Aina valmiina - puolivuotiaan tilannekatsaus

Tuo pentukoira on jo puolivuotias. Rehellisesti sanottuna oon huojentunut, että se pikkupentukaaos on takanapäin. Lapsikoirahan on jo semmonen noheva pikkujuniori, jonka suurin osa aivopieruista on haihtunut savuna ilmaan. Tai ainakin ne pahimmat. Jopa mies sanoi, että onhan se ihan kiva ja söpö (sillon kun se nukkuu).

Aika on hauska koira. Jotenkin semmonen hyvällä tavalla röyhkeä, mutta kuitenkin tosi hellyydenkipeä kainaloinen. Se on kun parahin partiolainen, joka on aina valmiina ja syttyy kaiken uuden edessä. Sitä kiinnostaa kaikki ja se haluaa aina osallistua. Oli kyse sitten sienestämisestä, kakan lapioimisesta tai tanssimisesta. Sen mielestä kaikki on lähtökohtaisesti kivaa ja tutustumisen arvoista. Lisäksi se antaa pusun aina kun siihen on mahdollisuus. Usein myös silloin kun siihen ei olisi mahdollisuutta.

Kesän vaihduttua kuramäräksi syksyksi, jäi piha-agilityt kokonaan. Oikeastaan koko syksy ja alkutalvi on menty harrastusrintamalla hyvin matalla profiililla. Ainoa, missä Aika on kunnostautunut useamman kerran viikossa, on Nose Work. Piilojen etsiminen ottaa helposti pahimmat löysät pois. Tuossa syksyllä se teki yhden id-jäljen metsässä. Oli siinä oikein pätevä ja innokas. Tokoa ollaan tehty hyvin alkeellisesti - se häävin osaa edes perusasennon.

Tänään, puolivuotispäivän kunniaksi, se pääsi ensimmäistä kertaa hallille oikein tekemään jotain. Vähän ohjaustekniikkaa parilla hypyllä ja elämänsä ensimmäisen putken. En ehkä malta oottaa, että saadaan tuo agilitypää ihan kunnolla auki. Toisaalta on ahdistanut semisti se, etten oo pystynyt tekemään ja panostamaan ihan sillä intensiteetillä kun haluaisin, mutta sitten taas...eipähän oo tullut liikaa liian aikaisin. 

Ensisijainen koulutuksellinen asia on kuitenkin ollut kasvaa järkeväksi ja vaivattomaksi arjensankariksi. Impulssikontrollia ja relaamista. Vielä on vähän matkaa siihen, ettei ihan kaikki talon lelueläimet olisi kolmijalkaisia/yksikorvaisia/-silmäisiä, mutta toisaalta ihmislapsen ykkösjuttu on eläinlääkärileikki, niin ompahan riittänyt potilaita. 

Fysiikkapuolella nuo päivittäiset umpimetsälenkit on kaikessa riskialttiudessaankin aika timanttista treeniä kropanhallinalle ja onkin ollut ilo seurata kuinka elastinen ja ketterä tuo luikku on. Lisäksi metsässä kulkiessa saan arvokasta tietoa nenähommiin, kun pääsen näkemään miten se reagoi erilaisiin hajuihin. Nyt jo tiedän suurin piirtein miten se reagoi kauriiseen (perään!), supikoiriin (varokaa! olen isohurja koira, vaikka saatankin näyttää pelokkaalta!) ja siilityyppin (heimoi! mikä ihmekumma sää oot? siis en tajuu sua. mutta voidaanko leikkiä?) 

Jatkamme siis tällä hyväksi havaitulla "valmennusohjelmalla" ja otamme rennosti.

Yli läikehtivää onnea

Aurinkoinen keskiviikko. Kaikki ainekset katastrofiin, mutta jotenkin tuo aurinko tekee kaikesta niin paljon kauniimpaa. Tänään on ollut onnellinen päivä - elettiin hetkessä, ei huolittu tulevasta.

Aamu alkoi matkalla eläinlääkäriin. Fanni kävi maanantaina näyttämässä kyljessä olevaa (ja yhtäkkiä kasvanutta) pattia lääkärille, joka totesi että kanttaisi ottaa se pois - ei vaikuta rasvapatilta. Niimpä me otimme ensimmäisen vapaan leikkausajan tälle aamulle ja pistettiin Fannin unten maille toimenpidettä varten. Se simahti äkkiä ja jätin sen luottavaisin, joskin hieman jännittynein mielin klinikalle. Kävin sillä välin kaupassa ja poikkesin hakemaan koirille ruokaa. Hakemani MUSHin Vaisto-pullat oli Wuffilla synttäritarjouksessa 2,90€/pussi - score!

Heitin ruoat kotiin ja palasin eläinlääkäriin odottamaan Fannia kotiutettavaksi. Siinä istuessa ja ihmetellessä enkeli käveli odotushuoneeseen. Tai ei se mikään oikea enkeli ollut, mutta melkein. Sisään tassutteli täynnä elämää pienen pieni ja maailman kaunein pentu, nimittäin münsterinseisoja! Tulivat istumaan viereiselle penkille ja minä tietenkin ensimmäisenä utelemaan, että onko tämä ihanuus münsteri. Kun omistajat hämmentyneenä siitä, että joku ylipäätään tietää münsterin ja vieläpä tunnistaa se, nyökyttelivät hyväksyvästi, niin sitten se iski - Niagaran putous! Niin sponttaani ja kutsumaton itku, että hämmennyin itsekin omaa reaktiotani. Omistajat olivat oikeutetusti vielä enemmän hämillään kun tuntematon ihminen itkee ja sopertaa onnesta ymmyrkäisenä pennun nuolessa naamaa keskellä kiireistä eläinklinikan aulaa. 

Kun vihdoin sain jotain järkevää ulos suustani, niin sain puolusteltua käytöstäni kertomalla Ritasta ja rakkaudestani rotuun. Ymmärsivät luonnollisesti tilanteen. Aivan kertakaikkisen käsittämätöntä, miten ilahduttavaa pennun näkeminen oli! Suupielet korvissa hymyilin autuaan onnellisena samalla kun se pikkutirriäinen puri pirajahampaillaan mun sormia. Ja ne korvakarvat! <3 Koko tämän tunteikkaan tilanteen kruunasi se, että 1+1 laskiessa hoksasin heidän olevan tutun tuttuja, henkilöitä joiden münstereistä olen kuullut eräältä kaveriltani jo aiemmin.

Hetken päästä kuulinkin hoitajalta, että Fannin leikkaus oli sujunut todella hyvin. Anestesiassa ei ollut mitään ongelmaa, patti oli saatu kokonaisuudessa pois patologille lähetettäväksi ja Fanni oli heräillyt rauhallisesti. Pian se tötteröpää sieltä saapuikin ja lähdimme huilaamaan kotiin. Mennessäni huikkasin uusille tutuille, että kiitos kun teitte mun päivän! 

Fanni on ollut kotona vähän kuutamolla (katso yllä oleva kuva). Hivenen levoton, mutta rauhoittuu syliin. Illalla kun me oltiin Ipen kanssa treeneissä niin se oli vähän itkeskellyt, mutta nukkunut kuitenkin suurimman osan ajasta. Ruoka maistuu ja intoa olisi jo hyppiä sohvalle, joten sikäli ihan hyvältä vaikuttaa. Sitten vaan ootellaan peukut pystyssä patologin terveisiä.

Ipe pääsi ensi kerran sitten syksyn yksinoikeudella treeneihin, jonka kunniaksi käytiin Birgitan polulla alkulämmittelemässä oikein tunnin verran. Pari astetta pakkasta, aurinko paistoi, maasto oli kuiva ja ketään ei näkynyt missään - täydellistä. Kamerakin oli mukana ja pienen lammen rannasta löydettiin ihanan kuvauksellinen sijainti, jossa Ipe sai leikkiä hanskalla ja minä otin kuvia. Nämä on niitä hetkiä, kun tuntuu että maailma pysähtyy ja kaikki paha katoaa hetkeksi. 

