s h o u l d a w o u l d a c o u l d a

Jo perinteeksi muodostunut hetki istahtaa alas ja summata kulunut vuosi yhteen. Oon oppinut eräältä rakkaalta ystävältä, että ilon kautta elämä ja arki sujuu ihan hirveen paljon kivemmin. Kesti kauan kääntää se sisäänajettu, suomalainen melankolisuus jatkuvalle auringonpaisteelle, mutta kun siihen pääsee kiinni edes hetken verran niin siitä ei haluais millään päästää irti. On kuitenkin pakko myöntää, että tämä vuosi on ollut aikamoinen koetinkivi little miss sunshine -asenteelle. Vuosi sitten uusivuosi vaikutti olevan toivoa täynnä, mutta alkuvuoteen mahtui muutama iso suru ja menetys. Ritan kuolema oli omalla tavallaan helpotus, mutta ikävän kanssa eläminen ei ollutkaan niin helppoa. Kevättä ja kesää kohden arki alkoi olla huomattavasti valoisampaa, tielle sattui muutama ihan huikea kokemus, joiden avulla hymyä riitti pitkään. Syksy tuli ja puolikuntoinen nilkka pisti jäihin odotetun talvikauden agilityssä ja tokossa. Kun minä aloin olemaan kunnossa, niin sattui joku epäonnekas haaveri treeneissä ja Ipe ontui etupäätään. Sitä vaivaa korjaillaan edelleen. Ja kuin kirsikkana kakun päällä, Unnan suolitukos ja sen aiheuttama epätietoisuus ja stressi kruunasi kiireisen joulukuun.

Jossittelu ei auta mitään. Se ei tee tehtyjä tekemättömäksi tai tekemättömiä tehdyiksi. Joten todettakoon vaan, että se mikä ei tapa, se vahvistaa. Ja luojalle kiitos joululomasta!

I S L A
Agilityn osalta ensi kesän SM-kisat eivät tällä tulostasolla tunnu kovin realistiselta. Totta puhuakseni, en oikein tiedä onko arvokisat edes meidän paikka, jos tuplanollan tekeminen on ollut ylivoimaista. Senpä vuoksi agilitylle (joka edelleen on meidän ykköslaji) asetetaan kokonaisvaltaisia tulostavotteita vain ja ainoastaan henkiselle suorittamiselle. Meidän tavoitteena ensi vuodelle on löytää tasapaino. Tasapaino suoritusten mentaalipuoleen. Haluan kokea yhä useammin sen tunteen, kun minun ja koiran yhteistyö on...ei ehkä saumatonta, mutta vaivatonta, luonnollista ja helppoa.
Osatavoitteena se, että kun huomaan jonkun toistuvan ongelman, niin puutun siihen. Eli omatoimitreenaamisen aktiivisempi ja suunnitelmallisempi toteuttaminen.
Etsijäkoiratoiminta on kiilannut jo kakkoslajiksi. (En ylläty, jos se jonain kauniina päivänä on jo ykköslaji.) Tämän lajin suhteen meillä on hyvin yksiselittein tavoite: oppia uutta ja kehittyä yhä paremmaksi. Lajissa ei SERTejä jaella, mutta yksikin löytynyt karkulainen ja se omistajan pohjaton kiitollisuus on sata jänistä enemmän kun yksikään valionarvo. Tosietsintöjen lisääntyessä on muistettava suunnitelmallinen treenaus ja ennen kaikkea se, että osaa ja pystyy haastamaan koiraa juuri sopivasti. Treenien monipuolinen toteutus vie toivottavasti eteenpäin ja tekee meistä toivottavasti yhä käyttökelpoisempia tosietsijöitä.
Toko Kyllä minä niin mieleni pahoitan, jos menen kirjoittamaan jotain sellaista, mitä kadun sitten ensi syksynä. Eli täytynee luopua siitä luokka/vuosi-kehitysvauhdista. Olkoon tavoitteenamme nyt vaan tuo VOIttajan selättäminen.

