VT-9

Tampere-Turku on tullut melko tutuksi parin vuoden aikana, ysitietä kun on tullut ajeltua edes takaisin osteopatiareissujen vuoksi. (Geokätköily asettaa liikkumisen aivan uusiin ulottuvuuksiin, kun tylsähkön ajomatkan voi kuorruttaa parilla valtatien varressa olevalla kätköllä! Kuva tämän päivän toiselta kätköltä, Aurajoen varresta.) Huhtikuussa käytiin Tanjalla edellisen kerran ja silloin jo taisin hehkuttaa, kuinka hienolta tuntuu, että Ipen ikuisuusongelma on osakseen selätetty. Huhtikuun jäljiltä on kuitenkin ollut aika tiukka treeni-/kisakesä takana, joten en olettanut sen olevan ihan priimakunnossa tänään. Selkälinja on viime aikoina vähän pyöristynyt, mutta selkeetä vinotusta en ole kyllä huomannut.

Mutta kuinka ollakaan, ongelmallinen vasen puoli ja lanneranka oli vallan mainiossa kondiksessa! Rangassa oli kauttaaltaan liikettä, vain ylimenoalueella ja lapojen seudulla pientä tahmeutta. Jos johonkin oli vinoutta, niin oikealle, mikä kertonee "tekevälle sattuu" -tyyppisestä harrastuskoiran kolhusta. Eli erittäin hyvässä kunnossa oli Ripelius, hallelujaa! Aluksi Ipe oli harvinaisen levoton, mutta kun päästiin kunnolla käsiksi niin pieni koira vaipua taas johonkin sinne Nirvanan rajamaille. Oikeastaan vähän kadehdittaa, etten se ollut minä makaamassa siinä matolla. Tuntuu, että olisin kunnon jäsentelyn tarpeessa. Pari viime viikkoa on mennyt treenien osaltakin vähän...hmm..pitelemättömästi. Vaikea saada hommaa haltuun kunnolla. Ipellä on kyllä potkua ja virtaa, mutta oma läsnäolo ei ole ihan sitä luokkaa, mitä sen tulisi olla. Lienee sanomattakin selvää, että odotan kesälomaa jo aika paljon. Phew.

Alkavat kuulemma tutkimaan koirien terveysvaikutuksia ihmisen hyvinvoinnille. Oman empiirisen aineistoni pohjalta olen vakuuttunut, että hypoteesissa on perää. Hetken kun tuijottaa kunnon jalkasotkua ja kuuntelee sitä loputtoman pitkältä kuullostavaa huokausta, niin verenpaine on laskenut ihan kuin itsestään. Tässä ja nyt.

Väsymystunnelin päässä näkyy jo lohduttava valon pilkahdus - alkusyksyn vaellus. En-malta-odottaa. Palaamme kuuden vuoden takaiselle rikospaikalle, jossa sain oikein olan takaa rankkua jostain edellisen elämän sotkuista: heräsin kunnon kuumeessa ensimmäisenä aamuna Pohjois-Norjan vaelluksella. Onneksi edellisenä iltana oli Barras jo huiputettu ja istutettu semmoinen (henkisempi) eräkuume tähän kävijään, jottei ikävä kokemus vienyt vaellusiloa tulevilta vuosilta. Sinne jäi melkosen paljon hoodeja tsiikattavaksi, joten lienee korkea aika lähteä uudestaan Norjan puolelle. Lisäksi parastahan tässä on se, että Ipekin pääsee reissukoirana mukaan - silloisella reissulla ei Ipestä ollut vielä tietoakaan. (Ja koirien vienti-/tuontimääräykset on onnekkaasti löystyneet.) Eräketulle on ostettu tossut viime vuoden rakkahaavereista viisastuneena. Jonkinlainen tossukävelykoulu täytyy kenties vielä suorittaa ennen pohjoista. Sillä aikaa, lopettakaamme kuuden vuoden takaisiin maisemiin: