipe. Jos me jossain ollaan onnistuttu, niin tässä. Meillä on ollut tähdet kohdillaan ja yksisarvisten pölyä matkassa. Oon niiiin niiin niiiiiiin kiitollinen tuosta koirasta ja tuolle koiralle, ettei mitkään verbaaliset sanat pysty sitä pohjatonta tunnetta kuvaamaan. Turha edes yrittää.

Ollaan Ipen kanssa kai vähän samiksia; siviilissä herkkiä, mutta liivi päällä vahvoja virkanaisia. Ipe rakastaaRAKASTAA jälkihommia. Kun kutsu käy ja etsintäkeikkaa sovitaan puhelimessa, se tulee kuulolle ja tekee jo valmiiksi muistiinpanoja. Lähetäänkö hommiin? on kysymys, joka saa sen silmät loistamaan ja koko koiran kasvamaan viisi senttiä korkeammaksi kun se ravistelee itsestään supersankariominaisuudet esiin. Ipe on kuin Peter Parker, joka on arjessa sosiaalisesti vähän kömpelö nörtti, mutta pelastustrikoot päällä itsevarma ja tilannetajuinen toimija.

Jos en itse olisi tätä kokenut, niin en koskaan olisi voinut kuvitella miten upeaa yhteistyö koiran kanssa voi olla. Minun ja Ipen yhteistyö ei perustu logiikkaan, järjestelmällisyyteen tai tavoitteellisuuteen. Monet tai lähes kaikki asiat, joita Ipestä jäljestäessä tulkitsen on ominaisuuksiltaan sellaisia, joista en voi koota koulutusmateriaalia tai edes siinä hetkessä rationaalisesti perustella niitä. Meidän yhteistyö perustuu siihen, että jossain matkan varrella me löydettiin toisemme järjen tuolla puolen ja sattumoisin siellä kulkee se kaikkein merkityksellisin ja arvokkain tietotaito. Intuitio.

Kiitos kiitos kiitos.

"Kympin työtä, pentu!"

Jos otsikon lausahdus ei kuullostanut tutulta, niin on erittäin todennäköistä ettei taloudessasi asu Ryhmä Hau -fania. Meillä on yksi sellainen, vaikka omastakin takaa löytyy melkonen Hau-ryhmä, jolla on aina vauhti päällä. Vauhdista ja vaarallisista tilanteista huolimatta on pakko sanoa muutama sananen tästä pennusta noin niinkun töiden näkökulmasta. Kuten edellinen postaus varsin seikkaperäisesti kertoi, on arki pennun, pikkulapsen ja senioriremmin kanssa jokseenkin tapahtumarikasta. Jokapäiväisistä ärräpäistä huolimatta, voisin jopa ihan varovasti sanoa, että ehkä pahin kaaos on saatu kesytettyä ja päivä päivältä arki käy jouhevammaksi. Toisin sanoen, saan koko ajan lisää luottoa yhteiselämään Aikan kanssa, josta syntyvä varmuus tekee koirastakin rauhallisemman. Ei tarvihe hötkyillä, kun (ihmisen) stressitasot on saatu parempaan kuosiin.

Se, mikä on ollut alusta asti selvää, on tämän koiran työmotivaatio. Voi pojat, tää tyyppi on syntynyt suorittamaan! Koulutuksellisesti ollaan menty tähän asti semmosella 3x3min -kaavalla eli kaikki uudet "temput" on opeteltua aamu-, päivä- ja iltaruokaa syödessä. Sen enempää se ei ole vaatinut. Aika tarttuu aivan supernopeasti uusiin tehtäviin ja tarjoaa itse aktiivisesti.

Oon ollut täysin yllättynyt siitä, kuinka kes-kit-ty-nees-ti näin pieni pentukoira voi tehdä hommia! Se ei sählää, turhaudu tai lannistu. Se on itsevarma ja innostunut. Se koittaa, koittaa ja lopulta voittaa. Se kestää jopa pienehköjä "agilitytreenejä" lelulla palkattuna ilman liiallista kuumumista tai ylimenoa. Yksinkertaisesti se haluaa tehdä tarkasti ja tehokkaasti töitä. Ja mikä parasta; TÄYSIÄ! Aika leikkii todella hyvin ja ainakin toistaiseksi luovuttaakin lelun helposti.

Alla neljän viikon takaa hubailuvideo, jota nyt katsoessa oikein hämmästyn kuinka paljon se on tuosta kasvanut! Se oli ihan pieni pallero kuukausi sitten. Neljään viikkoon on näemmä mahtunut rutkasti jalkojen kasvattamista.

Agilityyn ollaan alettu tekemään pohjia suuntakäskyille (vasen/oikea) ja wrapeille (tik/tak). Hassuteltu takaakiertoja pihassa ja vahvistettua yhdessä juoksemista. Tokon osalta ollaan juuri ja juuri saatu perusasentoa mallinnettua. Tällä viikolla tehtiin uusi aluevaltaus (jota ei vielä videoilla näy) kun otettiin Nose Workin eucalyptus käsittelyyn ja kolmannella sessiolla se puhinanuusku lähti käyntiin! Aikan kanssa on ihana tehdä yhdessä, kun se on niin motivoitunut kaikkeen mitä sille tarjoaa.

Vapaa liikkuminen metsässä, paljolti ihan umpi sellaisessa, on fysiikan kehityksessä meidän kulmakivi. Nyt marja- ja sieniaikaan me ollaan puoliksi asuttu tuossa takametsässä ja on ollut ilo huomata kuinka taitavasti Aika on alkanut käyttää kroppaansa. Kovistakin vauhdeista hallitsee vaivattomasti hyppyjä, arvioi etäisyyttä ja korkeutta järkevästi. Jotain sellaista, mitä ei vielä kuukausi sitten osannut niin menestyksekkäästi. Metsässä liikkuu uteliaasti, ei ole perskärpänen, muttei myöskään seikkaile ihan päättömästi kauas näköpiiristä. Itse asiassa tänään kävi ensimmäistä kertaa sellanen, että "hukkasi" meidät. Oltiin aika liki, mutta jotenkin touhuissaan sekoitti suuntansa. Kuulin kimakan haukahduksen ja voisin melkein vannoa, että se kysyi "missä ootte?!" Kun huikkasin "täällä!", tuli huojentuneen iloisena moikkaan ja jatkoi taas seikkailujansa.