Treeneissä tehtiin hyppyrataa viime viikonloppuisten Berglundin kisaratojen innoittamana. Vauhdikkaita päällejuoksuja ja takaakiertoja. Höystettynä suorilla putkilla. Ipen kanssa mentiin viimeisenä (medirimoilla), joten meillä oli ruhtinaallisesti aikaa paneutua siihen näin odottelen rauhallisesti-projektiin - mutakakun lomassa, sillä saatiin herkutella Luun nollavoiton kunniaksi. Mukavastihan se sujuikin, kun viitsii nähdä vähän vaivaa - se odottelu nimittäin, mutakakkuun ei tarvinnut nähdä kamalasti vaivaa. Namipalkkailua rauhallisista hetkistä ja kun kierrokset alkoi nousta, niin välittömästi käy-käskyllä maihin. Nollatoleranssi haukkumiseen. Tuo pörrö on kyllä aika kiitollinen, kun se uskoo kovin vähällä - sen kanssa ei tarvi lyödy päätä kovin montaa kertaa seinään. Hyvä siitä taas tulee. 

Radalla se toimi lähes yhtä hyvin kuin ajatus. (Huom. Ajatuskin pätkii joskus.) Yhden kerran sain sen luikahtamaan ohi päällejuoksuhypystä, muuten se otti ne kovin huolella. Se haki hienosti putket, joihin heitin jo kovasti toiseen suuntaan juostessani ja oli iloinen kulkupeli. Yksi rytmityskohta vaati vähän hiomista, mutta rivakkaalla persjätöllä sen sai hanskattua paremmin ja kontrolli säilyi. Tuntuu se vaan niiiiiin hyvältä tehdä taas agilityä tuon kanssa. Ihan kuin olis kotiin palannu.

Illalliseksi koirat sai ruokiinsa ennenkuulumattomat herkkuhöystöt, kun paistoin niille kuhafileitä, jotka löytyi pakasteinventaarion jäljiltä kun päivällä mahdutin niitä Musheja pakkaseen. Jostain perukoilta paljastui sinne unohtuneet kalafileet, jotka oli aavistuksen kyseenalaisia ihmisruoaksi. Koirat olivat onnellisia, eivät kyseenalaistaneet.

Stoppi

Chihuahuan mitta on nyt täysi. Agilityn osalta nimittäin. Fannin mukaan ainakin kisakiintiö on nyt vähäksi aikaa täytetty, sen osoitti tämän päiväinen. Oltiin ennenkuulumattomasti toista viikonloppua perekkäin kisaamassa - sen verran olin sentään kaukaa viisas, että ilmoittauduin vain kahdelle radalle. Tänään se ensimmäinenkin oli liikaa. Jos ekalta hyppyesteeltä jo ottaa kiellon ja vaikeroi muutenkin etenemisen kanssa, niin on aika jäädä ansaitulle huilitauolle. Hyvin sinä pikkuinen olet kyllä vetänyt, lomaile ihan rauhassa.

Ennen vanhaan kun Fanni kävi ihan viikkotreeneissä, niin sillä tuli aika ajoin niin sanotusti leipiintyminen lajiin. Sikäli tämä ilmiö ei tullut puskista. Pikkumustahan on päässyt treenaamaan nyt koko alkutalven viikoittain tuuratessaan Ipeä. Oikeastaan tää tuli ihan hyvään saumaa - Ipe on palailemassa taas treenien äärelle, joten Fannin vaihtopenkittäminen ei tee pahaa.

Edit. Tätä kirjoittaessa Fannilla alkoi aivan kamala närästyskohtaus. Eli olikohan sittenkin vain paha olo pikkaraiselle? Voi onneton. Onneksi jäätiin pois hyppyradalta.

Sunshine reggae

Viime päivien aurinko on toiminut kun sata jänistä ja salamaa - aaaah!! Miten ihanaa, että harmaa talvi alkaa olla selätetty ja päivät pitenee. Edes viikonlopulle povattu lumipyry ei saa lannistumaan. Mun korvien välisella soittolistalla pyörii repeatilla letkeät reggaerytmit ja hymyilen häpäilemättömästi tuntemattomille vastaantulijoille.

Eilen iloittiin elämästä kautta likaista varpaittemme, kun rällättiin puolikuivalla kentällä. Kura roiskui riemukkaasti ja Ipe oli lopulta suupieliä myöten mutainen kun saatiin frisbeeleikit lopetettua. En tiedä Fannin kävelytekniikasta, mutta jotenkin se onnistuu roiskimaan sen kuran myös selkäpuolelle. Se ois kipeesti roiskeläppien tarpeessa. Vaikka eihän se kauaa ota pestä niin pieni kaveri.

"Heitäksääse?"

Fanni on kunnostautunut intoutumaan pienistä kävyistä. Siis niistä tosi pienistä minikävyistä. Vai onkohan ne edes käpyjä? Ei kai. Mutta siis näyttävät miniattyrisiltä kävyiltä ja kasvavat väljissä tertuissa jonkun merkkisessä puussa. Niitä kourallinen ja Fanni syttyy kun sähköjänis. Se osaa tarvittaessa olla aika suloinen tättähäärä. Mitäs Frida touhusi? Se istui mielensäpahoittaja-ilmeellä syrjässä koko frisbee-/käpyshown ajan. Frida odottaa jo kesää ja kärpäsiä.

Päätin tänään lähteä alkulämmittelylenkille Birgitan polulle, Sääksjärven parkkikselta ei aja kun sen 8 minsaa hallille, niin ei kerkeä koirat jäähtyä kamalasti. Luontopolku oli hiljainen, paikoi vielä aika jäinen ja paikoin ihan kuravelliä. Frida lähti eräoppaaksi mukaan, hiippailtiin hiljaisessa metsässä 45 minuuttia. Laavulle saavuttaessa pystyin melkein haistamaan notskilla käristyneet soijanakit. Kipinä iski tehdä joku pieni kevätretki. Seitsemiseen?

Treeneissä mentiin jokaiselle jotakin -teemalla. Fanni sai tehdä namitargetilla puomin ja A:n. Lopuksi koitin targettia vielä kepeillekin, mutta Fanni rupesi vallan (mini)possuilemaan. Hirveetä vauhtia pujotteli, kunnon rytmityksellä, mutta jätti sitten viimesen välin pujottelematta herkun toivossa. Uusintakierroksella ei meinannut malttaa pujotella ekaa väliä. Pujotteluvauhti ja -asenne oli kyllä sen oloinen targetin kanssa, että niinköhän sillä saisi rakennettua oikeanlaista moodia siihen touhuun. Se jää nähtäväksi.

Ipe ei meinannut pysyä villahousuissaan, treenitauko ei todellakaan ole tehnyt hyvää sen oman vuoron odottelu -käytökselle. Se menee niin sfääreihin, ettei oikein kuule eikä näe mitään muuta kuin sen radalla menevän treenikaverin. Tai siis, eihän se edes näe sitä. On ehkä aika ottaa pieni kurinpalautuskuuri ja lukea Ymmi Hinaajan uusin bestselleri Kuinka voisin tässä rauhoittumistaidoksi muuttua? Ipe kävi laskemassa verenpainettaa auton puolella ja tuli sitten tekemään oman osuutensa. Medirimoilla mentiin ja meininki oli keskittyneempää kuin valmistautuminen antoi olettaa. Pari omaa estettä se pongaili matkan varrelta, mutta muuten se tuli aika nätisti ohjaukseen ja oli ihan kiltti koira. Niistoon tuli nätisti, samoin jaakotukseen. Kepeille vähän hätäili, mutta oli tarkempi seuraavalla kerralla (kun ohjaaja ohjasi paremmin).

Semmoinen onnellisten koirien ja ihmisten tarina tällä kertaa. Iloa teidänkin päiviin!

Liten, litet, lilla, små

Fanni palasi tänään kahdeksan(!) kuukauden kisatauon jälkeen starttiviivalle. Olin ilmoittautunut kolmeen starttiin, joista se viimeinen oli liikaa - lopetettiin se kesken. Olisihan se pitänyt olla fiksu jo entuudestaan - kolmas startti on aina ollut liikaa Fannille. Mutta ne kaksi ensimmäistä. Voi pojat, tuo pikkukoira on niiiin hauska! Ekalla radalla, jota ei tietenkään saatu videolle, Fannilla oli ihan hullu hype päällä. Ensimmäistä kertaa ikinä oli semmoinen olo tuon kanssa, että olin myöhässä useammassa kohdassa. Etenemäkin oli 3,66 m/s, joka lienee Fannin kovin kisaetenemä. Sijoituttiin 3., mutta LUVAt jaettiin vain kahdelle ekalle. LUVAtta jääminen ei oikeesti edes harmittanut, kun olin niiin taivaissa siitä fiiliksestä! Fanni oli ihan superihana ja sillä oli niin tiukka tekemisen meininki päällä. Miten siistiä voi chihuahua-agility ollakaan!

Toinen rata oli profiililtaan myös mukavan rullaava juoksurata, joka sopii Fannille tosi hyvin. Vire laski jo vähän toiselle radalla. Ei se mikään huono ollut, mutta ekaan rataan nähden kuitenkin jo vähän ponnettomampi. Videoltakin näkyy, että 30 cm hypyt alkaa tekemään tiukkaa, vaikka ekalla radalla hyppytekniikka pysyi ihan nätisti koossa. A:sta olen erityisen iloinen, sillähän on tapana jäädä tuumailemaan harjan yli päästyä. Oon hakenut treeneissä hetsaamalla ja namialustalla vauhtia siihen ja näköjään jo tuotti vähän tulosta. Kepeissä se häviää aikaa auttamatta. Ehkä otan ensi kesän projektiksi Fannille uuden keppiopetuksen kujalla. Tällä radalla jäätiin sijalle 4. ja eikö ne kolme parasta saanut LUVAn kun osallistujia oli ekaa rataa enemmän.

Vaikka nousunollat jäi sijoituksen päähän, niin en kyllä voi olla tyytymätön. Fanni oli niin hauska kiitäjä. Se on kun semmonen vedettävä lelu, joka menee aluksi täydessä tikissä hirveetä kyytiä ja toisto toistolta sen vauhti hiipuu, kunnes se pysähtyy kokonaan. Kolmannella radalla käytiin toteamassa, että veto on jo pois. Jännästi se kyllä jäähdyttelylenkillä jaksoi taas kaahottaa sen minkä kerkesi... Joka tapauksessa, Fannin kanssa on aina kiva kisata koska sen kanssa ei tarvihe olla niin tosissaan - voi vaan pitää hauskaa. Juttelin kisoissa erään omistajan kanssa, joka kisasi sen toisen ääripään eli irlanninsusikoiran kanssa. Musta on tosi tärkeää, että myös epätavanomaiset agilityrodut näkyvät kisoissa, varsinkin kun laji on muuttunut viime vuosina yhä totisemmaksi. Mikäs se on kisatessa tuommoisen kärpäsen paskan kanssa! (Anu kertoi, että livestreamistä katsottuna Fanni oli näyttänyt mustalta pisteeltä.)

Tein muuten pienen laskutoimituksen - ihan uteliasuuttani. Mittailin, että jos A-este oli suhteessa yhtä iso esim. bordercollielle, mitä se on Fannille, niin esteen harja olisi yli neljän (4) metrin korkeudessa! Ei ihme, että sitä joskus hirvittää tulla alas sieltä.

Vatsalaukun poispäinkäännös

Blogin kirjoittaminen on jostain syystä tuntunut tympeältä viime aikoina. Sen vuoksi en ole juuri kirjoitellut. Koiraharrastukset on niin koomassa, ettei meille oikein tapahdu mitään mainitsemisen arvoista. No keskiviikkona olin treeneissä Fannin kanssa. Meillä meni oikein hyvin. Ja hauskaakin oli. Fanni on hauska pieni koira. Kotiin päästyä kerkesin istahtaa uupuneen oloisena sohvalle kun tein vielä yhden ohjauskuvion, ihmisnuolen vessaan. Moro, sano noro niin nopeasti, etten meinannut keretä kylppäriin. Onneksi se pahin ja kokonaisvaltaisin tyhjennys kesti vain noin kuusi tuntia, mutta siitä saakka on olo ollut enemmän tai vähemmän hutera. Koko ajan nälkä, mutta mitään ei oikein tee mieli. Eli sen lisäksi, että meidän harrastelu on ollut muutenkin vähän jäissä, niin ollaan sitten pidetty ihan totaalilepoa tässä jo neljättä päivää.

Yllä oleva kuva Ipestä kertoo suurin piirtein oleennaisen meidän loppuviikosta. Vaakatasoa, pitkiä huokauksia, kevyitä päiväunia, tyhjiä tuijotuksia. Tuo bordercolliehan tästä ei tunnu kärsivän yhtään - se ottaa tämän hyvinkin lungisti. Mutta sitten on tää yks pikkupapaatti, joka hajoilee henkseleihinsä joka kerta kun pääsee ulos.  Eilen käytiin vähän kauempana kotinurkista ja Fanni oli haljeta liitoksista pikkuisten käpyjen ja keppien kanssa.

Vaikka kuvat näyttävät edes jossain määrin talvisilta, niin kyllähän se kevät on tuonut rojunsa jo Tampereellekin. Yksi monista asioista, joista jaksan olla niin onnellinen ja kiitollinen. Linnut laulaa, aurinko saattaa hyvässä lykyssä näyttäytyä, lumet on lähes sulaneet ja maa on kuiva. Talviurheilut jäi vähän niinkun urheiltua tältä vuodelta, sukset ja luistimet on koskemattomina varastossa. Onneksi, toistan ONNEKSI oli se yksi parin viikon jakso kun jäällä oli täydellinen talvikeli! Ilman sitä poistuva talvi olisi jäänyt aika historiallisen harmaaksi mieleen. Valoa kohti!

Koirat on saaneet tyhjentää herkkuvarastoa oikein antaumuksella, jotta olen saanut kuitattua edes hitusen omantunnon tuskiani. (Huomaa Fridan demonituijotus! Se oli sen viimeinen oljenkorsi kun mitkään muut temput ei saanu Ipeä luopumaan sonninsudistaan.) Jännää sinänsä, että tuskin nuo eläimet kamalasti kärsisi vaikka olisivatkin tekemättä mitään viikon, mutta omassa päässä kolkuttaa koko ajan ajatusti siitä, että jotain toimintaa olisi järjestettävä. Harva koira saa näin kokonaisvaltaista hellimishuomiota, mehän ollaan oltu 24/7 yhdessä ja tehty maharapsutusten maailmanennätystä! Vuoron perään joku on kainalossa, yleensä kaikki kolme.

Tähän ihan hitokseen hymiöitä

Herttaista ystävänpäiväviikonloppua kaikille murusille! <3

Meijän elämä se kulkee hitaan varmasti etiäpäin. Tampereella jyllää taas ikävä kennelyskäaalto, joten sikäli hyvä hetki vetäistä vähän henkeä ja ottaa lungisti. Ilma on keväinen, aamupäivisin aurinko saattaa pikaisesti pilkistää pilviverhon takaa ja pikkulinnut visertää puissa kilpaa. Talviurheilut on jääny vähän vähemmälle, mutta mikäs tässä kevättä odotellessa. Vähäluminen talvi on ollut harmillinen vain Ipen kiekonmetsästysharrastukselle, pari hassua kiekkoa se on pongannut kentältä. Normaalisti tähän aikaan vuodesta kylpärissä on huojuva kiekkotorni.