A G I L I T Y kulki melko kuoppaista tietä alkuvuoden, kunnes keväällä tapahtui jotain ja yhtäkkiä niitä nollia rupes tulemaan. Ensin tehtiin vähän rumempia nollia ja sitten alettiin tekemään jo ihan kelpo nollia. Toukokuussa olin vielä täysin varma siitä, ettei meillä ollut mitään asiaa sm-kisoihin, mutta Purinalla kävi joku ihan posketon munkki ja saatiin, ei pelkästään toivottomalta tuntunut tupla, mutta myös tripla! Samalla menolippu Kirkkonummelle. Sm-kisat meni ihan kokemusta hakiessa, vaikka onnistuttiin kenraaliharjoituksissa vetämään aika hyvä setti. Sija 11. yli sadan maksin porukassa oli Ipelle ISO juttu.

Kesän yksi hienoista agilityhetkistä oli Ylöjärven Agirodussa, jonne mentiin ilman mitään odotuksia ja yhtäkkiä oltiinkin isolla kentällä, yleisön kannustaessa ja kuuluttajan selostaessa vetämässä mutkattomasti sujuneen karsintaradan jälkeen finaalirataa. Vaikka finaalin kohtaloksi koitui yksi ylimääräinen taka-askel, niin fiilis oli silti ihan huikea! Noilla kahdella radalla pääsin lähimmäksi sitä palkitsevaa yhteistyön tunnetta ja urheilujännitystä, jossa ei hannailla vaan mennään riskillä...vaikka sitten reisille. Mitään en tekis toisin.

Lisää euforiaa oli luvassa vielä syyskuun alussa, jolloin tavallisen toimiva kyläkisa Nokialla muuttui valiojuhlaksi. Radat oli tasaisen toimivia, muutamia kauneusvirheitä siellä täällä. Ei parasta fiilistä, mutta jotenkin luontevaa ja vaivatonta. Hienointa oli kuitenkin se lopputulos, joka oli ollut jo yli neljä vuotta yksi isoista unelmista ja tavotteista, saada Ipestä AVA. Aika hunajaa! Tosin tuon jälkeen agility on erinäisten sairaslomien vuoksi ollutkin lähes tulkoon jäissä, joten onni oli saada ne puuttuvat sm-nollatkin Nokialla plakkariin. Katkonainen agilitysyksy ja -talvi on tuntunut tuhottoman pitkältä, mutta nyt näitä menneen kesän juttuja kelatessa huomaankin, että ehkä on ollut ihan terveellistä pitää vähän etäisyyttä esteisiin. Saatinhan me makiaa ihan mahan täydeltä jo kesällä.

J Ä L K I-vuosi on ollut vaiherikas ja ennen kaikkea opettavainen. Olen saanut paljon varmuutta siihen mitä tehdään ja luotto Ipeen on kasvanut. Tehtiin vuoden aikana reilu 40 keikkaa, joista muutama tapaus on jäänyt syystä tai toisesta mieleen. Maaliskuussa oli tietenkin se ihan käsittämätön tapahtumaketju, jollaista en koskaan kuvitellut tässä hommassa näkeväni. Tuon tapauksen turvin sitä pystyi sparraamaan aika paljon tsemppiä ja uskoa myös niinä kertoina, kun Ipe oli pyörittänyt mut tuhanteen umpisolmuun, enkä osannut lukea sitä. Vuoden varrella on saanut myös paljon sosiaalista varmuutta kohdata karkureiden omistajia ja ehkä tietynlaista ammattitaitoa myös siinä mielessä, että uskaltaa sanoa sen kun ei ole yhtään varmaan mistään. Koska emme koskaan voi olla täysin varmoja siitä, mitä karkumatkalla on tapahtunut, niin en voi myöskään koskaan sanoa satavarmasti mitään mitä epäilen Ipen kertovan. Niinkun olen usein omistajille sanonutkin, tässä hommassa ei ole sääntöjä - on vain poikkeuksia. Myös niitä ikävimpiä mahdollisia.

T O K O sai tuulta purjeisiinsa kun päästiin onnekkaasti valmennysryhmän kouluttamaan viikkoryhmään. Tässäkin lajissa säännöllistä treenaamista on syönyt terveydellisesti rikkonainen syksy ja talvi, mutta oon tällä vähäiselläkin osallistumisella saanut aika perustavanlaatuisia oivalluksia ja oppinut huomaamaan lajin hienouden. En voi enää täysin allekirjoittaa toko on tylsää -mantraa, sillä aiheuttaahan sen tietynlaista riippuvuutta ja kutkuttavaa jännitystä.

U N N A
Yksi pieni toive. Pystyä elämään taas yksi vuosi lisää epilepsian kanssa. Perjantaina on sterilisaation, joten vuosi aloitetaan heti kohdun verran kevyempänä, joka toivottavasti vaikuttaa myös hormoonitoimintaa kohtauksia vähentävällä tavalla. Unna on aina ollut niin villikortti, että sen kanssa ei auta muu kuin laittaa sormet ristiin.

 Huokaus. Tiikeriraitaa on koeteltu tänä(kin) vuonna oikein olan takaa. Kun epilepsia tuntuu olevan hallinnassa, niin sitten kulman takaa kurkistaa joku muu paholainen. Lähellä oli, että tämä vuosi olisi ollut Unnan viimeinen, joten sikäli pitää olla onnellinen, että tuossa se vielä kuorsaa kyljessä kiinni. Pieni superpallo.

F A N N I
Se luonnetesti ensi kesäksi, eiks jeh?
Agilityssä juostaan sillon kun huvittaa ja näytetään yhä kireämpi pipoiselle agilityväelle, että tuommosen tissinvälikoirankin kanssa voi harrastaa. Mistäpä tulikin mieleeni, että täytyypi laittaa ilmot menemään oman kylän kisoihin ensi sunnuntaille!
Mulla on ollut myös pieni ajatuksenpoikanen kypsymässä jonkun aikaa, että yrittäisin päästä Fannin kanssa Pirkanmaan Etsijäkoirien alkeiskurssille. Se kun tuntuu olevan nenänsä kanssa aika toimelias ja siinä on juuri sellaista munaa, joka sopii hyvin etsintähommiin. Ja sitä paitsi, se on jo erittäin kokenut maalikoira. :D

Luonnetesti jäi ja ikää tuli seitsemän vuotta plakkariin, joten se ovi on sulkeutunut. MH-kuvauskalenteria on kyllä jo selailtu...
Agilityssä kisailtiin  muutaman kerran. Nollakin saatiin, mutta jäätiin LUVAsta puoli sekkaa. Ja koska toisen epäonni on toisen onni, niin Fanni on päässyt tuuraamaan Ipea agitreeneissä. Pikkumusta on ollut aika tohkeissaan. Se on ehkä hauskin juttu ikinä, kun se kaahottaa suupielet korvissa menemään. Se, jos mikä saa hymyilemään.
Jotain jännää tosiaan saatiin aikaiseksi, kun Fanni aloitti kuin aloittikin etsijäkoirien alkeiskurssin. Ollaan tehty muutamia alkkarijälkiä, jotka on osoittaneet ettei chihuahua ole jälkikoirana mikään eilisen teeren poika! Huippuihanaa nähdä tuollanen minimaasturi niin täpinöissään, mutta samalla myös jännittyneenä ja vähän ymmällään siitä, mitä oikeasti saa ja pitää tehdä. Palkitsevinta on ollut nähdä ne välähdyksenomaiset hetket, kun se lamppu syttyy ja Fanni on luottanut itseensä.

