Usko koetuksella

Edellinen posti oli kovin iloinen. Haluan uskoa, ettei onnellisuudesta rankaista, mutta tuntuu kyllä vahvasti siltä, että ollaan saatu karmalta oikein mennen tullen bitch slappia. Viime perjantaiksi sain Ipelle äkkilähtöajan Piiralle. Meidän ja Piiran edellisestä tapaamisesta on vierähtänyt tovi, joten oli mukava käydä kuulemassa hänen ajatuksiaan pitkästä aikaa. Pääsin täystenttaukseen marraskuisesta loukkaantumisesta ja sen jälkeisestä kuntoutuksesta. Turns out, tuo kaveri ei olekaan niin hyvässä jamassa kun olen luullut toivonut. Ei kykene seisomaan staattisesti oikeassa asennossa pitkään, kääntyy banaanille, vasemman puolen selkälihakset joutuneet hurjasti kompensoimaan oikean puolen vammaa, oikea pieniolkalihas surkastunut tiehensä...ihan vain muutamia asioita mainitakseni. Tuli aikalailla lunta tupaan - Ipen tiipii vuotaa.

Ultimaattisin ongelma lienee se, että oikea etunen on ehkä pahin mahdollinen vamman paikka Ipelle. Sen vuoksi, että sen ikuisuusongelma on heikko vasen takanen. Nämä kun yrittävät siellä kompensoida toinen toistensa epätäydellisyyksiä, syntyy yhä suurempi ongelmavyyhti, joka enemmin tai myöhemmin räjähtää käsiin. Vaikka kysehän ei missään nimessä ole siitä, etteikö vammaa olisi yritetty hoitaa tässä neljän kuukauden aikana. Onhan sitä syynätty ja huollettu, ihan röntgenpöytää myöten. Nyt ollaan vaan (taas vaihteeksi) sellaisessa tilanteesta, että pitää mennä ns. back to basics ja rakentaa sille uudestaan oikeanlainen tapa käyttää kroppaa. Suunnitelma on selvä. Agility jäihin, laserilla kireys/kipu pois ja sen jälkeen vesikävelyyn kasvattamaan sitä olkalihasta. Hyvä siitä vielä tullee. En tosin tiiä tuleeko agilitykoiraa, mutta hyvä kuitenkin.

Sitten yks toinen pieni muhkura tässä elämän soljuvassa virrassa. Se Fannin kyljestä poistettu nimittäin. Maanantaina tuli soitto eläinlääkäriltä, patologin terveiset ei olleet ihan sitä mitä lähdettiin havittelemaan: pahanlaatuinen kasvain. Onneksi kuulemma sieltä hyvälaatuisimmasta päästä eli solukoltaan tasalaatuista ja kiinteää. Ongelma on se, että tämän tyyppisen kasvaimen poistossa tervettä kudosta pitäisi poistaa 20mm marginaalilla, mutta koska se oli Fannin kyljessä niin kudosta saatiin vain 5-1mm marginaalilla poistettua. Se kaks senttiä kun olis ollut jo sydämessä saakka. Seurataan tilannetta, uusiutuvat kasvaimet poistetaan heti niiden ilmestyttyä.

Mitäpä tähän nyt muuta sanoisi kuin keep calm and carry on. Ei auta itkupotkuraivarit, ei auta stressi ja loputon huoli, ei kaiken kieltäminen, ei synkistely. Sen vuoksi olen päättänyt lähestyä asioita samalla zen-mielentilalla kuin Fanni yllä olevassa kuvassa. Nautitaan siitä mitä meillä on, ei murehdita siitä mitä meillä ei ole. Elämä on nyt, ei huomenna.

Update

Aika juoksee, minä en. Miten tämä bloggaaminen tuntuu niin työläältä nykyisin? Joka kerta kun olen yrittänyt aloittaa kuulumisten kirjoittamista, niin jostain takavasemmalta iskee outo inhoreaktio. Ehkä on vaikea saada tuntumaa meidän uudenlaiseen arkeen. Vajaa kaksikiloisen poissaolo vaikuttaa hämmästyttävän paljon arkielämään. Vaatii totuttelua ja kai jonkinlaista myöntymistä, että tämmöinen meidän lauma nyt on.

Tiivis recap meidän touhuista, joista ei ole tullut kirjoitettua. Ensinnäkin, Ipen AVA-titteli vahvistettiin ja posti kantoi kotiin valiodiplomin. Vai mikä kunniakirja se nyt olikaan. Jeij - yksi hieno tavoite on paketissa. Aika näyttää, jääkö tuo tavoite agilityn osalta viimeiseksi. Se marraskuinen loukkaantuminen on nimittäin vaivannut meidän harrastamista edelleen. Ipe on ollut agitreeneistä sivussa marraskuusta saakka. Ontumista ei ole ollut pitkään aikaan, mutta ei se ihan kunnossa ole. Huomaan, ettei se varaa normaalisti etupäälleen esim. lukkojarrutusta tehdessä tai vaikka noustessa ylös makuulta. Käytiin ennen Budapestin reissua Turussa, mutta Tanja ei löytänyt olasta/lavasta mitään erityistä, mutta sen sijaan oikea kylki oli ihan tuhannen juntturassa. Sitä sai oikein kunnolla höllentää, ennen kun lähti helpottaan. Onneks mulla oli kaks tuntia varattu, niin oli aikaa möyhentää se kylki paremmaksi. Loppu aika, noin 45 minsaa käytettiinkin Fanniin. Pikkumusta pääsi ensikertaa mukaan Turkuun ja sai kehuja hoidettavuudestaan. Eihän se kamalan rennolta näyttänyt (pieni katkarapu), mutta antoi käsitellä hyvin. Rangassa oli yksi kunnon lukko, joten oli ihan hyvä saada Fannikin kondikseen.

