Puoli vuosikymmentä

Etsintäkeikoilla jäljestystä peesaavia omistajia on karkeasti laatikoiden kahdenlaisia; niitä, jotka jutustelevat lieventääkseen jännitystään (ja joille voisi sanoa vaikkapa, että Ipe on rodultaan shetlanninponi, ilman että niiden ilmekään värähtäisi - koska paniikki) ja niitä, jotka rennommin etsivät ikävästä tilanteesta kultareunuksen ja käyttävät tilaisuuden hyväkseen oppia uudesta lajista.

Olipa kyseessä kumpi tahansa, keskustelu alkaa yleensä aina kysymyksellä: "ootteko te kauan tehneet näitä hommia?"

Ollaan. Tänään tulee kuluneeksi viisi vuotta meidän ensimmäisestä tosietsinnästä. VIISI vuotta! Muistan vieläkin kuin eilisen sen hetken, kun Tiina soitti ja kysyi voisinko tulla Ipen kanssa jäljestämään auton tönäisemäksi joutunutta koiraa. Olin Koskikeskuksessa ja suunnitellut illaksi ohjelmaa. Voisin! Sydän jyskytti tuhatta ja sataa innostuksesta ja jännityksestä samaan aikaan. Peruin koko loppupäivän ohjelman, ryntäsin kotiin keräämään kimpsut ja kampsut, hypättiin Ipen kanssa autoon ja lähdettiin matkaan. Ensimmäiselle keikalle oli matkaa kokonaiset 1,3 kilometriä. Tiina oli Kiran kanssa paikalla ja me päästiin ensimmäisenä hommiin. Ipe jäljesti kaikki 600 metriä ja ilmaisi. Ei mihinkään sen jälkeen. Aattelin mielessäni "voi ny morjens, että semmonen jälkikoira". Myöhemmin saimme viestin, että pelokas karkuri löydettiin luotisuoraan sieltä mihin Ipe ilmaisi. No niin, eihän se ihan reisille sittenkään mennyt.

Tuon ensikokemuksen jälkeen ollaan heitetty keikka jos toinenkin. Alkuvuosina jaksoin vielä pitää kirjaa, mutta jossain vaiheessa tapa jäi ja lopulta en tietenkään pysynyt enää kärryillä. Mutta kaiken kaikkiaan Ipen kanssa on pakattu kamat ja suunnattu hommiin reilusti toista sataa kertaa. En tänä päivänäkään ymmärrä, miten oon saattanut olla niin onnekas, että meidän polku johti etsijäkoiratoiminnan pariin. Tämä koko matka on ollut yks ikimuistoisimmista ja hienoimmista jutuista mun elämässä. Mutta myös yksi pahimmista vuoristoradoista. Ne epäilysten kalvavat kuristukset ja toisaalla ylitsepursuavan riemun euforiat. Aikamoinen kyyti.

Oon vuosien varrella kohdannut satoja ihmisiä ja seurannut dekkareitakin jännempiä karkuritarinoita. Kukin tavallaan on jäänyt mieleen, toiset syvemmin kuin toiset. Erilaisten kohtaamisten myötä oon oppinut jotain myös itsestäni. Siviilissä herkkä ja tunteikas, työliivi päällä rationaalinen ja vahva. Oon hyvällä tavalla pystynyt ulkoistamaan surun ja epätoivon tunteet, joita omistajissa näen ja koen, niin ettei ne mene oman ihon alle. Pystyn olemaan tukena, neuvonantajana ja toivon tuojana. Joskus ikävä kyllä myös lohtuna. Vain kerran oon revennyt ihan kunnolla liitoksistani kun Kankaanpäässä löydettiin suden raatelema ajokoira. Ehkä sen näyn edessä olikin ihan inhimillistä näyttää tunteensa.

En tiedä miksi, mutta jotkut selvittämättömiksi jääneet tapaukset on jääny kummittelemaan mieleen. Ehkä sitä aina miettii, että oliko Ipen työskentelyssä jotain, mitä en hoksannut tai tehtiinkö varmasti kaikkemme asian eteen. Toisaalta pitkiksi venyvät karkurireissut ja toistuvat etsinnät saman kaverin perässä tekevät omistajat tutummiksi, jolloin ammattimaista etäisyyttä on vaikeampi pitää. Kokemus on näyttänyt, että kaikista raastavimpia on kohtalot, jotka eivät koskaan selviä. Kun omistaja antaisi vaikka toisen kätensä, että saisi lemmikkinsä kotiin edes kuolleena. Sen ikuisen mitä jos? -ajatuksen kanssa on kaikkein raskain elää.

Tuntuu uskomattomalta saada kuuden kuukauden kuluttua etsinnästä puhelu, jossa koiravanhuksen omistaja kysyy, että vieläkö muistan heidät. Tammikuisilla pakkasilla kadonnut koira oli Ipen mukaan menehtynyt ja ilmaisualue sekä -suunta omistajan mukaan sula mahdottomuus. Vanha herra sanoi suoraan, ettei voi uskoa kadonneen menneen niin vaikeakulkuista maastoa. Hän myös lupasi soittaa, jos joskus koiran kohtalo selviäisi. Ja niin hän soitti - viikko ennen juhannus ja kertoi, että koira oli löytynyt hukkuneena juuri sieltä, mihin Ipe ilmaisi. "Nyt minä uskon sinua Laura", sanoi hän ja oli kiitollinen, että sai haudata koiransa. "Kiitos", vastasin minä ja mielessäni pyysin anteeksi Ipeltä, että koskaan kehtasin epäillä koiraa tai itseäni.

Meille on onnekkaasti osunut perinteisten jäljestys-ilmaisu-houkuttelu-kiinnisaaminen ilmaisualueelta -onnistumisten lisäksi muutama ihan huikea täysosuma, joiden aikaansaamaa adrenaliini+endorfiini-ryöppyä en tule ikipäivänä unohtamaan! Ensimmäinen sattui jo melko varhaisessa vaiheessa uraa, kun jäljestettiin epilepsiakohtauksen saanutta laumanvartijaa. Ajattelin, että tapaus oli ainutlaatuinen ja poikkeuksellinen siksi, että Ipelle epilepsiakohtaukset oli kotipuolesta tuttuja (Unnalle terkkuja <3). Tuon tapauksen jälkeen Ipe on vienyt apua odottavan karkurin luo vielä kaksi kertaa. Tammikuussa se haki yhden vanhuksen kotiin oikein uutiskynnys kolisten (klik ja klik) ja viimeisimmän taksipalvelun se järjesti eräällä nuorelle mäyräkoirapojalle vain kuukausi sitten. Noita kaikkia kolmea yhdisti se, ettei karkuri tehnyt oikein elettäkään paetakseen, vaan ne odottivat, että joku tulisi jeesiin. (Miksi karkuri normaalisti ilmaistaan välimatkan takaa, siitä voi lukea lisää täältä.)

Sattui meille kerran yksi hulvaton kadonneiden lampaiden metsästyskin, jossa Ipe jäljesti lampaiden läheisyyteen ja ilmaisi ne ensin sokkona välimatkan takaa. Kun oltiin palaamassa takaisin, niin huomasin, että sitä vähän kuitenkin kutittelis vielä jatkaa hommia. Pistin sen uudestaan liinaan ja mentiin palan matkaa, jonka jälkeen huomasin yhtäkkiä tuijottavani pajukkoa rouskuttavia villarouvia. Palkkauksen jälkeen Ipellä syttyi joku ahaa, lampaita! -lamppu ja se otti muutaman kyyristyneen askeleen lampaita kohti, jonka seurauksena tyypit otti jalat alle ja juoksi takaisin kotipihaan. Lampaiden omistajalle tämä tietenkin näyttäytyi täyden palvelun toimintana, jossa ensin jäljestetään ja sitten paimennetaan vielä eläimet takaisin kotiin. Melkein teki mieli jättää tämä illuusio elämään, mutta rehellisyyden nimissä oli vähän korjattava sitä paimennusosuutta - ei Ipen pöläytys ollut paimennusta nähnytkään. Kiva onnenkantamoinen.

Etsijäkoiratoiminta on vienyt mut paikkoihin, joihin en olisi ikinä muuten kulkeutunut. Se on tuonut elämään ihmisiä ja koiria, joihin en olisi muuten tutustunut. Se on antanut ikimuistoisen upeita (ja karmivia) kokemuksia, joita vaalin kuin suurinta aarretta. Se on kasvattanut henkisesti ja haastanut fyysisesti. Sen ansiosta tiedän, ettei ole paras idea lähteä kaksin koiran kanssa jäljestämään tuntemattomaan metsään kun pakkasta on alle -20 astetta ja on pilkkopimeää. Pakkanen syö aika nopeasti patterit otsalampusta ja akun puhelimesta. Tiedän myös, ettei Jämijärveltä pääse pois eksymättä - siellä on joku piinattu bermudankolmio, jonne olen eksynyt joka kerta kun olen ollut Jämillä etsinnässä. Tiedän, että Suomi on täynnä piilotettuja helmiä, jotka löytää ajelemalla valtateiden ulkopuolella.

Etsijäkoiratoiminnan ansiosta tiedän lisäksi sen, että ihmisissä on yhteisöllisyyden voimaa ja halua auttaa toista hädän hetkellä. Ja se voima on valtava! Oon myöhään talvi-iltana ottanut epäuskoisena vastaan puheluita, joissa täysin tuntemattomat kiipeilyharrastajat tarjoavat apuansa alle puolen tunnin päästä siitä kun oon kysynyt kiipeilyseuralta mahdollisuutta tarkistaa eräs vaikeakulkuinen kallioalue. Ja kahden tunnin päästä siitä seurannut vierestä kun kiipeilijät laskeutuvat yötä myöten lumituiskussa kallioseinämää alas varmistaakseen, ettei kadonnut koira ole tippunut kalliolta alas.
Oon nähnyt lukuisia ja taas lukuisia ihmisjoukkoja, jotka on tulleet auttamaan kadonneen omistajaa. Siellä on mm. muonitusmestaria, kipinävahtia, lappujen jakajaa, lastenhoitajaa, some-päivystäjää, loukutusapua ja karttavastaavaa. Kaikilla sama tavoite: saada karkuri kotiin.