F R I D A
Mitä niitä uudenvuodenlupauksia nyt onkaan? Laihduta, lenkkeile enemmän ja syö terveellisemmin. Nää sopii kaikki Fridalle oikein hyvin.

Frida on ainoa, joka on ylittänyt toiveet. Sen lisäksi, että se on onnistunut olemaan täydellinen laiskamato, siitä on tullut vanhetessaan entistä touhukkaampi ja iloisempi.

Kun päällimmäisenä mielessä on jokseenkin raskas loppuvuosi, niin äkkiseltään luulee jääneensä miinuksen puolelle. Mutta näin jälkikäteen tarkasteltuna kulunut vuosi ei tainnutkaan olla yhtään pöllömpi. Meillä oli paljon ihanan tavallisia touhuhetkiä koirien kanssa - juuri niitä joiden avulla jaksaa vaikeampienkin aikojen yli.

"Goals that are not written down are just wishes."

Osittain tulevan vuoden tapahtumat ovatkin vain toiveita. Asioita, jotka kohtalo kenties on asettanut kulkemaan omia uomiaan, välittämättä siitä millaisia ulkopuolisia toiveita tai pyrkimyksiä se kohtaa. Mutta sitten on myös todellisia tavoitteita. Asioita, joihin voin omalla suunnitelmallisuudella ja työllä vaikuttaa. On aika sanoittaa tavoitteet (ja toiveet).

ISLA
Agilityn osalta ensi kesän SM-kisat eivät tällä tulostasolla tunnu kovin realistiselta. Totta puhuakseni, en oikein tiedä onko arvokisat edes meidän paikka, jos tuplanollan tekeminen on ollut ylivoimaista. Senpä vuoksi agilitylle (joka edelleen on meidän ykköslaji) asetetaan kokonaisvaltaisia tulostavotteita vain ja ainoastaan henkiselle suorittamiselle. Meidän tavoitteena ensi vuodelle on löytää tasapaino. Tasapaino suoritusten mentaalipuoleen. Haluan kokea yhä useammin sen tunteen, kun minun ja koiran yhteistyö on...ei ehkä saumatonta, mutta vaivatonta, luonnollista ja helppoa.
Osatavoitteena se, että kun huomaan jonkun toistuvan ongelman, niin puutun siihen. Eli omatoimitreenaamisen aktiivisempi ja suunnitelmallisempi toteuttaminen.

Etsijäkoiratoiminta on kiilannut jo kakkoslajiksi. (En ylläty, jos se jonain kauniina päivänä on jo ykköslaji.) Tämän lajin suhteen meillä on hyvin yksiselittein tavoite: oppia uutta ja kehittyä yhä paremmaksi. Lajissa ei SERTejä jaella, mutta yksikin löytynyt karkulainen ja se omistajan pohjaton kiitollisuus on sata jänistä enemmän kun yksikään valionarvo. Tosietsintöjen lisääntyessä on muistettava suunnitelmallinen treenaus ja ennen kaikkea se, että osaa ja pystyy haastamaan koiraa juuri sopivasti. Treenien monipuolinen toteutus vie toivottavasti eteenpäin ja tekee meistä toivottavasti yhä käyttökelpoisempia tosietsijöitä.

Toko Kyllä minä niin mieleni pahoitan, jos menen kirjoittamaan jotain sellaista, mitä kadun sitten ensi syksynä. Eli täytynee luopua siitä luokka/vuosi-kehitysvauhdista. Olkoon tavoitteenamme nyt vaan tuo VOIttajan selättäminen.

UNNA
Yksi pieni toive. Pystyä elämään taas yksi vuosi lisää epilepsian kanssa. Perjantaina on sterilisaation, joten vuosi aloitetaan heti kohdun verran kevyempänä, joka toivottavasti vaikuttaa myös hormoonitoimintaa kohtauksia vähentävällä tavalla. Unna on aina ollut niin villikortti, että sen kanssa ei auta muu kuin laittaa sormet ristiin.

