Liten, litet, lilla, små

Fanni palasi tänään kahdeksan(!) kuukauden kisatauon jälkeen starttiviivalle. Olin ilmoittautunut kolmeen starttiin, joista se viimeinen oli liikaa - lopetettiin se kesken. Olisihan se pitänyt olla fiksu jo entuudestaan - kolmas startti on aina ollut liikaa Fannille. Mutta ne kaksi ensimmäistä. Voi pojat, tuo pikkukoira on niiiin hauska! Ekalla radalla, jota ei tietenkään saatu videolle, Fannilla oli ihan hullu hype päällä. Ensimmäistä kertaa ikinä oli semmoinen olo tuon kanssa, että olin myöhässä useammassa kohdassa. Etenemäkin oli 3,66 m/s, joka lienee Fannin kovin kisaetenemä. Sijoituttiin 3., mutta LUVAt jaettiin vain kahdelle ekalle. LUVAtta jääminen ei oikeesti edes harmittanut, kun olin niiin taivaissa siitä fiiliksestä! Fanni oli ihan superihana ja sillä oli niin tiukka tekemisen meininki päällä. Miten siistiä voi chihuahua-agility ollakaan!

Toinen rata oli profiililtaan myös mukavan rullaava juoksurata, joka sopii Fannille tosi hyvin. Vire laski jo vähän toiselle radalla. Ei se mikään huono ollut, mutta ekaan rataan nähden kuitenkin jo vähän ponnettomampi. Videoltakin näkyy, että 30 cm hypyt alkaa tekemään tiukkaa, vaikka ekalla radalla hyppytekniikka pysyi ihan nätisti koossa. A:sta olen erityisen iloinen, sillähän on tapana jäädä tuumailemaan harjan yli päästyä. Oon hakenut treeneissä hetsaamalla ja namialustalla vauhtia siihen ja näköjään jo tuotti vähän tulosta. Kepeissä se häviää aikaa auttamatta. Ehkä otan ensi kesän projektiksi Fannille uuden keppiopetuksen kujalla. Tällä radalla jäätiin sijalle 4. ja eikö ne kolme parasta saanut LUVAn kun osallistujia oli ekaa rataa enemmän.

Vaikka nousunollat jäi sijoituksen päähän, niin en kyllä voi olla tyytymätön. Fanni oli niin hauska kiitäjä. Se on kun semmonen vedettävä lelu, joka menee aluksi täydessä tikissä hirveetä kyytiä ja toisto toistolta sen vauhti hiipuu, kunnes se pysähtyy kokonaan. Kolmannella radalla käytiin toteamassa, että veto on jo pois. Jännästi se kyllä jäähdyttelylenkillä jaksoi taas kaahottaa sen minkä kerkesi... Joka tapauksessa, Fannin kanssa on aina kiva kisata koska sen kanssa ei tarvihe olla niin tosissaan - voi vaan pitää hauskaa. Juttelin kisoissa erään omistajan kanssa, joka kisasi sen toisen ääripään eli irlanninsusikoiran kanssa. Musta on tosi tärkeää, että myös epätavanomaiset agilityrodut näkyvät kisoissa, varsinkin kun laji on muuttunut viime vuosina yhä totisemmaksi. Mikäs se on kisatessa tuommoisen kärpäsen paskan kanssa! (Anu kertoi, että livestreamistä katsottuna Fanni oli näyttänyt mustalta pisteeltä.)

Tein muuten pienen laskutoimituksen - ihan uteliasuuttani. Mittailin, että jos A-este oli suhteessa yhtä iso esim. bordercollielle, mitä se on Fannille, niin esteen harja olisi yli neljän (4) metrin korkeudessa! Ei ihme, että sitä joskus hirvittää tulla alas sieltä.

Erittäin hyvä merenneito

En ole pitkään aikaan ressannut mitään koetta, kisaa tms. näin paljon kuin tämän aamuista. Koiranäyttely - jaiks! Mapen ja Raidan kanssa Lahden ryhmikseen, usko meinas loppua jo moneen kertaa ennen viikonloppua. Suomalaiselle tuomarille ootte menossa?! Hullu! Raita oli kerran aiemmin käynyt koittamassa onnea tyydyttävin tuloksin, joten tälle kerralle ladattiin paineita. Tein tuossa syksyllä pientä taustatutkimusta, että Aaltosen Pirjo ei ollut neljään vuoteen jakanut bortsuille H:ta huonompaa (jos EVAa ei lasketa). Googletin kaikki H:n saaneet koirat ja oman rotunäkemykseni mukaan tein johtopäätöksiä siitä oisko meillä mahiksia vai ei. Lahteen mars! (Kaameen kallista muuten käydä koiranäyttelyssä! Sillä rahalla olis saanut jo useamman agistartin...)

Puuh. Ahdistuin jo ennen kun päästiin halliin sisälle. Joku ei-niin-rotutyypillinen (hali)berni veti meidän edellä herneet nenään, heitti uparit, päätti lähtee takasin himaan ja syödä matkalla Ipen. Onneksi omistaja sai nykästyä ajoissa ja selvittiin pienellä (ja kovakouraisella) eskimopusulla. Sisälle ahtaaseen halliin toteamaan, että siellä haisee raakasti koiranp*ska. Toinen puuh.

Katsellessa kehän reunalle kertyneitä bordercollieita totesin, että Suomestahan löytyy vaikka kuinka medibortsuja - tuolla näyttelyssä niitä oli pitkä rivi! Nartut oli oikeesti ihan taskukokoisia, olisivat varmaan mahtuneet kävelemään meidän MonsterTruckin mahan alta. Onneks avoimen luokan kaikki neljä narttua oli kohtuullisesti saman kokoisia, niin ei paistettu niin räikeästi Raidan kanssa sieltä. Luodakseni kotoisamman fiiliksen, suoritin ennen kehää "rataantutustumisen". Tunnustelin vähän askelmerkkejä edestakaisin juoksutuksessa - tekisinkö päätyyn ennakoivan valssin vai jaakotuksen?

Kehäkäyttäyminen oli maltillisempaa kuin pelkäsin, vaikka vähän se mopo keuli siellä täällä ja seisotus oli varmasti näyttelyharrastajien silmin amatöörimäistä. Niillä mentiin ja lopputuleman taisi tarkkasilmäisimmät jo huomata kuvasta (kenties joku sherlock arvasi sen jo otsikosta?). Eli enemmän saatiin kun lähdettiin hakemaan - erittäin hyvä (ellei täydellinen)! Arvostelu oli juuri sellainen kuin kuvittelinkin. Tai olin vähän yllättynyt, ettei olka-/lapajumi näkyny sivuliikkeissä.

"Mittasuhteiltaan tyypillinen narttu. Hyvä runko. Oikeailmeinen pää, jossa hyvä vahvuus. Riittävät kulmaukset edessä, hyvä takaa. Voimakkaasti kinnerahdas takaa. Hyvät sivuliikkeet, liikkuu kinnerahtaasti takaa."  EH AVK3

Kiilattiin kilpailuluokassa vielä Raidan ohi ja oltiin kahden ERIn saaneen nartun peesissä. Mutta Raitakin sai EH:n, vaikka on paljon villimmän näköinen kuin Ipe - meillä oli ihan huippureissu! Ipen ei tarvihe enää ikinä mennä näyttelyyn. Ja kotiin päästyä pistin ensimmäisenä agivalioanomuksen Kennelliittoon menemään. (Se onnistuikin kätevästi OmaKoira-palvelun kautta netistä, mutta samalla huomasin siellä karmaisevan kohdan: merkitse kuolleeksi. Raskain sydämin klikkasin Ritan ja Unnan tiedot ajantasalle, jonka jälkeen niiden eteen ilmestyi pienen pienet ristit.)

Illaksi oli vielä tiedossa vesijumppaa. Meillä on tämmönen kuntouta lihasrevähdystä ja kasvata yleiskuntoa -projekti meneillään. Nassu lähti Milon kanssa pulikointiseuraksi ja kovin oli kaksikolla hauskaa! Uiminen on ihan superrankkaa puuhaa - varsinkin äkkiseltään kun on kesäuinneista aikaa. Tää oli Ipelle toinen kerta lyhyen ajan sisään ja huomasi jo nyt, että paremmin jaksoi. Ekalla kerralla veti ihan hapoille alta aikayksikön! Puolituntia uintiaikana kuullostaa lyhyeltä, mutta todellisuudessa piiputtaa koiran todella tehokkaasti. Ipe on ihan pähkinöinä tuosta touhusta - ei meinannut pysyä pöksyissään kun odoteltiin edellisiä uimareita pois altaasta. (Uintikuvat (c) Nastasia P.)

Lainapaimen tarjolla!

Eilen oli eriskummallinen, mutta hieno päivä. Jos joltain agilityihmiseltä on sattunut menemään ohi viime viikon pysäyttävin uutinen, niin esim. Anun blogissa on aika hyvä briiffaus asiasta. Sunnuntai taittui siis aamusta iltaan Hervannassa hyväntekeväisyysepiksissä, jossa talkoilin aluksi ilmoittautumisessa ja sitten maksoin koirani radalle. Akilleen vuoksi en päässyt itse nauttimaan vauhdin hurmasta, mutta sekös osoittautui varsin mehukkaaksi tilanteeksi - Ipelle on saatava lainakartturi. Facebook-kuulutuksen jälkeen ohjaaja löytyi noin 10 minuutissa! Saaran ja tolleri-Viggon säntillisenä kepona paremmin tunnettu Johannes tarttui tilaisuuteen. On Jossua nähty muutamia kertoja Viggon ja Raidan kanssa radallakin, mutta joka tapauksessa nostan hattua rohkeudesta tarttua "vieraan" koiran puikkoihin. Kaksi starttia kisaavien radalle, kiitos.

Lentävä korvapuusti / Kuva Hanna Heinonen

Päivä venähti valtavan osallistujaryntäyksen vuoksi vähän pidemmäksi kuin oltiin aluksi uumoiltu, joten päätin käydä maksamassa Ipelle yhden startin jo mölliradallekin. Sitten pitäis saada vielä kartturi. Lea oli sattunut tulemaan juuri sopivasti paikalle ja eihän yllytyshullua tarvi kauaa ylipuhua. Vähän totista likkaa se oli kyllä rataantutustumisessa...