Se upein asia tässä hommassa on ollut tuo koira, kumppani. Ipe. Jos me jossain ollaan onnistuttu, niin tässä. Meillä on ollut tähdet kohdillaan ja yksisarvisten pölyä matkassa. Oon niiiin niiin niiiiiiin kiitollinen tuosta koirasta ja tuolle koiralle, ettei mitkään verbaaliset sanat pysty sitä pohjatonta tunnetta kuvaamaan. Turha edes yrittää.

Ollaan Ipen kanssa kai vähän samiksia; siviilissä herkkiä, mutta liivi päällä vahvoja virkanaisia. Ipe rakastaaRAKASTAA jälkihommia. Kun kutsu käy ja etsintäkeikkaa sovitaan puhelimessa, se tulee kuulolle ja tekee jo valmiiksi muistiinpanoja. Lähetäänkö hommiin? on kysymys, joka saa sen silmät loistamaan ja koko koiran kasvamaan viisi senttiä korkeammaksi kun se ravistelee itsestään supersankariominaisuudet esiin. Ipe on kuin Peter Parker, joka on arjessa sosiaalisesti vähän kömpelö nörtti, mutta pelastustrikoot päällä itsevarma ja tilannetajuinen toimija.

Jos en itse olisi tätä kokenut, niin en koskaan olisi voinut kuvitella miten upeaa yhteistyö koiran kanssa voi olla. Minun ja Ipen yhteistyö ei perustu logiikkaan, järjestelmällisyyteen tai tavoitteellisuuteen. Monet tai lähes kaikki asiat, joita Ipestä jäljestäessä tulkitsen on ominaisuuksiltaan sellaisia, joista en voi koota koulutusmateriaalia tai edes siinä hetkessä rationaalisesti perustella niitä. Meidän yhteistyö perustuu siihen, että jossain matkan varrella me löydettiin toisemme järjen tuolla puolen ja sattumoisin siellä kulkee se kaikkein merkityksellisin ja arvokkain tietotaito. Intuitio.

Kiitos kiitos kiitos.

Vaistonvarainen poikkeus vahvistaa säännön

Haluan ottaa pienen hetken ja kirjoittaa etsijäkoiratoiminnasta. Ipe pääsi nenähommien makuun vuonna 2010 kun kävimme Suomen etsijäkoirat ry:n alkeiskurssin ja sille tielle jäimme. Tosietsinnöissä olemme käyneet reilu neljä vuotta. Jossain vaiheessa lopetin laskemisen, mutta arvelisin heitettyjä keikkoja olevan satakunta. Kaksi kertaa etsintä on päättynyt siihen, että Ipe on jäljestänyt suoraan kadonneen koiran luo. Kaksi kertaa sadasta. (Plus yksi lammaskeikka, jossa Ipe jäljesti karanneiden lampaiden luo ja pölöytti ne lähdölle niin, ette ne juoksi suoraan kotipihaan. Mutta lammas on reippaasti eri asia kuin koira.)

Yleisin kysymys etsinnän jälkeen on aina ja jatkuvasti se ärsyttävä "löytyikö se?" En voi tarpeeksi painottaa, että kadonneen eläimen etsiminen on täysin eri asia kuin kadonneen ihmisen. Kadonnut ihminen useimmiten odottaa apua ja pysyy aloillaan. Eläin ei. Ipe on tehnyt treenimielessä monen monta ihmisjälkeä ja suorastaan juoksee maali-ihmisen syliin eli vie joka kerta maaliin saakka. Mutta eläintä jäljestäessä tilanne on toinen. Etsintäkeikalle mennessä surusta murtuneen omistajan hartain toive on, että etsijäkoira tulee ja jäljestää kadonneen eläimen luo. Se ei kuitenkaan ole mahdollista. Saanen kertoa miksi.

Kun koira/kissa katoaa, se pistää uuden vaihteen silmään; eloonjäämisvaihteen. Kun eläin ymmärtää olevansa yksin vastuussa omasta hengissäpysymisestä, sen sisäinen luonto kertoo mitä sen pitää tehdä. 1) Etsi suojaa, 2) etsi juotavaa ja 3) hanki ravintoa. Voimakkaasti vaistojensa varassa elävälle eläimelle kaikki muut elolliset olennot on potentiaalinen uhka. Se ei jää kannon nokkaan istumaan peukku pystyssä ja odottele pelastusjoukkoja. Luonnossa ei voi jättää omaa selviytymistä toisten harteille. Vaikka kuinka heiluttelisimme valkoista lippua lähestyessämme maalia, karkuri ei jää ottamaan selvää olemmeko uhka vai mahdollisuus. Se pakenee, jos menemme liian lähelle. Sen vuoksi etsijäkoiratoiminta perustuu siihen, että jäljestävä koira ilmaisee ja mahdollisesti rajaa (esim. kiertämällä maalia) karkurin olinpaikan välimatkan takaa. Piste.

Etsintä ei siis pääty näköhavaintoon. Se päättyy kun koiran ohjaaja on tulkinnut koiransa ilmaisevan maalin välimatkan päästä. Se, kuinka pitkä välimatka on, riippuu täysin maastosta, sääolosuhteista ja tietysti myös jäljestävän koiran herkkyydestä. Ipen kohdalla lyhin ilmaisumatka tosietsinnässä on todistettavasti ollut vajaa 100 metriä. Tyypillisesti se on kuitenkin lähempänä 500 metriä. Etsinnän jälkeen omistajan tehtävänä on muilla tukitoimilla (grillaus, ruokinta, hajujäljet) houkutella karkuri jäämään alueelle ja ennen pitkään kasvattaa sen luottamusta lähestymiseen tai loukuttamiseen.

Välimatkan jättäminen ei ole sellainen asia, jota varsinaisesti tarvitsisi kouluttaa koirille. Jäljestävä koira toimii luonnostaan niin. Se aistii, että etsittävä on varuillaan ja säikky, jonka vuoksi se kokee viisaammaksi ilmaista se välimatkan takaa. Jäljestävä koirakin toimii siis vaistoillaan. Vaistonvaraisesta käytöksestä kielii juuri nämä kaksi poikkeustapausta, joita Ipen kanssa on osunut kohdalle vuosien varrelle.

Viimeisin tapahtui perjantaiaamuna, kun olimme etsimässä 16-vuotiasta koiravanhusta. (Sen toisen keikan löydät täältä.) Sain torstai-iltana soiton tädiltäni, joka kertoi entisen naapurinsa kadottaneen koiransa. Koska kyseessä oli lähes kuurosokea koiravanhus, jolla oli historiassa ataksiatyyppistä oireilua, koin parhaaksi mennä paikalle mahdollisimman pian. On myönnettävä, että taustatietojen valossa en ollut järin toiveikas etsinnän suhteen, kuvittelin että melko pian jäljestyksen alettua pystyisin Ipen työskentelyvireestä toteamaan, että etsittävä on menehtynyt. Kuolleen jäljestäminen ei ole Ipelle mieluisaa, työskentely on silloin aina tosi "tahmeaa". Kuinka ollakkaan, heti hajunannon jälkeen kävi varsin selvästi ilmi, että nyt on poikkeuksellinen meno. Ipe lähti kun tykin suusta ja vire oli todella intensiivinen. Jäljestyksessä oli samanlaista draivia kuin ihmistä etsiessä; määrätietoista, maaliin pyrkivää voimaa.

Ipe johdatti suo-ojaverkostoon, jossa meni syviä, kaivettuja ojia korttelimaisena muodostelmana. Ojat oli jäässä, mutta paikoin virtauksien vuoksi heikossa sellaisessa. Yhdessä vaiheessa tultiin niin sulaan kohtaan, ettei voitu jatkaa enää ojia pitkin ja päätin palauttaa sitä vähän aiempaan paikkaan, jossa olin ihan 100% että se oli ollut jäljellä. Matkalla sinne huomasin, että Ipe otti tosi voimakkaasti ilmavainua, joten annoin jatkaa hajun suuntaan. Tultiin uudestaan ojaverkostoon ja mentiin melkosta haipakkaa eteenpäin. Yhdessä T-risteysessä kun Ipe oli kääntymässä vasemmalle ja minä tulin liinanmitan perässä, niin olin huomaavinaan, että Ipe alkoi heiluttaa häntää. Kun pääsin ite kulmalle niin pääsi suusta joku ihan spontaani ei juma**uta! kun tajusin, että siinä se koira seisoi meidän edessä!! Kutsuin Ipen nopeasti luo ja aivan pökertyneenä kaivoin palkat taskusta ja kehuin ylitsevuotavasti Ipeä - samalla pidin silmällä, että mitä se etsittävä meinaa. Tämä mummokoira vaan seistä törötti siinä ojan pohjalla, ns. pitkät päällä, eikä tehnyt elettäkään pakoon. Saatiin lopulta koira lähestymään meitä Ipen avulla. Kun itse yritin houkutella sitä luokse, se alkoi haukkua epävarmuuttaan, mutta välittömästi kun otin Ipen tilanteeseen mukaan niin se tuli luo tervehtimään Ipeä, jolloin sain vanhuksen kytkettyä liinaan.