FANNI
Se luonnetesti ensi kesäksi, eiks jeh?
Agilityssä juostaan sillon kun huvittaa ja näytetään yhä kireämpi pipoiselle agilityväelle, että tuommosen tissinvälikoirankin kanssa voi harrastaa. Mistäpä tulikin mieleeni, että täytyypi laittaa ilmot menemään oman kylän kisoihin ensi sunnuntaille!
Mulla on ollut myös pieni ajatuksenpoikanen kypsymässä jonkun aikaa, että yrittäisin päästä Fannin kanssa Pirkanmaan Etsijäkoirien alkeiskurssille. Se kun tuntuu olevan nenänsä kanssa aika toimelias ja siinä on juuri sellaista munaa, joka sopii hyvin etsintähommiin. Ja sitä paitsi, se on jo erittäin kokenut maalikoira. :D

FRIDA
Mitä niitä uudenvuodenlupauksia nyt onkaan? Laihduta, lenkkeile enemmän ja syö terveellisemmin. Nää sopii kaikki Fridalle oikein hyvin.

Arkielämältä toivon joustavaa laumaelämää, leppoisia metsälenkkejä ja kokonaisvaltaisia sohvameditointeja. Pitkää ikää ja pinnaa. Peace out.

Asetan itselleni yhden tavoitteen:

Reflektointia retroperspektiivissä

Ei tullu maailmanloppua, joten on tilinteon aika. Vuosi 2012 alkaa olemaan finaalissa ja taas on touhuttu 12 kuukautta, 52 viikkoa ja 364 päivää. 364 kallisarvoista ja uniikkia päivä.

ISLA

"Ipe on päässyt 3-vuotiaan fiksuun ikään, mutta kypsymistä odotellaan vielä ainakin parisen vuotta tapahtuvan. Kasvattaja-Eve sanoi aika viisaasti, että ovat siinä mielessä kivassa iässä, että osaavat jo vaikka ja mitä, mutta kuitenkin kaikki mahdollisuudet on vielä avoinna. 

Agility ykköslajina tulee olemaan työn alla koko vuoden. Viime vuoden nousu 3-luokkaan oli jotenkin puhdistava etappi meidän uralla ja toivoinkin sen tuovan rentoutta menoon, mutta loppuvuoden kuntoutusjakso sotki vähän suunnitelmia. Nyt ollaan siinä pisteessä, että tuo koira tuntuu aikalailla oudolta ohjata ja hommat on vähän levällään. Päätavoitteena on siis saada kroppa kuntoon ja löytää se yhteinen sävel, joka jossain vaiheissa oli jo hyppysissä. Ja ennen kaikkea saada homma juuri niin rennoksi kuin se viime elo-syyskuussa oli. Osatavotteina on paljon hyppytekniikkaa, ohjaustekniikkaa ja estevarmuutta haastavissakin tilanteissa. Kesän SM-kisat eivät tällä menolla tunnu kovin realistilta, mutta kisoja käydään tammikuussa sen verran, että tunnustellaan jatketaanko kisaamista vielä keväälle. 

Tokossa odotellaan sitä kuuluisaa motivaatiota ohjaajalle. Pikkuhiljaa rakennellaan liikkeitä kasaan ja käydään voittaja korkkaamassa (mielellään jo kesällä). Sen lupaan. 

Jäljessä pyritään treenaamaan niin paljon kuin aikataulut antaa periksi. Toivottavasti päästäisiin alkuvuodesta treenaamaan jo niin, että voitaisiin käydä jatkokurssi jossain vaiheessa. Jos Ipellä säilyy motivaatio jäljestyksen suhteen, niin kyllä me ihan oikeiksi etsijökoiriksi tähdätään. Se ei ole kuitenkaan vielä tämän tai ens vuoden asia. Hiljaa hyvvää tullee."