Rehellisesti sanottuna ahdistaa aika paljon tämä tilanne. Jossain takaraivossa pelottelee se kaikista kauhein mörkö, että entä jos Ipestä ei enää saada agilitykoiraa. Niin pelottavan tutulta kuullosti Vuorelan Lotan blogikirjoitus, joka ikävä kyllä päättyi siihen surulliseen tilanteeseen. Muutenkin Lotan kirjoitus oli erittäin osuva ja ajankohtainen. Urheilija ei tervettä päivää nää, niinhän sitä sanotaan. Mutta nykyään kun katselee nuorten agilitykoirien treenausta ja kisaamista, niin välillä ihan oikeasti hirvittää. Tuntuu, että kaikilla on kamala kiire saada kiristettyä kaikki mahdollinen irti koiristaan ennen kun ne on fyysisesti tai henkisesti valmiita siihen. Jossain vaiheessa se varmasti kostautuu. Ja vaikka kuinka huoltaa ja pitää huolen koiran fysiikasta, niin sekään ei aina riitä. Epäasialliset esteet, puutteelliset olosuhteet tai joskus se yksinkertaisen paska tuuri on se, joka pysäyttää harrastamisen. Ipen loukkaantumisen kanssa on menty päivä kerrallaan ja tunnusteltu miten erilaiset rasitukset vaikuttaa kroppaan. Tokoa ollaan treenattu, samoin käyty jäljestämässä. Ipe on lenkkeillyt irti, mutta oma-alotteisesti on kulkenut aika rauhallisesti. Tänään oli oikeastaan ensimmäinen kerta pitkästä aikaa kun päästeli reipasta laukkaa useampaan kertaan lenkin aikana. Mikään kiire mulla ei ole päästä agitreeneihin, tuo etupäässä oleva ongelma on jotenkin niin paljon invalidisoivampi kuin takapäänongelmat että haluan mielummin katsoa kuin katua. Jos näyttää siltä, että se ei asetu tässä helmi-maaliskuussa niin sitten on varmaan turvauduttava tuohon tähystykseen.

En ole muistanut raportoida meidän viime aikojen etsintöjä, joten tässä lyhyt kertaus niistä:
Etsintä #38 oli jo ennen joulu, kun käytiin tarkistamassa riistakamerahavainto. Erikoinen keikka sinänsä, että on ollut lainkaan varma oliko se nyt tyhjä vai ei. Ipe on normaalisti hyvin selkeä tyhjillä, mutta tällä kertaa ei näyttänyt mitään tyypillisistä jutuista joita tyhjillä tulee esiin (pitkä hajunotto, tarkastuskierroksen jälkeen vie takaisin autolle).
Etsintä #39 oli uudenvuodenpäivänä, kun ajeltiin Karstulasta länsirannikolle etsimään erästä pientä pentua. Nämä pentuikäiset uudenvuodenkarkulaiset on niin surullisia tapauksia, koska ovat todella haastavia kiinnisaatavia. Ipe teki tosi hyvin töitä ja väänsi kertakaikkisen selvästi rautalanagasta, että pentu on alueella ja moodista päätelle se on elossa, mutta ihan tuhannen peloissaan. Pussitti pienen metsäalueen. Kun otin liinan irti ja pyysin viemään lähemmäksi - kohti sitä pussin keskustaa, niin lähti ihan kieliposkella viemään pois koko alueella. Nää on oikeesti aika jänniä juttuja kun oikein miettii, luulen että koirat tietää aika monta tuhatta asiaa enemmän kun me ihmiset. Siis esimerkiksi se, että tämä etsittävä oli niin peloissaan ja paniikissa, ettei sitä voinut lähestyä suoraan missään vaiheessa, vaan Ipe rengasti pennun olinpaikan. Täällä kävi meidän jälkeen yksi Suomen kokeneimmista etsijäkoirista ja varmisti Ipen olleen ihan oikeassa.
Etsintä #40 oli lyhyt ja ytimekäs. Pihasta kadonnut kääpiökoira oli hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Ipe jäljesti pihasta vain muutaman piston kautta läheiseen pihaan, jonne jälki loppui. Tässä tapauksessa oli taustalla kaikenlaista muutakin ikävää ja viikko meidän etsinnän jälkeen koira löytyikin kuolleena.
Etsinnät #41 ja #41 oli pitkiä ja raskaita. Ekalla kerralla pakkasta -20 astetta, vieras metsä, tiheää ryteikköä ja pilkkopimeässä otsalampun turvin. Vanhuskoiran perässä oltiin ja oletettavasti maali oli lähtenyt pois silmistä kuolemaan. Ipe merkkasi yhtä ja samaa paikkaa useasta eri suunnasta, mutta ei uskaltanut mennä lähemmäs. Alueen haravointi oli todella haastavaa. Palattiin parin päivän päästä päivännäön aikaan, mutta ei kertakaikkisesti löydetty sitä. Näissä vanhusten etsinnöissä tulee vaan aina mieleen se, että jos ne on kerran halunnut lähteä pois kotoa kuolemaan, niin haluaako ne tulla edes löydetyksi?
Etsintä #42 käytiin heittämässä keskiviikkona. Jälkihavainnon tarkistus. Ipen mielestä se oli ihan tyhjää täynnä.