Koputetaan puuta, mutta Ipe on tämän viikon näyttänyt vähän lupaavammalta. Ei alkuviikon reippaidenkaan metsälenkkien jälkeen ollut kankea, saati ontunut. Viikon aktiivisin päivä oli keskiviikkona, kun käytiin hallilla agitreeneissä. Kerettiin heittää 45 min lämppälenkki, jonka jälkeen kerkesin vähän höntsätä Ipen kanssa ennen kun muut saapui. Temputtelua, vähän putkea ja puomia. Toinen oli tietenkin ihan pähkinöinä ja revitteli aika huoletta. Vähän jo pelkäsin, että niinköhän se taas ontuu tämän jälkeen, mutta ei mitään! Otetaan nyt kuitenkin rauhassa vielä pari viikkoa ainakin, lisätään rasitusta pikkuhiljaa jos näyttää siltä, että kestää sen. Toivotaan parasta ja pelätään pahinta.

Fanni-viipottaja tuurasi siis Ipe treeneissä ja olikin aika hyvässä tikissä taas. Rata oli vauhdikas, mutta ei mikään läpihuutojuttu. Irtosi kivasti putkiin ja haki haastavan keppikulman hienosti. Hyppykuvioissa tärkeintä on oma rytmittäminen - Fanni kulkee hyvin jos oma liike pysyy jouduttavana. Pikkumustan kanssa on kyllä kiva päästellä silloin kun se kulkee rennosti. Näissä treeneissä se totisesti antoi kaikkensa. Jäähkälenkillä vielä mennä tikkasi topakasti, mutta kotiin päästyä sammui keskelle sohvaa. Tuossa bot-loimessa täytyy olla joku taika, koska Fannikin jonotti omaansa ylle kun puin ensin Ipelle. Normaalisti se luikkii sängyn alle kun tajuaa, että pitäis pukea esim. talvitakki päälle.

Torstaina oli koirien totaalilepopäivä, kun me ihmiset käytiin pyhän tamperelaisuuden ytimessä eli uuden Kummeli-leffan kutsuvierasensi-illassa. 2000-luvun Kummelit ei ole mua hirveästi liikuttaneet, sen sijaan muistelen lämmöllä niitä 90-luvun minisketsejä. Lähdettiin kuitenkin iloisin mielin näihin kekkereihin, kerran onnekkaasti sinne kutsu saatiin. Jatkobileissä oli superhyvää livemuusiikkia, (ilmaista hanajuomaa) ja tietenkin  iki-ihana Vatasen Jussi, jonka takia myö tytöt kiherrettiin koko ilta. Arvaatte varmaan, mitä tapahtui kun saatiin Jussi kaverikuvaan? No mie romahin.

Paranee vaan!

Fanni-pieni oli tänään erinomaisen hauska agilitykoira. Alan oikeastaan taas nauttia tästä chihuahua-agilitystä! Kädet syyhyten selasin jo kisakalenteriakin, mutta ikäväkseni huomasin tammi-helmikuun olevan melko hiljaista aikaa kisallisesti Pirkanmaalla. Sen verran villikortti tuo kuitenkin on, ettei taida tohtia kisoihin lähteä kovin kauas. Toisaalta se yks LAGUn lahjakortti kuumottais, että jos sitä kuitenkin ajelis Karstula/Kyyjärvi-reissulla tarkastamaan Seinäjoen uuden hallin...

Illaksi treeneihin täysvarustuksessa, pakkasta oli -15 asteen tienoilla jonka vuoksi hoidin suurimman lämmittelyn hallissa. Jäähdyttely onnistuikin aika sujuvasti... Tänään treenattiin hauskaa hyppäriä, jossa suurimmaksi haasteeksi nousi rytmittäminen. Jos välimatka venyy liian pitkäksi, niin Fannin vauhti auttamatta hidastuu. Ei vaan meinaa muistaa ottaa sitä putkista mukaan, vaan sitä maksimaiseen tapaa paahtaa jo puolessa välissä kenttää menemään. Ajotusta kun viilattiin, niin jo pysyi vauhtikin parempana. Kepeillä kesti persjätön, mutta lopulta takaaleikkaus putkelle oli kuitenkin parempi rytmityksen kannalta. Takakulmaan persjättö oli huomattavasti parempi, piti liikkeen rullaavana. Supertyytyväinen oon siihen, että Fannin meno vaan parani treeniminuuttien edetessä. Yleensä se on juuri päinvastoin; eka veto on paras ja sitten vire laskee laskemistaan. Nyt miniatyyri pisti parastaan kerta toisensa jälkeen.

(Varoituksen sana videosta: kuvanlaatu on suttuinen johtuen videointivälineen, videonmuokkausohjelman ja videonlatauspalvelun erimielisyyksistä.)

Turnausväsymys

Lasken päiviä ja kohta tunteja siihen kun päästään lähtemään sunnuntai-iltana Keski-Suomeen joulun viettoon. Tämä syksy ja "talvi" on ollut kaikessa epäonnessaan melkosen kuluttava ja se alkaa ihan todenteolla tuntua stressinhallintakyvyssä. Perusteellinen työrupeama ennen joululomaa kiristää entisestään hermoja, mutta toisaalta taas vie ajatukset pois (edes hetkeksi) niistä ikävistä asioista. Pakko tehdä viimeistään välipäivinä jonkinlainen recap tästä vuodesta, ettei tämä vuosi jäisi muistin historiaan ihan sumuisen mustana. Mahtuihin siihen nimittäin überhienojakin juttuja.

Isla kävi viime perjantaina ortopedillä ontumisen vuoksi, kuvattiin varmuuden vuoksi etupää. Aurinko paistoi risukasaan kun selvisi, että se on (edelleen) ihan priimaa kriittisiltä osiltaan. Olan seutu ja  kyynärät oikein siistit. Yllättävänä sivulöydöksenä selvisi molempien etutassujen ulko- ja sisävarpaiden sivusiteiden kalkkeumamuutokset. Lääkäri jo ennen kuvausta tunnusteli varpaista paksuuntumaa ja syy kävi selväksi. Tosin nämä vammat oli kuulemma jo vanhoja peruja ja muutokset pieniä sekä siistejä eli eivät olisi syy ontumiseen. Rauhoitettuna oikean lavan lihaksisto oli selvästi rutiseva ja kiinnikkeinen. Eli lihasvamma. Rimadyliä vähän ja sitten vaan lepoa. Ravilenkkiä, treenikieltoa. 

Ipen perjantaikänni

Fannin agilitytreenaus siis jatkuu, kun Ipe on sivussa. Eilen pidettiin tyttöjen kanssa omatoimitreenit ja rakennettiin yksi herkullisen näköinen Elinan treeneistä. Makseille se ei ollutkaan ihan pala kakkua, vauhdit nousi aika hurjiksi ja jarrut oli epäkunnossa. Extraminin kanssa rata tiesi tuskasta spurttailua kun joka paikkaan oli vietävä ja sitten taas juostava miljoonaa seuraavaan päähän kenttää. Chihuagility on kyllä äärimmäistä maitohappotreeniä. Phew. Fannilla oli kuitenkin aika mukava meno, kieltoja se ottaa edelleen hirmu herkästi, mutta jotenkin se oli ponnekkaampi kuin viime viikolla. Ja onhan se superliikkis kun se oikein pistää hanaa jonnekin putkeen ja suupielet korvissa päästää menemään. 