Kuva Hanna Heinonen

Suurin jännitys sinänsä oli se, että lähteekö Ipe edes toisen ohjaisiin mukaan. Se on joskus kauan sitten tehnyt Saaran kanssa yhden treenin ja siinäpä sen lainaohjaajakokemus onkin. Ottaen vielä huomioon symbioosin voimakkuuden, joka minulla ja Ipellä vallitsee, niin ei ole itsestäänselvyys etteikö sillä tulis äitiä ikävä. Hieman hölmistynyt se oli kun Lea otti hihnan ja lähti leikittämään. Ilmeisesti lelu ja radalla kiitävät koirat sai sen semmoisiin sfääreihin, että agility kenen tahansa kanssa tuntui otolliselta. Olipa muuten mielenkiintoista nähdä oma koira radalla! Ja miks mun ensimmäinen kommentti radan jälkeen oli "sehän on paljon nopeempi Lean kanssa kun mun!"? Enivei, tyypit veti siistin nollaradan ja olivat tuloslistassa toisina naurettavalla -273,70 ajalla! Tattis Lea!

Seuraavaksi oli kisaavien vuoro ja Johanneksen aika astua puikkoihin. Rata oli paikoin varsin kinkkinen ja se näkyi lopulta tuloslistoillakin - kaikkiaan vain neljä nollatulosta. Kävelin rataantutustumisen Johanneksen kanssa ja kertasin Ipen käskytysjuttuja ja toimivia ohjauskuvioita. 3. putken jälkeen nostin kuitenkin käteni ilmaan ja toivotin onnea matkaan. Suoraan sanottuna en olisi siihen itsekään keksinyt mitään sujuvaa ratkaisua. 

Vaikka hyllyä pukkasi, niin kaikille oli kivaa ja Ipe oli superonnellinen, että pääsi pitkästä aikaa agilityradalle. Kiitos siis Johannekselle ja Lealle, että tartuitte haasteeseen! 

Piirinsä mestareita...

...olivat tänään ne, jotka kykenivät selviytymään lähdöstä maaliin edes jotakuinka agilitymaisin elein. Kellon ympäri venähti tämänkin päivä ja kotiintuomisina metritolkulla hyllyä. Lentävä hollantilaistuomari oli vähän liian villi hitaille hämäläisille.

Ei paljon muuta sanottavaa. (Paitsi meidän hyppärin aloitus! Mitä *ittua!? Toinen samanlainen viikon sisään. Jotain tartteis tehdä?)

Joukkueemme Tamskin rajatapauksetkin oli ihailtavan tasalaatuinen tiimi.

Hirveästi hyviä juttuja!

Vaikka mieli tekisi, niin en voi millään vielä vaihtaa syksybanneria, koska tarkenin tänään kisoissa varvassandaaleissa. Melkosen hieno syyskuu on ollut! Sen vuoksi sitä sietää juosta/kävellä/rämpiä/seistä koko päivän koiratouhuissa.

Oon ollut maanantaista asti ihan rikki etsintätouhujen kanssa, pelännyt pahinta ja toivonut parasta, että vieläkö tuosta nenäkoiraa saadaan. Otettiin totaalilepoa pari päivää ja torstaiaamuna käytiin aksailemassa Mapen ja Raidan kanssa. Kovin oli iloinen, että pääsi taas työntouhuun. Onneksi keikkoja ei viikolle ilmaantunut, se on aina yhtä ikävää sanoa, ettei pääse tulemaan koiran kanssa. 

Pakko on ottaa ennen seuraavaa keikkaa jotain palauttavaa. Siihen tarjoutui tänään hieno tilaisuus, kun oli apukouluttamassa meidän alkeiskurssilaisia. Kurssijälkien jälkeen tehtiin Ipelle lyhyt ja ytimekäs ihmisjälki, jolle lähdettiin ihan tuoreeltaan. Aikamoinen kivi putosi sydämeltä kun näin kuinka pähkinöinä Ipe oli autosta otettaessa ja tajuteessan, että pääsee hommiin! Hajusta kun vielä totesi, että nyt etsitäänkin ihmistä niin mentiin vajaa 300 metriä semmosta nelivetojäljestystä, etten ole hetkeen nähnyt. Mikään ei ole niin hienoa, kun nähdä se hullunkiinto ja keskittyminen (samaan aikaan!) koiran silmistä. <3

Treenien jälkeen tunnin metsälenkki Tiinan ja koirien kanssa, kotiin syömään ja vaihtamaan vaatteet, uudelleen kamat kasaan ja Hervantaan kisaamaan. Ensimmäisellä radalla oli nähtävissä kyllä hullunkiintoa muttei keskittymistä. Koitimpa taas piruuttani, että miltä se tuntuu ohjata kun lelu laitetaan maaliin ja koira saa kerätä kierroksia katsomalla edellisiä kisaajia. Tulos: mahdottomalta. Noh, eipähän päästä turhaan ylpistymään.

Hyppyradalla palattiin vanhaan hyväksi todettuun virittäytymiseen. Lelu autolle, katsekontaktivaatimuksia ja namia naamaan niin pitkään kuin mahdollista. Tulos: huomattavasti parempi! HyppySERTistä jäätiin taas sekunnin luokkaa - ehkä nekin jonain päivänä osuu kohdalle. (Iso kiitos Jossulle kuvaamisesta ja videoista!)

Huomasimpa agi.fi-rankingista varsin huikean jutun: myö ollaan reippaasti yli tuhannen maksin joukosta reippaasti satasen paremmalla puolella. Aika käsittämätöntä. Viimeksi kun sitä (joskus alkukesästä) katselin, niin oltiin sijalla neljäsataa jotain.

Meidän hyvien juttujen sarja alkoi oikeastaan jo eilen kun sain viestin, että ollaan päästy Ipen kanssa tokon valmennusryhmän kouluttamaan ryhmään.Niin huikeeta! Meidän tokoilu lähtee taatusti lentoon syksystä alkaen kun saadaan viikottaista ohjattua treeniä meidän seuran tokokermalta. Juuri tätä tarvitsen tokoilun kanssa; että joku päättää ja määrää mun puolesta, että mitä treenataan ja miten. Suurin ongelma on kuitenkin se, ettei mulla ole minkäänlaista käsitystä siitä kuinka tokotreeneistä tehdään monipuolisia. Sen vuoksi siitä tulee aika nopeasti tylsää.

Ja kirsikkana kakun päällä meinasin äsken pakahtua onnesta kun Ipe veti tyytyväisenä hirsiä, vaikka pihalla alkoi yllättäen ilotulitusjytke! Hirveesti hienoja asioita siis päivä täynnä. Johan sitä on kello kymmenen. Jäätelöä pakkasesta ja koirien kanssa sohvalle katsomaan Frendejä. Auf Wiederhören!

Näyttelytulosta vaille...

...A G I L I T Y V A L I O ! ! !  <3

Voi pyhä jyssäys, mikä aamu! Nokialle kisoihin reippahasti jo ennen yhdeksää. Kepon piti jäädä kotiin siivoamaan, mutta se ilmoittikin 5 minsaa ennen lähtöä, että haluaa sittenkin tulla mukaan. Ilmeisesti ratojen kuvaaminen voitti lattioiden luuttuamisen... NPKH:n majalla on tullut käytyä joskus kauan sitten, joten pieni eksymisvara piti matkaan varata. 

Viitasen Anne huolehti päivän kolmesta radasta ja profiilit sai aika paljon purnausta osakseen radan reunalla ja rataantutusmisessakin. Ilkeitä kulmia ilkeille esteille (rengas, pussi...), joten pistihän se harmittamaan. Ipe oli heti alussa, jonka vuoksi virittelyt jäi ihan minimiin joka radalla. Lelukin jätettiin suosiolla autolle. Tästä johtuen meno oli etenkin ensimmäisellä radalla aika pikkusievää ja vailla sitä viimeisintä kipinää. Näin jälkiviisaana voinen todeta, että pikkusievä oli ihan paikallaan ko. profiilille. Selvittiin hengissä. Ja tehtiin nollakin. Ja sijoituttiin kolmanneksi. Ja saatiin serti. Ja valioiduttiin. BOOOM!!!

Kun kävelin toisen radan alkusuoraa, niin hetken kävi mielessä pakkonollan runttaaminen. Sitten ois sm-nollatkin kasassa... Pulssi nousi ja tuli tukala olo. Onneksi sain karistettu tulospakkoajatukset ja mietin männä viikolla lukemaani Silvian blogikirjoitusta: "Putting having fun with your dog above doing well makes you lighter on your feet as it takes the pressure off and lets you breath." Nyt pidetään hauskaa, mietin. Ja mehän pidettiin! Kuinka paljon ihanampaa on juosta, kun ei puske väkisin pakkoajatuksia päähän. Meno ei ollut enää ihan niin uneliasta kuin ekalla radalla ja varsin kelpo rata vedettiinkin. Unohdin ottaa kunnolla putkesta mukaan, jolloin valahti selän taa, mutta sain sen sieltä ongittua vielä A:lle (ja lähes juoksin A:ta päin itse). Olin myöhässsä valssini kanssa renkaalla, mutta selvittiin. Keinu oli aika onneton, olin melko varma että siitä nousi vitonen, mutta lady fortuna oli tänään niiiiin meidän puolella. Aika hieno tsemppi Ipeltä pitää viimenen (65cm) rima ylhäällä sen jälkeen kun kun saanut keinulta persielleen ja käynyt polvillaan.

Toinen nolla, tsitsing! Ja sm-nollat kasassa. (Ja kahden Liuhdon(!) kanssa palkintopallilla!)

Vikalle hyppärille oli hauska lähteä löysin rantein. Profiili oli armollisempi=turvallisempi kuin agiradat, mutta sisälsi toki omat jekkunsa. Alku oli kovin pähkinäinen ja mietin aluksi kulmaavani vaan voimakkaasti ennen kolmosta, mutta sitten sain ajatuksen käyttää hyväkseni sitä, missä Ipe on varma - estepointtaus. Merkkasin linjasta ulkona olevan kakkoshypyn ja tein persjätön kolmosen taa. Ja niin tuli sukkelaan houkutinputken ohi mukaan ohjaukseen. Kivasti rullattiin etiäpäin aina siihen asti kunnes yritin sabotoida triplanollan syntyä jäätävän myöhäisellä persjätöllä pituuden eteeen, mutta Ipe oli kiltti ja pelasti. Kolmas nolla - töttöröö!

Triplanolla, serti, valioituminen, tuplasti podiumilla, sm-nollat plakkarissa...mitä vielä? Ai nii, se tietenkin että ensimmäistä kertaa ikinä minun omistaman koiran kisakirjasta korkattiin toinen sivu! :D Ihan hullua. Eräänä helmikuisena päivänä, pian viisi vuotta sitten, kun körryyttelin pieni pentu kainalossa kotiin Hervannasta (TKL:n bussilla!), niin mietin että oispa enemmän kun hienoa, jos saisin siitä joskus agilityvalion. Tässä sitä nyt ollaan - aika monta treenituntia, kisamatkaa, osteopatia-/hieronta-/fyssarikäyntiä, epäonnen- ja onnenkyyneltä myöhemmin. Vieläpä semmoisella mäihällä, että nämä oli ensimmäiset kisat, joissa Ipen oli mahdollista valioitua. Huh ja wau.