Vaikka Aika on enimmäkseen toiminnan naisia, osaa se myös rauhoittua. Viime viikolla eräänä iltana, melko stressaavan päivän päitteeksi, tein pienen eläinkokeen. Normaalin naksutteluhetken sijaan päätin kokeilla kuinka nopeasti se luopuu kaikesta toiminnasta. Otin ruokakupin, laskin sen maahan ja kävin istumaan viereen täysin passiivisena. Ainoa vihje oli jo Aikalle tuttu "jätä" eli ei saa mennä kupille ilman lupaa. Olin valmistautunut syväluotaavaan meditaatiohetkeen, mutta kellotin vain 8 minuuttia kun pentu nukkui kerällä minun ja ruokakuppinsa välissä! Paljon ja kaikkea se kerkesi siinä kahdeksassa minuutissa kokeilla ja tarjota, mutta hämmentävän nopeasti ymmärsi jutun juonen ja antoi asian olla.

Sama koira, kaksi eri puolta.

Ihanan kamala ja kamalan ihana pentu

Mä en ole vauvaihminen. Enkä pentuihminenkään. Aloitetaanko siitä?

En ole koskaan potenut vauvakuumetta, vaan haaveillut lapsesta - toimeliaasta, hassuttelevasta ja ajattelevasta lapsesta. Musta on ihan parasta kun tuo jälkeläinen on nyt 2½-vuotias, se on niin huippu tyyppi ja sen kanssa on (suurimmaksi osaksi) älyttömän hauskaa. On päästy tiettyyn pisteeseen, jossa alun epävarmuudet ja pelot (apuaa...miten tämmönen pidetään hengissä?) on väistyneet ja on jonkinlainen luotto yhteistoimintaan. Mää ymmärrän sitä ja se ymmärtää mua.

Sama pätee koirien kanssa. Ihan rehellisesti voin sanoa, etten mitenkään sydämeni kyllyydestä nauti tästä pikkupentuarjesta. Siis onhan koiranpennut ihania - varsinkin sillon kun ne nukkuu tai sukeltaa. Muuten elämä tommosen Aikapommin kanssa on toistuvaa tulipalojen sammuttelua. Okei, ehkä asiaan vaikuttaa kolme muuta koiraa ja yksi pikkulapsi, mutta suurimmassa osassa ns. tilanteita on yhtenä osapuolena mustavalkonen silakka. Itsereflektion tuloksena olen tullut johtopäätökseen, että suurimman epätasapainon aiheuttaa oma ja varsin henkilökohtainen epävarmuus. Kuinka tätä käytetään? Miten tällä ajetaan? Juuri kun kuvittelet löytänees saman aaltopituuden pennun kanssa, niin alkaa hirvee kohina ja signaali katkeilee. Kuka sää oikein oot? Ja kuka mää oikein oon, kun oon sun kanssa? 

Mä muistan kun Ipe tuli ja se pentuhärdelli alkoi, niin itkin eräänäkin päivänä ja mietin ihan tosissani, että palautan sen. Nyt en oo kertaakaan itkenyt, enkä harkinnut palauttamista. Eli näistä lähtökohdista asiathan on hirveen hyvin! Rationaalinen-minä tietää, että tää pentuaika on ohi ihan yhdessä hujauksessa ja aika kultaa muistot. Mutta kun pahin hepuli on päällä ja yrität pelastaa seniorikansaa johonkin pennun tavoittamattomiin samalla kun lapsen nujupaini tulokkaan kanssa lipsahtaa puolivahingossa huutoitkun puolelle ja sitten kädet verinaarmuilla evakuoit kaikki loput elolliset pienen krokotiilin tieltä, niin...*huokaus*...voi Aika, kyllä nämäkin muistot vielä kultaantuu.

Tuntemattoman ja keskeneräisyyden sietokykyä, sitä elämä pennun kanssa vaatii. Ja varmaan vähän uskallusta tehdä virheitä. Aikan kanssa olen kerennyt kompuroimaan jo varsin monta kertaa. Suurimmat epäonnistumisen tunteet liittyy tilanteisiin, joissa pentu tekee jotain kiellettyä/vaarallista/ärsyttävää ja tilanteita seuraaviin palautteen antoihin. Kun palaa käämi.

Kuten aikaisemmassa postissa kerroin, Aika on melkosen viilee kaveri. Se ei ole erityisen herkkä tai pehmo. Se on semmonen itsevarma asennemuija, joka ei korviansa lotkauta kun sille latelee perkeleitä. Jos historian olisi mulle jotain pitänyt opettaa, niin sen että kovaan ei kannata vastata kovalla. Fannin kanssa käytiin kantapään kautta liian monta taistelua kunnes löysin tien kovan muijan kuoren alle. Se tie oli nimittäin rakkaus. Ja kuinka ollakkaan, Aikalle toimii se sama satu. Kun se pöljäilee, niin lempeän lujasti ohjaten saan kaikkein parhaimman vasteen. Rauhoitu, nyt menee vähän liian kovaa.

Parasta tuossa pentupentusessa on se, että se haluaa ihan hirveen lujasti tehdä asiat oikein. Jos se vain tietää mitä se oikein on. Niska/perse -otteet ja perkeleet ei sitä totisesti sille kerro. Siksipä tarvitsen tonnikaupalla pitkää pinnaa ja ymmärrystä, jolloin on edes teoreettinen mahdollisuus olla lempeä ja kunnioittava. Aika on nimittäin kuin pieni kouluhäirikkö, joka on kuitenkin sisimmältään ihan hikari. Kun sitä arvostaa ja sille antaa luottamusta, se alkaa loistaa. Ja sitten se loistaakin kirkkaasti.

Pakka sekaisin

Kun kahdeksan vuotta kimpassa olleeseen laumaan tulee uusi muuttuja, menee pakka sekaisin väistämättä. Joillakin uusi pentu ravisuttaa dynamiikkaa kaksi päivää, toisilla kaksi viikkoa, joissain tapauksissa lauman varaus muuttuu lopullisesti. Kun ajatusta uudesta pennusta esiteltiin perheemme hallituksessa, oli toinen hallituksen varsinaisista jäsenistä huolissaan etenkin Fridan ja Fannin hyvinvoinnista. Hänen ehdotuksensa olikin, että uusi koira voisi tulla vasta kun pienistä aika jättää. No pentu kuitenkin tuli, koska demokratia (ei toimi). Että semmonen hallitus.

Meillä on pian kuukausi takana neljän koiran arkea, eikä se nyt mitään ruusuilla tanssimista ole ollut koko aikaa. Ei sen puoleen, ei nuo ennakko-odotuksetkaan olleet erityisen ruusuisia. Suunnitelmallisilla arkirutiineilla ja ripauksella onnea päivät sujuu suhteellisen jouhevasti ja kaikki ovat hengissä päivän päätteeksi. Se on aina plussaa. Mutta on toki niitäkin hetkiä, kun paska osuu tuulettimeen ennen kun kerkeet kissaa sanoa, jolloin pistät vaan silmät kiinni, kädet kyynerpäitä myöten ristiin ja toivot parasta.