Unna Kuukkurainen kävi maanantaina kontrollissa. Lypsettiin taas tippa kerrallaan verta ja saatiin asiaankuuluvat kamppailusiteet. Haava on todella siisti, vatsa toimii ja mattojen nuoleminen jatkuu. Kuorrutteen tälle stressaamiselle on tuonut tuo jatkuva nuoleminen, jota ei saa lopetettua hyvällä eikä pahalla. Epäilen sen olevan kytköksissä barbivettiin, joka joko nostaa viretilaa ja  tekee viripäästä ensitä viripäisemmän tai sitten on liitoksissa ruokahalun lisääntymiseen, kuten lääkäri arveli. Nälän tunteen sammuttamista. Ruoka on tosiaan ainoa asia, millä sen saa keskeytettyä. Ahdistaa ihan suunnattomasti katsoa kun toinen kaivaa omaa kuoppaansa. Luulen, että alkuvuodesta aletaan jättää epilepsialääkitystä pois ja katsotaan helpottaako se nuolemiseen ja vaikuttaako se kuinka kohtauksiin. Jos tilanne muuttuu kestämättömäksi, niin sitten alkaa olemaan vaihtoehdot vähissä.
Haiman pikatesti sen sijaan näytti taas normaalia eli sen poikkeavuus johtui suolitukoksesta. Pieni haimavaiva tästä nyt oliskin vielä puuttunut...

Huokaus. Laura on nyt vähän väsynyt.

Kuka kutsui Murphyn meille asumaan?

Tämä vuosi kolmetoista alkaa vaatia veronsa. Vuosi on pitänyt sisällään paljon henkilökohtaisia murheita, mutta ne ei oo saanu mieltä kuin hetkellisesti maihin - asiat on kuitenkin (näennäisesti) järkeistettävissä itselle. Mutta sitten kun kompastuskivi osuu koirien kohdalle, vaikka se vaikuttaisi vain epäsuorasti niihin, niin rintaa puristaa ihan toden teolla. En tiedä mistä hyvästä meidän epäonnenpyörä lähti pyörimään, mutta syksyn akillesjännesaikku (lue: agilitykielto) söi kyllä naista. Tuntui aika makealta palata kentälle reilu kahden kuukauden tauon jälkeen. Kerettiin vetää yksi onnistunut treeni kun seuraavalla viikolla Ipe jo ontui treenien jäljiltä. Seuraava viikko meni Ipen osalta levätessä, muuten pelättiinkin pahinta Unnan puolesta. Kuukkura selvisi ja toipui taas ihan rytinällä. Siitä tietää, että ollaan vahvasti taas elämässä kiinni, kun se onnistuu olemaan ärsyttävä - eilen se onnistui siinäkin. Vaikka suurimmaksi osaksihan tuo pikkukoira on silkkaa viihdettä. Kursailemattoman suora ja naurettavan söpö. En tiedä mistä se kaiken tuon energiansa varastaa. Kuten esimerkiksi alla olevassa videossa, kuusi päivää suolitukosleikkauksen jälkeen.

Juuri sinä päivänä kun Unnan vointi ja meininki oli vihdoin sellainen, että uskalsin hetkeksi olla onnellinen tasaantuneesta tilanteesta, niin eikö Ipe aloita etupään keventämistä illalla! Oltiin Nassun ja Milon kanssa lenkillä Hervannassa ja tuo parin viikon takainen lihasrevähdys(?) kummitteli siihen malliin takaraivossa, että pistin Ipelle toppatakin niskaan vaikka ei ollut edes kovin kylmä. Lähtivät suhteellisen rauhallisesti liikkeelle alkulenkistä ja sitten jossain vaiheessa otettiin ne tavanomaiset kiitolaukkakilpailut. Ilmeisesti vanha vamma ei kestänyt kyseistä revitystä, koska illalla levon jäljiltä se taas ontui. Ilku siinä pääsi - eikö tämä epäonni lopu koskaan? Vaivan uusiminen laukaisi tietenkin kaikki mahdolliset kauhuskenaariot, joten "parempi katsoa kuin katua" -mentaliteetillä varasin ajan ortopedille perjantaiksi. Susanna jo ensi hätään katsoi Ipen läpi (kiitos!!) - varsinaista arkuutta ei mistään löydy. Oikea etunen koukistuu vähän nihkeämmin kuin vasen eli toivotaan jotain levolla ohimenevää lihasrevähdystä tai venähdystä. 

Ipeltä meni keskiviikon agilityt sivusuuhun, onneks mulla on reservissä edes yksi agilitytaitoinen, terve koira. Fanni on käynyt esteillä viimeksi heinäkuussa, joten ihan superhyviä ei oletettavastikaan teknisesti oltu. Minikoiran rytmittäminen vaatii moninkertaisesti enemmän juoksutyötä kun kauko-ohjattavamman maksin! Lääh ja puuh, olin ihan loppu muutaman hassun toiston jälkeen. Fanni ei anna yhtään anteeksi huolimattomia ohjauksia, joten sen kanssa saa olla erityisen tarkkana. Toki aktiivisempi treenaaminen voisi tuoda estevarmuutta, katsotaan mikä tilanne on ensi viikolla kun Fanni jatkanee Ipen tuuraamista.

Kyllä tämä tästä. Toivon joulupukilta Lady Fortunaa meille ensi vuodeksi au pairin hommiin.

Loppukevennys

Viikon agit. Herkkurata, mielenkiintoisia haasteita ja hyviä treenipätkiä - ja multa mehut ihan pois. Niin vetelä olo, että oikein ketuttaa pissiä hyvä treeni sen takia. Ipe oli kyllä iloisen irtoava ja yhtäläisen yritteliäs, mutta ohjaajan rytmittäminen oli ala-arvoista. Väsyneenä ja vetelänä ei saa tatsista oikein kiinni missään vaiheessa - harmittaa antaa koiralle 70% jos toinen vetää sata lasissa.

En tiedä mitä tapahtui ja milloin, mutta illalla treenien ja jäähdyttelylenkin jälkeen kun Ipe oli ollut levossa ~2h ja lähdettiin iltapissalle, niin se ontui. Kevensi selvästi etuliikkeitä, ehkä vasenta etusta enemmän. Väänsin ja käänsin, kopeloin ja koskettelin. Ei aristusta missään, ei myöskään kuumottavaa kohtaa. Voihan nyt per..manto vieköön! Iltalenkki jäi lyhyeen, yöksi botti päälle ja parasta toivomaan. Aamulla venytteli toiveikkaan näköisesti sekä etu- että takapään, mutta liike oli edestä vähän töpö.

Oltiin just illalla puhuttu Saaran kanssa koirien huoltamisesta, joten tuoreessa muistissa oli suositukset Myllysen Susannan kraniohoidoista. Koska Ipen seuraava keikka Turkuun on vasta tammikuussa, koitin onneani ja sain kun sainkin Ipelle akuuttiajan Susannalle vielä tälle viikolle! Parempi katsoa kuin katua. Joku ikävä jumikierre on nyt viimenen asia mitä haluan, kun on vihdoin päästy taas treenaamisen makuun.

Ajatuksella takaisin

Yhdeksän viikkoa. Yhdeksän viikkoa olin poissa agilitykentiltä. Reilu pari kuukautta on oikeesti aika naurettavan lyhyt aika, mutta kun kyseessä on agility niin se tuntui pieneltä ikuisuudelta. Tilannehan oli se, etten ollut vielä koittanut varsinaisesti juoksemista lepotauon jälkeen, mutta viime viikolla tuli semmonen tunne, että nyt on aika. Mennään ainakin koittaamaan, miltä se tuntuu. 

'

Tehtiin Mikkilän mineille suunnittelemaan kisarataa, jossa kuulemma ei nollia oltu juuri tehty. Vauhdikas ja mukavasti rullaava - juuri meille mieluinen profiili. Lähdettiin rohkelikkoina heti ensimmäisinä kokeilemaan. Pientä hyllynomaista lipsahdusta lukuunottamatta tehtiin kivuton nolla. Kakkosen ja kolmosen väli valui, puomin jälkeen sain sen vedettyä mukanani takaisin puomille. Olisihan se pitänyt muistaa, että Ipen kanssa ei keskustella putkiansoista vaan kontaktiansoista. Hiottiin alkua paremmalla rytmityksellä, puomin jälkeen katsevarmistuksella koiran sai vaivattomasti putkeen ja vaihdoin putkesta putkeen välin persjätöksi. A:ta edeltävän hypyn kanssa painittiin, lyhyempää kautta linja meni ihan siksakiksi, kauemman siivekkeen kautta Ipe tipahtaa ohjauksesta. 