Kiitos ja näkemiin. 

Vetäydyn reporankaisen, juustohampurilaisella herkutelleen koiran viereen tuonne lattialle
ja ehkä taidan sihauttaa yhden ansaitun siiderin auki.

Iloisesti virheellinen

Palasimme takaisin kaupunkiin joksikin aikaa ja sunnuntaille oli tietenkin ohjelmoitu kisat Hervannassa. Sateinen viikonloppu kääntyi aurinkoiseksi sunnuntai-illaksi, joten kyllä kelpasi. Torstain kisoista jäi mukava nälkä ja tuntuma kisaamiseen, joten oltiin hyvillä mielin liikenteessä. Vaikka sm-nollatilanne oli kisojen jälkeen sama, niin silti oli kummallisen tyytyväinen fiilis ratojen jälkeen.

Koira oli mukava ja tuntui hyvältä käteen, mutta ohjaaja töpeksi. Mikkilän Sarin radat oli kivat, vaikka toisella radalla oli pari sellaista kohtaa, joissa en ollut ihan kotonani.

Ekalta radalta vitonen. Muavasti rullasi ja tekeminen tuntui hyvältä. Loppuepäsuoralla mulla oli jostain syystä ihan itsestäänselvyys, että juoksen A:n ulkokautta ja vedätän vaan kolme viimestä hyppyä. Toinen (huomattavasti käytetympi) versio olis jäädä sisäpuolelle ja tehdä takaaleikkaus ennen toiseksi viimeistä hyppyä. Teoriassa mun suunnitelma oli ihan selvä, mutta käytännössä sitten pissin kintuilleni. Videon kuvakulma antaa kummasti anteeksi ohjauksen, mutta riman pudotus oli ihan 100% ohjausmoka. Jäin vähän hannaamaan ja varmistelemaan, vaikka olisin ihan hyvin voinut vaan vedättää niinkuin oli ajatus. Myöhästyin sitten sen verran, että Ipen ponnistaessa A:n jälkeiselle hypylle pääsin vasta linjaamaan sisempää hyppyä ja niinhän se ripsahti. Tyhmä minä. 

Toisen radan alkuun en keksinyt mitään järkevää, yritin vain varoa sitä, ettei koira olis kakkoshypyn jälkeen puomilla. Vasta rataantutustumisen jälkeen kuulin Mapen idean seisovasta niistosta ja päätin sitten koittaa sitä (ilman, että olin kertaakaan kuivaharjoitellut sitä). Jotain kaks koiraa ennen omaa vuoroa päätin vielä tehdä tuplavarmistuksen ja käydä merkkaamassa kolmoshypyn ennen vapautusta. Ilmeisesti nää viime hetken suunnitelmat kulkeutui Ipellekin kun se päätti noin 10 sekuntia ennen vapautusta nostaa takapuolensa ylös ja lähteä hipsimään perään. Joku ystävällinen (Anu?) katsomon puolelta vinkkasi pienestä porsaasta. Selvittiin alkujännityksestä kiitettävästi, mutta sitten rupes kosahtelemaan.

Pituudelta putkeen oli kohta, joka askarrutti lähes kaikkia maksiohjaajia. Ajattelin mennä ihan vanhanaikaisella eli takaaleikata koiran putkeen. Olis varman onnistunut kauheen kivasti, jos olisin a) tehnyt takaaleikkauksen ajoissa ja b) käskyttänyt "meneHYP!" sijaan "putkeen!" Jos oli ohjaus vanhanaikainen, niin oli mokatkin. Tuplahylly oli iloinen yllätys. Putkesta putkeen piti olla ihan selvä juttu ja en ollut kenenkään muun pongaavan sivussa olevaa hyppyä. Ipen lisäksi sen taisi poimia vain Into. Loppurata lönköteltiin maaliin. Ja samperin viimenen rimakin piti vielä pudota kun joku oli jo aika kovaa vauhtia menossa palkalle. Syksyksi on tiedossa pieni "kuinka menemme palkkalelulle" -projekti.

Kummallista, että tosiaan olin ihan positiivisin fiiliksin kisojen jälkeen, kun eihän tuo toinen rata mennyt kovin kaksisesti... :D Mut hei, ILON KAUTTA!

Vierailla mailla

Kesälomaan kuuluu oleellisena osana kisareissu naapurimaakuntaan. Aikatauluun osui sopivasti Lakeuden Kennelkerhon kisat Lapualla, uudessa koiraurheilukeskuksessa. Torstaiset iltakisat, reilu tunnin ajomatka. Kauniina kesäiltana sitä sietäiskin ajella, mutta eilen tuli vettä niin raakasti, ettei tietä nähnyt välillä ollenkaan. Kieli keskellä suuta ajettiin aakeiden laakeiden maisemien luo ja todettiin, että koiraurheilukeskus on varsin mukavan näköinen paikka. Kaksi aidattua ulkokenttä, lämpimät sosiaalitilat ja vesivessat. Luokat oli pieniä (makseja ~20), aikataulu väljä ja tunnelma välitön. Lenkkimaastot oli rehellisiä pohojalaasuudelle: pitkään ja suorasti.

Samaa kaavaa noudatti myös Berglundin agiradan alku, joka sopi meille hienosti: pitkään ja suorasti. Rakastan alkusuoria! Radan serpentiinillä (10-13) kosahti yks sun toinen mini- ja medikoirakko, joten kävin ottamassa sitä lämppäesteillä. Ipe kulki hyvin ja tuli ohjaukseen kuin ajatus! Piirroksesta poiketen A ja pituus oli tosiaan vaihtaneet paikkaansa, joten pituudelta sai ottaa aika kovasti kiinni jos mieli saada koiran oikeaan päähän putkea. Heitin niin rivakasti putkeen, että lipes taas tukijalka alta. (En pysy enää mun Inoveilla pystyssä, vaikka ihmekkös tuo kun ne on ihan sliksit pohjasta. Taitaa olla uusien tossujen aika.) Serpentiini meni vähintään yhtä hyvin kun treenatessa ja kepitkin haki hienosti 13. hypyn takaa heittämällä. Tuulisen ja sateisen ilman vuoksi pussia ei käytetty, joten se oli korvattu suoralla putkella. Katselin kun kerta toisensa jälkeen mini- ja mediohjaajat sai koiran putkesta jalkoihin ja koiran hyppäämään 19. esteen väärään suuuntaan. Minä sitten fiksuna tyttönä käskytin Ipen "putkeen, meneMENE!" Sehän män. Kuten hyvin tiedätte. Nipin napin radalta ulkona, remmiämpärin ohi katselemaan palkkaa, kun sain karjuttua sen takaisin käteen ja suorittamaan vielä ne kaksi hyppyä. Muuten ihan sikahyvä rata - kyllä harmitti!

Lähdettiin kävelemään ja koitin arvuutella, että mikähän meidän tulos mahtoi olla. Se saattoi olla kaikkea hyllyn ja nollan välillä. Pelipaikalle palatessa epäviralliset tulokset kertoivat nollarataa ja 2. sijaa. Sapetti, sillä jäätiin ykkösestä pari sekuntia, joka meillä meni ainakin tuplaten sillä ylimääräisellä jättilenkillä. Sujuvalla radalla oltaisiin oltu vahvasti kiinni nollavoitossa. Kerkesin jo manata epäonnea facebookissa, kun kuulinkin että ykkönen on jo valio ja koiria ollessa sen tasan 20 agi-SERT tulee meille!!! Ette arvaa, kuinka onnellinen olin! Mulle huomattavati rakkaampi tavoite on kuitenkin se, että saan tuosta jonakin päivänä valion, joten nollavoitto sinne tänne. Karsintoihin en todennäköisesti edes menisi, vaikka tulokset sen antaisivatkin myöden - ollaan kuitenkin aika kaukana maajoukkuevauhdista. ;)

Hyppäri oli hauska ja mielenkiintoinen. Ensimmäinen kerta, kun näen Suomen radoilla tuollaisen alun (hyppy radalta ulospäin). Rata oli kaikin puolin mentävä, pussi oli taas korvattu putkella. Tämä seikka hankaloitti hieman 10. pituuden jälkeistä elämää, kun siellä oli aika mukavasti putken pää kutsumassa kulkijaansa. Kovin se Ipeäkin viekoitteli, mutta sain hanskaan ja matka jatkui. Nollarataa tehtiin aina 16. putkelle asti, jonka jälkeen oletin sen heittävän puoli-ilmaiseksi takaakiertoon. No heittihän se, niin hyvin että sieltä olis pitänyt koira onkia vähän vakuuttavammin takasin. Ipe tuli ohi koko hypystä ja hyllytettiin sitten kun alettiin korjaamaan. Harmillisen typerä moka, ei ollenkaan vaikea kohta, olisi vaan vaatinut vähän enemmän tarkkaavaisuutta. Eteen-käskyllä pysyi viimesen okserin rima, vaikka hetsasin kovin.

Varsin oli mukava kisamatka, vaikka harmitti toki aika paljon se, etten saanut ratoja videolle. Paikalla olevat (edes jossain määrin) tutut naamat oli yhden käden sormin laskettavissa ja nekin oli joko makseissa starttaavia tai talkoolaisia. Suurin osa jengistä puhui soljuvaa suomisvenskaa, joten mun ois varmaan pitänyt vaan käydä kysyy joltain, että skulle du kunna kuvata meitä? 

Kotimatkalla SERT-riemu vähän latistui kun saavuttiin Alajärven jälkeen onnettomuuspaikalle, jossa liikenne oli seis. Aivan säkkipimeän suoran päässä kajasti tusinakaupalla hälyytysajoneuvojen valoja ja jouduin jonkin aikaa odottelemaan, että pääsin jatkamaan matkaa. Luulin, että kyseessä oli hirvikolari (vain yksi rutussa oleva auto tiellä) - oli aika pahannäköistä jälkeä. Paikalla oli jo metsämies norjanharmaansa kanssa. Isäntä sai saapastella melkoisessa takakenossa, kun tämä koira oli silmin nähden hyvin innoissaan hänelle osoitetusta tehtävästä. Kauheella vedolla ja nenä maassa se haki jo vainua kun lähestyivät kolaripaikkaa. Liikuttavan ihana näky, vaikka tilanne olikin pysäyttävä. Aamulla vasta selvisi, ettei norjanharmaa ollutkaan lähdössä haavoittuneen hirven jäljelle, vaan kyseessä oli vähän harvinaisempi karhukolari, joka oli valitettavasti käynyt nallen kohtaloksi.

Perjantaiaamu valkeni onneksi aurinkoisena, joten päästiin heti ulos ilakoimaan uusien lelujen kanssa. Ipeä ei kiinnostanut punavalkoinen liehuke jämääkään, mutta palkintolelu vaikutti olevan kovin mieluisa. Tai ainakin se on onnistunut näyttämään sen kanssa poikkeuksellisen fiksulta...

Tuplasti pitelemätöntä menoa

Lempäälän kisat osoittautui varsin aurinkoiseksi tapahtumaksi. Kuvittelin lähteväni vesiliirtokisoihin, mutta aurinko porotti koko päivän niin voimakkaasti, että meinas puhti loppua. Kanavan ranta oli onneksi lähellä ja Ipe sai tarvitsemaansa viilennystä ennen, jälkeen ja välissä.

Edellisistä kisoista on yli kuukausi, joten kisatuntuma oli hukassa. Mua rupes jännittään ennen ekaa rataantutustumista! Eka oli Saviojan rata, jossa oli samanmosen ihmisnuolen paikka heti alussa, mitä me hinkattiin keskiviikkona treeneissä. Ajattelin ensin, että alan nynnyilemään ja teen siihen mielummin valssin, mutta sitten sisuunnuin ja päätin ottaa sen ihmisnuolen silläkin uhalla, että se vetää läpi ohjausesta. No kyllä se ohjaukseen tuli, mutta koko loppurata oli kauheeta töksähtelevää vääntöä. En saanut yhtään rytmistä kiinni, unohdin jo melkein kolmosen takaakierron, rimoja tipahteli ja...ja...ähh. Olipa ärsyttävän tuntuista menoa.

Kaks viimestä oli Johannan, ensin hyppäri jossa oli muutama ärsyttävä kohta. Alkuepäsuora hajoamattomalla renkaalla ei kauheesti ilahduttanut radan reunalta katsottuna. Noh, Ipe on varsin varma renkaan suorittaja, joten ei se meille mitenkään ylitsepääsemätön ollut, mutta onhan siinä silti aina omat riskinsä. Kepeille oli samanmoinen lähetys kun keskiviikon treeneissä, joten tiesin suurin piirtein kuinka siitä selvitään. Profiili oli ihan hauska ja tekemistä riitti. Kun lähin hakemaan koiraa autosta niin iski ihan totaalinen black out! Mulla oli ihan musta aukko 11. takaakierron ja 15. pituuden välillä En hahmottanut mielessäni edes miten päin hypyt siinä oli ja pitikö mennä takaakierrolla vai ei - ihan hirvee tunne! Mappe ja Nappis yritti selittää ja tsempata, että kyllä se siellä radalla muistuu mieleen. Kerkesin sitä vilkuilla vielä ennen omaa vuoroa ja sain taas juonen päästä kiinni. Takaakierrossa lipesi tukijalka ja horjahdin, joten palauttelin tasapainoa juuri siinä mustassa aukossa. Ja ei tosiaan ollut käynyt mielessäkään, että siellähän on se putken pää tyrkyllä. Kirosin epäonnea ja jatkoi kuitenkin maaliin asti ihan hyvällä tsempillä. Yllätys oli melkoinen kun tajusin Samun ja Pekan puheista, että se olikin nollarata. Ei se koira ollutkaan käynyt putkessa, mutta minähän en sitä nähnyt kun keskityin kiroamiseen...

Viimenen rata oli profiililtaan ehkä kaikkein kivoin. Meille sopivaa juoksua. Hyvinhän se menikin - ensimmäiset neljä estettä. Sitten rupes napit sinkoileen taivaan tuuliin ja luulin maaliin tullessani ottaneeni ainakin kaks kieltoa. Jäähkälenkin ja -uinnin jälkeen hain kisakirjaani, josta huomasin että perskeles sentään - tehtiin tuplanolla! Vikalla radalla sijoituttiin jopa palkinnoille. Saatiin muun muassa kaunis kukkapuska, jonka toin äitille tuliaisena. Karstulassa odotti kaunis ilta-arinko ja lämmin rantasauna. <3

Meillä on nyt siis yks huoli vähemmän ensi kesän sm:iä ajatellen. Nollia on 4/7 ja koska räävittiin vielä tupla jo näin aikaisessa vaiheessa, niin ollaan jo kovasti voiton puolella. Seuraavaksi aletaan harjoittelemaan sitä, että kuinka tehdään hyvä tuplanolla.

Aarteenetsintää

Kolme viikkoa niin alkaa loma. Eli vielä kolme viikkoa harvoin päivittyvää blogia. Kiirettä on pitänyt, joten olemme keskittyneen vapaa-ajalla kaikkeen muuhun kuin tietokoneella istumiseen. Ipe on käynyt treeneissä ja väläytellyt ajoittain varsin vauhdikastakin otetta agilityyn. Toisaalta vauhdin kasvaessa ajatus on tullut usein kaksi estettä perässä. Tasan ei käy onnenlahjat. Kaikkineensa agiliito on tuntunut hyvältä. Kisoista hivenen taukoillaan juoksun vuoksi. Ipen ollessa kisatauolla kaivoin pikkumustan naftaliinista ja kävin juoksemassa sen kanssa pari rataa eilen kotikisoissa. Fanni on kisannut viimeksi helmikuussa ja tehnyt sen jälkeen vain muutamia toistoja kepeillä kotipihassa, joten ihan kamalan hyvissä kantimissa meidän valmistautuminen ei ollut. Ottaen huomioon vielä taannoinen loukkaantuminen, niin melko tunnustelevalla otteella oltiin liikenteessä.

Johannan agirata oli profiililtaan aivan nappirata Fannille - paljon suoraa juoksua. Niinhän me kipitettiinkin nolla. Vaikkei aika riittänyt LUVAan, niin nolla on aina nolla - siitä täytyy olla tyytyväinen! Etenkin kun Fanni meno oli tahmeahkoa ja hyppytekniikka todella omituinen. Lämmiteltiin extrahyvin hyppärille, venyttelin ja vetreytin sen lihaksia, mutta silti hyppärillä vauhti sen kun laski ja Fanni alkoi ottaa omituisia kieltoja. Kiitos ja näkemiin. Totesimme siis, että käynti fyssarilla (toivottavasti) riittää ja vasta sitten palaamme bisnekseen.

Ipe oli valtavan hämmentynyt, ettei päässyt kuin lenkkeilemään Pyynikille, vaikka kentällä oli agilityesteet. Minä sen sijaan olin hämmentynyt buffetin kuppikakuista, jotka näyttivät kakkakupeilta. Maistettuani en ollut enää hämmentynyt. (Ainostaan sokerihumalassa.)

Viime viikonloppuna eräs pitkään kypsytelty ajatus saavutti lopullisen lämpötilansa ja pääsi tositoimiin. Päätin kertaheitolla, että nyt on aika aloittaa geokätköily. Kirjauduin saitille ja se olikin menoa sitten. En ollut pysyä housuissani, kun avasin kartan ja näin silmieni edessä sen valtavan kätkömeren - lähin on naapuripuistossa, jossa olen aamupissattanut koirat viimeiset kuusi vuotta! Meidän lenkkireittien varsilla oli kymmenittäin kätköjä, koko Suomi (ja maailma) on täynnä niitä - voi pyhä jysäys! On ihan tavattoman kiehtovaa, että ympäristö on täynnä piiloja, joita voin vaivihkaa käydä etsimässä. Ennen niin tavanomainen puu puistossa tai kannonkolo metsäpolun varressa onkin yhtäkkiä potentiaalinen piilopaikka kätkölle. (Ainoa downside tässä on se, etten ole neljään yöhön nähnyt mitään muuta kuin kätköunia...)

Kuin kohtalon sanelemana löysin heti ensimmäisinä päivinä eräästä kätköstä kauniin miekkavalas-bugin, joka on lähtenyt liikenteeseen viime kesänä Washingtonista ja nyt se on Tampereella. Valas on matkalla Alaskaan. Kuvitelkaa, kuinka pähkinöinä oon tämmösestä! Hieman kokemuksen kartuttua aion laittaa oman bugin liikenteeseen, jonka haluan reissaavan Karekaren rannalle Uuteen-Seelantiin ja takaisin. Vähänkö jännääää! Puhumattakaan kaikista kutkuttavista pulmakätköistä, joihin pääsee käsiksi ratkaisemalla arvoituksia tai tehtäviä - mun sisäinen partiolainen/salapoliisi on tehty tällasia juttuja varten. Ei tunnu juoksulenkitkään enää tylsintä, kun voi suunnitella reitin muutaman lokattavan purkin mukaan.

Agirodun karnevaaliosuus ja jälkilöylyt

Vielä yksi päivä aksaa Teivossa. Totta puhuakseni ei enää napostellut niin paljon kun olisi kenties pitänyt, mutta onneksi sunnuntai on aina se epämuodollinen hauskuutuspäivä. Meillä oli joukkuekisaan oikea iskuryhmä: äippä-Nasu ja kolme rautaneitoa; Ipe, Yemma ja Raita. Nuoret ja nenäkkäät likat kuvitteli, että harvakseltaan treenaava/kisaava äitimuori olis ollut joukkueen painolasti, mutta Nasu pesi koko katraan ja näytti tyttärilleen kuinka homma toimii!

Ipe, Nasu, Yemma & Raita

Ipe lähti etulinjassa ja oli vireystasoltaan jotain saippuan ja panssarivaunun luokkaa. Mennä kaahotti mukavan kurittomasti. Oma tatsi oli hukassa ja ohjausvalinnatkaan ei ihan täsmännyt tämän päivän tekemisen tasoa. Lisäksi Linnan Teemun rata kisaaville makseille oli minusta ärsyttävän haastava ottaakseen huomion, että joukkueissa oli paljon alemmankin luokan koiria. Hyllytettiin kerran jo alkutaipaleella ja loppumatka kangettiin vaivoin maaliin. Tai maalisuoralla kyllä pistettiin nato-ohjus lentoon ja painettiin aika huolella. Jos tuo jotain osaa, niin irrota loppusuoralla! Nasu-mamma paineli Even kanssa hienon radan, yksi rima ripsahti alas. Yemma ja Katja veti sikahienosti, pari kauneusvirhettä. Vitsi, että meillä puntti tutisee kun tää pari nousee kolmosiin ihan just! Raita-reikäpää kiisi Mapen kanssa ankkuriosuuden ja älyttömän hienon asenneradan vetivätkin. Ihan läpällä lähdettiin kisaamaan, mutta hitto soikoon - tässä tiimissähän olis ainesta! Sukuvika sijoittui kuitenkin yli 50. joukkueen seasta sijalle 10. Ens vuodelle jäätävät korkeanpaikanleirit ja valmennusviikot, niin vähänkö ollaan kovilla!! ;D

Kotimatkalla kello oli vasta yksi, joten päätettiin hellepäivän kunniaksi kurvata suorinta tietä Orivedelle. Sauna kuumaksi ja järveen! Lisäksi mummu ja pappa paistaa maailman parhaimpia lettuja. Ripsireunaiset letut, jätski ja mansikat - siitä ei kesäherkku parane. Mukamas rentouduttiin kovan tourneen jäljiltä, mutta vesiurheiluksihan se Ipen osalta meni - treenattiin pellehyppyjä. (Henkan mielestä myös mun veteenmenot saattoi luokitella pellehyppy-kategoriaan...)

Aikamoinen viikonloppu. Lääh ja puuh. Ipe oli varsinainen työmyyrä. Aina kun se hetken näytti siltä, että silmät lupsuu ja väsymys käy käpälään, niin napista painamalla se oli jo valmis hommiin kun ehdotti agilityä. Sitkeä kaveri, joka jaksoi painaa niin hellelukemissa kuin rajussa ukkosmyrskyssäkin. Vaikka tuloksellisesti viikonloppu oli varsin hyllypainotteinen, niin kummasti tuo avoSM-finaaliin pääsy ja hyvä siihen asti -asenneradan juokseminen lämmittää mieltä. Se tunne, kun mennään ihan veitsenterällä, on niin koukuttava, että tässä sitä taas selataan kisakalenteria...

Jännittääkö?

Agilityvuoden kohokohta on nyt onnellisesti takana päin. Pitkä viikonloppu Kirkkonummella vaati veronsa, mutta valtavan hieno kisareissu meillä oli kaiken kaikkiaan. Paljon hyviä tyyppejä ja hienoja koiria. Hikeä ja kyyneliä - verta ei onneksi kuitenkaan.
Moni kysyi menneiden viikkojen aikana, että joko jännittää? Hämmestellen ja kummastellen tutkiskelin itseäni ja mietin, miksi meidän pitäisi jännittää SM-kisoja - eihän meillä ole mitään hävittävää! Ymmärrän, että puntti tutisisi, jos olisi kovin potentiaalinen mitalisti tai muuten vaan suvereeni suorittaja - meillä ei onneksi ole sellaiseen vaaraa.

Pätysen makeita kuvia löytyy lisää täältä

Perjantaina lähdin jo hyvissä ajoin kohti Etelä-Suomea, illaksi oli bookattu kaksi virallista starttia.Vettä satoi kun aisaa, joten viikonlopuksi varustautuminen vaati muutaman ylisuuren kassin romppeineen. Hotellin kautta kisapaikalle. Ekaksi vuorossa oli Savikon Sepon agilityrata, joka vaikutti sivusta katsottuna vaikeammalta kuin mitä se todellisuudessa oli. Rataantutustumisessa linjat tuntui huomattavasti paremmilta ja profiili oli mukava. Ainoa huoleen aihe oli pituuden  jälkeinen hyppy, joka linjautui paremmin ulkokautta kierrettäessä. Katselin kerta toisensa jälkeen suorituksia, joissa koira kääntyi vasemmalle, vaikka ohjaajan tarkoitus oli saada koira kääntymään oikealle. Päätin, etten lähde nynnyilemään siinä vaan reipashenkisesti ohjaan ja jään vähän vetämään taakse. Ja mehän oltiin muutenkin menossa varmistelemaan vaan kontakteja...

Ipe ei ole pariin viikkoon tehnyt agilityä ollenkaan, joten alku ei luvannut hyvää. Lähtöön tullessa sillä oli aivan jäätävä jumitus päällä, enkä meinannut saada sitä istumaan sivulle. Ajattelin jo mielessäni, että tästähän tulee taas hienoa. Vaan kuinka ollakaan, kun annoin lähtöluvan niin se tuntuikin ihan hyvältä käteen. En osaa oikeastaan edes sanoa, että mikä se tekijä on, mutta sen vain tuntee, onko vire kohdillaan vai ei. Ohjaustuntuma oli niin hyvä, että 2-4 väli näyttää jopa ihan suunnitellulta. Valssia en edes koittanu rataantutustumisessa, mutta jotenkin se siihen pyörähti niin kovin vaivattomasti. Kun oltiin päästy makean yhteistyön tuntumaan, niin se kontaktien varmistelu lensi aika nopeasti ulos ikkunasta. Tuli tosi voimakkaasti sellanen tunne, että nyt antaa vaan mennä. Kirsikka kakun päälle oli se pituuden jälkeen onnistunut käännös, josta olin niin fiiliksissäni. Kun sain koiran viimeseen putkeen, niin tuli tosi varma olo siitä, että hanskataan tää loppuun asti. Ja kuinka kauniisti tuo koira vielä vekkasi itsensä keppejä edeltävässä takaakierrossa - se on kehittynyt!
Ristus, että oli hyvä fiilis radan jälkeen! Ensimmäinen ajatus oli se, että tämmöiseltä agilityn pitäis aina tuntua. Hiukan antaa boostia, kun kerrankin sattui kohdalle kunnon flow-rata - aaahhh! Ja erityisen paljon mieltä lämmitti ne lukuisat onnittelut ja tsempit, joita sain vielä sunnuntainakin. Sija 11. on aika hienosti Ipeltä yli 100 koiran luokassa.

Päätin, että jään onnellisena leijailemaan saavutettuun euforiaan ja jätän illan hyppyradan välistä. Sateinen keli ja hotellilla odottava sauna ei ainakaan vaikeuttanut päätöstä. Iloinen mieli jatkui koko lauantain, kun kukonlaulun aikaan hotellin ikkunasta pilkisti täydeltä terältä paistava aurinko! Varakoirakon ominaisuudessa ei ollut mitään ressattavaa, joten släpärit jalkaan ja menoksi. Joukkuepäivä meni nopeasti - tamskilaiset ei yltäneet viime vuotiselle tasolle, mutta tunnelma oli silti hyvä. Juhlatunnelmasta vastasi reissukämppis-Mappe lainatollereidensa kanssa. Miia ja Willa teki medien tollerijoukkueelle hienon nollan pohjalle ja Mappe viimeisteli SM-pronssin varsin tylysti sekä Tikrun että Lordin nollalla! Kukapa olisi arvannut, mutta niin hienot radat kaikki veti, ettei jäänyt epäilystäkään, etteikö mitali olisi ollut ansaittu!

Olin koko ajan sitä mieltä, ettei jännittänyt yhtään, mutta sunnuntain koittaessa maha oli eri mieltä. Kun ei myönnä henkisesti olevansa jännittynyt niin kai se energia purkaantuu psykosomaattisesti ja lyö mahan täyteen perhosia. Aamu valkeni aurinkoisena, mutta iltapäiväksi oli luvassa sadetta kunnolla. Aamupala ei oikein maistunut ja en saanut missään vaiheessa tuntumaan valmistautuessa. Milloin luulin myöhästyneeni rataantutustumisesta ja milloin olin oikeasti etsintäkuulutettu lähtökarsinaan. Voi huokaus. Tätäkö se jännitys on? Mattsonin hyppäri oli ihan ok. Ei kuitenkaan mieluisimmasta päästä, muttei masentavan mahdotonkaan. Selvittiin kohdista, jotka uumoilin vaikeiksi ja ryssittiin kohdissa, joiden piti olla ihan mentäviä.
Alku leves ihan huolella, ohjaustuntuma oli kateissa ja koira tuntui epävireiseltä. Se on varmaan joku viiksikarvan asento, mistä sen sitten tunnistaa? Kiihdytyssuoran jälkeen sain Ipen kääntymään renkaalla niin tehokkaasti, että se roiskasi renkaan rikki. Okserin ja keppien väli oli nafti, mutten tohtinut vekata okserille kamalasti, joten päätin, että käskytän suoraan putkesta kepeille. Jotain olisi pitänyt tehdä (kenties pieni rytmitys olisi riittänyt?), koska vauhtia oli sitten sen verran, ettei malttanut taipua ykkösväliin. Koska alla oli vitosia, niin koitin heittää keppien jälkeisillä hypyillä, mutta käteenhän se takiainen jäi. Pituuden tiukasta käännöksestä ja sen jälkeisesti nyperryksestä selvittiin sen sijaan oikein hyvin. Lopuksi hetsastin "eteen!", jolla ampui suoraan putkesta ulos radalta. Semmonen arvokisadepyytti.

Mitä meille jäi käteen? Rusketusrajojen ja punaisena kiristävien poskipäiden lisäksi paljon luottoa siihen, ettei me ihan heittopusseja olla. Luottoa myös siihen, että se kuuluisa flow on saavutettavissa. Lisäksi käteen jäi paljon hengästyttävän hienoja kokemuksia katsojan roolissa - kouriintuntuvia esimerkkejä siitä, mitä agility on parhaimmillaan ja pahimmillaan. Käteen jäi myös ensi vuodelle ensimmäinen sm-nolla ja ajatus siitä, että on ihan okei vähän jännittää...

Kenraaliharjoitus

Iltakisat. Viimeset kisat ennen isoja kisoja. Paska kenraali ja niin edelleen... Hyllytettiin ihan huolella molemmat vedot. Huittisen Annen radat oli masentavia. Ei ehkä vaikeitakaan, vaan aseistariisuvan masentavia. Ensin kauheeta luukutusta, sitten joku tukahduttava hyppyhässäkkä ja sitten kauheeta luukutusta.

Oltiin lähtövuorossa ensimmäisinä ja rataantutustumisen jälkeen olin hirveellä tsempillä menossa radalle kunnes valkeni, että sinne menikin joku ennen mua. Hyvä vire hävis kun vesi hanhen selästä, kun jouduttiinkin odottamaan hetki. Miten pienestä sitä voikin ottaa nokkiinsa? Ipe meni yhtä hämilleen kun minä ja se tiesi epäsuhtaa suoriutumista. Loppusuoran lisäksi ekalla radalla ei ollut muuta hyvää kuin Ipen keppien sisäänmeno.

Illan jo pimetessä tutustuttiin hyppäriin, joka oli samaa ranteet auki -sarjaa kuin edeltäjänsä. Nyt päästiinkin ekana radalle ja sain aika mukavan agren siihen tekemiseen. Mun pakkovalssi kepeille oli kyllä sympaattinen räpellys, mutta niin vaan jäi sellanen Ripeliuksen mentävä väli jalkojen ja ekan kepin väliin. Aina ei satu askelmerkit ihan kohilleen... :D Kylläpä olis harmittanut, jos jo valmiiksi tuhoon tuomitulta radalta olis tippunut vain keppien jälkeinen rima. Lähti sitten vähän lapsesta kun ei olle kauheesti viskileikkauksia tehty, niin korostin irtoamista kevyellä "menemene!!" -käskytyksellä. Ja Ipehän meni!