Toivotaan, että kevättä kohden aurinko paistaa yhä enemmän ja saadaan Ipekin kuntoon kesän kisakentille. Jos niin ei tule olemaan, niin ehkä silläkin on joku tarkoitus. Päivä kerrallaan ja nautitaan niistä asioista mitä pystytään, voidaan ja halutaankin tehdä.

Joulu(kuu) on täällä!

Lauantai aloitettiin Fannin kanssa laatuajalla. Käytiin cockeritiimin kanssa reippailemassa metsässä - Fanni ei ihan päässyt cockereiden vauhtikantaan kiinni, mutta silloin tällöin näytti ilon pilkahduksia siitä kuinka reteetä oli vetää vähän isompien kavereiden kanssa lenkkiä. Hienosti tulivat toimeen keskenään, vaikka tapasivat ensimmäisen kerran UKK:n parkkiksella juuri ennen lenkkiä.

Ipe jäi kotiin sen vuoksi, että päivemmällä oli vuorossa paimenen oma laatuaika; kraniosakraalihoito Ruutanassa. Keskiviikkoisen ontumisen vuoksi sain (onneksi!) järkättyä akuuttiajan heti viikonlopulle. Olin kuullut paljon hyvää Susannasta ja olenkin etsinyt jo jonkin aikaa Turun reissuille helpotusta vähän lähempää. Kolmen kuukauden välein ramppaaminen Turussa ei ole mitään keveintä touhua kukkarolle, joten toimiva hoitaja lähialueelta olisi enemmän kuin tervetullut.Tanjasta en kyllä luovu, Turkuun voisi hyvillä mielin ajella ainakin puolivuositarkastuksiin.

Kraniohoito osoittautui hyvin saman tyyppiseksi kuin mitä Ipe on nyt koko ajan saanut. Onhan silläkin juurensa osteopatiassa. Hoitaa syvällisesti mutta hellävaraisesti kehon tasapainoa kuntoon - tarkoituksena palauttaa kehon normaali tila. Ipen kaltaiselle herkkikselle tämän tyyppinen hoito sopii kuin nenä päähän ja näyttikin vahvasti siltä, että nautti käsittelystä. Syy treenien jälkeiseen ontumiseen löytyi lapojen edestä, jossa oli turvotusta ja kireyttä. Kenties liukastunut tai tullut aHyvin saatiin se käsittelyllä aukeamaan ja lapojen kireys laski. Perussettiä oli lannerangan alueella (erit. vasen puoli) ja rinta- ja lannerangan välissä, joihin sai myös laseria. Loppuviikonlopuksi BOT-loimi niskaan ja ottamaan rennosti.

Talvi yrittää tehdä tuloaan, eilen oli ensimmäinen kerta kun Unna hyytyi iltapissalla. Eikun sisälle kaivamaan tossuja jalkaan. Hain ennätyksellisesti vasta tänään talvitakit vintiltä. Lunta saisi tulla rutkasti lisää ja pikkupakkanen olisi aika mukava. Onhan jo joulukuu. Koirilla on ensimmäistä kertaa ikinä oma joulukalenterikin! Aikamoinen turhuus, mutta silti niin söpö. En-malta-odottaa, että saadaan melko hektinen työrupeama pakettiin ja päästään nauttimaan joulurauhasta maalla. Toivoisin joululahjaksi aurinkoisia talvipäiviä, olis mukava ottaa välillä ihan oikeita kuvia.

Geokoira neljännesvuosikatsastuksessa

Voisko ajaa autoa vasen jalka kojelaudalla? Vaikka olis automaattivaihteistokin, niin vois se olla vähän kyseenalaista - manuaalista puhumattakaan. Osteopatia-ajasta en luovu vaikka olis pää kainalossa, joten nilkka kylmäkääreeseen ja nokka kohti Turkua!

Neljännesvuosihuolto osoittautui oikein leppoisaksi, ei edes tyyppivikoja korjattavana. Mutta ainahan sitä jotain löytyy: tällä kertaa 100km+ reppuretkeilyn johdosta rintaranka ja lavat tahmeat - odotetusti. Ei siis ensimmäistäkään lukkoa rangassa, mutta tuntuvaa jähmeyttä. Muutoinkin lihaksissa oli jonkin verran tyypillistä rasituksen aiheuttamaa kireyttä. Lisäksi vasen polvi oli kenties saanut vähän turpiinsa rakka vs. koira -taistelussa, mutta ei onneksi mitään vakavaa. 

Kotimatkalla heitettiin yksi bugi 9-tien varressa olevaan kätköön. Ipe alkaa olemaan aika haka geokätköilijä. Missä kätkö? -käskyllä lähti nenä käyntiin ja pian se paikallisti purkin kiviröykkiön alta. Tarpeeksi kun palkkailen sitä purkeista, niin kohta saan kisata sen kanssa kumpi löytää kätkölle ensin. Game on!