Toisella kierroksella hinkattiin samaa kohtaa uudelleen ja uudelleen, mutta tämä on meidän tyyppivirhekohta. Pitkien vientien päätteeksi kun pitäisi rytmittää ja pitää koira kädessä, niin se vaan valuuuu tiehensä tai tulee tuumailleen käteen. Hmpf. Täytyy tuumailla tätä. Tokan kierroksen päätteeksi otin kisanomaisen ja tehtiin nolla (video). Meno oli ruhtinaallisten treeniminuuttien jälkeen jo varsin hillityn hallittua. Punaisesta putkesta Ipe tuli mutkasta ulos ihan kyljellään, nuo uudet putket on harmillisen liukkaita! 

Kaikkineensa kummallista kyllä, ettei kuukausien tauko aikaansaanut totaalista käsille leviämistä tai yhteisen sävelen riitasointuja. Voisin jopa sanoa, että oltiin aika mukavan tuntuisilla leveleillä, mitä tulee yhteistyöhön. Melko ilahduttavaa.

Loppuun avokadokevennys. Ootko koskaan nähnyt kun Pacman yrittää syödä avokadopuskuroitua pistettä? Kallista päätä vähän oikealle.

Ps. Jalka tuntui ookoolta - ei se priima ole, mutta kyllä sillä agilitya treenaa! ;)

Joutenolon sietämätön keveys

Ryhmäkuva!

Justiinsa kun pääsee niille vaiheille, että uskaltaa toivoa akillesvaivan olevan pian historiaa, niin kannattaa tehä semmonen napakka ja vauhdikas syväkyykky! Lääkärin kautta uudestaan sairaslomalle ja lähete ultraan varmistamaan, ettei vaan ole repeämään. *hakkaa päätä seinään*

Mistä pääsemmekin seuraavaan ajankohtaiseen aiheeseen: liikuntakielto ja neljä koiraa. Ja se siitä aiheesta.

Vielä eilen, kun kaikki oli paremmin, tehtiin Ipen kanssa nopea etsintä (#30) tuossa tien toisella puolen. Näin tiistai-iltana ruusunmarjapuskassa pienen kissan, jonka omistajaa olen yrittänyt selvittää. Yksi potentiaalinen tuli sitten eilen hajun kanssa paikalle ja koitettiin, että osuuko arpa vai ei. Vain koira tietää sen, sillä tällä kertaa viesti ei tullut ihan laajakaistaa pitkin perille, hivenen epävarmaksi jäin. Selvä tyhjä se ei ollut, mutta jotain outoa jäljestyksessä oli. En tiedä, voiko kodin välitön läheisyys vaikuttaa jotenkin etsintään tai se, että tempaisin koiran kiireellä suoraan liinan päähän pitkän työpäivän jälkeen. Mene ja tiedä. Loukku tuolla nyt joka tapauksessa on, katsotaan minkälainen kissa sinne on mennäkseen.

Agilityyn akilles ei ole vielä taipunut (ja tällä menolla en uskalla edes ajatella, milloin pääsen taas kentälle...), mutta sepä ei estänyt Ipeä treenaamasta keskiviikkona. Mappe haki siskolikan mukaan treeneihin ja Islander oli käynyt kuulemma aika kuumana. Oli huidellut kieliposkella ansaesteille...kuullostaa hirveen rattosalta. Kiitos joka tapauksessa Mapelle Ipen aktivoinnista, pienikin apu on iso apu tässä tilanteessa. <3

Meiltä jäi tämän illan tokotreenitkin väliin. Ja muutama etsintä on pakko perua. Miten paljon voi harmittaa?! Lisäksi mietin sitä, että miksi mahdollisuus täydelliseen laiskotteluun, rästileffojen ja -sarjojen katselu ja herkuttelu tuntuu väkinäiseltä juuri silloin kun siihen olisi mitä parhain mahdollisuus?

Kaikesta huolimatta aurinkoista viikonloppua!

(Vois ne asiat huonomminkin olla.)

Lainapaimen tarjolla!

Eilen oli eriskummallinen, mutta hieno päivä. Jos joltain agilityihmiseltä on sattunut menemään ohi viime viikon pysäyttävin uutinen, niin esim. Anun blogissa on aika hyvä briiffaus asiasta. Sunnuntai taittui siis aamusta iltaan Hervannassa hyväntekeväisyysepiksissä, jossa talkoilin aluksi ilmoittautumisessa ja sitten maksoin koirani radalle. Akilleen vuoksi en päässyt itse nauttimaan vauhdin hurmasta, mutta sekös osoittautui varsin mehukkaaksi tilanteeksi - Ipelle on saatava lainakartturi. Facebook-kuulutuksen jälkeen ohjaaja löytyi noin 10 minuutissa! Saaran ja tolleri-Viggon säntillisenä kepona paremmin tunnettu Johannes tarttui tilaisuuteen. On Jossua nähty muutamia kertoja Viggon ja Raidan kanssa radallakin, mutta joka tapauksessa nostan hattua rohkeudesta tarttua "vieraan" koiran puikkoihin. Kaksi starttia kisaavien radalle, kiitos.

Lentävä korvapuusti / Kuva Hanna Heinonen

Päivä venähti valtavan osallistujaryntäyksen vuoksi vähän pidemmäksi kuin oltiin aluksi uumoiltu, joten päätin käydä maksamassa Ipelle yhden startin jo mölliradallekin. Sitten pitäis saada vielä kartturi. Lea oli sattunut tulemaan juuri sopivasti paikalle ja eihän yllytyshullua tarvi kauaa ylipuhua. Vähän totista likkaa se oli kyllä rataantutustumisessa...

Kuva Hanna Heinonen

Suurin jännitys sinänsä oli se, että lähteekö Ipe edes toisen ohjaisiin mukaan. Se on joskus kauan sitten tehnyt Saaran kanssa yhden treenin ja siinäpä sen lainaohjaajakokemus onkin. Ottaen vielä huomioon symbioosin voimakkuuden, joka minulla ja Ipellä vallitsee, niin ei ole itsestäänselvyys etteikö sillä tulis äitiä ikävä. Hieman hölmistynyt se oli kun Lea otti hihnan ja lähti leikittämään. Ilmeisesti lelu ja radalla kiitävät koirat sai sen semmoisiin sfääreihin, että agility kenen tahansa kanssa tuntui otolliselta. Olipa muuten mielenkiintoista nähdä oma koira radalla! Ja miks mun ensimmäinen kommentti radan jälkeen oli "sehän on paljon nopeempi Lean kanssa kun mun!"? Enivei, tyypit veti siistin nollaradan ja olivat tuloslistassa toisina naurettavalla -273,70 ajalla! Tattis Lea!

Seuraavaksi oli kisaavien vuoro ja Johanneksen aika astua puikkoihin. Rata oli paikoin varsin kinkkinen ja se näkyi lopulta tuloslistoillakin - kaikkiaan vain neljä nollatulosta. Kävelin rataantutustumisen Johanneksen kanssa ja kertasin Ipen käskytysjuttuja ja toimivia ohjauskuvioita. 3. putken jälkeen nostin kuitenkin käteni ilmaan ja toivotin onnea matkaan. Suoraan sanottuna en olisi siihen itsekään keksinyt mitään sujuvaa ratkaisua. 

Vaikka hyllyä pukkasi, niin kaikille oli kivaa ja Ipe oli superonnellinen, että pääsi pitkästä aikaa agilityradalle. Kiitos siis Johannekselle ja Lealle, että tartuitte haasteeseen! 

Piirinsä mestareita...