Nämä on niitä hetkiä kun meinaa pakahtua onnesta, ilosta ja kiitollisuudesta. Ipe, joka on normaalisti hyvin maalikorea ja ei vahingossakaan aja jälkeä liian lähelle, johdatti meidät koiravanhuksen luo, joka tarvitsi apua. Miten ja miksi? Siihen ei ehkä ole ihmisjärkeen käypää vastausta, mutta nöyränä otan vastaan tällaiset täysosumat. Samaan tapaan kun karkuteillä olevaa eläintä ohjaa vaistot, myös jäljestävä koira toimii vaistojensa varassa. Ne vaan tietää.

Tämä perjantainen napakymppi sai näkyvyyttä aika paljon isommin kun meidän tavanomaiset etsintäkeikat, ymmärrettävästi. Kyseisen rodun fb-ryhmä oli revetä perjantaina liitoksistaan, joten kävin jättämässä sinne terveiseni etsijäkoirakon näkökulmasta. Valehtelisin jos väittäisin, ettei ne 1500+ tykkäystä/sydäntä tai 140 kommenttia lämmittäisi mieltä - tottakai ne tuntuu ihanalta ja olen kiitollinen ihan jokaisesta niistä. Kuitenkin kaiken tämän pyörityksen keskellä koen tarpeelliseksi valottaa etsijäkoirakon arkista aherrusta ja sitä perustyötä. Meidän tehtävä ei ole mennä etsittävän iholle, mutta jos tarvi vaatii, niin sekin on näemmä mahdollista.

Eli summa summarum: kadonneen eläimen etsinnässä ja saksan kieliopissa on paljon samaa - poikkeus vahvistaa säännön.

Elossa taas

Blogi nukahtaa aina silloin kun arki on täynnä elämää ja keskitytään siihen olenaiseen eli juuri tähän hetkeen. Ipe on käynyt viisi kertaa laserissa, jonkin verran se on vetreytynyt, mutta ei sillä mitään suurenmoista muutosta ole tapahtunut. Reilu viikon päästä alkaa vesijumppa. Ollaan ulkoiltu kuluneen puolentoista viikon aikana valtavasti, milloin omassa porukassa, milloin kavereiden kanssa. Hervannassa ollaan selvitetty kahteen kertaan Makkarajärven mysteeriä. Nassun ja Milon kanssa pyöritettiin itsemme niin hukkaan, ettei meinattu löytää koko järveä. Pari päivää sen jälkeen vahvuudessa oli Lea koiriensa kanssa. Järvi löytyi ja retkeiltiin pillimehujen ja suklaan voimalla aurinkoisessa kelissä.

Loppuviikko meni ihan uusiin puihin, kun sain esitarkastuksessa olleen gradun viime tinkaan korjaukseen. Mukavaahan se on sunnuntaisin käydä yliopistolla istumassa ja kirjoittamassa. Huokaus sentään, enää korkeintaan viikko niin toivon, että graduahdistus on mennyttä elämää. Eilisen kirjoitusurakan jälkeen käytiin koko perheen voimin Kaupissa. Pari tuntia vierähti, kun ihasteltiin luontoa (kaikin aistein) ja otettiin kuvia.

Torstaina oltiin Niihamassa etsimässä aikaisemmin päivällä liina perässä kadonnutta koiraa (etsintä #45). Ipe oli aivan totaalisen pähkinöinä, kun pitkästä aikaa etsittiin elävää koiraa! Oli nimittäin pikkusen erilainen työskentelyvire - takakenossa sai pidätellä nelivetoa, joka meni semmonen naanantalin aurinko naamalla, etten taas muista milloin viimeksi. Meidän alkuvuoden keikat on ollut lähes järjestäin kuolleita, kuten reilu viikko sitten taas kerran epäonnen Satakunnassa (etsintä #44), jossa Ipe merkkasi pienen metsän kiertämällä sen kolme neljä kertaa. Vaan nyt elävän jäljestys toi sen täydellisen loiston silmiin, jonka olin kerennyt jo lähes unohtaa. Aivan ihanaa oli päästellä pimeässä metsässä otsalampun turvin, kun koira tekee ihan sata lasissa töitä. <3

Perjantai-illan tokot jäi välistä kun jatkettiin edellisen illan hommia (etsintä #46). Tällä kertaa Sari lähti ensin Lyylin kanssa varmistamaan meidän eilisiä tulkintoja ja kovin selväksi kävi, että Ipe oli ihan oikeassa. Meillä oli olettamus, että koira olisi jäänyt kiinni liinastaan, joten tehtiin normaalista poikkeava toimintasuunnitelma ja lähdin Ipen kanssa Lyylin jäljestyksen jälkeen rajaamaan aluetta toisesta ilmansuunnasta. Tarkoituksena oli selvittää, oliko koira mennyt Toimelantien yli Kauppiin päin vai ei. En oo ennen kokeillut alueen tietoista skannausta, mutta Ipe oli ihan kartalla hommasta ja lähti Toimelantie sahaamaan etelään päin. Haki ja haki jälkeä, teki paljon pistoja molempiin suuntiin, mutta palasi aina takaisin tielle ja jatkoi etsintää. Kunnes sitten otti varman kulman kohti Niihamaa ja sitten mentiin taas tukka putkella lähes tunnin verran. Päädyttiin Soukonvuoren alle, jossa teki lopulta todella painokkaan ilmaisun eikä suostunut etenemään. Pimeys jo alkoi laskea, joten en lähtenyt kovin laajasti haravoimaan aluetta. Palattiin takaisin autolle, joka ystävällisesti jumahti mutavelliin kiinni. Yksin metsätien päässä pimeällä, auto jumissa...hmm. Onneks metsästä tuli vielä kaksi otsalamppuista lenkkeilijää, jotka työnsivät meidät pois pälkähästä. Näkisittepä, kuinka rapainen pirssi on... Lauantaina aamupäivällä sain yliopistolle ilouutisen. Koira oli löytynyt jumiutuneena, mutta hyväkuntoisena Soukonvuoren tienoolta.

Etsintähommat jatkuu ensi viikolla, kun käydään tarkistamassa yksi lupaavan oloinen näköhavainto karkurista, joka on ollut jo vuoden päivät reissussa. Toivotaan, että kyseessä on pitkään maan alla ollut karkuri. Nyt kun kevät on koittanut ja lumet sulaneet, niin Fannin etsintäharrastus voitaisiin taas aktivoida. Minimaasturille muutama alkeisjälki, ehkä talven tuumailu on tehnyt hyvää.

Satakunnan kirous

Meillä piti olla aamuna jälkitreenit, mutta eilen tuli hälyytys etsintään (#43). Ajeltiin aamulla Ipen kanssa Satakunnan puolelle, joka ei ikinä tiedä hirveen hyvää etsintähommissa - Satakunta siis. Heti kun suhaat Pirkanmaan puolelta Satakunnan rajan yli, niin navigaattorit sekoaa ja koirat katoaa jäljettömiin. Huonolla säkällä saatat itsekin eksyä sinne. Been there, done that.

Kotimatkalla

Lähdettiin viikon vanhalle jäljelle, karkurista ei ollut kuulunut pihaustakaan koko aikana. Oltiin voimakkaassa alatuulessa ja maasto oli todella haastava. Puuskainen tuuli ja maaston vaihtelut (metsäkaistaleiden ja hakkuuaukeiden vuoropuhelua) sai aikaan sen, että eteneminen oli todella verkkaista. Ipe oli jo lähtöpisteessä sitä mieltä, että maali haisee (kylmältä) - eteni koko matkan ilmavainulla vastatuuleen. Kahden kilometrin matkaan kului puolitoista tuntia, mikä antaa vähän osviittaa etenemisen hitaudesta.

Työskentelyn perusteella olen melko varma siitä, että koiralle on sattunut jotain. Moneskohan karkuri vuoden sisään tuolla suunnalla, joka on kadonnut kuin tuhka tuuleen... Tämän päiväiselle alueella on metsästäjien mukaan ilves pentuineen ja meidät metsätien varresta hakenut metsästäjätoveri kertoi nähneensä vasta männä viikolla, kun kaksi sutta oli ajanut hirveä. Hirviä on pilvin pimein, joten pieni, mutta vietikäs metsästyskoira saa äkkiä kohtalokkaasti monoa. Kuin kirsikkana kakun päällä, nähtiin maakotka(!!) liitelemässä alueella. Voi, kumpa tänä vuonna olisi enemmän iloisempia etsintäkeikkoja.

Eilen oltiin treenaamassa tokoa ja meillä oli hauskaa! Ipe oli niin iloinen päästessään treeneihin. Teemana oli liikkeiden välit, joita ei olla koskaan treenattu tietoisesti. Se kertonee jotain meidän tokovakavuudesta. Ei olla päästy ihan siihen saakka, että kokonaiset koesuoritukset olisi vielä mielessä. Tehtiin paikallaolot aluksi, lyhyt istuminen ja 4 minsan makuu. Istuminen hyvis, oli keskittynyt. Makuussa ponnahti takaisin perusasentoon heti maahanmenon jälkeen. Uusi, iloinen moka. Takaisin tullessa pysyi hyvin maassa ja malttoi odottaa käskyä. Omaa vuoroa odotellessa tein vauhtinoutoja metallilla. Metalli on edelleen aika yök Ipen mielestä, mutta ehkä pikkasen päättäväisempi asenne oli tällä kertaa, ehkä se siitä edistyy. Luoksetuloa ja merkkiä treenattiin pikaisesti. Ipen uusi Kong-pallo sai sen niin sekaisin, että se ei kyennyt menemään merkille kunnolla jos punainen vinkupallo oli häiriönä. Meidän vuorolla mietittiin, kuinka liikkeiden välejä lähdetään rakentamaan. Siirtymiset ei ole Ipelle suuri ongelma, mutta jos joudutaan kuuntelemaan pitkään tuomarin tarinoita, niin siihen pitäis keksiä jotain järkevää. Ideoita?

Update

Aika juoksee, minä en. Miten tämä bloggaaminen tuntuu niin työläältä nykyisin? Joka kerta kun olen yrittänyt aloittaa kuulumisten kirjoittamista, niin jostain takavasemmalta iskee outo inhoreaktio. Ehkä on vaikea saada tuntumaa meidän uudenlaiseen arkeen. Vajaa kaksikiloisen poissaolo vaikuttaa hämmästyttävän paljon arkielämään. Vaatii totuttelua ja kai jonkinlaista myöntymistä, että tämmöinen meidän lauma nyt on.

Tiivis recap meidän touhuista, joista ei ole tullut kirjoitettua. Ensinnäkin, Ipen AVA-titteli vahvistettiin ja posti kantoi kotiin valiodiplomin. Vai mikä kunniakirja se nyt olikaan. Jeij - yksi hieno tavoite on paketissa. Aika näyttää, jääkö tuo tavoite agilityn osalta viimeiseksi. Se marraskuinen loukkaantuminen on nimittäin vaivannut meidän harrastamista edelleen. Ipe on ollut agitreeneistä sivussa marraskuusta saakka. Ontumista ei ole ollut pitkään aikaan, mutta ei se ihan kunnossa ole. Huomaan, ettei se varaa normaalisti etupäälleen esim. lukkojarrutusta tehdessä tai vaikka noustessa ylös makuulta. Käytiin ennen Budapestin reissua Turussa, mutta Tanja ei löytänyt olasta/lavasta mitään erityistä, mutta sen sijaan oikea kylki oli ihan tuhannen juntturassa. Sitä sai oikein kunnolla höllentää, ennen kun lähti helpottaan. Onneks mulla oli kaks tuntia varattu, niin oli aikaa möyhentää se kylki paremmaksi. Loppu aika, noin 45 minsaa käytettiinkin Fanniin. Pikkumusta pääsi ensikertaa mukaan Turkuun ja sai kehuja hoidettavuudestaan. Eihän se kamalan rennolta näyttänyt (pieni katkarapu), mutta antoi käsitellä hyvin. Rangassa oli yksi kunnon lukko, joten oli ihan hyvä saada Fannikin kondikseen.

Rehellisesti sanottuna ahdistaa aika paljon tämä tilanne. Jossain takaraivossa pelottelee se kaikista kauhein mörkö, että entä jos Ipestä ei enää saada agilitykoiraa. Niin pelottavan tutulta kuullosti Vuorelan Lotan blogikirjoitus, joka ikävä kyllä päättyi siihen surulliseen tilanteeseen. Muutenkin Lotan kirjoitus oli erittäin osuva ja ajankohtainen. Urheilija ei tervettä päivää nää, niinhän sitä sanotaan. Mutta nykyään kun katselee nuorten agilitykoirien treenausta ja kisaamista, niin välillä ihan oikeasti hirvittää. Tuntuu, että kaikilla on kamala kiire saada kiristettyä kaikki mahdollinen irti koiristaan ennen kun ne on fyysisesti tai henkisesti valmiita siihen. Jossain vaiheessa se varmasti kostautuu. Ja vaikka kuinka huoltaa ja pitää huolen koiran fysiikasta, niin sekään ei aina riitä. Epäasialliset esteet, puutteelliset olosuhteet tai joskus se yksinkertaisen paska tuuri on se, joka pysäyttää harrastamisen. Ipen loukkaantumisen kanssa on menty päivä kerrallaan ja tunnusteltu miten erilaiset rasitukset vaikuttaa kroppaan. Tokoa ollaan treenattu, samoin käyty jäljestämässä. Ipe on lenkkeillyt irti, mutta oma-alotteisesti on kulkenut aika rauhallisesti. Tänään oli oikeastaan ensimmäinen kerta pitkästä aikaa kun päästeli reipasta laukkaa useampaan kertaan lenkin aikana. Mikään kiire mulla ei ole päästä agitreeneihin, tuo etupäässä oleva ongelma on jotenkin niin paljon invalidisoivampi kuin takapäänongelmat että haluan mielummin katsoa kuin katua. Jos näyttää siltä, että se ei asetu tässä helmi-maaliskuussa niin sitten on varmaan turvauduttava tuohon tähystykseen.

En ole muistanut raportoida meidän viime aikojen etsintöjä, joten tässä lyhyt kertaus niistä:
Etsintä #38 oli jo ennen joulu, kun käytiin tarkistamassa riistakamerahavainto. Erikoinen keikka sinänsä, että on ollut lainkaan varma oliko se nyt tyhjä vai ei. Ipe on normaalisti hyvin selkeä tyhjillä, mutta tällä kertaa ei näyttänyt mitään tyypillisistä jutuista joita tyhjillä tulee esiin (pitkä hajunotto, tarkastuskierroksen jälkeen vie takaisin autolle).
Etsintä #39 oli uudenvuodenpäivänä, kun ajeltiin Karstulasta länsirannikolle etsimään erästä pientä pentua. Nämä pentuikäiset uudenvuodenkarkulaiset on niin surullisia tapauksia, koska ovat todella haastavia kiinnisaatavia. Ipe teki tosi hyvin töitä ja väänsi kertakaikkisen selvästi rautalanagasta, että pentu on alueella ja moodista päätelle se on elossa, mutta ihan tuhannen peloissaan. Pussitti pienen metsäalueen. Kun otin liinan irti ja pyysin viemään lähemmäksi - kohti sitä pussin keskustaa, niin lähti ihan kieliposkella viemään pois koko alueella. Nää on oikeesti aika jänniä juttuja kun oikein miettii, luulen että koirat tietää aika monta tuhatta asiaa enemmän kun me ihmiset. Siis esimerkiksi se, että tämä etsittävä oli niin peloissaan ja paniikissa, ettei sitä voinut lähestyä suoraan missään vaiheessa, vaan Ipe rengasti pennun olinpaikan. Täällä kävi meidän jälkeen yksi Suomen kokeneimmista etsijäkoirista ja varmisti Ipen olleen ihan oikeassa.
Etsintä #40 oli lyhyt ja ytimekäs. Pihasta kadonnut kääpiökoira oli hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Ipe jäljesti pihasta vain muutaman piston kautta läheiseen pihaan, jonne jälki loppui. Tässä tapauksessa oli taustalla kaikenlaista muutakin ikävää ja viikko meidän etsinnän jälkeen koira löytyikin kuolleena.
Etsinnät #41 ja #41 oli pitkiä ja raskaita. Ekalla kerralla pakkasta -20 astetta, vieras metsä, tiheää ryteikköä ja pilkkopimeässä otsalampun turvin. Vanhuskoiran perässä oltiin ja oletettavasti maali oli lähtenyt pois silmistä kuolemaan. Ipe merkkasi yhtä ja samaa paikkaa useasta eri suunnasta, mutta ei uskaltanut mennä lähemmäs. Alueen haravointi oli todella haastavaa. Palattiin parin päivän päästä päivännäön aikaan, mutta ei kertakaikkisesti löydetty sitä. Näissä vanhusten etsinnöissä tulee vaan aina mieleen se, että jos ne on kerran halunnut lähteä pois kotoa kuolemaan, niin haluaako ne tulla edes löydetyksi?
Etsintä #42 käytiin heittämässä keskiviikkona. Jälkihavainnon tarkistus. Ipen mielestä se oli ihan tyhjää täynnä.

Toivotaan, että kevättä kohden aurinko paistaa yhä enemmän ja saadaan Ipekin kuntoon kesän kisakentille. Jos niin ei tule olemaan, niin ehkä silläkin on joku tarkoitus. Päivä kerrallaan ja nautitaan niistä asioista mitä pystytään, voidaan ja halutaankin tehdä.

Viikko pakettiin

Kärkeen Unnan kuulumiset: raidallinen voi hyvin. Ottaa onneksi vielä aika rauhallisesti arkiset askareensa, mutta syö ja nukkuu hyvin. Aamuisin on vähän "hidastettu", mutta kun päivä lähtee käyntiin niin se vanha tuttu palo syttyy sinne silmiin kun tiedossa on ruokaa. Perjantai-iltana kun oli ilmoilla huolipuhetta siitä, että epilepsialääkitys oli katkolla muutaman päivän, niin eikö seuraavana yönä tullut (onneksi maltillinen) kohtaus. Kohtauksista kyllä selvitään, mutta pelotti että vanhingoittaako se leukkaushaavoja. Mahdollisuus suolihaavan pettämiseen kuulemma oli (ilman kohtauksiakin).  Suolentoiminta on ollut suurennuslasin alla ja ollaan jännitetty lähteekö toipuminen siltä osin hyvin käyntiin. En muista, millonka viimeksi olisin ollut niin iloinen kakkaamisesta kuin eilen illalla kun Unna pääsi tepastelemaan lähipuistoon!

Ipe (tuo päiväunien kerroskeksi) on hoitanut tällä viikolla virkahommia. Onneks mulla on maailman paras kepo kotona. <3 Itsenäisyyspäivänä (#36) käytiin jäljestämässä erästä vanhaa tuttua. Tämä karkulainen on jo oikea kulkuri, jonka kannoilla ollaan oltu tuon tuosta, mutta se on visusti varonut kiinnijäämistä. Rymyttiin toista tuntia metsiä ja mökkiteitä. Jos joihinkin keikkoihin tulee henkilökohtainen kiintymys, niin tämä on kyllä yksi niistä. Niin pitkän aikaa ollaan tehty osamme töistä karkurin eteen ja varmoja elonmerkkejä saadaan aika ajoin. Puolessa vuodessa kerkeää ja oppii tuntemaan omistajiakin sen verran, että toivo karkurin kotiin saamisesta on valtava.