VT-9

Tampere-Turku on tullut melko tutuksi parin vuoden aikana, ysitietä kun on tullut ajeltua edes takaisin osteopatiareissujen vuoksi. (Geokätköily asettaa liikkumisen aivan uusiin ulottuvuuksiin, kun tylsähkön ajomatkan voi kuorruttaa parilla valtatien varressa olevalla kätköllä! Kuva tämän päivän toiselta kätköltä, Aurajoen varresta.) Huhtikuussa käytiin Tanjalla edellisen kerran ja silloin jo taisin hehkuttaa, kuinka hienolta tuntuu, että Ipen ikuisuusongelma on osakseen selätetty. Huhtikuun jäljiltä on kuitenkin ollut aika tiukka treeni-/kisakesä takana, joten en olettanut sen olevan ihan priimakunnossa tänään. Selkälinja on viime aikoina vähän pyöristynyt, mutta selkeetä vinotusta en ole kyllä huomannut.

Mutta kuinka ollakaan, ongelmallinen vasen puoli ja lanneranka oli vallan mainiossa kondiksessa! Rangassa oli kauttaaltaan liikettä, vain ylimenoalueella ja lapojen seudulla pientä tahmeutta. Jos johonkin oli vinoutta, niin oikealle, mikä kertonee "tekevälle sattuu" -tyyppisestä harrastuskoiran kolhusta. Eli erittäin hyvässä kunnossa oli Ripelius, hallelujaa! Aluksi Ipe oli harvinaisen levoton, mutta kun päästiin kunnolla käsiksi niin pieni koira vaipua taas johonkin sinne Nirvanan rajamaille. Oikeastaan vähän kadehdittaa, etten se ollut minä makaamassa siinä matolla. Tuntuu, että olisin kunnon jäsentelyn tarpeessa. Pari viime viikkoa on mennyt treenien osaltakin vähän...hmm..pitelemättömästi. Vaikea saada hommaa haltuun kunnolla. Ipellä on kyllä potkua ja virtaa, mutta oma läsnäolo ei ole ihan sitä luokkaa, mitä sen tulisi olla. Lienee sanomattakin selvää, että odotan kesälomaa jo aika paljon. Phew.

Alkavat kuulemma tutkimaan koirien terveysvaikutuksia ihmisen hyvinvoinnille. Oman empiirisen aineistoni pohjalta olen vakuuttunut, että hypoteesissa on perää. Hetken kun tuijottaa kunnon jalkasotkua ja kuuntelee sitä loputtoman pitkältä kuullostavaa huokausta, niin verenpaine on laskenut ihan kuin itsestään. Tässä ja nyt.

Väsymystunnelin päässä näkyy jo lohduttava valon pilkahdus - alkusyksyn vaellus. En-malta-odottaa. Palaamme kuuden vuoden takaiselle rikospaikalle, jossa sain oikein olan takaa rankkua jostain edellisen elämän sotkuista: heräsin kunnon kuumeessa ensimmäisenä aamuna Pohjois-Norjan vaelluksella. Onneksi edellisenä iltana oli Barras jo huiputettu ja istutettu semmoinen (henkisempi) eräkuume tähän kävijään, jottei ikävä kokemus vienyt vaellusiloa tulevilta vuosilta. Sinne jäi melkosen paljon hoodeja tsiikattavaksi, joten lienee korkea aika lähteä uudestaan Norjan puolelle. Lisäksi parastahan tässä on se, että Ipekin pääsee reissukoirana mukaan - silloisella reissulla ei Ipestä ollut vielä tietoakaan. (Ja koirien vienti-/tuontimääräykset on onnekkaasti löystyneet.) Eräketulle on ostettu tossut viime vuoden rakkahaavereista viisastuneena. Jonkinlainen tossukävelykoulu täytyy kenties vielä suorittaa ennen pohjoista. Sillä aikaa, lopettakaamme kuuden vuoden takaisiin maisemiin:

Sunbathing

Torstaina mentiin Turkuun ja takaisin. Kerrankin saatiin matkaseuraa, kun Maiju lähti Ihmeen kanssa mukaan. Ihme on niin herttainen, jopa Ipenkin mielestä soveltuvainen leikkiseuraksi. Perinteiseen "mitäs teille kuuluu?" -kysymykseen mulla ei ollut Tanjalle tilitettävää kuin karvanlähdöstä ja käsittelyn aikana kävikin ilmi, että Ipe on tosi kivassa kunnossa. Ensimmäistä kertaa ikinä ranka oli käytännössä kokonaan suora! Käsittämättömän hienoa. Puolitoista vuotta ollaan tehty työtä sen eteen ja nyt vihdoin vaikuttaa siltä, että ongelma on selätetty. Ihanaa olla kerrankin toiveikas sen suhteen, että ehkä tämä ei olekaan ikuisuusongelma.  Säännöllisellä ylläpidolla voidaan hyvinkin päästä selville vesille.

Loppuviikko on edennyt omalla painollaan, Ipe on ollut pari päivää kevyemmällä liikkumisella hoidon jäljiltä ja ollaankin maleksittu Sorsapuistossa ja nautittu auringosta. Unna on ollut iloinen ja itsevarma oma itsensä. Sen lokinmetsästyspotentiaalia jaksan kadehtia kerta toisensa jälkeen. Eilen nautiskeltiin aamuauringosta puistossa ja vastaan lensi lokki noin kolmen neljän metrin korkeudella. Unna päätti haluta aamupalaksi lokkipaistia ja hyppäsi ainakin viisi senttiä ilmavan hypyn ja louskaisi leuoillaan ilmaan. Olipa lähellä, tuumasi hän varmasti.