Ipe on kun hyvä viini, se vaan paranee vanhetessaan! <3 Pian neljävuotias on semmonen ajatuksella toimiva eläin, jonka kanssa arki on kaiken kaikkiaan kovin huoletonta. Tuonne harrastusten saralle ajatukselle toimivuutta ei olla saatu jalostettua, mutta sehän vasta tylsää oliskin jos ei olis yhtään haastetta.

Ensinnäkin, oltiin patalaiskoja omatoimitreenaajia. Toiseksi, agilityvuosi oli muutenkin nihkee. Kesän korvilla oli ihan semmonen polte jo, että saatiin homma käyntiin, mutta sitten se pissi aina jostain nurkasta. 38 starttia, joista melkein joka viides oli niitä saakelin vitosia. Hyviä ratoja, mutta aina se pieni lipsahdus. Nollaratoja tehtiin viisi kappaletta, joka on luonnollisestikin aivan liian vähän. Ärsyttävintä on kaiketi se, että nollattomuuden suurin syy on korvien välissä. Teknisesti tuo koira on kuitenkin ihan kelpo ja vauhtikaan ei ole niin tähtitieteellinen, ettenkö kerkeäisi sitä ohjaamaan. Ongelma on vireydensäätely. Jos joskus on mäihällä itellä pää kasassa, mutta koira heittelee jo lähtöviivoilla papatteja, niin ei siitä tule mitään. Sitten on ollut taas niitä, että koira on kuuliaisempi kun katolilaiset, mutta oma työskentely on ihan toistaitoista.
Agilityvuoden huippuhetki sijoittui elokuulle, jolloin pysähdyttiin Oulussa kisailemaan pohjoiseen mennessä. Koska matkalla ei oltu ensisijaisesti agilityn vuoksi, niin omaan tekemiseenkin osasi suhtautua armeliaammin. Tämä näkyi radalla agi-SERTin verran.

Tokosta ei tekisi mieli edes kirjoittaa. Vuosi sitten kaivattua motivaatio etsittiin aina myöhäiseen syksyyn asti, jolloin oltiin pakkoraossa. Tuo viheliäinen "sen lupaan" kaiveli niin pahasti omaatuntoa, että oli pakko ryhdistäytyä. Joulukuun alussa ennätettiin sitten kokeeseen toteamaan, että kaipaamme lisäharjoitusta monella saralla. Tärkeimpänä ehkä koemaista treeniä, sillä kokeessa tarjottimelle lävähti semmosia yllätyksiä (seuruun ääntely, luoksetulo ja kaukot), joita en osannut yhtään odottaa. Noudoista kaksi kolmesta oli odotettavastikin puolitiessään, joten niiden epäonnistuminen ei ollut mikään uutinen. Katsotaan, minkälaisia ukaaseja uskallan kirjoittaa ensi vuoden tavoitteisiin...

Etsijäkoiratoiminta oli tämän vuoden pelastus. Aiemmin epäonnistuneet taajamajäljet söivät omaa motivaatiota niin paljon, että jossain vaiheessa lopahdin koko touhun kanssa. Pieni breikki teki ilmeisesti aika hyvää koirallekin, sillä kesästä asti ajettiin myös hienoja taajamajälkiä. Treenaamiseen tuli uusi kipinä ja se ilme, mikä Ipellä on kun tietää pääsevänsä hommiin, on ihan priceless. Nautin itse suunnattomasti etsintähommista, koska työskennellessä en voi tehdä mitään muuta kuin luottaa koiraani. Tämä harrastus on opettanut ihan hirveästi lukemaan Ipeä ja kasvattanut ymmärrystä niihin todella hienovaraisiin viesteihin, joilla se kertoo asioita.
Etsintävuosi kruunaantui mitä hienoimmalla tavalla, kun päästiin treenaamaan jatkoryhmään, jossa opin aivan älyttömän paljon niin pienessä ajassa. Säännöllisen aktiivinen treenaus ja uusi kouluttaja nosti entisestään hyvän motivaation pilviin ja olin alkutalvesta jo ihan täpinöissäni tästä touhusta. Jatkokurssi päättyi tyytyväisin mielin ja käsky tosietsintöihin kävi aiemmin kun olin uskaltanut odottaa. En malta odottaa, mitä uusi vuosi tuo etsintöjen saralla tullessaan!