Tänään oltiin erään vanhuksen jäljillä (#37). Reilu pari kilsaa Ipe kiersi kun kissa kuumaa puuroa. Lähti jo katoamispaikalta kiertämään jäljen alta, ilmaisi useampaan kertaan samaa suuntaan, mutta ei-vaan-halunnut-edetä. Ei mikään lohdullisin merkki, mutta mistä sitä koskaan noista tietää. Voihan siinä olla hämy, joka sai Ipen käyttäytymään noin. Toivotaan niin.

Onkin ollut melko hiljaista etsintärintamalla, mikä on tietenkin aina hyvä asia. Mutta odotellaas joulu ja uusivuosi niin kyllä taas päivystyspuhelin soi...

Karhua (ja karkuria) mä metsästän

Aika on vähän niinku raha. Vaikka sitä jostain tulis yhtäkkiä lisää, niin silti sen määrä ei tunnu isommalta kun sen tuhlaa entistä tehokkaammin. Ihan siitä vaan tuli mieleen, kun rupesin miettiin että jos tähän aikatauluun pitäis vielä sotkea agitreenit ja kisaviikonloput, niin oh boy! Tosin siitäkin huolimatta lasken ja puntaroin koko ajan jalan vointia sillä silmällä, että joko sitä kohta tohtisi lähteä treeneihin juoksemaan.

Meidät on työ- ja opiskelupunnerrusten sivussa pitänyt kiireisenä mm. etsintähommat. Viime viikolla oltiin toistamiseen ratkomassa erästä vanhaakin vanhempaa mysteeriä (etsintä #34), jossa ekan kerran käytiin jäljestämässä jo kesäkuussa. Havainnot, joita lähdettiin tarkistamaan oli yli 8 viikon takaa, mutta jäljestystyylistä päätelleen olin melkoisen varma, että karkuri oli ollut alueelle pitkästi noiden havaintojen jälkeenkin eli tuoreella oltiin. Jäljestys loppui kuin seinään ja ilmaisu oli ponteva ja erehtymätön. Ja eikö uusi laputuskierros poikinut uusia näköhavaintoja samalla selvisi, että Ipen osoittama suunta oli just eikä melkeen. Yllä oleva kuva on palkkausbileistä ilmaisun jälkeen. Kotimatkalla pysähdyttiin lokkaamassa muutama kätkö ja poikettiin upeilla kirkkoraunioilla. Ipen ilmeestä päätellen siellä kummitteli.

Isänpäiväviikonloppu vietettiin tietenkin Karstulassa, jossa intoiltiin vihdoin ja viimein hommatusta riistakamerasta. Karhu oli käynyt nyysimässä kaikki supikoirille ja ketuille tarkoitetut hirvenpäät männäviikolla, niin johan oli äkkiä isänpäivälahja lyöty lukkoon. Haettiin lauantaina suppilovahveroita sunnuntaisen isänpäivälounaan alkukeitoksi ja samalla reissulla löydettiin karhunkakkaa. Ipe intoili pitkin metsää hämmentävän etäällä muusta porukasta. Normaalisti se pysyttelee aina näköetäisyydellä, mutta nyt siellä oli jotain todella mielenkiintoista. En tiedä mitä kaikkea se reissullaan haistoi ja näki, mutta mahtoi olla seikkailu - ainakin siihen malliin vipatti jalat ja silmät illalla kun uneksi taukoamatta.

Laiskottelun lomassa treenattiin tokoa. Miksi en ole ennen tullut ajatelleeksi, että kuormausliinasta saa oivallisesti ruutunauhan?! Ja että ruutu on nauhoilla huomattavasti helpompi juttu silmäkoiralle ymmärtää?! Meijän ruututreeni sujui siis kuin leikki. Lähetin sitä kolmesta eri ilmansuunnasta (se neljäs olis risujen polton jäljiltä yksi iso tuhkakasa) pitkästi yli kisamittojen takaa leikinomaisesti ja aina se löysi itsensä sinne. Joskus tosin jäi nauhan väärälle puolen, mutta kun odotti hiljokseen niin se rupes tsuumailemaan maata ja vaihtoi nauhojen keskelle itsenäisesti.

Tunnaria treenattiin muutamaan kertaan. Nameja on alkuasetelmassa enää muutama: yksi etualla "käynnistämässä" nenää ja pari kapuloiden välillä. Tosin tämä namitunnarin treenailu on aika mukavasti jo iskostunut Ipelle nenäliikkeeksi - mikä näkyy noudon räkäisyydessä, mutta korjaillaan sitä sitten kun nenävaihe on varma. Hyvää hiljaa tullee.

Ip' to the rescue!

Onni on, että juoksukieltoisella jalalla voi puolijuosta kävellä reippaasti liinan perässä! Meillä on taas keikkaa pukannut, viimeisen viikon sisään Ipe on jäljestänyt lähemmäs 10 kilometriä. Tänäänkin mentiin niin railakkaasti, että uuden karhea huomioliivi meinas jäädä piikkilanka-aitaan. Ois voinu käydä huonostikin, onneksi selvittiin vain saumavaurioilla. Karanneen jäljillä -kangasmerkki joutuu uusintaompeluun viikonloppuna

Lauantaina käytiin ratkomassa kolmen viikon takaista mysteeriä (etsintä #31). Ipellä vanha jälki tietää kovaa vauhtia ja nyt mentiin totisesti tukka putkella! Nelivetokiskontaa, hullusti tarkastelua - työnarkomaani oikein elementissään. Vajaa neljä kilometriä ja motivaatiota oli jatkaa vielä toinen mokoma, mutta pimeys yllätti. Sovittiin, että palataan tällä viikolla uudestaan paikalle. 

Tänään karautettiin sitten jatkotoimiin (#33), sain poikkeuksellisesti Henkan mukaan kartturiksi. Jälkitunnelmia kysellessä ainoa yllätys oli kuulemma se, kuinka kovaa se jäljestää. Nii-in..tää on aika kaukana pilkuntarkasta pk-jäljestyksestä. Vaikka täggäsin Instagramiin #tracking, niin oikeastihan kyse on trailaamisesta, ei trackkaamisestä. Reilu pari kilsaa jäljestettiin ja todettiin kartalta, että lauantain jäljestys + tämänpäiväinen yhdistettynä ympyröi teiden ja polkujen väliin jäävän metsäalueen. Tässä piilee tämän harrastuksen suola: koskaan ei voi tietää jäljestääkö koira itse jälkeä vai rengastaakoo se karkurin olinpaikan. Kartan- ja erityisesti koiranlukutaito on välillä aika kovilla. 

Yksi harrastuksen lisäsuola liittyy muuten yllä olevaan kuvaan. Kun lähet ajeleen (usein johki jumalan selän taakse), niin sitä tulee nähtyä ja koettua maakuntia ihan uudella tavalla. En minä esim. tiennyt, että Ylöjärven perukoilla, lähellä Ikaallisten rajaa on iso kalasavustamo. Kotimatkalla oli pakko poiketa ja lounaslohen lisäksi ostin savustettuja muikkuja koirille. Oli nelikolla suut muikeena herkkumuikuista! Lisäksi etsintäkeikat mahdollistaa loistavasti sellaisten kätköjen hakemisen, missä ei tulis muuten mieleenkään käydä. Monta kärpästä yhdellä iskulla.

Se kaikkein hienoin suola on tietenkin se puhelu, kun karkuri on kotiutunut. Kuten onnekkaasti kävi eilisen etsinnän (#32) jäljiltä, jossa Ipe jäljesti joen vartta pitkin kohti Seitsemisen kansallispuistoa. Varsin selkeää työtä ja ensimmäinen ilmaisu tuli jo melko kaukaa. Rohkaistuna (ja pienen välipalkan voimalla) eteni kuitenkin vielä jonkin matkaa, kunnes ilmaisut ja palkkapyynnöt alkoi tulemaan liinanmitan taajuudella. Oli pakko uskoa, että lähellä ollaan. Kuten niin monessa muussakin tapauksessa oltiin "en usko, että se menisi tänne, ollaan etsitty ihan toisaalta" -ilmansuunnassa. Tehokas hajujälki ilmaisupaikalta kotiin ja kas, koira on pihassa seuraavana päivänä! Ei se toki läheskään aina ole näin ruusuista, mutta silloin tällöin kun sattuu näitä napakymppikeikkoja kohdalle, niin antaahan se uskoa ja voimaa tähän hommaan.

Joutenolon sietämätön keveys

Ryhmäkuva!

Justiinsa kun pääsee niille vaiheille, että uskaltaa toivoa akillesvaivan olevan pian historiaa, niin kannattaa tehä semmonen napakka ja vauhdikas syväkyykky! Lääkärin kautta uudestaan sairaslomalle ja lähete ultraan varmistamaan, ettei vaan ole repeämään. *hakkaa päätä seinään*

Mistä pääsemmekin seuraavaan ajankohtaiseen aiheeseen: liikuntakielto ja neljä koiraa. Ja se siitä aiheesta.

Vielä eilen, kun kaikki oli paremmin, tehtiin Ipen kanssa nopea etsintä (#30) tuossa tien toisella puolen. Näin tiistai-iltana ruusunmarjapuskassa pienen kissan, jonka omistajaa olen yrittänyt selvittää. Yksi potentiaalinen tuli sitten eilen hajun kanssa paikalle ja koitettiin, että osuuko arpa vai ei. Vain koira tietää sen, sillä tällä kertaa viesti ei tullut ihan laajakaistaa pitkin perille, hivenen epävarmaksi jäin. Selvä tyhjä se ei ollut, mutta jotain outoa jäljestyksessä oli. En tiedä, voiko kodin välitön läheisyys vaikuttaa jotenkin etsintään tai se, että tempaisin koiran kiireellä suoraan liinan päähän pitkän työpäivän jälkeen. Mene ja tiedä. Loukku tuolla nyt joka tapauksessa on, katsotaan minkälainen kissa sinne on mennäkseen.