Eilen illalla rötvättiin sohvalla tyttöjen kanssa ja katsottiin KidSingiä. Tekis mieli aloittaa siitä, kuinka eettisesti arvelluttavaa on laittaa lapset laulamaan elämää suurempia kappaleita suoraan lähetykseen ääni jännityksestä kireenä, mutta taidan jättää tällä kertaa... Sillä asia koskee sitä nappisilmäistä pikku-Jania (10 v.), joka videoinsertissään tuumasi, että "jos musta ei tuu poptähteä, niin sitten musta vois tulla vaikka viidakkoseikkailija". Viidakkoseikkailija! Miten on mahdollista, ettei mulla ole käynyt tuommonen vaihtoehto pienessä mielessäkään?! Käsittämättömän hienoa idea! Jos tulen siihen tulokseen, ettei musta tulekaan opettajaa, niin aion taatusti ryhtyä viidakkoseikkailijaksi. 

Mun piti aamulla jättää koirat päineen kotiin ja lähteä Mouhikselle koulutukseen, mutta herätessä oli jotenkin huono olo. Päätin jäädä lepäämään ja olipa onni, sillä parin tunnin päästä Unna sai kohtauksen. Reilu kuusi viikkoa edellisestä, joten pitkälle ollaan päästy. Mutta kyllähän se silti pisti vähän alakuloiseksi mielen. Kohtaus oli suhteellisen maltillinen ja jälkitokkura todella lievä. Lähdettiin aamukävelylle puistoon ja otettiin iisisti. Kohtausten jäljiltä Unna unohtaa onnekkaasti sen kuinka vieraille koirille haukutaan ja epäonnekkaasti sen kuinka tehdään tarpeet. Tunnin verran chillailtiin aurinkoisessa puistossa, ennenkö tirriäinen muisti, että pitäisi varmaan yön jäljiltä pissata.

Fridan kilpirahastestin tulokset tulivat tällä viikolla ja ne oli puhtaat. Kliinisesti punaisella on terveen paperit, joten seuraavaksi etsimme oireille syytä  lihashuollosta ja jos sekään ei auta, niin jätämme ne omaan arvoonsa (korvien väliin). Kevätaurinko on piristänyt ketun mieltä kummasti, pienikin aurinkopläntti jossain niin Frida on paikalla. Ja jos pläntti sattuu olemaan keittiönpöydällä niin sehän istua tapittaa lattialla niin pitkään, että joku ystävällisesti nostaa sen makaamaan pöydälle. En oo itekään varma, kuinka ok on sallia koiran oleminen ruokapöydällä, mutta olipahan mulla hyvä hyvä seuraneiti kun kirjoitin portfoliota. Kunnes aurinko siirtyi näppiksen päälle ja Frida kirjoitta melkeen kuusi sivua AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAa.........................

Limp

ZZzzz...

Loman jälkeen tarvitsisi lomalta paluu -loman. Myö oltiin koko keskiviikko ihan vetelää sakkia. Illalla mentiin Ipen kanssa treeneihin ja alkulämmittelylenkillä tuntui, että jalat on ihan lyijyä. Vaikka Ipellä oli takana parin viikon aksatauko, niin silti oli hirveen työn takana puskea itsestä energiaa. Tehtiin Esan koutsaamana rataa, vajaa 30 estettä. Ensin vedettiin kisanomaisesti. Rimat tipahteli siellä täällä, muutoin perus OK. Outi tuumasi meidän vuoron jälkeen, että sun pitäis juosta! Minä yritin puolustella, että kun Ipe tuntuu niin löysältä. No onhan se löysä, jos itse löntystelee!
Toisella ja kolmannella rundilla keskityin sitten hyvään tsemppifiilikseen, tiheään palkkaukseen ja jalkatyöskentelyyn. Ja kas vain, oli mulla eri koira! Rimoja ei tullut enää ollenkaan. (Paitsi yks hassu, jota päin tuo hyppäsi ainakin kolme kertaa peräkkäin.) Vire oli parempi ja tekeminen tuntui taas agilityltä! Niin vaan pitäisi muistaa, etten voi vaatia kauhalla jos annan lusikalla vastavuoroisesti.

ZZZzz....

Tänään oli jo energisempi fiilis, erityisesti sen vuoksi, että Henkka lähti viikonlopuksi Saksaan, joten minä saan syyä ihan just mitä tykkään! Boom! Alkuperäinen suunnitelma oli kaalilaatikko, mutta kaupassa oli niin kämäsiä keräkaaleja, että vaihdoin suoraan plan B:hen ja ostin tarvikkeet suppilovahverorisottoon. Olen sitä paitsi hirvittävä työmyyrä, kun olen yksin kotona. Aamutuimaan sompailin yliopistolle viimeistelemään yhtä esseetä ja  ahkeroinnin jälkeen lähdin Kaupiin lenkille. 