Ei päästä enää viikkotreeneihinkään ennen Kirkkistä, joten täytynee käydä vähän muistuttelemassa kontakteja joku kaunis päivä. Toivotaan, että nyt on otettu löysät pois ja sm:issä pidetään vaan hauskaa!

kuva: Jing-Lin Pekkala

Tahmailua Tallilla

Eiliset iltakisat oli määrä pitää Eteläpuistossa, mutta jonkun nobody Bon Jovin rekat täyttivät sen ja ajoivat meidät kisaamaan Tallille. Talli ei ole kyllä meidän mesta ollenkaan, mutta päätettiin silti koittaa. Melu tallissa yltyy usein korvia kuumaavaksi ja alusta on...no se on. Ei ole tehty aksaa siellä miesmuistiin, joten tuntuma oli enemmän kuin hukassa. Kaiken hyvän lisäksi satoi vettä ja kosteilla tassuilla se matto on tappoliukas. Kunnon pyyhekuivaus ennen radalle menoa oli tarpeen.

Ekalla radalla ensimmäinen rima alas. Taisi olla tassutuntuma aika hukassa, sillä ponnistus näytti niin jo lähtökohtaisesti niin epäonnistuneelta. Ei ollut mikään pikkuhipaisu, vaan kunnon rysäytys. Lopun matkaa menikin käsijarru pohjassa vähän tunnustellen. Otettiin sitten kontaktien kannalta loppurata ja taivas varjele tuota silmäeläintä! Vire ei ollut niin onneton, etteikö olisi ollut kuulolla, mutta jotain pientä taustakohinaa siinä touhussa oli, nimittäin silmä jumitti pahan kerran. Käskytinköhän kolme neljä kertaa A:llakin kontaktin ennen kun otti 2on2offin! Puomilla tuli oletettavastikin tosi vinoon.

Toka rata oli Saviojan käsialaa ja ihan mukava profiililtaan. Alkuun otin suosiolla ihmisnuolen, valssilla olisin saanut sen leviämään huolella. Toimi noinkin ihan hyvin. Vaan kylläpä arvioi ekan hypyn ponnistuspaikkaa epävarmasti! Kone lähti kyllä käyntiin sen jälkeen ja meno tuntui paljon paremmalta kuin ekalla radalla. A:n jälkeen tein suunnittelumokan, tai paremminkin jätin suunnittelematta kokonaan Näennäisesti helppo kohta, mutta pitäis silti varmaan päättää, että kulmaako sen koiran vai kääntääkö vain rytmityksellä!? Mielikuvaharjoituksissa tuo kohta oli joka kerta vähän sellanen "nooh, jotenkin näin me se tehdään". Pitäis hälyytyskellot soida tuossa vaiheessa, jos olis oikein fiksu. Ohjaappa sitten vaikka sinnepäin, niin rima räpsistä räps. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Loppurata olikin oikein sujuva.

Sovitaanko Ipe, että tiputellaan ne rimat nyt ja sitten SM:issä pidetään ne kannattamille? 

Minäkin lupaan yrittää osaltaan parhaani.

Ylpeys ja ennakkoluulo

Matkustettiin päivällä Hervantaan kisaamaan. Kaksi agirataa tarjolla, tuomarina Viitaniemi. Profiilit mukiinmeneviä, fiilis väsähtänyt ja keli suotuisa. Ennätettiin 45 minuutin lämmittelylenkille, kun minimedit oli myöhässä aikataulusta. Löydettiin teollisuusalueen takaa metsä, puljattiin tulvivassa ojassa ja eksyttiin toisistamme. Onneksi tiemme kohtasivat piinaavien minuuttien jälkeen, oisse ollu noloa soittaa joku etsijäkollegoista etsimään Ripeliusta.

Ensimmäinen rata oli oikein näppärä. Hiukan kylmäsi puomin ylösmenolla, aika täpärästi sen otti - tuomarin käsi pysyi onneksi alhaalla. Muurin jälkeen tuli joku mikroskooppinen blackout, unohdin että hypyn jälkeen piti törkätä takaakiertoon. Onneks hypyn linja vei sinne puoli-ilmaiseksi. Keppien jälkeen oli ahdas kulma, josta kuitenkin selvittiin oikein hyvin. Sitten petti mielenhallinta ja tein juuri niinkuin on sovittu (itseni kanssa) ettei tehdä. Kantavana ajatuksena on ollut se, että nyt on tehtävä varmaa nollaa - ajasta viis. Mutta kun oli niin kiva rata alla ja loppusuorakin häämötti ihan jo hyppysissä, niin pakko oli vähän vedättää. Ahneella on paskanen loppu. Kontaktivirhe A:lta! Aika nipin napin, kun tuomarikin jäi sitä pohtimaan. Näin kyllä sivusilmällä, että melkosen korkeelta räiskäytti alas, joten eiköhän se ollut ihan oikein tuomittu. Se lienee ollut agilityjumalan ystävällinen muistutus siitä, ettei pidä lähteä ahnehtimaan vaikka kuinka kasvaisi nälkä syödessä.

Toinen rata oli teknisempi ja siinä oli muutama sellainen kohta, jota pähkimme radan reunalta yksissä tuumin isoon ääneen jo ennen rataantutustumista. Katseltiin kuinka minit ja medit siitä selviytyy ja analysointiin onnistumisprosenttejamme maksien kanssa. Olipa sääli, etten tullut toimittaneeksi kameraa kuvausta varten, sillä jopas tarjottiin taas yleisölle sirkushuveja. Selvittiin siitä vaikeasta kohdasta oikein näppärästä, ei tehnyt edes tiukkaa. Mutta ennen sitä oli pikkasen nafti väli keritä persjättöön ennen puomia. En edes epäillyt, ettenkö kerkeäsi siihen, mutta juuri kun olin leikkaamassa koiran linjaa, niin näin jo Ipen nenän putkesta. Usko loppui ja oli pakko yrittää pelastaa tilanne takaaleikkauksella. Rytmitys sille oli tuhoontuomittu, joten Ipen jäi pyörimään mun syliin ja aivan ymmyrkäisenä yritti ratkoa, mitä siltä halusin. Mikä OTA, missä?! Kun viimein hiffasi sen puomin, niin mitä tekee hän - menee ja käy ottamaan 2on-2offin puomin ylösmenolle!? Yleisön nauraessa kehuin hienosta kontaktista ja pyysin, että josko mennään vielä toiseenkin päähän se ottamaan. Loppurata rullaavasti ja puhtaasti maaliin.

Edit. Tytiltä lisää kuvia tältä päivältä! Myös se viiden pisteen kontakti ikuistettuna.

Vesikauhuinen keinuu

Tilastokontaktivirheestä ja huumorinkukkasesta huolimatta oon tosi tyytyväinen tämän päivän ratoihin. Vire on edelleen kohdillaan ja tekeminen tuntuu oikesti hyvältä. Näin hyvältä kisaaminen on tuntunut ennen vain joskus ja jouluna. Jos ongelma on tosiaan ollut niin onnettoman pienestä kiinni miltä nyt vaikuttaa, niin meillä on aika mukava tulevaisuus edessä. Ei tarvihe ihan joka kerta kisoissa purra hammasta ja jäädä ihmettelemään kun koira syöksyy maata kiertävälle radalle. Nyt ei tarvihe murehtia kun omasta ohjaamisesta, luottaa siihen mitä tekee ja tehdä se huolella. Hyvä siitä tullee.

Eilisistä kisoista Käyhkön Tytin ottamia kuvia. Kiitos Tytti!

Kohti homogeenisyyttä?

Tekis mieli sanoa, että homma alkaa toimimaan, mutten viitsi kirota meidän kisavirettä. Käytiin juoksemassa kotikisoissa pari starttia. Hyppäriltä otettiin "hyvä siihen asti" -hylly ja KV-agiradalta nolla. Tuomarina oli Mujunen, jonka kukkaprofiileita vähän kauhulla odotin, mutta Mujunen oli tehnyt epämujusmaiset radat. Eli siis ihan kelpo rataprofiilit - ei mitään tappojuoksua. 

Hyppäri oli paikoittain vähän nihkee, enkä keksinyt loppuun oikein nappiohjausta. Ensimmäinen putki oli ihan kaakossa edellisten jäljiltä (huomautin siitä ystävällisesti ratatyöntekijöille ja tuomarille), jonka vuoksi Ipellä meni siellä paljon kauemmin kun olin laskelmoinut ja rytmitys meni siten ihan kuralle. Saatiin kuitenkin rytmistä taas kiinni ja selviydyttiin suhteellisen kivasti loppua kohden. Haki hyvin kepeille, joka osottautui vaikeaksi monille. Takakaarteessa tuli yksi rima alas. Toisiksi viimesen putken jälkeen olin auttamattomasti myöhässä persjätöstä, joten jouduin kalasteleen koiraa selän takaa. Seuraavaksi huomasinkin seisovani esteen 18. edessä about niillä main, mistä koiran olisi pitänyt hypätä. En taistellut tilannetta loppuun asti, joten takaahan se hypyn sitten otti.

Agirata oli mukava profiililtaan, ainoastaan 2-3 väli arvellutti ja niinhän se levisi aika huolella. Sitten meinasin olla jo myöhässä putki-pituus-putki-kepit -suoralta, mutta selviydyttiin. A:lle asti oikein kivasti, mutta sitten oman liikkeen vuoksi valu aivan onnettomasti kohti väärää putkea ja kalastelin pikku-Ripeliusta paksulla siimalla ennenkö sain taas hyppysiin. Loppusuora itsenäisesti eteen-käskyllä. Estevälit oli vaan justiinsa niin köpöt (about 20 jalkaa), ettei innrilla onnistunut, joten Ipe mallaili hyppytekniikan kustannuksella töpölaukkaa väleihin.

Vire oli koko ajan kiva. Kun ei hilluta liikaa radan vieressä ja temputellaan omaa vuoroa odotellessa, niin pysyy ajatus kasassa. Kun kiihtyy edellisen menosta niin odotan katsekontaktin, josta vähintään sanallinen palkka. Ongelma on selvästikin ollut se, että oon vaan yrittänyt saada virettä ylös sillä kustannuksella, että kiihtyy niin ettei musta tulleensa kisapaikalle mun kanssa. Kun virittely pidetään järkevänä ja yhteistoiminnallisena, niin tehdään kivasti samaa rataa ja on hyvin kuulolla ohjauksiin. Tätä lisää.

Mullon kumpparit jalassa!

Väsyttävän, mutta onnekkaan viikonlopun päätteeksi oli jaksettava tsempata kisoja varten. Aamulla torkuttaessa vielä arvoin, että lähteäkkö vaiko eikö ensimmäiselle hyppärille. Johannan hyppäri oli viimeksikin niin kimurantti, ettei siitä tullu mitään. Onneksi kampesin itseni kuitenkin ylös, sillä rata oli tällä kertaa aivan eri tyyppinen - kiva juoksurata.