...olivat tänään ne, jotka kykenivät selviytymään lähdöstä maaliin edes jotakuinka agilitymaisin elein. Kellon ympäri venähti tämänkin päivä ja kotiintuomisina metritolkulla hyllyä. Lentävä hollantilaistuomari oli vähän liian villi hitaille hämäläisille.

Ei paljon muuta sanottavaa. (Paitsi meidän hyppärin aloitus! Mitä *ittua!? Toinen samanlainen viikon sisään. Jotain tartteis tehdä?)

Joukkueemme Tamskin rajatapauksetkin oli ihailtavan tasalaatuinen tiimi.

Uusi kausi, uudet kuviot

Muistan elävästi miltä tuntui mennä ensimmäistä kertaa valmennusryhmän treeneihin. Siitä on pian kolme vuotta aikaa - Ipe oli alle 2-vuotias ekaluokkalainen ja minä olin epävarma sekä monen monta oppia köyhempi. Oli ensinnäkin huikeata, että meidät oli valittu ryhmään monien kovien koirakoiden joukkoon. Suoraan sanoen pelotti ihan kamalasti, että epäonnistun ja jätän odotukset täyttämättä. Odotukset, joita ei kaiketi ollut edes olemassa, muualla kuin omassa päässä.

Eilen, 3-luokkalaisina agilityvalioina, juhlittiin valmennusryhmän päättäjäisiä totuttuun tapaan hurjasti herkutellen ja mainiosta moniotellen (tästä videomateriaali luvassa myöhemmin!) Tällä kertaa päätösbileissä oli meille todellista haikeuden tuntua, sillä kulunut vuosi oli meille toistaiseksi viimeinen valmennusryhmässä. Päätös jättää hakemus laittamatta kypsyi varsin nopeasti siinä vaiheessa kun kesällä varmistui, että Tamsk saa uuden jäsenen Pehkosen Samusta. Lyhyehkön henkisen painostuksen jälkeen, meillä oli timanttinen ryhmä kasassa! Eikä tarvinnu edes kiristää, uhkailla tai lahjoa.

kuva

Kaiken kaikkiaan meidän agility on juuri nyt soveliaassa vaiheessa muutokselle - on aika alkaa ottamaan löysiä pois. Sen vuoksi odotan aivan älyttömän innoissani tulevaa talvea. Loistavan koutsin lisäksi, meillä on muutoinkin loistotiimi, jota seuraamalla saavutetaan varmasti oma oppinsa. Mm. kahden vuoden tauon jälkeen siskokset Ipe ja Raita ovat reunited, mikä on Ipen mielestä varmasti enemmän kuin sata jäni...ksenpapanaa.

Mikään ei olisi voinut päättää meidän valmennusryhmäuraa hienommin kuin se, että treenikaverit äänestivät minusta ja Ipestä Vuoden valmennusryhmäläiset! Oon niin vilpittömän onnellinen ja otettu tästä kunnianosoituksesta, kiitos ihanat! <3 Mikä hienointa, niin tämän tittelin mukana tulee jo legendeksi muodostunut Pekan malja -kiertopalkinto. Voin kertoo, ettei kovin moni agilitaaja tule uransa aikana kyseistä pystiä saamaan, joten ollaan todella etuoikeutettuja siinä mielessä. Se on vaan niin valtavan kokoinen, etten tiedä mihinkä sen pistän...

Hirveästi hyviä juttuja!

Vaikka mieli tekisi, niin en voi millään vielä vaihtaa syksybanneria, koska tarkenin tänään kisoissa varvassandaaleissa. Melkosen hieno syyskuu on ollut! Sen vuoksi sitä sietää juosta/kävellä/rämpiä/seistä koko päivän koiratouhuissa.

Oon ollut maanantaista asti ihan rikki etsintätouhujen kanssa, pelännyt pahinta ja toivonut parasta, että vieläkö tuosta nenäkoiraa saadaan. Otettiin totaalilepoa pari päivää ja torstaiaamuna käytiin aksailemassa Mapen ja Raidan kanssa. Kovin oli iloinen, että pääsi taas työntouhuun. Onneksi keikkoja ei viikolle ilmaantunut, se on aina yhtä ikävää sanoa, ettei pääse tulemaan koiran kanssa. 

Pakko on ottaa ennen seuraavaa keikkaa jotain palauttavaa. Siihen tarjoutui tänään hieno tilaisuus, kun oli apukouluttamassa meidän alkeiskurssilaisia. Kurssijälkien jälkeen tehtiin Ipelle lyhyt ja ytimekäs ihmisjälki, jolle lähdettiin ihan tuoreeltaan. Aikamoinen kivi putosi sydämeltä kun näin kuinka pähkinöinä Ipe oli autosta otettaessa ja tajuteessan, että pääsee hommiin! Hajusta kun vielä totesi, että nyt etsitäänkin ihmistä niin mentiin vajaa 300 metriä semmosta nelivetojäljestystä, etten ole hetkeen nähnyt. Mikään ei ole niin hienoa, kun nähdä se hullunkiinto ja keskittyminen (samaan aikaan!) koiran silmistä. <3

Treenien jälkeen tunnin metsälenkki Tiinan ja koirien kanssa, kotiin syömään ja vaihtamaan vaatteet, uudelleen kamat kasaan ja Hervantaan kisaamaan. Ensimmäisellä radalla oli nähtävissä kyllä hullunkiintoa muttei keskittymistä. Koitimpa taas piruuttani, että miltä se tuntuu ohjata kun lelu laitetaan maaliin ja koira saa kerätä kierroksia katsomalla edellisiä kisaajia. Tulos: mahdottomalta. Noh, eipähän päästä turhaan ylpistymään.

Hyppyradalla palattiin vanhaan hyväksi todettuun virittäytymiseen. Lelu autolle, katsekontaktivaatimuksia ja namia naamaan niin pitkään kuin mahdollista. Tulos: huomattavasti parempi! HyppySERTistä jäätiin taas sekunnin luokkaa - ehkä nekin jonain päivänä osuu kohdalle. (Iso kiitos Jossulle kuvaamisesta ja videoista!)

Huomasimpa agi.fi-rankingista varsin huikean jutun: myö ollaan reippaasti yli tuhannen maksin joukosta reippaasti satasen paremmalla puolella. Aika käsittämätöntä. Viimeksi kun sitä (joskus alkukesästä) katselin, niin oltiin sijalla neljäsataa jotain.

Meidän hyvien juttujen sarja alkoi oikeastaan jo eilen kun sain viestin, että ollaan päästy Ipen kanssa tokon valmennusryhmän kouluttamaan ryhmään.Niin huikeeta! Meidän tokoilu lähtee taatusti lentoon syksystä alkaen kun saadaan viikottaista ohjattua treeniä meidän seuran tokokermalta. Juuri tätä tarvitsen tokoilun kanssa; että joku päättää ja määrää mun puolesta, että mitä treenataan ja miten. Suurin ongelma on kuitenkin se, ettei mulla ole minkäänlaista käsitystä siitä kuinka tokotreeneistä tehdään monipuolisia. Sen vuoksi siitä tulee aika nopeasti tylsää.

Ja kirsikkana kakun päällä meinasin äsken pakahtua onnesta kun Ipe veti tyytyväisenä hirsiä, vaikka pihalla alkoi yllättäen ilotulitusjytke! Hirveesti hienoja asioita siis päivä täynnä. Johan sitä on kello kymmenen. Jäätelöä pakkasesta ja koirien kanssa sohvalle katsomaan Frendejä. Auf Wiederhören!

Näyttelytulosta vaille...

...A G I L I T Y V A L I O ! ! !  <3

Voi pyhä jyssäys, mikä aamu! Nokialle kisoihin reippahasti jo ennen yhdeksää. Kepon piti jäädä kotiin siivoamaan, mutta se ilmoittikin 5 minsaa ennen lähtöä, että haluaa sittenkin tulla mukaan. Ilmeisesti ratojen kuvaaminen voitti lattioiden luuttuamisen... NPKH:n majalla on tullut käytyä joskus kauan sitten, joten pieni eksymisvara piti matkaan varata. 