Taivas oli kirkkaansininen, aurinko paistoi, mutta tuuli niin vietävästi, ettei pipo meinannut pysyä päässä. Viiman vuoksi päätin tulla takaisin rannan sijaan metsän kautta, vaikka siellä usein tulee urpoja vastaan. Ja kuinkas ollakaan, törmäsin taas yhteen "mistä näitä koiranomistajia tulee?" -tapaukseen. Minä kun suosiolla väistän aina pöpelikön puolelle kun kapealla metsäpolulla tulee joku vastaan. Kultsu-uroksen omistaja ei kuitenkaan tehnyt elettäkään, että olisi aikomuksissa mennä ohi missään määrin hallitusti, joten jouduin sanomaan hänelle, että voitko ottaa koirasi kiinni ohituksen ajaksi. Uros kävi ärhentelemässä käskyn alla istuvalle Ipelle ja Unna meuhkasi raivosta sylissä. Rouva yrittää sitten käsin paimentaa koiransa ohi, mutta sehän ei tälle herrasmiehelle passannut. Toisessa kädessä nahkahihna ja toiselle kädellä yrittää sivellä koiraansa liikkeelle. Kun hän totesi, ettei saa koiraansa ohi, niin tuumasi, että "jäädään mekin sitten seisomaan tähän." Are you shitting me?! Pyysin ystävällisesti pitämään koiraansa sen verran kiinni, että me sitten päästäisiin tarpomaan vähän kauemmas ja ohi, niin rouva närkästyi ja sanoi, että "tää ei kuule sun koirias syö. Vai onko ne vihasia?" Sanoin, että minä olen vihainen, jos päästät sen meidän iholle. Argh! Mulle ei vaan mene jakeluun, että minkä vuoksi on ihan tuskasen paljon liikaa niitä ihmisiä, jotka ajattelee että heidän koiransa saa huidella ihan kenen tahansa vieraan naamalla. Argh!

Parin minuutin positiivisuussuggestio ja olin taas oma lempeä itseni. Ahkeroin vähän lisää vielä kotona ja ennen koulutusvuoroa kävin Ipen kanssa naapurikentällä treenamassa pikaisesti tokoa. Otin merkin ja kapulan mukaan - totesin, että se teoriassa osaa jo ohjatun. Merkki on sille kiva juttu ja vaikka aniharvoin treenattu, niin mukavasti mielessä. Treenasin ensin namilla suuntia ja sitten kapulan kanssa. Ensin etsi ahneuksissaan lisää herkkuja, mutta sitten löytyi kapulakin. Vaihdista palkka. Jeij! Sisälle tullessa tiesin heti, että kaikki ei ole kunnossa - Unna ei tullut vastaan. Boksista kuuluikin vaimea kitinä. Kohtaus. :| Lääkkeen aloituksen jälkeen saatiin kuitenkin kolmen viikon kohtausväli rikki, joten sinänsä edistystä. Jouduin kiireellä perumaan treenit, koska en voinut jättää sitä yksin kotiin. Katsotaan, mitä aika tuo tullessaan.

Loppuun vielä iloinen uutinen! Huomenna saa piirtää rastin seinään, olen nimittäin menossa osteopaatille hoidettavaksi. Siis ihan itse, minä - ilman koiraa! En ole ikinä koskaan milloinkaan käynyt edes tavan hierojalla. Tuntuis ihan kauhealta maksaa useampi kymppi jostain väsyneestä hieronnasta. Tuo olkapää on vihoitellut jo niin kauan, että on korkea aika tehdä jotain, äitin sponsoroimana. Enhän minä nyt itse olisi siitä maksanut!

Terveisin hän, joka ajaa koiransa Turkuun ja takaisin muutaman kuukauden välein...

Paimenen rintafileet ja muita arkisia asioita

Se alkaa aurinko paistaa tännekin risukasaan! Viikko on mennyt suurilta osin opintojen parissa, mutta ollaan myö keretty tekemään pikkasen jotain muutakin - kuten maratonijäljestys ja äkkilähtö Turkuun. Tosin aina kun on ollut pienikin hetki ylimääräistä aikaa, niin mitäpä muutakaan me tehtäisiin kuin laskoteltaisiin (tai pelattaisiin Unnan kanssa palloa). Joskus parhaimmista sohvapaikoista käydään kiivasta taistelua...

Ensiksi täytyy kuitenkin iloisesti ilmoittaa, että Unna on voinut toistaiseksi erittäin hyvin! Lääkkeen aloitus ei ole aiheuttanut lääkepökkyrää, jota pelonsekaisin tuntein odotin. Sen sijaan täällä on ollut semmonen tättähäärä taas vauhdissa, että isommatkin jo väistyy tieltä. Unnan ruokahalu on kasvanut eksponentiaalisesti, jos sen puruvoima olisi suurempi, niin olisin varmasti menettänyt jo muutaman sormenpään. Jossei se ole syömässä tai pyytämässä ruokaa, niin sitten se pelailee palloa. On se vaan aika liikkis.

Maanantaina käytiin tosiaan hommissa Ipen kanssa, kun jäljestettiin erästä koiravanhusta (etsintä #11). Se keikka ei ollutkaan ihan hetkessä ohi, sillä varsinainen jäljestys kesti 1½ tuntia ja etsinnässä oltiin reipas 5 tuntia! Aikamoinen urakka, joka onneksi päättyi ihan onnellisesti. Hiukan tuuliajolla olin Ipen työskentelyn kanssa - jotain outoa siinä oli, mutta ei mitään käsitystä, mistä kaikki kummallisuudet johtui. Ei varmaan auta kun laittaa nokka kohti uusia treenejä ja etsintöjä. 

Keskiviikkona agitreenien sijaan lähdettiin käymään Turussa, kun onnekkaasti saatiin Tanjalle lyhyellä varoitusajalla aika. Ipe ei ole tuntunut hyvältä agissa viime aikoina ja sen jalat on oudosti lipsuneet sellaisilla alustoille, jossa ne on ennen pitäneet normaalisti. Tuosta jalkojen lipsumisesta Tanja jo epäili kaularangan ongelmia ennen kun oli edes koskenut koiraan. Ja niinhän ihan perustaivutuksissa kävikin ilmi, että jotain häikkää kaulassa on vasemmalla puolen. Mitään supervakavaa se ei onneksi ollut, vastasi hyvin käsittelyyn ja "toimi" taas kunnolla hoidon jälkeen. Jonkun tällin kuitenkin ottanut kaularankaan, jonka vuoksi pidetään nyt pari viikkoa agisaikkua.