Aloitetaan nyt vaikka siitä tosiasiasta, että Aika ei ole mitenkään erityisen pehmeä pentu. Henkisesti. (Fyysisesti se on tosi ihanan pehmeen ja pusuteltava.) Esimerkiksi jos ruoasta on kyse, niin se. ei. anna. yhtään. jälkeen. Ajokoiramies-isäni ihasteli sen luonteenlujuutta, kun Aika antoi luuta syödessään lähdöt lähes 65-senttiselle venäjänajokoiralle. Tuumasi, että Aikasta tulisi hyvä kettukoira, jos olisi ajokoira. Niin. Kun tuollasen tahtonaisen istuttaa meidän laumaan, niin väkisin joku on helisemässä.

Frida vanhimpana on tullut aika poljetuksi. Frida on epävarma ja mukavuudenhaluinen. Se ei pidä hötkyilystä eikä liiallisesta ilakoinnista. Ihan nappipari pennun kanssa siis! Not. Suoraan sanoen en edes yritä saada niistä kavereita, vaan pyrin jonkinlaiseen kaaoksen tasapainoon niin, että Frida saisi mahdollisimman paljon omaa rauhaa. Aika varsin välkkynä kaverina huomasi hyvin nopeasti Fridan epävarmuuden ja yrittää häikäilemättömästi käyttää sitä hyväkseen. Se ei käy päinsä - siinä menee raja. Jatkuvan kieltämisen sijaan pyrin luomaan tilaisuudet kiusaamiselle mahdottomiksi eli eivät ulkoile samaan aikaan. Sisällä elävät suhteellisen rauhallista rinnakkaiselämää.

Fanni on ollut porukan musta hevonen. Iloinen yllätys. Jo Aikan kotiutumisiltana Fanni leikitti pentua hippajuoksulla ja säännöllisen epäsäännöllisesti yllyttää Aikaa hepulijuoksuihin pihamaalla. Fanni osaa hyvin pitää puoliaan ja on itsevarma. Ei se mitään BFF-valoja ole Aikan kanssa vaihtamassa, mutta on silleen suht luontevasti ottanut tän mustavalkoisen pyörremyrskyn vastaan. Pahoin pelkään, että Aikan kasvaessa Fannin auktoriteetti vähenee kun massa-alivoima on väistämätön tosiasia. Ruokajuttujen kanssa saa olla todella tarkkana, Fanni ja Aika on pari kertaa ottanut yhteen tyhjän lautasen vuoksi. Meillä kun on tapana, että koirat esitiskaa ruokalautaset ja vanhasta tavasta on laittanut ne vaan lattialle odottamaan virkaintoisia tiskaajia, niin Aikan ja Fannin sattuessa samalla apajalle onkin syntynyt ihan ilmiriita. Ja kumpikaan ei anna periksi eli olen joutunut erotuomarin hommiin aika liukkaasti. Nyt kun ovat vielä jossain määrin samaa kokoluokkaa niin ei ole sattunut mitään, mutta en halua koittaa samaa tilannetta sitten kun Aika on 10+ kg. Omat ruokansa syövät visusti portin eri puolilla.

Ipekin on ollut pieni yllätys. Jo ennalta oli selvää, että Ipe ei pidä pennuista. Ei siis mitenkään päin. Pehmeänä ja vähän epävarmana se ei kai oikein osaa toimia niiden kanssa tarpeeksi jämäkällä itsetunnolla ja sen vuoksi mielummin väistää kokonaan. Aikan sulavalinjainen pentuolemus ei ole ollut poikkeus. Ipe ei pidä Aikasta. Positiivinen yllätys tässä on ollut se, miten vähän se ei pidä siitä. Ulkona kulkevat rinnatusten ongelmitta, mussuttavat vieretysten mustikoita metsässä ja elävät rentoa rinnakkaiselämää. Yhteiselämästä ei kuitenkaan voi vielä puhua. Sisällä homma on vähän jännitteisempi. Ipe helposti ahdistuu jos Aika tulee liian lähelle, jolloin pyrkii poistumaan paikalta mahdollisimman pian. Pari ekaa viikkoa Ipe ja Aika elivät sisällä portin eri puolilla, mutta nyttemin ihmisten ollessa kotona koko lauma elää samassa tilassa. Poikkeustilanteen koittaessa (iltavilli tai muu pentuhepuli) heikoimmat (Frida) ja lyhythermoisimmat (Ipe) ohjataan turvallisempaan lokaatioon. (Tai kaaoksen aiheuttaja pistetään pihalle.)

Meidän laajennettuun laumaan kuuluva Olga the ajokoira puolestaan on aivan rakastunut Aikaan. Ja Aika rakastaa Olgaa. Harmillisesti kokoero on vielä niin valtava, että leikkipainia on vaikea saada tasapainoiseksi. Vaikka Olga leikkii suhteellisen nätisti, niin vuosikkaan ajokoiran elämänriemu pirskahtelee väkisin vähän liian kuplivasti. Sen vuoksi ajokoiran ja paimenen leikit on tiukasti valvottuja. Ehkä suloisinta ikinä on se, että Olga kirputtaa Aikaa - oikein silleen antaumuksella.

Samalla kun viimeistelin tätä tekstiä, löysin selkäni takaa alla olevan näyn. Toivoa siis on. Aina on toivoa.

Odottavan Aika on pitkä

3-viikkoinen Aika

Koko stoori lähtee liikenteeseen pitkästi viime vuosikymmeneltä. Olin tuore chihuahuanomistaja ja siihen aikaan niin aktiivisella rotufoorumilla tutustuin harrastajiin ympäri Suomen. Chihuahuoita siunaantui se kolme kappaletta ja Fannin ollessa ihan pienen pieni, eli elettiin vuotta 2007-2008, innostuin ihan toden teolla agilitystä. Hyvin pian kävi selväksi, että vähän häreempi harrastuskoira on saatava, joten lapsuudenhaave bordercolliesta (kiitos Babe, urhea possu - back in 1996) alkoi tuntua yhä todellisemmalta vaihtoehdolta.

Samoihin aikoihin tutustuin Saijaan, aiemmin menestyksekkäästi chihuja kasvattanut ja sittemmin maksikoiriin siirtynyt agilityharrastaja. Käytiin chihuporukalla Saijan agilitykoulutuksessakin ja sain kokeilla hänen Riepu-malia radalla. Maksikoiran tuntuma hyppysissä oli niin päräyttävä, että oman maksikoiran hommaaminen oli enää vain ajan kysymys. Vuoden 2008 agilityn MM-kisat skabailtiin Helsingissä ja muistan istuneeni katsomossa Saijan kanssa ja keskustelleeni bordercollien hankinnasta. Saija oli juuri lennättänyt Englannista Viuhkan ja ohjeisti katsomaan (edes osin) työlinjaisia pentueita jos ensisijaisesti harrastuskoiraa mielin. Sen vuoden viimeisenä päivänä syntyikin sitten Ipe ja loppu on pitkälti luettavissa tästä blogista.