Otin taas kokeiluun uudenlaisen valmistautumisrituaalin. Ensinnäkin tein tietoisesti ratkaisun, etten stressaa siitä saanko ketään kuvaamaan ratoja vai en. En oo aiemmin huomannut, että kuvaamisella olisi merkitystä, mutta täytyy kyllä myöntää, että jotenkin oli rennompi fiilis kun kamera pysyi repussa koko päivän. Yhtäkään videota ei siis ole nähtävissä, vaikka viimeisellä radalla (tai sinne menossa) olisi ollut taas sirkushuvia kerrakseen. Ipe pysyi kivassa vireessä, käveltiin paljon metsäpolkuja edes takaisin ja tulin noin >10 koiraa ennen halliin revittämään lelulla ja ottamaan pari lämppähyppyä. Hyppärillä olikin rimat tapissa, joten päätin että jos rimoja tulee alas niin en keskeytä. Ollaan niin vähän treenattu ratoja, jossa kaikki olisi 65 cm, joten kai se olisi ollut aika epäreilua Ipeä kohtaan. (Note to self: kesä ja kuusvitosen rimat on tulossa - treenaa!) Selviydyttiin kivasti alusta, Ipe oli hyvin kuulolla ja tuli hyvin ohjauksiin. Radan haastavin kohta (monelle muullekin) oli lyhyt hyppypyöritys, johon tultiin pimeesti putken takaa. Rytmitin vähän huonosti, jonka vuoksi tipahti rima. Jatkettiin kuitenkin kivalla tsempillä loppuun asti. Lopun hyppysuoran haki hienosti eteen-käskyllä, vaikkakin hypyjen väli oli just niin pahimmoinen, ettei niistä selvinnyt yhdellä laukalla vaan piti ottaa kaksi töpölaukkaa, joka söi tekniikkaa aika pahasti. Vitosella siis maaliin. Tuloksia kuulutellessa tajusin, että 3. sija ja hyppy-SERT oli sitten sen yhden riman päässä... Noh, joku toinen kerta.

Mikkilän kaksi agirataa oli vuorossa viimeisenä ja jatkettiin samanlaisella zen-valmistautumisella. Rata oli kiva ja homma näyttikin ihan lupaavalta, kunnes tein emämokan. Soile ja Loru oli ennen meitä ja kun päästin Ipen näkemään ne, niin hommahan levis käsiin aika raakasti. Aivan kuin rauhallisen rennosta jazz-biisistä olisi sekunnin sadasosassa sämplätty teknoversio ekstaasilla höystettynä. Fly me to the moon, indeed... Ipe meuhkasi ja yritti sännätä Lorun perään kun istutin sitä lähtöön. Voi morjens, tästä tulee varmaan hieno rata. Niinhän siinä kävi, että vireen hienosäädöstä ei voinut enää edes puhua. Kyllä se oli menetty peli. Kakkosrima alas, vaikka otin mukamas sillä varmemmalla ohjauksella. Jotenkin selvittiin puolenvälin pyörityksetkin kamalalla 80-lukulaisella ohjaustyylillä ja loppua kohden homma alkoi jo vähän toimimaan ja Ipe otti vallan mainion puomin kontaktin. Loppusuoraa reippahasti maaliin. Toinen vitonen plakkarissa.

 

 

Viimeselle radalle pidin huolen siitä, ettei koira pääse kilauttamaan itseään katselemalla treenikavereita, joten valmistauduttiin rauhassa pöpelikössä. Temppuiltiin ja otettiin rennosti. Tuo kevätpuron solina oli aivan valtavan terapeuttista kuunneltavaa! Soitin Lealle jossain vaiheessa, että mikähän numero siellä on menossa, mutta Lea oli jäähdyttelemässä jo Aman kanssa. Arvioin, että menis noin parikyt minsaa, joten lähdin sitten hallille päin. Kun avasin hallin oven, kuulin kuuluttajan sanovan "seuraavana lähdössä Isla, valmistautuu 337..." Voe perhana! Anu tuli vastaan ja sanoi, että sun pitäis olla jo radalla. Parahdin vain, että "mulla on kumpparit jalassa!!!" Joku kuului sanovan, ettei vuoroa voi siirtää, joten potkasin kumpparit pois, heitin takin lattialle ja juoksin sukkasillaan radalle päin. Matkalla vielä huppari pois päältä ja lähtöön, joka sekin oli hukassa. Ihmiset tuijottaa ja minä kysyin ratatyöntekijöiltä, että mistäs tää rata alkaa. Kiireellä lähtöviivalle, Ipe istumaan ja kävelin alkusuoran puoleen väliin. Pyysin tuomarilta vielä anteeksi, annoin lähtökäskyn Ipelle ja tehtiin nolla. Sweet.

 

 

Näin niitä nollia tehdään. Kuunnellaan vähän puron solinaa, repästään kumpparit pois jalasta ja juostaan puhdas ja hallittu nolla. Voin kertoa, että Ipe oli ihan eri koira kun se ei revitellyt ennen lähtöä hallin hälyssä. Mikään tulisin nolla se ei tietenkään ollut, mutta ehkä tässä vaiheessa on kuitenkin tärkeämpää tehdä varmaa ja siistiä rataa. Hetsaus tulkoon kuvaan sitten kun nollaratojen aikaväli on jotain muuta kun reilu puoli vuotta.

 

Kaiken kaikkiaan varsin onnistuneet kisat. Koko vuonna ei olla saatu aikaan oikeastaan yhtään mitään, joten tämmönen jo-vähän-tasaisempi suorittaminen tuntuu aika hyvältä. Kesää kohti.



Sirkushuveja

Kotikisat. Hmm...mitä niistä kertoisin? Kaksi positiivista asiaa; meillä Ipellä oli kauhean kivaa ja yksikään rima ei tippunut! Hurraa! Voisin lopettaa tähän ja jäädä siihen uskoon, että menipäs meillä hyvin. Mutta tosiasiassa meille lankesi se yleisön viihdyttäjän rooli.

Lähdin kauheella tsempillä ja hyvällä mielellä kisoihin, mutta edes mun viidakkopoika Mowgli-paita ei pelastanut meitä syöksymästä keskittymisen valtatieltä ulos ja pyörähtämästä kaks kertaa katon kautta ympäri. Sen parin viikon takaisen henkisen valmentautumisluennon innoittamana päätin yrittää keskittymisharjoitusta ennen radalle menoa. Luennolla rakennettiin itselle täydellisen keskittymisen paikka - oikea zen-tila, jossa voin keskittyä vain tässä ja nyt olevaan hetkeen koirani kanssa. Mun zen-tilasta tuli sellanen talvinen järvihorisontti, jossa kirkkaan sininen taivas ja täydeltä terältä paistava aurinko häikäisee jään kanssa yhteistyönä koko muun maailman pois. Kun luennoitsija meni sanomaan jotain jostain kuplasta, niin mulla tuli jostain syystä välittömästi mieleen SE Lady Gagan muna-asu parin vuoden takaa. Ja niinkun kesken keskittymisharjoituksen kuuluu, mietin hetken että onkohan se sovelias vaihtehto istuttaa omaan zen-ympäristöön. What the hell, semisti läpikuultavassa munankuoressa keskellä kirkasta järvenjäätä oli ihanan turvallista ja rauhallista.

Munamaailmaan syventyminen kaipaa vielä harjoitusta, sillä eilisissä kisoissa siitä tuli kyllä täydellinen Lady Gaga -munakas. Ensimmäiselle radalle mennessä tuntui, että koko rata valui mielestä kun hiekka sormien välistä. En muistanut, mitä tapahtui takakaarteen jälkeen ja en kertakaikkisesti saanut enää ajatuksesta kiinni ennen kun oli jo mentävä. Meillä epäedullinen rataprofiili ei auttanut yhtään asiaa. Yleensä mulla ei ole minkään valtakunnan ongelmia muistaa rataa, mutta nyt tää psyykkausjuttu heitti niin härän pyllyä, että koko pakka levisi käsiin ennen kun oltiin päästy edes radalle. Ei hyvä. Ensimmäinen rata on täydellinen esimerkki siitä, miltä agility näyttää kun keskittyminen herpaantuu. (Liekkö se keskittyminenkään olisi meitä pelastanut, kun on 90% radasta auttamattomasti myöhässä...)

Toinen rata tuntui jo paljon mukavammalta ja olin ihan valmis henkiseen taistoon sen kanssa. Profiili oli hauska, tekemistä riitti ja fiilis oli hyvä. Olin erittäin tyytyväinen alun putkikäännökseen ja kepeille heittoon. Kaikki piti olla ihan klaarassa, kunnes kaasu hirtti kiinni ja tultiin rytinällä keinulta alas. Voi paska! Meni pasmat ihan sekaisin (kuten videolta on nähtävissä) ja loppurata sitten jolkoteltiin maaliin. Puomin ja A:n kontaktit oli sentään kelvolliset.

Jatkamme harjoituksia.

Elämää eli agilitya

Vuoden ensimmäiset agikisat oli eilen. Tuntuipa hyvältä kisata pitkästä aikaa. Mentiin oikein konkkaronkalla ja otettiin Fannikin mukaan. Tuo pieni musta eläin on kyllä tautisen ihana! Siitä ei terapiakoira parane. Ei voi tulla kun hyvälle mielelle kun katsoo kun se kaahottaa koko kolmen kilon komeudessaan - suupielet korvissa ja korvat sukkulana. Hulvattoman hauska, mutta ei ainna kyllä yhtään anteeksi huolimattomuusvirheitä.

Harmittaa syvästi, ettei ekaa rataa ole nauhalla - Fanni oli ihan loistava kiituri! Otettiin kymppi - ensin palasi mustasta putkesta (taas) takaisin ja ohjasin pussiin niin huolimattomasti, että juoksi ohi. Yliaikaakin tuli kun korjailtiin kieltoja huolella. Mutta muuten hieno rata. Kepit meni heikommalta puolelta kuin vettä vain, puomilla kiihdytti niin, että pelkäsin jo hyppäävän kontaktin yli. Ekalla radalla tuntui, että se oikein irtosi hypyille heitettäessä, eikä tarvinnut viedä joka paikkaan. Silti olin ihan maitohapoilla radan jälkeen!

Tokalle radalla aavistuksen tipahti vire, mutta hyvältä se tuntui edelleen. Ei vaan irronnutkaan enää niinkuin ekalla radalla, joten jäi aika jämäkästi käteen kiinni siellä täällä. Puomille kiihdytti taas ihan sikana - sen kanssa saa ihan oikeasti juosta! Keinun kanssa tuli tenkapoo, en muista millonka olisi ollut viimeksi ongelmaa keinulla. Toivottavasti tämä on vain joku ohimenevä juttu... Kepeille haki hienosti, vaikka tuli aika vauhdilla sisään.