Säännöllisten harrastusten ulkopuolella vuoden hienoin juttu oli ehdottomasti elo-syyskuun vaihteessa tehty erävaellus Saariselän Itäkairaan. Ipe on niiin syötävän söpö eräkettu ja valtavan huoleton matkakumppani, että olin pakahtua ylpeydestä joka ikinen päivä kun oltiin reissussa.

FANNI

"Fanni jatkaa säännöllisen epäsäännöllisesti agilityä. Aktivoituminen Ipen hyppytreenien kanssa tietää Fannille enemmän treenejä, joten kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Tavoitteena on pitää hauskaa. Jokunen kisa todennäköisesti juostaan ilman minkäänlaisia tulostavotteita. Just for fun.Kesälle toivoisin paikkaa luonnetestiin, joka edelliseltä vuodeltä jäi käymättä. Pikkumusta on arjessa sellanen ruutitynnyri, että kiinnostaisi kovasti nähdä millainen se on testissä."

Fanni-mustangin agitreenien määrä korvattiin laadulla. Silloin tällöin käytiin tykittämässä omaksi iloksi. "Jokunen" kisakin juostiin, nollaprosentti huikea 33%! :D (Onko pakko mainita, että startteja oli vain kolme?) Viimeisin kisastartti otettiin marraskuussa kotiareenalla, jossa Fanni pisteli menemään aika chihuahuamaisen tylysti. Vaan mittään ei sille voida, ettei chihuahuajaloilla yksinkertaisesti pääse ihan niin lujaa kuin muiden minikiitureiden. Mutta voi sitä riemua - niin ohjaajalla kuin koirallakin! Todellista terapia-agilityä. Liikutuksen kyyneleet silmissä juoksin loppusuoraa, kun olin vaan niin tavattoman onnellinen tuosta pienestä menijästä. Se on kertakaikkisen hauska kaveri!

Luonnetestipaikka oli ja meni. Toukokuussa oltiin menossa testiin, kunnes juoksujen jälkeen alkoi ilmaantua epämääräisiä oireita. Ab-kuurien jälkeen todettiin, että kyseessä on kohtutulehdus, joka hoidettiin kiireellisesti sterilisaatiolla. Luennetesti meni siis sivusuuhun sairasloman vuoksi, mutta josko sen kirjaisimme ensi kesälle tavotteisiin. Pääasia, että mustuainen on taas terve ja bonuksena päästiin eroon kohdusta. Juoksuja kun neljän nartun laumassa on tuon tuosta, niin yhdet vähemmän helpottaa jo kummasti.

Fannin vuosi koostui suuresta määrästä päivystystä milloin missäkin (mitä ylempänä sen parempi), myyräjahdista (ks. kuva alla) ja jatkuvasta ruoanvarasteluyrityksistä. Koirassa on energiaa kuin pienessä kylässä ja röyhkeää egoa vaikka muille jakaa. Luojan kiitos, se on vain kolmen kilon kokoinen.

FRIDA

"Frida täyttää parin viikon päästä 7 vuotta ja tavoitteena on viettää taas yksi terve vuosi lisää. Säännöllinen ruokailu, iltajumppa ja hellyys on Fridan salaisuus."