3-viikkoinen Aika

Kun Ipe tuli ja päästiin aktiivisen harrastamisen makuun, niin tiesin että bordercollie on se mun rotu. Ei se vaihtamalla tästä enää parane. Alusta asti oli kovin selvää, että joskus tulevaisuudessa tulee uusi bordercollie perheeseen, joten itkin suurin piirtein verta kun kuulin, että Viuhka astutetaan Tipillä. Ipe oli vasta parivuotias, keskenkasvuinen myöhäisjunnu, joten uuden pennun aika ei todellakaan ollut vielä käsillä. Onneksi Saijalle jäi pentueesta narttu kotiin kasvamaan. Ja aikamoinen narttu siitä kasvoikin. Voltti on yksi mun all time favorite bortsuista - sairaaan upeesti liikkuva bc. Silloin päätin, että tuosta linjasta haluan jonakin päivänä koiran.

Voltti

Voltti ja Voltin Pirkko-sisko saivat ensimmäiset pentueensa juuri samoihin aikoihin kun itse lisäännyin, joten koiranpennun ottaminen siihen ihmispennun rinnalle ei tuntunut ihan parhaalta mahdolliselta vaihtoehdolta. Pari vuotta kului ja säännöllisen epäsäännöllisesti utelin Saijalta tulevia pentuesuunnitelmia. Kunnes tämä nykyinen pentue ajatustasolla varmistui ja varsinainen odottaminen alkoi. Urokseksi valikoitui Ässä, joka ei ole mikään tusinakoira. Siitä kertonee jo kilometrin pituinen tittelirivistö. Monitoimikone.

Oletettavissakin oli, että pennuille riittäisi halukkaita ottajia enemmän kuin pentuja tulisi, joten voinette kuvitella jännityksen määrän kun eräänä aurinkoisena toukokokuun perjantaina pennut syntyivät. 2u + 4n. Narttujonossa odottavalle sukupuolijakauma oli enemmän kuin mieleinen - olin pakahtua onnesta kun Saija ilmoitti, että jos kaikki sujuu pentujen kanssa hyvin niin voin tarjota yhdelle nartulle kodin.

6-viikkoinen Aika ja 1637-viikkoinen Laura

Kun ensimmäiset kuvat vastasyntyneistä saapuivat, taisin kommentoida ensitöikseni, että "nuo naamapuolet kyllä sykähdyttää aina". Kun kävin kolmeviikkoisia penneleitä ensimmäistä kertaa katsomassa, tuli se samainen naamapuoli syliin ja otti kovin tyytyväisenä pienet nokoset. Ok, tää on mun lemppari. Suosikkiasema vahvistui entisestään, kun lähes jokaisessa videossa, jonka pennuista näin, oli tää ko. pentu nuuskuttamassa vimmatusti paikkoja. Nenätyyppi. Luonteeltaankin pentu oli Saijan mukaan sen oloinen, että pärjäisi lapsiperheessä, joten niimpä se sitten muutti meille.

Seitsemän vuotta siinä vierähti, että alkuperäisestä unelmasta tuli todellisuutta. Kaksi viikkoa pentuarkea takana ja ehkä kuustuhatta kertaa oon kironnut noita teräviä hampaita ja iltavillihepuleita, mutta sitten se toinen puoli... Kun on ruoka-aika ja naksu otetaa esiin, niin pentu on niiiin pätevä ja sinnikäs ja iloinen ja kekseliäs ja aktiivinen ja ja ja. Niin ihana. <3 En malta oottaa, että se vähän kasvaa ja sen kanssa pääsee ihan kunnolla touhuamaan. Onhan se jo 4½-kiloinen.

Kiitos Saija! 

Juniorit

Aika on tullut. Kotiin.

Meillä on pentu. Vihdoinkin meillä on pentu. Tuntuu uskomattomalta edes kirjottaa tästä, mutta totta tosiaan; oon liki yhdeksän vuoden tauon jälkeen tilanteessa, että sydän pamppaillen katselen pientä rääpälekoiraa ja mietin malttamattomana minne kaikkialle meidän yhteiset seikkailut tulee meitä viemään tulevina vuosina. Jännittävää ja kauhistuttavaa, mutta eniten toiveikasta ja ihanaa.

Mistä, miten ja miksi pentu tuli on ihan oman postauksen paikka. Halusin kuitenkin ensitöikseni, näin reilu vuorokauden pennunomistaja, tulla kertomaan, että UFFIen uutisissa kääntyi juuri uusi, tuore sivu. Seikkailu alkakoon!

A I K A 

Vaistonvarainen poikkeus vahvistaa säännön

Haluan ottaa pienen hetken ja kirjoittaa etsijäkoiratoiminnasta. Ipe pääsi nenähommien makuun vuonna 2010 kun kävimme Suomen etsijäkoirat ry:n alkeiskurssin ja sille tielle jäimme. Tosietsinnöissä olemme käyneet reilu neljä vuotta. Jossain vaiheessa lopetin laskemisen, mutta arvelisin heitettyjä keikkoja olevan satakunta. Kaksi kertaa etsintä on päättynyt siihen, että Ipe on jäljestänyt suoraan kadonneen koiran luo. Kaksi kertaa sadasta. (Plus yksi lammaskeikka, jossa Ipe jäljesti karanneiden lampaiden luo ja pölöytti ne lähdölle niin, ette ne juoksi suoraan kotipihaan. Mutta lammas on reippaasti eri asia kuin koira.)

Yleisin kysymys etsinnän jälkeen on aina ja jatkuvasti se ärsyttävä "löytyikö se?" En voi tarpeeksi painottaa, että kadonneen eläimen etsiminen on täysin eri asia kuin kadonneen ihmisen. Kadonnut ihminen useimmiten odottaa apua ja pysyy aloillaan. Eläin ei. Ipe on tehnyt treenimielessä monen monta ihmisjälkeä ja suorastaan juoksee maali-ihmisen syliin eli vie joka kerta maaliin saakka. Mutta eläintä jäljestäessä tilanne on toinen. Etsintäkeikalle mennessä surusta murtuneen omistajan hartain toive on, että etsijäkoira tulee ja jäljestää kadonneen eläimen luo. Se ei kuitenkaan ole mahdollista. Saanen kertoa miksi.

Kun koira/kissa katoaa, se pistää uuden vaihteen silmään; eloonjäämisvaihteen. Kun eläin ymmärtää olevansa yksin vastuussa omasta hengissäpysymisestä, sen sisäinen luonto kertoo mitä sen pitää tehdä. 1) Etsi suojaa, 2) etsi juotavaa ja 3) hanki ravintoa. Voimakkaasti vaistojensa varassa elävälle eläimelle kaikki muut elolliset olennot on potentiaalinen uhka. Se ei jää kannon nokkaan istumaan peukku pystyssä ja odottele pelastusjoukkoja. Luonnossa ei voi jättää omaa selviytymistä toisten harteille. Vaikka kuinka heiluttelisimme valkoista lippua lähestyessämme maalia, karkuri ei jää ottamaan selvää olemmeko uhka vai mahdollisuus. Se pakenee, jos menemme liian lähelle. Sen vuoksi etsijäkoiratoiminta perustuu siihen, että jäljestävä koira ilmaisee ja mahdollisesti rajaa (esim. kiertämällä maalia) karkurin olinpaikan välimatkan takaa. Piste.

Etsintä ei siis pääty näköhavaintoon. Se päättyy kun koiran ohjaaja on tulkinnut koiransa ilmaisevan maalin välimatkan päästä. Se, kuinka pitkä välimatka on, riippuu täysin maastosta, sääolosuhteista ja tietysti myös jäljestävän koiran herkkyydestä. Ipen kohdalla lyhin ilmaisumatka tosietsinnässä on todistettavasti ollut vajaa 100 metriä. Tyypillisesti se on kuitenkin lähempänä 500 metriä. Etsinnän jälkeen omistajan tehtävänä on muilla tukitoimilla (grillaus, ruokinta, hajujäljet) houkutella karkuri jäämään alueelle ja ennen pitkään kasvattaa sen luottamusta lähestymiseen tai loukuttamiseen.

Välimatkan jättäminen ei ole sellainen asia, jota varsinaisesti tarvitsisi kouluttaa koirille. Jäljestävä koira toimii luonnostaan niin. Se aistii, että etsittävä on varuillaan ja säikky, jonka vuoksi se kokee viisaammaksi ilmaista se välimatkan takaa. Jäljestävä koirakin toimii siis vaistoillaan. Vaistonvaraisesta käytöksestä kielii juuri nämä kaksi poikkeustapausta, joita Ipen kanssa on osunut kohdalle vuosien varrelle.

Viimeisin tapahtui perjantaiaamuna, kun olimme etsimässä 16-vuotiasta koiravanhusta. (Sen toisen keikan löydät täältä.) Sain torstai-iltana soiton tädiltäni, joka kertoi entisen naapurinsa kadottaneen koiransa. Koska kyseessä oli lähes kuurosokea koiravanhus, jolla oli historiassa ataksiatyyppistä oireilua, koin parhaaksi mennä paikalle mahdollisimman pian. On myönnettävä, että taustatietojen valossa en ollut järin toiveikas etsinnän suhteen, kuvittelin että melko pian jäljestyksen alettua pystyisin Ipen työskentelyvireestä toteamaan, että etsittävä on menehtynyt. Kuolleen jäljestäminen ei ole Ipelle mieluisaa, työskentely on silloin aina tosi "tahmeaa". Kuinka ollakkaan, heti hajunannon jälkeen kävi varsin selvästi ilmi, että nyt on poikkeuksellinen meno. Ipe lähti kun tykin suusta ja vire oli todella intensiivinen. Jäljestyksessä oli samanlaista draivia kuin ihmistä etsiessä; määrätietoista, maaliin pyrkivää voimaa.

Ipe johdatti suo-ojaverkostoon, jossa meni syviä, kaivettuja ojia korttelimaisena muodostelmana. Ojat oli jäässä, mutta paikoin virtauksien vuoksi heikossa sellaisessa. Yhdessä vaiheessa tultiin niin sulaan kohtaan, ettei voitu jatkaa enää ojia pitkin ja päätin palauttaa sitä vähän aiempaan paikkaan, jossa olin ihan 100% että se oli ollut jäljellä. Matkalla sinne huomasin, että Ipe otti tosi voimakkaasti ilmavainua, joten annoin jatkaa hajun suuntaan. Tultiin uudestaan ojaverkostoon ja mentiin melkosta haipakkaa eteenpäin. Yhdessä T-risteysessä kun Ipe oli kääntymässä vasemmalle ja minä tulin liinanmitan perässä, niin olin huomaavinaan, että Ipe alkoi heiluttaa häntää. Kun pääsin ite kulmalle niin pääsi suusta joku ihan spontaani ei juma**uta! kun tajusin, että siinä se koira seisoi meidän edessä!! Kutsuin Ipen nopeasti luo ja aivan pökertyneenä kaivoin palkat taskusta ja kehuin ylitsevuotavasti Ipeä - samalla pidin silmällä, että mitä se etsittävä meinaa. Tämä mummokoira vaan seistä törötti siinä ojan pohjalla, ns. pitkät päällä, eikä tehnyt elettäkään pakoon. Saatiin lopulta koira lähestymään meitä Ipen avulla. Kun itse yritin houkutella sitä luokse, se alkoi haukkua epävarmuuttaan, mutta välittömästi kun otin Ipen tilanteeseen mukaan niin se tuli luo tervehtimään Ipeä, jolloin sain vanhuksen kytkettyä liinaan.

Nämä on niitä hetkiä kun meinaa pakahtua onnesta, ilosta ja kiitollisuudesta. Ipe, joka on normaalisti hyvin maalikorea ja ei vahingossakaan aja jälkeä liian lähelle, johdatti meidät koiravanhuksen luo, joka tarvitsi apua. Miten ja miksi? Siihen ei ehkä ole ihmisjärkeen käypää vastausta, mutta nöyränä otan vastaan tällaiset täysosumat. Samaan tapaan kun karkuteillä olevaa eläintä ohjaa vaistot, myös jäljestävä koira toimii vaistojensa varassa. Ne vaan tietää.

Tämä perjantainen napakymppi sai näkyvyyttä aika paljon isommin kun meidän tavanomaiset etsintäkeikat, ymmärrettävästi. Kyseisen rodun fb-ryhmä oli revetä perjantaina liitoksistaan, joten kävin jättämässä sinne terveiseni etsijäkoirakon näkökulmasta. Valehtelisin jos väittäisin, ettei ne 1500+ tykkäystä/sydäntä tai 140 kommenttia lämmittäisi mieltä - tottakai ne tuntuu ihanalta ja olen kiitollinen ihan jokaisesta niistä. Kuitenkin kaiken tämän pyörityksen keskellä koen tarpeelliseksi valottaa etsijäkoirakon arkista aherrusta ja sitä perustyötä. Meidän tehtävä ei ole mennä etsittävän iholle, mutta jos tarvi vaatii, niin sekin on näemmä mahdollista.

Eli summa summarum: kadonneen eläimen etsinnässä ja saksan kieliopissa on paljon samaa - poikkeus vahvistaa säännön.