Agilityyn akilles ei ole vielä taipunut (ja tällä menolla en uskalla edes ajatella, milloin pääsen taas kentälle...), mutta sepä ei estänyt Ipeä treenaamasta keskiviikkona. Mappe haki siskolikan mukaan treeneihin ja Islander oli käynyt kuulemma aika kuumana. Oli huidellut kieliposkella ansaesteille...kuullostaa hirveen rattosalta. Kiitos joka tapauksessa Mapelle Ipen aktivoinnista, pienikin apu on iso apu tässä tilanteessa. <3

Meiltä jäi tämän illan tokotreenitkin väliin. Ja muutama etsintä on pakko perua. Miten paljon voi harmittaa?! Lisäksi mietin sitä, että miksi mahdollisuus täydelliseen laiskotteluun, rästileffojen ja -sarjojen katselu ja herkuttelu tuntuu väkinäiseltä juuri silloin kun siihen olisi mitä parhain mahdollisuus?

Kaikesta huolimatta aurinkoista viikonloppua!

(Vois ne asiat huonomminkin olla.)

Ohjattua ohjattua

Eilen oli varsin historiallinen päivä, sillä me aloitettiin ihan oikeissa tokotreeneissä. Siis kouluttaja ja treenikaverit ja kaikkee! Siitä on hetki aikaa, kun ollaan oltu ohjatuissa treeneissä - Ipe oli silloin ehkä häävin vuoden ikäinen. Mutta meillä kävi tosiaan munkki ja päästiin valmennusryhmän kouluttamaan ryhmään eli meidän perään katsoo koko talven seuran tokokerma. Vaatimattomasti ensimmäisenä kouluttajana maajoukkue-Anu.

Treeniaiheena oli ohjattu nouto. Ipe on tehnyt oikeastaan vaan merkkiä, suuntia vähän namialustoilla. Mun tokotreenaaminen kaatuu usein epäoleennaisiin ja oleennaisiin pikkuseikkoihin, kuten sääntöepäselvyyksiin jne. Mitä käskyjä pitää/saa antaa? Kuka niitä sääntöjä oikeasti jaksaa lukea? Noh, selvispähän nyt sekin, että merkille pitää pysäyttää ja suuntakäsky saa olla esim. vasenhae. En kyllä tiedä vielä, että tulenko käskyttämään pelkkä hae vai pelkkä suunta vai molemmat. Onko jollain preferenssiä?

Keskityttiin kuitenkin vain merkkiin ja sille hakeutumiseen häiriöistä huolimatta. Merkkiä ei olla tehty taas miesmuistiin, joten siihen nähden se meni sinne ihan mallikkaasti. Paikka oli vähän etäällä, joten sitä täytyy lähteä hiomaan lähemmäs merkkiä. Rintamasuunta oli kuitenkin ihan kelpo. Sitten otettiin haastetta lisäämällä "kapulat" eli lelut molemmille puolin, merkin kanssa samaan linjaan. Merkki unohtui sen siliän tien ja hervottoman kokoinen silmälukko iski päälle. Kamala tuijotus leluun, ei tullut kuulonkaan että olisi kyennyt tekemään mitään järkevää siinä hetkessä. Hyvänä neuvona saatiin rikkoa huomio käskyttämällä esim. seuruuseen tai maahan. Palkkailin jonkin verran myös pelkästä kontaktista. Parilla ekalla "merkki" -käskyllä syöksyi suvereenisti lelun kimppuun. Muutamalla huomautuksella luopui siitä ja haki merkin, vaikkakin hitaanlaisesti. Vaikeutettiin heittämällä lelut merkin viereen, jossa hiffasi mukavan nopeasti, että merkki on merkki. Lopuksi palattiin kapulapaikkoihin ja oikein haetusta merkistä vapautin lelulle, mutta nyt se ei enää tiennyt saiko siihen oikeasti koskea vai ei. Tyyppi oli ihan ymmyrkäisenä ja oli oikein silmin nähden huomattavissa, kuinka kovaa sillä päässä raksutti.

Lopuksi otettiin toisen ryhmän kanssa yhteinen paikkamakuu. Tais olla lähemmäs 15 koiraa rivissä. Meidän viimeisin koemainen paikkamakuu on tehty viime joulukuussa eli on siitä hetki aikaa. Meni ekasta alas, vaihtoi lonkalleen ennen kun kerkesin edes piiloon. Oli suhteellisen rauhallinen, tuijotti piiloa ja kääntyi kyllä katsomaan Anua kun käveli häiriönä koirien välistä. Palatessa katseli hieman jopa hätääntyneen näköisenä muita ihmisiä ja haki katseella selvästi mua. Jotenkin se yli kymmenen ihmisen "ilmestyminen" sekoitti sen ja hukkasi mut silmistään. Tajusi vasta kun olin ihan lähellä ja huojentui silmin nähden. Menin ite niin epävarmaksi sen hapuilevasta katseesta, että eikö se noussut sivulle jo pitkästi ennen käskyä. Vaikka meillä on ollut varmat paikkamakuut aina, niin tunnistan kyllä tämän kohdan meidän heikoimmaksi lenkiksi. Se hetki kun palaan koiran viereen ja odotetaan ksäkylupaa. Se on piinaava. Vaatii siis treeni.

Hauskat treenit ja oon jo ihan älyttömän innoissani tulevasta kaudesta. Tiedän, että tuun saamaan niin paljon hyviä neuvoja ja ideoita treenaamiseen, että motivaatio kasvaa aivan varmasti. Isoin ongelma on kuitenkin ollut aina se, etten osaa varioida ja haastaa koiraa siinä määrin kuin olisi tarvis. Sen vuoksi meidän treenaaminen on ollut tylsää ja yllätyksetöntä.

Jäyhä Jököttäjät

Tänään päästiin taas etsintöjen makuun. Viimeisestä on jonkin verran aikaa, sen susikeikan jälkeen uskaltauduttiin onneksi suhteellisen pian helpolle ja hyvällä sykkeellä vedetylle keikalle (etsintä #27), joten suurempia traumoja ei ainakaan koiralle jäänyt. Saatiin hyvä peesaajakin matkaan, kun Nassu lähti liinalainan lisäksi seuraamaan etsintää.

Aamulla haettiin Pirkanmaan kissoja oikein olan takaa. Ensin Pirkkalassa (#28) ja heti perään Kangasalla (#29). Etenkin Kangasalla Ipe teki hommia rautalangasta vääntäen, joten ei jäänyt epäselväksi karkurin mahdollinen olinpaikka. Rengasti isohkon pellon ja ilmaisi sen kolmesta eri ilmansuunnasta. Peukku Ripelle!

Täytyy kyllä sanoa, että varsin on onnellisen näköinen koira kun se on kolmen viikon totaalilepo-100km vaellus-totaalilepo -vaiheen jälkeen päässyt käyttämään päätään ja nenäänsä. <3

Reality check

Kiitos kaikille ihanille, jotka osallistuitte meidän AVAriemuun jättämällä kommentin edelliseen postiin, ne lämmitti mieltä jokainen. Varsinainen valiohuuma päättyi vähän ennen aikojaan, kun maanantaina palattiin arkeen tiukasti kiinni ja kohtasimme odottamattoman vastoinkäymisen.

 

Satakunnassa oli hommia. Rutiinietsinnän jälkeen (#25), mentiin 9 vrk vanhalle jäljelle (etsintä #26), josta ei meinannut tulla mitään. Ipe ilmaisi jo heti lähdössä ja eteni todella nihkeästi. Liinanmitta ja palkkapyyntö, liinanmitta ja palkkapyyntö. Jouduin koko ajan rohkaisemaan sitä eteenpäin, joten jossain vaiheessa otin liinan pois ja katsoin mitä se tekee vapaana. Jatkoi hommia, mutta levottomasti touhotti kaikkea muutakin. Olin ihan ymmälläni, että mitä ihmettä tässä jutussa nyt on. Arvelin, että ehkä jälki on niin pitkä, ettei vaan lähde hommiin sen vuoksi. Ajokoira kerkeää 9 päivässä vaikka kuinka kauaksi.

 

Autolle palatessa päätettiin vielä käydä tsekkaamassa tutkapannasta saatu viimeisin lokaatio ihan nollapisteenä. Alkuperäisessä lähdössä oltiin noin 150 metrin päässä, mutta ajattelin että kyllä se jäljen nostaa metsästä jos niikseen on. Nollapistettä kohden Ipe eteni varsin reippaasti ja gps:n osoittaman pisteen läheisyydessä Ipe ilmaisikin taas, nyt päinvastaiseen suuntaan kun aiemmin. Mitä ihmettä? Päästin koiran vapaaksi ja oltiin palaamassa autolle, kun Ipe jähmettyi kuin seinään ja haisteli vimmatusti kaula pitkällä. Kamalan kiinnostuneena, muttei kuitenkaan halunnut edetä nenän suuntaan, vaikka pyysin. Niimpä minä menin edeltä katsomaan mistä oli kysymys... (Kuvavaroitus!)

 

En ole niin naiivi, ettenkö kuvitellut koskaan joutuvani tällaiseen tilanteeseen tässä hommassa, mutta pakko myöntää että järkytys oli suurempi kuin olin kuvitellut. Ehkä tilanteen kamaluutta korosti etsittävän koiran kohtalo ja se näky, joka metsässä odotti. Jälkeenpäin ymmärsin Ipen oudon käytöksen ja sen, että se ilmaisi joka kerta selkä maaliin päin. Ilmeisesti se oli rauhoittava ele vaikeassa tilanteessa.