Viitasen Anne huolehti päivän kolmesta radasta ja profiilit sai aika paljon purnausta osakseen radan reunalla ja rataantutusmisessakin. Ilkeitä kulmia ilkeille esteille (rengas, pussi...), joten pistihän se harmittamaan. Ipe oli heti alussa, jonka vuoksi virittelyt jäi ihan minimiin joka radalla. Lelukin jätettiin suosiolla autolle. Tästä johtuen meno oli etenkin ensimmäisellä radalla aika pikkusievää ja vailla sitä viimeisintä kipinää. Näin jälkiviisaana voinen todeta, että pikkusievä oli ihan paikallaan ko. profiilille. Selvittiin hengissä. Ja tehtiin nollakin. Ja sijoituttiin kolmanneksi. Ja saatiin serti. Ja valioiduttiin. BOOOM!!!

Kun kävelin toisen radan alkusuoraa, niin hetken kävi mielessä pakkonollan runttaaminen. Sitten ois sm-nollatkin kasassa... Pulssi nousi ja tuli tukala olo. Onneksi sain karistettu tulospakkoajatukset ja mietin männä viikolla lukemaani Silvian blogikirjoitusta: "Putting having fun with your dog above doing well makes you lighter on your feet as it takes the pressure off and lets you breath." Nyt pidetään hauskaa, mietin. Ja mehän pidettiin! Kuinka paljon ihanampaa on juosta, kun ei puske väkisin pakkoajatuksia päähän. Meno ei ollut enää ihan niin uneliasta kuin ekalla radalla ja varsin kelpo rata vedettiinkin. Unohdin ottaa kunnolla putkesta mukaan, jolloin valahti selän taa, mutta sain sen sieltä ongittua vielä A:lle (ja lähes juoksin A:ta päin itse). Olin myöhässsä valssini kanssa renkaalla, mutta selvittiin. Keinu oli aika onneton, olin melko varma että siitä nousi vitonen, mutta lady fortuna oli tänään niiiiin meidän puolella. Aika hieno tsemppi Ipeltä pitää viimenen (65cm) rima ylhäällä sen jälkeen kun kun saanut keinulta persielleen ja käynyt polvillaan.

Toinen nolla, tsitsing! Ja sm-nollat kasassa. (Ja kahden Liuhdon(!) kanssa palkintopallilla!)

Vikalle hyppärille oli hauska lähteä löysin rantein. Profiili oli armollisempi=turvallisempi kuin agiradat, mutta sisälsi toki omat jekkunsa. Alku oli kovin pähkinäinen ja mietin aluksi kulmaavani vaan voimakkaasti ennen kolmosta, mutta sitten sain ajatuksen käyttää hyväkseni sitä, missä Ipe on varma - estepointtaus. Merkkasin linjasta ulkona olevan kakkoshypyn ja tein persjätön kolmosen taa. Ja niin tuli sukkelaan houkutinputken ohi mukaan ohjaukseen. Kivasti rullattiin etiäpäin aina siihen asti kunnes yritin sabotoida triplanollan syntyä jäätävän myöhäisellä persjätöllä pituuden eteeen, mutta Ipe oli kiltti ja pelasti. Kolmas nolla - töttöröö!

Triplanolla, serti, valioituminen, tuplasti podiumilla, sm-nollat plakkarissa...mitä vielä? Ai nii, se tietenkin että ensimmäistä kertaa ikinä minun omistaman koiran kisakirjasta korkattiin toinen sivu! :D Ihan hullua. Eräänä helmikuisena päivänä, pian viisi vuotta sitten, kun körryyttelin pieni pentu kainalossa kotiin Hervannasta (TKL:n bussilla!), niin mietin että oispa enemmän kun hienoa, jos saisin siitä joskus agilityvalion. Tässä sitä nyt ollaan - aika monta treenituntia, kisamatkaa, osteopatia-/hieronta-/fyssarikäyntiä, epäonnen- ja onnenkyyneltä myöhemmin. Vieläpä semmoisella mäihällä, että nämä oli ensimmäiset kisat, joissa Ipen oli mahdollista valioitua. Huh ja wau.

Kiitos ja näkemiin. 

Vetäydyn reporankaisen, juustohampurilaisella herkutelleen koiran viereen tuonne lattialle
ja ehkä taidan sihauttaa yhden ansaitun siiderin auki.

Kuin viimeistä päivää

Tänään on kesäloman viimeinen päivä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja hiihdin haaremihousuissani ja varvassandaaleissani pitkin puistoja koirien kanssa. On syyskuun viides ja voin sanoa olevani kesälomalla ilman vastaanottavan osapuolen säälivää hymähtelyä. Säiden puolesta olen siis ollut kovin onnekas. Mutta erityisen onnekas olen ollut sen puolesta, että loma on oikeasti tuntunut lomalta. Ihan kun siitä olis ikuisuus, kun olin viimeks töissä. Oon ollut aikamoisen suuruusluokan lorvailija.

Ipen kanssa päästiin pienesti jo arkeen kiinni eilen kun palattiin kaupunkiin ja mentiin kolmen viikon tauon jälkeen treeneihin. Voi mahroton, kuinka onnellinen pieni koira voi olla! Se ihan tärisi onnesta ja jännityksestä. Vedettiin kaks rundia, joista ensimmäinen sujui aivan valtavan hyvin. Lukuunottamatta yhtä kädessä pysymistä, mutta se nyt on vaikeahko Ipelle muutoinkin. Muuten tuntui hirmusen kivalta, jotenkin vaivattomalta. Vähän liian hyvää ollakseen totta, joten toisella rundilla palauduttiin takaisin maan pinnalle. Voi hyvänen aika, kuinka hyvä ja huono voi saman treenin aikana olla! Malttamattomina odotamme lauantaina kisoja. Kertakaikkisen ihanaa päästä taas kisaamaan.

Jäähkälenkillä sattui muuten jotain outoa, kun Ipe aivan yks kaks muuttui haluttomaksi ja rupesi kuolaamaan. Pää painuksissa raahusti eteenpäin ja tuijotti tuon tuosta takaisin päin. Väänsi oikein rautalangasta, että nyt on huono olo, joten palattiin takaisin autolle vähän aiemmin. Limakalvot oli aika kalvakat. Kotiin päästyä söi normaalisti, joi ja pissasi, joten en ollut sen enempää huolissani. Aamulla oli taas oma itsensä. Mitä lie?

Vuoden 2013 kesälomasta jäi päällimmäisenä mieleen se, että ei tehty yhtään mitään ja silti niin paljon. Kuten yksi agi-SERT, yksi poikkivesuroitu vesiputki, Pyhä-Häkki ja hirvikärpäset, jäätelöä - liikaa jäätelö, monta mielenkiintoista geokätköä, ihania ystäviä ja bileitä, mustikkaähkyt, tokotreeniä, rantasaunaa ja tuntitolkulla paljussa lillumista. Oltiin neljän viikon lomasta reippaasti yli puolet Karstulassa ja valveillaoloajasta reippaasti yli puolet pihalla, mutta silti nähtiin (onneksi!) vain yksi käärme. Kolme neljästä koirasta oli jo juossut sen yli siinä vaiheessa kun sen huomasin, mutta selvittiin onnekkaasti ilman osumia. Pikkuruinen oli vasta häävin 15 sentin mittainen, joten olisi varmaan ladannut koko satsin myrkkyään jos niikseen olisi tullut.

Eilen ennen kaupunkiin paluuta käytiin Ipen kanssa heittämässä Norjan reissua odottanut travel bug Vuorijärven kätköön. Ei se ihan jäämerelle asti päässyt, mutta ehkä sillä on ihan hauskaa Karstulassakin.

Antaa syksyn tulla!