Kun aika (ja koiranpentu) parantaa haavat

Ajatus blogipäivityksestä lienee kypsynyt tarpeeksi pitkään. Vai mitä luulet? Se on marinoitunut monessa liemessä ja saavuttanut sellaisen pisteen, ettei sitä voi jättää enää tekemättä. Voi hyvinkin olla, että tämä on blogin viimeinen kirjoitus tai voi olla, että se avaa sanaisen arkun ruostuneet saranat ja saa aikaan kirjoitusryöpyn. Mene ja tiedä. Olen saanut viestejä tuntemattomilta(kin), jotka toivovat UFFIen uutisten palaavan blogikartalle. Se on tuntunut samaan aikaan omituiselta ja ihanalta.

Blogi on alun alkaen ollut mulle ensisijaisesti treeni- ja kisakertaamo. Koiraharrastuksen ajatussuodattamo ja siinä sivussa muiden koiramaisten ilmiöiden laskeutumispaikka. Unnan kuoleman ja Ipen loukkaantumisen myötä koko koiraelämä heitti niin raa'asti häränpyllyä, että bloggaaminen ei tuntunut enää luontevalta. Sen vuoksi en kokenut tarpeelliseksi jatkaa aktiivista kirjoittamista. Voin kertoa, että oon yrittänyt kirjoittaa, välillä väkisinkin, mutta koskaan ne ei lähteneet luonnoksista eteenpäin. Tuntui vaikealta ja tarpeettomalta. Jotakin puuttui.

Tässä nyt kuitenkin ollaan. Viimeisten kahden vuoden aikana on tapahtunut niin paljon, että retroperspektiivistä tarkasteltuna aika tuntuu merkittävästi pidemmältä kuin kahdelta vuodelta. Karistettiin kaupungin tomut kengistämme ja ostettiin oma koti Ylöjärven maalaismaisemista. Muutama hassu naapuri, pihaa riittämiin ja pystymetsää ympärillä. Täällä oon kotonani. Ja koirilla on aika kivaa. Blogikatkon aikana oon kokenut tähän astisen elämäni onnellisimmat hetket kun saimme kauan odotetun ja niin kovin kaivatun lapsen. Tämä meidän reilu 1½-vuotias naperoinen on ihan huippu tyyppi ja nauran katketakseni päivittäin kun seuraan minin touhuja. Oon viihtynyt kotona lapsen kanssa paremmin kuin hyvin ja niin järjettömän kiitollinen siitä, että saan kokea vanhemmuuden. 

Elämä on siis ihmispennun myötä muuttunut aivan täydellisesti, muttei kuitenkaan niin, että siitä viitsisi koirablogiin tuon tuosta tarinoida. Koirien osalta elämä on pysynyt hyvin staattisena, jonka vuoksi en ole kokenut minkäänlaista kipinää päivittää blogia. Kaikilla on muutama vuosikilometri lisää mittarissa - Frida (11½ v.) on solakka seniori, jonka vireystaso ja pilke silmäkulmassa senkun voimistuu vuosi vuodelta. Vastikään eläinlääkärissä Fridan nielu jouduttiin tähystämään epäonnisen ruohonsyönnin jäljiltä. Eläinlääkäri ei ollut uskoa korviaan kun kuuli Fridan iän: "ei uskoisi seniori-ikäiseksi koiraksi, tosi hyvässä kunnossa!" Fanni (vajaa 10 v.) on joutunut käymään harmillisen usein eläinlääkärissä vatsavaivojen ja ja sydämen vajaatoiminnan vuoksi. Tänä kesänä aloitettiin sydänlääkitys, jonka ansiosta vointi kohenikin nopeasti ja saimme takaisin sen touhukkaan ja sähäkän pikkumustan, joka on aina siellä missä tapahtuu. Ipe (7½ v.) jäi sairaseläkeläisen tielle, eikä ole harrastanut mitään jäljestystä vauhdikkaampaa. Onni on nuo etsintähommat, jotka pitää paimenen elämän mielenkiintoisena. Virkaintoinen pörrö on aina niin tärkeänä kun pääsee hommiin. Ipe nauttii maalaiselämästä - en uskalla edes arvata kuinka paljon se on syönyt mustikoita tämän kesän aikana.

Viime viikonloppuna meille tuli pentu. Tai teknisesti se ei ole minun pentu, vaan vanhempieni, mutta käytännössähän se siis on  meidän - koko perhepiirin vauva. Tuon pennun myötä täyttyi jokin kipeä kolo, jonka olemassaolosta en oo edes tiennyt. Ihan kuin puuttuva palanen olisi naksahtanut kohtaan, jossa en tiennyt olevan tilaa. Viime vuosina suurimmat muutokset koirarintamalla on olleet surua, menetyksiä ja isompia tai pienempiä kipuiluja. Kun tuoksutin huumaantuneena sitä koiranpennun tuoksua, niin tunsin toivon ja ilon parantavan voiman. Yhtäkkiä nuo kolme "vanhustakin" näyttäytyivät aivan uudessa valossa, jotenkin tärkeinä ja arvokkaina. Pisto sydämmessä havahduin huomaamaan sen tosiasian, etten ole ollut tarpeeksi läsnä koirille. Suru Unnan kuolemasta ja agilitystä ulkopuolelle jääminen on syöneet niin paljon, etten ole osannut nauttia koirista sellaisina kuin ne on. Tuo pieni pentu pääsi herättämään mut horroksesta niin yllättäen ja pyytämättä, että olo on hämmentävän energinen ja innostunut. Jopa niin innostunut, että todellakin päätin elvyttää blogin.

Niin se pentu vai? No se on Olga, pieni punakone - perheemme venäläisvahvistus. Monen vuoden tauon jälkeen iskä palasi ajokoirakantaan, kun haettiin lauantaina susirajalta venäjänajokoira. Toivottovasti tuleva kettujen kauhu ja jänisten järkytys. Ajokoiranpentu on yks mahtavimmista asioista mitä tiedän! Meillä oli vuonna 1996 suomenajokoirapentue, kun Taru sai yhdeksän pientä termiittiä. Olin sillon 10-vuotias ja muistan tuon ajan todella hyvin - yks parhaista lapsuusmuistoista. Ne läpättävät ropellikorvat ja mantelisilmät! Tää Olga-neiti on osottautunut ihan mahtavaksi pentuhirviöksi - aikamoinen jääräpää, mutta voih miten hän nauttii hellyydestä ja läheisyydestä. Kun on väsynyt.

Olga tuli ja paransi koiraihmisen särkyneen sydämen. Semmonen venakko. 