Muuten Ipe oli oikein mainiossa kunnossa niiltä osin, missä ongelmia yleensä on ollut. Maksan verenkiertokin oli kuulemma paras tähän asti! Sitten kun se saa nää ikuisuusongelmat kuntoon, niin se keksii jotain uutta. Koirahierojaopiskelijakin jo mainitsi aiemmin kireistä rintalihaksista ja niinhän ne oli edelleen vähän jähmeät. 

Edellisestä osteopatiasta on se 2½ kk ja tuli kyllä tarpeeseen. Aluksi Ipe oli levoton ja yritti kiehnätä itseään pois käsittelystä, mutta jo hetken päästä alkoi silmät lumpsumaan siihen malliin, että taidettiin siellä käydä kolkuttelemassa taas nirvanan ovia...

Normaaleja harrastuskoiran vikoja!

Turkuun ja (luojan kiitos) takaisin. Oli taas aika osteopatian ja tällä kertaa myös melko iloisten uutisten; Ipe mahtuu jo normaalin harrastuskoiran vikaluokitukseen! 

Ranka istuessa parempi kuin seistessä. Niskassa jäykkyyttä, rintarangan lopussa jotain nihkeyttä ja suoliluu-ristiluuyhdistelmäajoneuvolla oli ajettu taas päin seinää. Oikea lapa oli jähmeä. Siinä on jo listaa kerrakseen, mutta pikkuvikoja näemmä. Aikalailla vuosi sitten käytiin ekan kerran Tanjalla Turussa ja siitä lähtien meidän tie on ollut vain nousujohteista! Kirjavan hoitohistorian joukosta tämä on ainoa hoitomuoto, joka Ipen ongelmakroppaan on tehonnut.

Pidettiin siis lepopäivä tänään, mikä oli sikäli harmi, että oltaisiin päästy yhdelle etsintäkeikalle. Mutta tuleehan noita! Juoksuja ei vielä näy, joten kaiketi se on uskottava, että lauantaiaamuna pitäisi olla tallilla tokokokeessa. Ihan sitä silmällä pitäen otettiin iltakävelyn jälkeen kaksi kotipihatunnari, jotka molemmat jätte bra. Tosin kaukana kisanomaisista, mutta tällä hetkellä järkevintä on saada vain onnistumisia - keinoja kaihtamatta.

Tiistaina käytiin tallilla treenaamassa ja sen perusteella odotettavissa on pyöreitä nollia sekä ruudusta että tunnarista. Metalli sen sijaan oli ok, samoin hyppynouto. Jäävä ongelmaton, kaukot semihyvät. Askelsiirtymissä oikea muistuttaa edes kaukaisesti askelsiirtymää, vasemmalle askeltaessa häipyy koira  näköpiiristä ja seuraavan kerran se tulee näkökenttään perse edellä oikealta puolelta. Kas näin. (Toivon siitä ylimääräisiä tyylipisteitä.)

Yhteenvetona voinene todeta, että kokeissa on nähtävissä sen hetkinen tuuri, ei niinkään taito. Mutta eikös sekin ole ihan normaali harrastuskoiran vika, että välillä asiat laitetaan ihan herran haltuun?

Rento-Reiskan matka nirvanaan

Ipe on siitä poikkeuksellinen olento, että sen taivas löytyy Turusta. ;) Välittäisin minäkin Turusta yhtä paljon, jos saisin siellä niin totaalista mielihyvää kuin Isla. Kävimme siis Tanjalla osteopatiassa taas tänään. Tai taas ja taas - edellisestä kerrasta on kolme kuukautta. Kolmen kuukauden huoltoväli on osoittautunut ihan toimivaksi systeemiksi, toki useamminkin voisi käydä, mutta tuo suora tietä tuhansine valvontakameroineen käy niin verenpaineen päälle, että neljä kertaa vuodessa on ihan riittävästi.

Auringon alla ei ollut mitään järkyttävän uutta. Tavallisuudesta poiketen rintaranka oli jokseenkin tahmea, mutta se lienee ihan kantojuhtana olemisen syytä viime viikolta. Aukesi helposti, joten se oli sillä hyvä. Vaelluksen jälkeen tuntuu olevan pieni välttämättömyys hoidattaa koira kuntoon, edelliselläkin kerralla rintaranka oli jumissa.

Maksan verenkiertoon keskityttiin entistä tiiviimmin, se on edelleen jähmeä vasemmalta puolelta - kuten aina. Hoito aloitettiin tällä kertaa maksaa tukevalla käsittelyllä, joka tehtiin koiran seistessä. Oli muuten hirveen helppoa pitää löysää makaroonia pystyssä. Tanja piteli takapäätä hoitonsa ohella ja minä kannattelin etupäätä, joka pyrki viimatusti vaipumaan kooman rajamaille. Vähän sama tunne kun teininä, jolloin joskus piti pidellä pystyssä todella tuhdistu humaltunutta kaveria. Maksan käsittely sai aikaan megalomaaniset venytykset - Ipe nosti etutassunsa mun harteille ja venytti takajalkansa suoriksi samalla kun rinta lähes tulkoon kosketti mattoa. Jopa päivittäin venyvien koirien kanssa työskentelevän kommentti oli "herrajumala!" Ipe on pieni ja notkea joogi. Watch out - ensi keväänä on kansanopiston kurssivalikoimassa Ripeliuksen vetämä dooga-kurssi!