Terapia-agilityn jälkeen oli luotto Ipen kanssa tekemiseen vähän hakusessa, mutta jostain se mukava kisafiilis nousi. Pidin Ipen aika matalalla vireellä loppuun asti, enkä antanut sen apinoida päättömästi. Juuri ennen kun oltiin menossa ekalle radalle, niin vedettiin pienet ja epäonnistuneet ylävitoset, jonka seurauksena mulla roikkui ikenestä pieni pala ja suusta tuli maukkaasti verta. Leuassa on nyt nätti vekki muistona. Saattoi hieman häiritä tiukkaa keskittymistä... Rata loppui sutjakkaasti esteelle 2.

Päivän viimeinen rata tuntui toivottomalta jo kättelyssä. Makseista 80 % hyllytti. Näistä kahdeksastakymmenestä ehkä 80 % hyllytti esteelle 3. Minä(kään) en keksinyt siihen kohtaan yhtään varmaa ohjausta, joten päätin, että menkööt ihan herran haltuun. Noin minuutti ennen kun oltiin menossa radalle, niin jostain taivahista tupsahti mieleen semmonen juttu kun esteen pointtaus eli fokusointi. Ei kai se ota, jos ei annakaan? Siispä merkatakseni 3. hypyn kävelin sen luokse ja kiersin sen kokonaan ympäri ennen kun asetuin sen eteen ottamaan vastaan. Ja simsalabim! Sieltä tuo huonosti käteen tuleva silkkiturkki tuli niin sievästi käteen.
Ei vaan parane jäähä parrasvaloihin kauheen pitkästi patsastelemaan, kun rataa on vielä viistoista estettä jäljellä. Ja mihin kosahti? HUOLIMATTOMAAN PUTKIOHJAUKSEEN! ARGH! Kontakti-putki-erottelut on Ipelle nimenomaan niin päin haastavia, että jos täytyy mennä putkeen, niin se helposti vetää kontaktille. Joku niissä kontakteissa sitä viehättää putkea enemmän. Olisihan se pitänyt muistaa. Tyhmä Laura, tyhmä!

Nollasta kymppiin

Ylläolevista hätähuudoista voinette päätellä, että meidän tämän aamuinen tokokoe ei ollut ihan ammattilaisten käsissä. Näin viime yönä unta, jossa saavuin tallille klo 10 alkavaan kokeeseen, mutta siellä oli jo palkintojen jaot meneillään - koe oli oikeasti alkanut jo klo 9. Esitin pettyneenä marttyyriä väärästä informaatiosta, mutta pohjimmiltaan olin huojentunut, etten voinut osallistua kokeeseen. Aamulla vielä viime töikseni tarkistan, ettei Ipe vaan olisi aloittanut juoksuja. Olisi ollut todellinen sääli soittaa, ettei me voida tulla...

En ole koskaan ollut kamalan motivoinut tai kunnianhimoinen tokon suhteen, joten varmaan jotain tartteis tehdä, että selviää koetilanteista. Semmonen tuntuva potku persielle vois olla ihan toimiva. Olin vielä kymmentä vaille jossain pöpelikössä alkulämmittelylenkillä ja puolijuoksua sitten äkkiä vaihtamaan vaatetuskertaa ja kenkiä. Sidoin kengännauhoja kiinni kun tuomari kuului sanovat: "eikai tässä mitään puheita - aloitetaan". Kerkesin kysymään koiralta "tehdääks tokoo?" ja sen oli oltava sitten riittävä virittely. 

Ipe piippasi ja oli levoton kun mentiin kehään, johon meikäläinen muuten veti ihan noviisina remmin kanssa. Liikkuri totesi paikkaa näyttäessä, että voittajassahan ei remmiä tuoda kehään.. Hupsista keikkaa! Pahoittelin tilannetta ja lykkäsin hihnan liikkurin käteen. Meni ekalla alas (vaikka katseli johonkin seinille), toinen tassu jäi mutkalle. Mutkalla se oli kun tultiin takaisin.

Paikkamakuu 10

Liikejärjestys oli sekoitettu - tunnari heti kärkeen. Ei sen paikalla olisi varmaan merkitystä ollutkaan, viretila sekä ohjaajalla että koiralla oli niin hapuileva, että tunnarin onnistumisesta oltiin kyllä valovuoden päässä. Ensinnäkin käsky "oma" tuli ensimmäisen kerran kuin murrosikäisen teinipojan suusta - äänihuulet oli jännityksestä viulunkielinä. Juoksi suoraan omalle, vähän maistoi, jatkoi haistelua, maistoi toista ja palasi takaisin sivulle.

Tunnari 0

Ruutu toisena. Kauhistelin jo talliin tullessa, että jumaleisson kun se lähetysmatka onkin pitkä! Tallilla treenatessa tila on jaettu kahteen kenttään, joten tuollasta metrimatkaa ei ole mahdollista saada puolikkaalla. Tuon mittaisesta ruutuun lähetyksestä on siis aikaa. Lähti kuitenkin ihan ok, puolen matkan jälkeen alkoi kaartaa ja pysähtyi kummastelemaan. Uudella käskyllä (ihme ja kumma!) ruutuun. Seis-käskyn jälkeen jäin odottamaan liikkurin "käsky" -komentoa, mutta kun sitä ei tullut niin käskytin maahan. (Ai miten niin en ole perillä tokon säännöistä?!) Hyvin pysyi, juoksi oikealle puolelle. Johtui varmaan siitä, että tuota ei ole oikeastaan ikinä treenattu.

Ruutu 9

Liikkeestä istuminen oli varma ja ongelmaton. Enkä edes vilkaissut varmistaakseni!

Liikkestä istuminen 10

Seuraamista odotin innolla, koska meidän askelsiirtymät ei ole askelsiirtymiä nähnytkään. Treeni- ja sitä myöden myös osaamistasoon nähden ne meni kuitenkin valtavan hienosti - ei yhtään selän takaa kiepsahdusta! Nyt vain tipahti semmonen pommi kehään, että meinasin alkaa itkemään: ääntely! Ipe ei ole koskaan, milloinkaan äännellyt tokoillessa ja nyt sieltä tuli piippaus aina uuden käskyn myötä. Liikkeessä oli totutusti hiljaa, mutta aina pysähdyksen jälkeen tai siirtymien käskytyksessä vihelsi epätoivon säveliään. Juoksusta kävelyyn vaihtaessa en käskyttänyt ollenkaan, jolloin olikin hiljaa. Eli käskyt aiheutti ääntelyn.

Huono valmistautuminen, koemaisten treenien puute, epäonnekas tähtien asento - nämä kaikki kumuloituneina varmaan aiheuttivat tämän harvinaisen ilmiön, jota en toivo tavaksi tulevaisuudessa. Tunnustan kyllä, että treenatessa annan liian paljon positiivista palautetta koiralle. Mutta kun toko on niin tylsän hiljaista ja passiivista! Ilmeisesti mun pitää jotenkin löytää ilo totisuudesta, jos meinaan kisata. (Kaikki iloiset treenivinkit otetaan kiitollisina vastaan!)

Seuraaminen 8½

Hyppynoudossa meinasi käydä ohrasesti kun kapula pomppasikin reippaasti vasemmalle. Suosiolla kallistin palautuksessa sen verran itseäni, että kontakti koiraan tuli hypyn tukien välistä. Ilman apua olis varmaan ollut siinä ja siinä, että olisko tullut ohi. (Muutenkin kovin armelias tuomari oli loppupuheessaan sitä mieltä, että hyppynouto oli erinomainen...)

Hyppynouto 9½

Luoksetulo harmittaa oikeasti. Tähän astinen nolla (tunnari) oli hyvin odotettu ja potentiaalinen nollakin (ruutu) oli kääntynyt iloiseksi yhdeksäisen muotoiseksi yllätykseksi, joten "varman" liikkeen nollaus otti kyllä päähän. Kaiken lisäksi sen takia, että virheet oli semmosia, mitkä ei oo koskaan treenatessa tullu esiin. Seisomisesta istuminen - koira näytti älyttömän epävarmalta. Ja julmettu ennakointi! Koemaisesti treenatessa ongelma on ollut aina se, että en meinaa saada sitä pysähtymään. Kiertojen kautta treenatessa ennakointia on ollut. (Jos olisin käskyttänyt pokalla ennakoinnista suoraan maahan, niin olisiko siitä voinut saada teoriassa pisteitä?)

Luoksetulo 0

Kaukot nollaantui oikeastaan ennen kuin liike kerkesi kunnolla alkaa. Ipe oli niin kuurokoomassa jo tässä vaiheessa, ilmeisesti hämillään palkkaamattomuudesta ja ohjaajan passiivisuudesta. Juuri kun kerkesin sanoa valmis, niin kontakti siirtyi sihteeripöydän takana oleviin tyyppeihin, mainiota! Olisi pitänyt tehdä peliliike ja käskyttää heti ekalla Ipe - down. Tällä tuomarilla se olis niiiin katsottu sormien välistä.  Loppupuhuttelussa sanoikin, että olisi voinut hyväksyä aloituksen jos itse siirrot olis mennyt puhtaasti, mutta kun sielläkin yksi lisäkäsky. Siirtojen aikana tuo karvainen tyyppi vaan tuijotteli tyytyväisenä johonkin ihan muualla, oiskohan tuossa ollut kyse jo rauhoittavista eleistä? Sen verran hämmentävä kokemus tämä koe taisi Ipelle olla.

(Note to self: S-M vaihdon käsky on peru, ei down kuten näemme käskytin...)

Kauko-ohjaus 0

Metallia aloittaessa liikkuri kysyi, minkä kokoisen kapulan haluan. Sanoin, että pienen ja sen nähdessäni kauhistuin, kuinka todella pieni se on. Liikkuri kysyi, että vaihdetaanko ja mitäs minä siihen? No vaihdetaan! (ARGH!#"!) Se pienen noutaminenhan olis ollut ihan kuin sitä ruokalusikan noutamista, se ei painanut mitään. Keskikokoinen oli jo keskimääräistä enempi häkeltyneelle metallidissaajalle keskiverroin liian kova pala. Tyhmä ohjaaja - tyhmä!

Metalli 0

Tunnarin ja metallin nollaaminen oli aika odotettavissa, mutta luoksetulo ja kaukot harmitti aika reilusti. Tein hypoteettisia laskutoimituksia ja totesin, että semihyvillä kaukoilla ja luoksetulolla oltaisiin saatu kirkkaasti 2-tulos. Matkaa 1-tulokseenkaan ei olisi kamalasti ollut, joten erinäisten noutojen kuntoon laittaminen voi hyvinkin mahdollistaa jonain kauniina päivänä 1-tuloksen. 

Sillä välin keskitymme koemaisempaan treeniin ja lähetämme Kennelliitolle nollien siirtopyynnön tokosta agilityyn. Ois meinaan sm-nollat näillä pylpyröillä kasassa!