Seitsemän vuoden oppikoulu

Aina en välttämättä tiedä tarkalleen mikä viikonpäivä on. Tiedän suurinpiirtein missä olen nyt ja mitä ehkä huomenna tapahtuu, ensi viikosta tai seuraavasta kuukaudesta tiedän kovin vähän. Ollaan tässä ja nyt. Tehdään hetki kerrallaan. Nautiskellaan kun siihen on mahdollisuus. Ollaan hiljaa ja paikallaan jos siltä tuntuu. Tai jos tulee pakottava tarve lähteä seikkailemaan, niin sitten mennään. 

Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen kesä on tuntunut kesältä. Vaikka en ole tehnyt yhtään sen vähempää töitä kuin edellisinäkään kesinä, niin päällimmäisenä on mielessä monet onnelliset ja sattumien kautta eteen tulleet tapahtumat. Yleensä kesästä jää mieleen sumea yhteenlasku työpäivistä toisensa perään ja viikonloppuisin odottavat agilitykisat. En ole kisannut kisan kisaa koko kesänä, en minkään sortin. Hetkinen, taisin valehdella! Juurihan me miehen kanssa kisattiin järvessä lötköpötköjen päällä tasapainoillen, että kumpi pystyy pyörähtämään nopeammin oman akselinsa ympäri. Se oli hauska kisa! Nauraa rätkätin niin, että hyvä etten höräyttänyt vettä henkeen ja hukkunut siihen paikkaan. Ois sitä varmaan pahempiakin tapoja kuolla.

Kesä tuo mieleen sen, kun Ipe lähti ensimmäistä kertaa uimaan ilman leluhoukuttimia. Kroolattiin yhdessä kohti järven selkää ja kuin hienoimmatkin kuviouimarit, käännyttiin synkronoidusti sanomatta sanaakaan takaisin rantaan. Tai mites se retki koirien ja perheen kanssa kun käytiin tutustumassa läheisessä saaressa joutsenperheen jo hylkämään pesään. Kahlattiin äitin kanssa mutapohjaista rantaa ja löydettiin pesästä jättimäinen muna! Minun ja äitin lakkaretki suolle oli todellinen menestys: löydettiin kaiken kaikkiaan kaksi lakkaa - toinen mulle ja toinen sulle. Yhtään enempää ei oltais tarvittukaan. 

Parhaat muistot jää hetkistä, joita ei ole suunniteltu ennalta liikaa. Hetkistä, joille on antautunut ja nauttinut siitä mitä eteen tulee. Myönnän, että olen taipuvainen uimaan vastavirtaan aina silloin tällöin. Saatan itkeä maailman epäoikeudenmukaisuutta tai ikävää. Mutta yhä nopeammin saan ravisteltua sellaiset ajatukset pois, joille en voi mitään. Parhaiten siihen auttaa koiramainen elämäntapa. Kun katsoo noiden pienten ja isomman huoletonta menoa, niillä ei purista kengässä mikään muu kuin se kivi jonka päälle ne juuri sattuvat astumaan. Ja sekin helpottaa noin puolen sekunnin päästä. Älä huoli, asioilla on tapana järjestyä.

Tänään on Unnan 7-vuotissyntymäpäivä. Oon pohjattoman kiitollinen siitä, että tuo pieni ja erikoislaatuinen koira tuli meidän elämään. Uskon, että Unnalla on ollut eniten vaikutusta siihen huolettomuuteen ja hetkessä elämiseen, jonka olen saavuttanut viime aikoina. Hullunkurista sanoa, että ensimmäinen kesä ilman Unnaa on ollut yksi hienoimmista. Mutta vain ja ainoastaan Unnan ansiosta. Sanoin usein, että jos Unna olisi ollut ihminen, niin se olisi se koulunpihassa huomioliiveihin puettu erityislapsi, jonka kognitiiviset taidot eivät kohtaa millään tasolla yhteiskunnan ja ikäluokan odotuksia. Mutta sen sijaan se olisi tunneälyltään ylempänä kuin mikään muu elollinen sen ympärillä. Se, jolla on niin voimakas läsnäolo ja empatiakyky, että sen seurassa tunnet jotain selittämätöntä onnellisuutta. Ja yhtäkkiä uskot siihen, että kaikki on mahdollista.

Unnan kuvasta tulee väkisin mieleen Albert Einsteinin sitaatti:

"On kaksi tapaa elää: niin, että mikään ei ole ihmeellistä, tai niin, että kaikki on ihmeellistä."

And the rest is up to you.

Rakkauden kesä

Radiohiljaisuus on ollut pitkä, mutta kivuton ainakin minun osaltani. Elokuu on koittanut, kesä on kulkenut kohisten eteenpäin. Meillä on kaikki hyvin. Koirat ovat viettäneet todellista sapaattikesää. Päivät ovat täyttyneet laiskasti toinen toistaan seuraavista tunneista. Isäntäväki on tehnyt kovasti töitä ja kun ei tehdä töitä niin hiljaa hissukseen kuljeskellaan pitkin Näsijärven rantoja tai läheisiä puistoja. Jokaisen mahdollisuuden tullen olemme karauttaneet Keski-Suomeen, jossa intiaanikesä antaa täydellisen laidallisen itsestään. Arki siellä on vakiintunut pihan ja rannan väliin. Ipe on uinut niin paljon, että sen varpaanväleihin lienee kasvaneen jo räpylät. 

Pienet ovat nautiskelleen olemisen sietämättömästä keveydestä. Fannilla on ollut hivenen takapakkia terveyden kanssa, mutta siitä lisää myöhemmin. Pikkumusta on alkanut harmaantua, joka on samalla huolestuttavaa ja hurmaavaa. Frida (aka rakastan-vain-isäntää) on kuorinut itsestään todellisen sydänkäpysen. Se on hirvittävän hellyydenkipeä ja jotenkin niin kovin välittävä. Aivan kuin se olisi antanut anteeksi sen, että se on jäänyt auttamatta aktiivisempien (tai intensiivisempää hoitoa vaativien) karvaeläinten varjoon. Elämä on omalla tavallaan huoletonta, vaikka mitään ruusuilla tanssimista se ei jatkuvasti olekaan. Hyväksytään epätäydellisyys ja annetaan kultareunuksen kukoistaa.

Oman raukeutensa arkeen on tuonut se todellisuus, että olen vihdoin ja viimein virallisesti kasvatustieteen maisteri. Yliopistoura on ainakin toistaseksi (never say never) takanapäin ja suorastaan henkeä pidätellen odotan syksyn ja loppuvuoden tuomia haasteita. Muutoksia titteleihin saatiin silläkin saralla, että eräänä koleana keskiviikkopäivänä, kesäkuun lopussa, juhlistimme 10-vuotispäiväämme avioitumalla Näsijärven rantakalliolla läheisten läsnäollessa. Koirat olivat tietenkin todistamassa tilaisuutta, joka vasten kaikkia odotuksiani oli kertakaikkisen kaunis, intiimi ja sadunomainen. 