Makuukäsittelyssä nähtiin lisää uusiin ulottuvuuksiin ylettyviä syvävenytyksiä, joita saatteli täydellistä tyytyväisyyttä viestivät huokaukset. Kun silmät alkaa pelaamaan hedelmäpeliä ja lopulta hyytyvät kokonaan, ei fiilikset nirvanasta ole kovinkaan kaukana.
Oikea puoli oli hyvä, vasemmassa puolessa edelleen tekemistä. Mutta parannusta viime kertaan kuitenkin oli, joten suunta on oikea! Jatkamme rohtojen syöntiä, muistamme venytellä ja huolehtia lenkkeilystä kaikissa eri muodoissa. Katsotaan, miltä tilanne näyttää kolmen kuukauden kuluttua.

Rentoilua erämaamajassa

Miten sen nyt kertois?

Jokunen aika sitten kun oltiin Karstulassa, tavattiin eräiden sattumien summana eräs henkilö, jolla oli ns. yhteys enkeleihin. I know, tää kuullostaa jo valmiiksi ihan naurettavalta, mutta hear me out. Ootte varmaan kuulleet näistä ihmisistä, jotka sanovat olevansa yhteydessä erinäisin tavoin enkeleihin? Jotkut puhuu kosmisesta voimasta, jotkut ihan konkreettisesti enkeleistä. Oli mikä oli, mutta tapasin siis tällaisen ihmisen sattumalta. Hän ei ollut varsinaisesti tullut tapaamaan minua, eikä tapaamisen agendana ollut enkelit tai mitkään muutkaan henkimaailman asiat, vaan ihan muut jutut. Kuitenkin keskustelu kääntyi jossain vaiheessa Islaan, josta tämä henkilö sanoi tyynen rauhallisesti: "Tämä koira on meinannut jäädä auton alle pienenä. Se on pelästynyt niin paljon, että sen maksa on supistunut kovaksi, jonka vuoksi siellä ei kierrä veri kunnolla. Sen takia, sillä on ongelmia takapäässä." Niin mitenkä? :| Vähän spookyahan se on, että joku tuntematon (ei varsinaisesti koiraihminen) osaa sanoa koirastani jotain semmoista, jota niin moni muu maallikko ei päällepäin näe. Enhän minäkään siis tiedä tuon taivaallista Ipen maksan toiminnasta, mutta takapääongelmat soittaa aika kovasti kelloja. Vaikka tilanne oli enemmän kuin merkillinen ja ainutlaatuinen, en jäänyt asian kanssa kuitenkaan märehtimään. Mietin kyllä, että kirjoittaisin siitä blogiin, mutta jotenkin en saanut edes aloitettua. Miten kirjoitan järkevästi siitä, että enkeli on erään ihmisen kautta kertonut koirani ongelmista? Nii-in...ei mitenkään.

Itse asiassa unohdin asian melko nopeasti, kunnes eilen asia nousi taas esiin. Käytiin Ipen kanssa ajelemassa Turussa, jossa Tanja (Turun koirafysio) taas oikaisi koiran kuntoon. Tanjan osteopatia ei ole sitä klassista laatua, vaan perustuu sisäelinten verenkierron elvyttämiseen, mistä seuraa lihas- ja rankaongelmien "laukeaminen". Tämä hoitomuoto on ollut toistaiseksi ainoa, joka Ipen lannerankaongelmaan on auttanut. Ipe vastaa Tanjan käsittelyyn todella hyvin, jumipaikoissa koira aina venyttää itse mukana auttaakseen tilannetta. Kun tukkeumat poistuu, niin Ipe nurisee tyytyväisenä nirvanassa. Erinäisissä fysioterapioissa ja osteopatioissa käyneenä näen koirasta niin selvästi, että Tanjan hoito on juuri sitä, mikä Ipen tilannetta auttaa parhaiten.

Kun eilen sitten tuli puheeksi tämä enkelikokemus, niin asiat loksahteli aika jännittävän lujaa paikoilleen. Maksa on kuulemma juuri se, joka Ipellä vaatii aina eniten töitä. Oikea puoli oli nytkin parempi, mutta vasempi puoli maksasta oli niin tukossa, että siihen käytettiin huomattavasti enemmän aikaa. Koira, joka on kuvattu luustoltaan täysin priimaksi, jumittaa jatkuvasti samalla kaavalla. Täytyyhän siihen joku syy olla?

Syy-seuraussuhteisiin istui aika hyvin myös se ilmiö, että Ipe on niissä treeneissä ollut ennenkuulumattoman tulessa, joihin ollaan pyöräilty lämmittelyksi. Maksa on niin valtava elin, että sen ollessa jumissa, vaaditaan rutkasti energiaa jotta se saadaan lämpimäksi. Reilu puoli tuntinen maksimaalinen ravi on mahdollisesti ollut tarpeeksi riittävä lataus energiaa maksankin herättämiseksi? Mene ja tiedä. Kummasti nää palaset on vaan alkaneet löytämään paikkaansa. Mulle on oikeastaan ihan sama, että kertoiko asiasta enkeli vai onko kyseessä sattumien onnekas summa. Joka tapauksessa tämä maksajumitus on nyt niin hyvä johtolanka, että siihen on tarttuva. Miten? Siitä kuulette tulevaisuudessa.

Matkalla Turkuun ja takaisin