lauantai 6. heinäkuuta 2013

003 Lupa hyllyttää

Teimme työtä käskettyä. Agirotuviikonloppu on vielä kesken, mutta on jo sellainen maratoni takana, että pakko laittaa jotain ylös. Kaks päivää aamusta iltaan. Sääolosuhteita äärestä laitaan, onnistumisia ja epäonnistumisia. Jalka jo hieman painaa.


Perjantai tuntuu näin päivän viisaampana lähes painajaismaiselta. Ihan kun olis nähnyt ahdistavaa unta liian pitkään. Päivä lähti käyntiin sillä toteamuksella, että kisojen järjestelyt kusee aika pahasti. En muista, että olisin koskaan aiemmin jonottanut ilmoittautumiseen 45 minuuttia! Lämpötila hiveli hellelukemia ja aurinko paahtoi kuumasti. Kun tarpeeks monta (suomalaista) ihmistä valittaa liian kuumasta kesäsäästä, niin Pekka Pouta näyttää persettä - Esterin persettä. Vettä kun alkoi tulla, niin sitähän sitten tuli - niinkun tosi paljon. Hirveesti. Liikaa. Alusvaatteita myöten kun on märkänä ja puoli päivää vielä jäljellä, niin kyllä siinä hetken jos toisen miettii harrastuksen valintaa. Soile nauroi, että nää sitten niitä kisoja, josta ei saa kertoa koirattomille ihmisille. Kun ei ymmärrä välillä itsekään.

Jostain sieltä ylisuuren sadeviitan alta sain suunniteltua sellaisia ratoja, joista en muista enää yhtään mitään. Kenttä oli kuravelliä, muutaman kerran olin kumollani. Koira onneksi pysyi pystyssä yhtä putken kuperkeikkaa lukuunottamatta. Kisojen teeman mukaisesti hyllytimme kaikki kolme perjantain rataa. Ainoa ja ISO positiivinen asia perjantailta oli se, että pahimmillaan sää vastasi ennalta varoiteltua rajua ukonilmaa niin kouriintuntuvasti, että epäilin jo hetken ettei Ipe pysty kisaamaan lainkaan. Jytisi ja salamoi ihan toden teolla - välillä ihan raviradan päällä, mutta pieni äänipelkuri se puuskutti menemään ja pysyi toimintakykyisenä koko päivän! Oli kyllä hieno huomata, että se pystyy tekemään töitä ääniherkkyydestään huolimatta.

ZZZZzzzzzzzzzzz...............

Lauantaiaamu valkeni liian aikaisin. Näin yöllä unta finaaliradasta, jossa oli vain seitsemän estettä, mutten siltikään muistanut sitä ulkoa. Erityisesti hirvitti se "putki", joka oli vanerista tehty umpinainen minigolfrata. Koira sukelsi sinne ja ilmestyi kauhean kolinan jälkeen toisesta päästä pieneen koriin. Freud vois olla sitä mieltä, että nyt on yliannostus agilityä. Siltä mustakin aamulla tuntu - krapulainen olo. Perjantain jäljiltä oli kuivana vain yhdet juoksukelpoiset kengät, korkea vartiset Salomonit - pikakiiturin unelmat.

Karsintarata oli Saviojan käsialaa. Meille oikein mukava, menevä ja vähän pyöritystä. Kaikkien odotusten vastaisesti sain jostain kaivettua mukavan oloisen tsemppimielen ja tuntui oikeastaan aika itsevarmalta lähteä radalle. Ipe oli hyvässä tikissä, keskittyi kivasti ja ei kuumunut liikaa ennen rataa. Keinun jälkeinen putki-hyppy-putki oli kohta, joka vähän askarrutti - kävin sitten koittamassa lämppäesteille kuinka se tulee takaakiertoon niistolla ja hyvinhän se tuli. Suunnitelmista poiketen takaaleikkasin ennen keppejä oleville hypyille, eihän sinne valssia kerennyt tekemään hyvällä tahdollakaan. Muutoin rata oli nappisuoritus. Video puhukoon puolestaan.


Päästiin koko rahan edestä harrastamaan, kun sijoituttiin 149 koirakon joukosta 15. ja 25 parasta pääsi Finnish Open -finaaliin. Kuinkas tässä näin pääsi käymään? Aikataulun salliessa lähdin kotiin syömään ja ottamaan kevyttä välikuolemaan sohvalle. Kerettiin huilata reipas pari tuntia, joka tuli kuin tilauksesta. Uusin voimin ajeltiin takaisin Teivoon. Ihan pakko myöntää, että alkoi oikeasti vähän jänskäämään kun meidän rataantutustuminen lähestyi. Tuomarina oli Tomas Glabazna, jonka putkijarruja(!) oltiin juuri treenattu keskiviikkona. Rata oli melkosta rallia putkesta toiseen. Tuloksia mineissä ja medeissä oli tullut vain kourallinen. Mulla oli hyvät fiilikset tutustumisen jälkeen, luotin että voitais hyvinkin hanskata se. Mun ainoa huoli oli kepeille vienti ja ongelman laatu oli se, ettei Ipe vaaaaan vetäis väärin sisään umpikulmasta. Vain kuinka sitten kävikään...


...ei sitten käynyt mielessäkään, että putkesta-putkesta-putkeen-loopin jälkeen bordercollielle saattaapi jäädä putkilasit päähän. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Me oltiin niiiin hyvällä tatsilla vedetty alkurata ja oli niiiiin hienoo vetää kun oli yleisöä ja selostaja ja ja... Sitten kun millisti lipsahtaa niin se lipsahtaa sitten ihan tolkuttomasti. Agility - pahimmillaan ja parhaimmillaan. <3

Illaksi oli aikataulutettu vielä (mies) Huittisen agirata, joka oli jo ehkä vähän liikaa. Mutta kun näin rataprofiilin, niin olin ihan mielissäni. Aivotonta kaahotusta - ei mitään nypläyskerhoilua. Ipe vaikutti lämmitellessä jo vähän löysältä, joten kuvittelin ettei tarvisi hävitä juoksukilpailussa. Vaan jostain tuon koira kaivaa energiaa kentälle - vähän niinkun mulla on "aina tilaa jälkiruoalle", niin Ipellä on aina virtaa yhdelle agiradalle. Hävisin. (Onneks oli vitonen alla, niin ei harmittanut...)


Ugh. Olen puhunut.
(Huomenna jatkuu.)

2 kommenttia:

  1. Haha! Sun tapa kirjoittaa on aina niiiin hauska ja mukaansatempaava. Vaikkei oikeasti olisi edes aikaa lukea loppuun saakka ja on päättänyt "vaan vilkaista", niin lopussa sitä aina on hörähtänyt pariin otteeseen ja huomannut, että nytkö se jo loppui?! Hyvännäköisiä ratoja!

    VastaaPoista