Kuva: Tuomas Mikkonen Photography

Pitäkää huolta toisistanne!

Yli läikehtivää onnea

Aurinkoinen keskiviikko. Kaikki ainekset katastrofiin, mutta jotenkin tuo aurinko tekee kaikesta niin paljon kauniimpaa. Tänään on ollut onnellinen päivä - elettiin hetkessä, ei huolittu tulevasta.

Aamu alkoi matkalla eläinlääkäriin. Fanni kävi maanantaina näyttämässä kyljessä olevaa (ja yhtäkkiä kasvanutta) pattia lääkärille, joka totesi että kanttaisi ottaa se pois - ei vaikuta rasvapatilta. Niimpä me otimme ensimmäisen vapaan leikkausajan tälle aamulle ja pistettiin Fannin unten maille toimenpidettä varten. Se simahti äkkiä ja jätin sen luottavaisin, joskin hieman jännittynein mielin klinikalle. Kävin sillä välin kaupassa ja poikkesin hakemaan koirille ruokaa. Hakemani MUSHin Vaisto-pullat oli Wuffilla synttäritarjouksessa 2,90€/pussi - score!

Heitin ruoat kotiin ja palasin eläinlääkäriin odottamaan Fannia kotiutettavaksi. Siinä istuessa ja ihmetellessä enkeli käveli odotushuoneeseen. Tai ei se mikään oikea enkeli ollut, mutta melkein. Sisään tassutteli täynnä elämää pienen pieni ja maailman kaunein pentu, nimittäin münsterinseisoja! Tulivat istumaan viereiselle penkille ja minä tietenkin ensimmäisenä utelemaan, että onko tämä ihanuus münsteri. Kun omistajat hämmentyneenä siitä, että joku ylipäätään tietää münsterin ja vieläpä tunnistaa se, nyökyttelivät hyväksyvästi, niin sitten se iski - Niagaran putous! Niin sponttaani ja kutsumaton itku, että hämmennyin itsekin omaa reaktiotani. Omistajat olivat oikeutetusti vielä enemmän hämillään kun tuntematon ihminen itkee ja sopertaa onnesta ymmyrkäisenä pennun nuolessa naamaa keskellä kiireistä eläinklinikan aulaa. 

Kun vihdoin sain jotain järkevää ulos suustani, niin sain puolusteltua käytöstäni kertomalla Ritasta ja rakkaudestani rotuun. Ymmärsivät luonnollisesti tilanteen. Aivan kertakaikkisen käsittämätöntä, miten ilahduttavaa pennun näkeminen oli! Suupielet korvissa hymyilin autuaan onnellisena samalla kun se pikkutirriäinen puri pirajahampaillaan mun sormia. Ja ne korvakarvat! <3 Koko tämän tunteikkaan tilanteen kruunasi se, että 1+1 laskiessa hoksasin heidän olevan tutun tuttuja, henkilöitä joiden münstereistä olen kuullut eräältä kaveriltani jo aiemmin.

Hetken päästä kuulinkin hoitajalta, että Fannin leikkaus oli sujunut todella hyvin. Anestesiassa ei ollut mitään ongelmaa, patti oli saatu kokonaisuudessa pois patologille lähetettäväksi ja Fanni oli heräillyt rauhallisesti. Pian se tötteröpää sieltä saapuikin ja lähdimme huilaamaan kotiin. Mennessäni huikkasin uusille tutuille, että kiitos kun teitte mun päivän! 

Fanni on ollut kotona vähän kuutamolla (katso yllä oleva kuva). Hivenen levoton, mutta rauhoittuu syliin. Illalla kun me oltiin Ipen kanssa treeneissä niin se oli vähän itkeskellyt, mutta nukkunut kuitenkin suurimman osan ajasta. Ruoka maistuu ja intoa olisi jo hyppiä sohvalle, joten sikäli ihan hyvältä vaikuttaa. Sitten vaan ootellaan peukut pystyssä patologin terveisiä.

Ipe pääsi ensi kerran sitten syksyn yksinoikeudella treeneihin, jonka kunniaksi käytiin Birgitan polulla alkulämmittelemässä oikein tunnin verran. Pari astetta pakkasta, aurinko paistoi, maasto oli kuiva ja ketään ei näkynyt missään - täydellistä. Kamerakin oli mukana ja pienen lammen rannasta löydettiin ihanan kuvauksellinen sijainti, jossa Ipe sai leikkiä hanskalla ja minä otin kuvia. Nämä on niitä hetkiä, kun tuntuu että maailma pysähtyy ja kaikki paha katoaa hetkeksi. 

Treeneissä tehtiin hyppyrataa viime viikonloppuisten Berglundin kisaratojen innoittamana. Vauhdikkaita päällejuoksuja ja takaakiertoja. Höystettynä suorilla putkilla. Ipen kanssa mentiin viimeisenä (medirimoilla), joten meillä oli ruhtinaallisesti aikaa paneutua siihen näin odottelen rauhallisesti-projektiin - mutakakun lomassa, sillä saatiin herkutella Luun nollavoiton kunniaksi. Mukavastihan se sujuikin, kun viitsii nähdä vähän vaivaa - se odottelu nimittäin, mutakakkuun ei tarvinnut nähdä kamalasti vaivaa. Namipalkkailua rauhallisista hetkistä ja kun kierrokset alkoi nousta, niin välittömästi käy-käskyllä maihin. Nollatoleranssi haukkumiseen. Tuo pörrö on kyllä aika kiitollinen, kun se uskoo kovin vähällä - sen kanssa ei tarvi lyödy päätä kovin montaa kertaa seinään. Hyvä siitä taas tulee. 

Radalla se toimi lähes yhtä hyvin kuin ajatus. (Huom. Ajatuskin pätkii joskus.) Yhden kerran sain sen luikahtamaan ohi päällejuoksuhypystä, muuten se otti ne kovin huolella. Se haki hienosti putket, joihin heitin jo kovasti toiseen suuntaan juostessani ja oli iloinen kulkupeli. Yksi rytmityskohta vaati vähän hiomista, mutta rivakkaalla persjätöllä sen sai hanskattua paremmin ja kontrolli säilyi. Tuntuu se vaan niiiiiin hyvältä tehdä taas agilityä tuon kanssa. Ihan kuin olis kotiin palannu.

Illalliseksi koirat sai ruokiinsa ennenkuulumattomat herkkuhöystöt, kun paistoin niille kuhafileitä, jotka löytyi pakasteinventaarion jäljiltä kun päivällä mahdutin niitä Musheja pakkaseen. Jostain perukoilta paljastui sinne unohtuneet kalafileet, jotka oli aavistuksen kyseenalaisia ihmisruoaksi. Koirat olivat onnellisia, eivät kyseenalaistaneet.