 

Kenties ajan kanssa osaan olla onnellinen siitä kiitollisuudesta, jonka koiran perhe koki meidän työstä. Näissä tilanteissa se surullisinkin vastaus on yleensä toivotumpi kuin loputon epätietoisuus. Ipen herkkyys on ollut aina hyvin tietoinen asia, mutta tällaisena hetkenä se näkyi liikuttavan kouriintuntuvasti: Normaalisti se ei ole kiinnostunut etsinnöissä mukana olevista vieraista ihmisistä, käy ne aluksi haistamassa ja on sen jälkeen aika välinpitämätön niitä kohtaan. Tällä kertaa etsinnän päätyttyä hyvin poikkeukselliseen tunnelmaa, se hakeutui vuoroin jokaisen luo oikein kainaloimaan ja painoi itseään syleilyyn - ikään kuin se oikeasti tiesi, miten surevia lohdutetaan. On se vaan aika ainutlaatuinen koira. <3 



Kuka riemun löytää, sen pitäköön!

Tiedätte varmaan, mitä tämän näkönen sääennuste lupailee? No KESÄLOMAA tietenkin! :DD Mulla alkoi LOMA ja ihan sama vaikka satais lietettä ja rusinoita niin aion olla niiiiin onnellinen siitä, että mulla on LOMA! Lomalomaloma. En tee yhtään mitään sellasta mikä ei juuri sillä hetkellä tunnu kivalta. Ensimmäisen viikon ryvetyn koirien kanssa maalla, eletään kun siat pellossa ja nautitaan siitä, ettei tarvi kammata tukkaa. Metsät on täynnä jo kaikkea jännittävää ja jos säiden armoille jäädään niin keskitytään jäätelöön ja herneenpalkoihin, elokuviin, Frendeihin, lukemattomiin kirjoihin ja päiväuniin - saunomista unohtamatta.

Ennen keskisuomentumista käydään hilpasemassa muutamat kisastartit Lempäälässä. Keskiviikkoisten treenien perusteella odotettavissa on ylitsevuotavaa agilityriemua. Can't wait! Treeneissä Ipe sai ihmisnuolesta niin osuvasti rintaansa, että sillä virtapiikillä jaksoi sinkoilla ennennäkemättömiin tajuuksiin. On se vaan aika kultanen koira. Huolimatta pienistä kommunikointivaikeuksista suoriuduimme treeniradasta varsin onnistuneesti. Tekeminen tuntui hyvältä ja meillä molemmilla oli hirveän kivaa koko ajan. 

Tänä aamuna käväsimme jäljestämässä erästä kissakarkulaista (etsintä #24). Varsin oli selvät kuviot ja voisin vaikka vannoa, että melkosen lähellä oltiin maalia. Niin jokeri-ilmeellä veti semmosen kulman, että arvasin heti sen yrittävän poispäin maalista. Liinanmitan veteli menemään kunnes annoin vähän "haluatko lukita vastauksen?" -pitoa, niin palasi kieliposkella takaisin. Kun viimeisenä vaihtoehtona lähti lopullisen ilmaisun suuntaan niin mentiin semmosta mateluvauhtia maavainulla, että oltiin oletettavasti jo aika kuumalla jäljellä. Tuolla koiralla on vielä sellaista omituisen pyhää kunnioitusta kissoja kohtaan, ettei kovin rehvastellen niitä normaalioloissakaan lähesty.

Lopuksi Jonnan toivottamana rumpujen pärinää ja ikinälkäistä elämää kaikille - olittepa töissä tai lomalla. Tää on niin huippu biisi. <3 Vahvasti mukana elämän sountrackillä.

Laatuaikaa

Mammakaverit toisinaan julistavat facebookissa viettävänsä laatuaikaa, jos ovat liikenteessä vain yhden lapsen kanssa. No meillä on nyt sitten vietetty laatuaikaa kuopuksen kanssa, kun kääpiöt on Karstulassa ja mies Viitasaarella. Ipen ja minun kahdenkeskinen viikonloppu on sujunut rauhallisen viipyilevästi, mutta kuitenkin antaumuksella asioiden kanssa, joita kohtaan tunnemme intohimoa. Eli lyhyesti syödessä ja uidessa.

Ihan vähän treenasimme tokoa torstai-iltana. Kamalan kätevää jättää koira pihalle paikkamakuuseen ja kipaista kolmannesta kerroksesta autonavaimet ja autosta tunnarikamat sillä välin. Tehokkuus ennen kaikkea. Tunnarin kanssa olemme edenneet varsin rauhallisesti, edelleen tehdään pelkkää namien etsintää kapuloiden joukosta. Oman kapulan haistamisesta palkka. Kriittisin kohta, eli se miten siirrytään haistelusta nostoon ja noutoon, on edessä. En halua hätäillä. En ole keksinyt edes hyvää käskysanaa vielä. Annetaan asian hautua. (Ja samalla laadin anomusta Kennelliitolle, että voisko tunnistusnoudon suorittaa vaihtoehtoisesti kävyillä...)

Eilen töiden jälkeen lenkkeiltiin Messukylään, jossa käytiin tarkistamassa yksi näköhavainto (etsintä #24), joka oli todella tyhjä. Ei epäilystäkään. Etsinnästä #23 en ole muistanut edes raportoida, se otti paikkansa jo muutama viikko sitten kun työkaverini burma katosi. Ipe oli virkaneitinä paikalla ja vei oitis aution maatilan pihaan, josta miukulainen muutama yö myöhemmin loukutettiin. Ipe oli hurjan taitava.

Tänään töiden jälkeen (5 more days and then I'm done!) heitettiin herneet reppuun ja kickailtiin Kauppiin. Oli melkosen kuuma, joten jätin vetovaljaat kotiin ja jolkoteltiin normivaljaissa ilman vetoapua. Hikihän siinä silti tuli. Onneksi Näsijärven lempeät aallot vilvoittivat matkalaisten oloa - viilennystauko venähti yli tunnin pituiseksi. Aika kului huomaamatta rantakalliolla istuskellessa ja herneitä syödessä. Ipekin halusi. Pikkuiset herneet pomppivat kalliota pitkin kun karvanaama rouskutti herneenpalkoa onnellisena. Pthyi - kuka niitä herneitä nyt söisi!

Kotiin palatessa meillä oli agenda selvillä - Frendit-maratoni ja jäätelöä. Jossain kohtaa iltaa taisin tehdä uuden henkilökohtaisen ennätykseni: Ben&Jerry's-purkki 24 minuutissa (= The One with Tiny T-Shirt -jakso). Sanottakoon, että minunkin paitani tuntui sen suorituksen jälkeen melko tinyltä. Oli pakko lähteä keventämään oloa iltalenkille ja ihmettelemään ihmisten perjantai-illan touhuja. Jollain ihan oikeasti on sosiaalista kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa! Pimenevässä illassa oli eräänlaista maailmanlopun kesänlopun tunnelmaa - jostain kaukaa kantautui live-puNkkia ja joku huuteli hävyttömyyksiä megafoniin. Lisäksi yllätimme liian monta puskapissaajaa lenkin aikana. Ihanaa laatuaikaa.

Highs and lows

Aamulla kisoihin. Tai aamulla ja aamulla...klo 12 oli eka startti ja kotikisat. Komiasti vaan nukutti kymppiin asti. Näin unta, että meillä oli hirveästi lampaita.

Luomalan agirata oli mukavan rullaava juoksurata, ainakin minit sai päästellä ihan tosissaan menemään. Oli hyvä fiilis rataatutustumisen jälkeen ja starttinumero oli mukavasti ihan alussa, joten päästiin nopealla tahdilla tositoimiin. Ipe jumitti jotenkin erityisen paljon lelulle kun jätin sen maalisuoran taakse kauas kentältä. Oli jo varastamassa sinne kun mentiin odottamaan omaa vuoroa. Lähdössä kun käänsin katseen takaisin koiraan kakkos esteen takaa, niin siellä se seisoi possunaamari päässä ekan esteen takana. En tiedä, mitä nää hiippailujutut sillä on, mutta niitä on ollut muutamia ihan lyhyen ajan sisään. Pitää olla vähän varpaillaan tän vitsauksen kanssa. 3. putken taa piti tehdä persjättö, mutta rupesin jostain syystä jänistään ihan sikana ja himmasin takaaleikkaukseen. Siinä vaiheessa kun kuvittelin saavani koiran polville, niin sen nenä vasta pilkistikin putkesta... Saatiin kuitenkin mukava raivo päälle ja mentiin kunnon käskytyksellä - tuntui, että juoksinkin ihan oikeasti jossain vaiheessa :D Kepeille ohjaus jäi vähän hilkulle, mutta onnistui kuitenkin. Pituuden ja putken jälkeen oli suora, jossa tuli paljon rimoja alas ja näkyi monen moista yritystä vaihtaa puolta. Päätin mennä sieltä mistä aita on matalin ja vedättää vaan koko ajan ja toivoa, että liike vielä hämyputken ohi. Hyvin män ja kääntyikin kivasti poispäinkäännöksellä. Puomilla tuijotti jo varsin rajusti lelulle päin, joten varmistin valssilla vaikka olin suunnitellut persjätön. Maltilla loppuu, vaan ei Ipen mielestä. Se oli jo niin fokusoitunut kaukana ja poissa silmistä olevalle lelulle, että vei viimeisen riman mennessään - VOI V***U! Voin kertoa, että hiukan söi naista!! Ja kiristi vaan entisestään kun tuloslistan mukaan viimesen riman lisäksi tipahti hyppysistä myös agi-serti. Jos ei muuta, niin me ainakin osataan karttaa noita sertejä ihan huolella.

Kokkosen hyppyrata oli ärsyttävä - oikeesti niin kökkö, että ketutti jo valmiiks. Lisäksi sain rataantutustumisen aikana aikaiseksi enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Videolta voi katsoa, miltä näyttää kun ohjaaja on henkisesti ja fyysisti ihan pihalla. 

Eteläpuiston kisat on kivoja, kun siellä pääsee helposti uimaan ja lenkkeilymaastot on kivat. Saapi samalla kuunnella livemusiikkia, kun Pyynikin kesäteatterilta raikaa Vuonna '85-musikaali. Lisäksi siellä saa agility paljon näkyvyyttä, kun vierestä kulkee vilkkaat ulkoilumaastot. Tänäänkin eräs eläkeläispariskunta katseli kiinnostuneina kisoja ja kysyi ohimennen, että "kuinka nuo koirat saa opetettua tekemään tuon pujotteluradan?" Eli kepit :D Eivät ehkä ymmärtäneet mitään muutamista esimerkkimetodeista, joista kerroin, mutta ymmärsivät varmasti, että se on lukuisten toistojen tulosta. 

Kisoista karautettiin suoraan erääseen Pälkäneen maalaiskuntaan, jossa oli määrä tarkistaa yksi näköhavainto (etsintä #22). Se on oikein karman laki, että pariin viikkoon on etsintäpuolelle aina ihan hiljaista niin sitten kun päivystyspuhelin pirahtaa, niin se ei lakkaa soimasta. Pari koiraa kun on vielä lomalla, niin se tarkoittaa sitä, että pitäis olla useammassa paikassa yhtä aikaa.

Viime sunnuntailta tullut näköhavainto oli ihan selvästi väärä. Paikka oli tyhjä ja Ipellä on aika mukava tapa kertoa se. Tyhjien kanssa on käynyt jo pari kertaa niin, että se lähtee skannailemaan seutua, etenee maksimissaan pari sataa metriä, sitten se pissaa ja palaa autoon. Ei ilmaise mulle mitään, vaan pyyhältää ohi suoraan autolle ja tänäänkin tökkäsi kuonollaan auton kylkeä. "Lähdetään, ei täällä ole mitään".
Omistaja pyysi, että mentäisiin paluumatkalla koittamassa yhtä näköhavaintopaikkaa, jossa oli nähty karkurin näköinen koira toukokuun alussa. Havainnoista on siis 7-8 viikkoa aikaa, joten sanoin rehellisesti, että se on todella pitkä aika. Oon kuitenkin joskus kuullut, jonkun jäljestäneen 8 viikkoa vanhaa jälkeä ongelmitta, joten en torpannut ajatusta. Lisäksi se oli vähintä mitä voitiin tehdä - oltiinhan me tunnin verran ajeltu paikalle, joten olis ollut tylsää käydä paikalla vain muutaman minuutin takia.
Kun päästiin tähän toiseen paikkaan, niin huomasin jo autosta otettaessa, että täällä on jotain. Ipellä oli suunta selvillä ennen kun olin saanut liinaa kiinni. Hajua ei tahtonut edes ottaa, vaan lähti liikkeelle varmasti. Ja niin me mentiin. On toki mahdollista, että koira on käynyt alueelle vielä havaintojenkin jälkeen, mutta viimeisimmät varmat havainnot tuosta taajamasta oli tosiaan toukokuun alusta! Käsittämätöntä - oikeasti. Jäljestettiin reilu kilometrin matka ja tsompailtiin ihmisten pihojen läpi. Jossain vaiheessa otti voimakkaasti ilmavainua ja teki selvän ilmaisun. Suorastaan mysteeristä, millaisiin suorituksiin koira nenänsä kanssa pystyy.

Kesäinen kesäkuu

Kesä menee niin kovaa, ettei blogi pysy perässä. Hyvän tähden, ensi viikolla on jo juhannus! Gradu taputeltiin kesätelakalle ja työkuviot täytti kalenterin kertaheitolla. Iltasella sitten juostaan treeneissä tai kouluttamassa tai etsinnöissä tai vaikka missä.

Reilu viikko sitten sunnuntaina heitettiin etsintäkeikka (#20) Pirkanmaan rajalla, jossa tehtiin varsinainen hellesuoritus. Ajattelin, että kun lähdetään oikein aikaisin aamulla, niin tarkenee jäljestää. Ei tullut mieleen, että ennen kymmentä olis jo +26 astetta... Lääh ja puuh - oli muuten kovaa hommaa! Onneksi olin varautunut nesteytysjuomalla, niin sain juotettua Ipeä noin 10 minuutin välein. Toinen veti ihan kieli vyön alla noin 3 km. Vauhtikin oli varsin rehvakka, koska jälki oli noin viikon vanha. Onni oli loppupulahdus jokeen. 

Keskiviikkona oli mun koulutusvuoro valkkutreeneissä, mutta vähäisen osallistujamäärän vuoksi saatoin ottaa Ipen mukaan muistelemaan kontakteja. Tehtiin vain muutamia toistoja, laatu korvasi määrän. Siinä oli meidän viimeistelyt isoja kisoja varten. Treenien jälkeen ajeltiin suorilta Hervantaan hommiin (etsintä #21). Sää oli onneksi vähän viileämpi päivällä yli pyyhkäiseen ukkos- ja kaatosadekuuron vuoksi. Jälki oli suhteellisen tuore (12 h), joten vauhti oli verkkaisampi ja matkalla oli muutama pähkinäkin purtavaksi. Esim. sillan yli oli merkillinen jäljestää, kun sade oli pyyhkäissyt jäljen sillan alle. Oli siinä paimenella pohtimista! 3½ kilometriä hommia, jonka jälkeen aletttiin olla jäljestyksestä päätellen jo varsin lähellä. Teholaputus alueelle ja seuraavana aamuna tuli viesti, että koira oli löytynyt laputuksen ansiosta. Hyvä Ripelius! <3

Viikonloppuun asti on tarkoitus pitää tuo kisakoira jos ei nyt ihan pumpulissa, niin ainakin erikoishellässä huomassa. Sehän ois kiva kaahottaa nenä poskelle juuri ennen sm:iä. Huomeaamuna käydään fyssarilla tsekkaamassa rangan suoruus (vai kierous?) Ollaan ainakin yritetty edesauttaa rangan kuntoa letkeillä kickbikelenkeillä. Ipen saa vissisti ravilenkille mukaan, kun lupaa välilaskun Näsijärveen.

Viikonloppu vietettiin enemmän tai vähemmän järvessä. (*Maalailee piruja seinille hotspoteista ja vesihännistä...*) Maalaisriehuminen tarkoitti pellehyppykoulua veneestä ja laiturilta käsin. Muuten uitiin rauhallisen tasaisesti aamusta iltaan. Ei tuo koira kovin montaa tuntia viikonlopusta ollut täysin kuivalla turkilla. Ipe on myös innokas saunoja, se tulee alalauteelle makoilemaan, nuolee jalkojaan ja märkää laudetta pitkään ja hartaasti. Tosin vielä innokkaammin se lähtee takaisin järveen. Ensimmäistä kertaa tänä kesä Pääjärven vesi oli niin lämmintä, että siellä tohti ihan oikeasti lutrata itsekin. Ah, kyllä Suomen kesä on vaan hienoa. <3

Kone

Muistan joskus haaveilleeni siitä, että olis kiva onnistua enemmän kun epäonnistua. Siis mitä tulee agilityyn. Mietin, että saavutetaankohan me koskaan sellaista tekemisen tasoa, jossa voin luottaa koiraan ja olla huolissani vain omasta osaamisesta. Viime aikoina olen saanut maistiaisia siitä utopiasta. Oliko aika vain  kypsä vai onko universumin pimeä energia saavuttanut tasapainon, mikäli lie - mutta meillä menee aika kivasti.

Osoituksena esimerkki eilisistä treeneistä. Vauhtiteemalla viisi ratapätkää, "nopeimmat voittaa" -periaatteella. Me tehtiin koko kahden tunnin treenin aikana kaksi(!) mokaa. Ensin ohjaajan piikkiin puolihuolimaton keppien aloitus ja lopussa tipahti yksi rima. Kenties kuumuudessa jo hapotti ja vedätin aika raakasti, joten sallittakoon pieni lapsus. Meininki oli koko ajan hyvä, Ipe oli todella hienosti kuulolla siitäkin huolimatta, että sai odotusajat riekkua menemään lelunsa kanssa.

Agility tuntuu tällä hetkellä niiiiin hyvältä. Uuh. Toki ymmärrän, ettei tilanne tule olemaan staattinen, jonka vuoksi nautin tästä hetkestä sitäkin enemmän! Sormet ristiin, että koira pysyy kunnossa ja meidän paras kisakunto on vasta edessäpäin.

Treenien jälkeen piisasi vielä energiaa, joten käytiin kotimatkalla hoitamassa virkavelvollisuuksia ja jäljestettiin taas kissaa (etsintä #19). Kropan jäähdyttely hoidettiin heti treenipaikalla, mutta pää jäähty kivasti parin kilsan taajamajäljellä. Tiheään asutulla omakotitaloalueella oli häiriötä jos jonkinlaista, mutta nenä keskittyi vain työntekoon. Aika konemainen sankari tuo pörrö osaa olla. Neljä vuotta sitten kun meillä oli pieni ja pumpulinen pentulapsi täällä ja ihmeteltiin, mihin kaikkialle meidän tie sen kanssa vie, niin en olisi osannut kuvitellakaan, kuinka hieno harrastuskaveri siitä tulee.

Yritän hillitä itseäni, etten rutista tuota ihanuutta hengiltä.