Uskomatonta, että Frida täyttää pian jo 8 vuotta! Se on jo vahvasti keski-ikäinen. Fridalla oli muutama töyssy matkalla tänä vuonna, mutta onneksi ei mitään vakavaa. Yksi hektinen päivystysreissu tehtiin erään epäonnistuneen metsälenkin päätteeksi, josta onneksi selvittiin säikähdyksellä. Loppusyksystä ilmaantui mystinen hyppäämättömyys, jota selviteltiin selkäkuvauksin. Sieltäkään ei mitään löytynyt ja oireetkin ovat menneet ajan kanssa ohitse - ongelma taisi olla korvien välissä.

Frida on ollut paljon pirteämpi ja leikkisämpi taas tänä vuonna. Vaan yksi asia ei ole mulle vieläkään selvinnyt: Ipen ja Fridan suhde. Islan tultua Fridallahan oli suuria vaikeuksia hyväksyä uutta tulokasta ja Ipe käytti häikäilemättömästi hyväkseen Fridan epävarmuutta. Frida oli pitkiä aikoja Karstulassa, missä sai elää ruhtinaallista elämää ilman lauman sähellystä. Jossain vaiheessa tänä vuonna kiinnitin huomiota siihen, että Isla saattoikin väistää Fridaa jossain tilanteissa. Jos niille laittoi vaikka uunuvuoan lattialle esitiskattavaksi ja Ipe ennätti sinne ensimmäisenä, niin se luovutti sen Fridan ilmaantuessa paikalle. Lelujen kanssa tätä ei koskaan tapahdu, lelutilanteissa Frida väistää. Pääasia lienee kuitenkin se, että nuorimman ja vanhimman yhteiselämä on helpottunut valtavasti ja kumpikaan ei vaikuta stressaantuneelta.

Frida teki tänä vuonna todellisen läpimurron, kun oppia tarjoamaan naksutellessa jotain muutakin kuin maahanmenoa tai etutassuilla huitomista! Avuttomaksi oppinut koira on aika pinttynyt tarjoamisestojensa kanssa, joten tämä uusi "temppu" (pään kääntäminen vasemmalle) oli oikea työvoitto! :D

 UNNA

"Unnalle on vain yksi tavoite: selättää epilepsiakohtaukset. Vakuutusyhtiökin varmaan kiittäis, jos eläinlääkärissä ei tarvitsisi juosta ihan niin tiheään."

Failed. Kohtaukset on ja pysyy. Lääkkeet jätettiin jatkuvan pöllyn vuoksi pois ja kerran niistä ei ollut apua kohtausvälien pidentämiseen tai kohtausten laatuunkaan, niin katsottiin ne tarpeettomiksi. 4. tammikuuta odottaa sterilisaatio, josta toivomme viimeiseen asti apua hormonivaihteluiden aiheuttamiin kohtauksiin. Unna on yksi niistä tyypeistä, jonka kanssa eletään päivä ja viikko kerrallansa.

Kohtausten välillä meillä on hauskaakin hauskempi arkiriemastuttaja, joka keksii vaahtokarkkimielikuvituksessaan aina jotain uutta ja jännittävää. Tänä vuonna se on ollut kaksi kertaa hukassa. Way to go, Kurttu! Agilityt jäävät valitettavasti Unnan osalta tähän vuoteen, sillä viimeisten kahden treenin jälkeen se on saanut 24 tunnin sisään kohtauksen. Liikaa (positiivista) stressiä.

Unnalla on ainutlaatuinen kyky olla hauska vain olemalla olemassa. Se on meidän koirista ainoa, joka kolttosillaankin saa nauramaan. Vaikka se tekis mitä pahuuksia, niin se on vaan hulvattoman hauskaa, koska tuommonen alle kaksi kiloinen raidallinen nisäkäs näyttää pahanteossakin ylisöpöltä. Ja se loputon tarmo ja vankkumaton päättäväisyys on jotain niin liikuttavan ihanaa, että Unna on kyllä todellinen päivänpaiste. Little Miss Sunshine.

 Olo on kiitollinen.