"Kympin työtä, pentu!"

Jos otsikon lausahdus ei kuullostanut tutulta, niin on erittäin todennäköistä ettei taloudessasi asu Ryhmä Hau -fania. Meillä on yksi sellainen, vaikka omastakin takaa löytyy melkonen Hau-ryhmä, jolla on aina vauhti päällä. Vauhdista ja vaarallisista tilanteista huolimatta on pakko sanoa muutama sananen tästä pennusta noin niinkun töiden näkökulmasta. Kuten edellinen postaus varsin seikkaperäisesti kertoi, on arki pennun, pikkulapsen ja senioriremmin kanssa jokseenkin tapahtumarikasta. Jokapäiväisistä ärräpäistä huolimatta, voisin jopa ihan varovasti sanoa, että ehkä pahin kaaos on saatu kesytettyä ja päivä päivältä arki käy jouhevammaksi. Toisin sanoen, saan koko ajan lisää luottoa yhteiselämään Aikan kanssa, josta syntyvä varmuus tekee koirastakin rauhallisemman. Ei tarvihe hötkyillä, kun (ihmisen) stressitasot on saatu parempaan kuosiin.

Se, mikä on ollut alusta asti selvää, on tämän koiran työmotivaatio. Voi pojat, tää tyyppi on syntynyt suorittamaan! Koulutuksellisesti ollaan menty tähän asti semmosella 3x3min -kaavalla eli kaikki uudet "temput" on opeteltua aamu-, päivä- ja iltaruokaa syödessä. Sen enempää se ei ole vaatinut. Aika tarttuu aivan supernopeasti uusiin tehtäviin ja tarjoaa itse aktiivisesti.

Oon ollut täysin yllättynyt siitä, kuinka kes-kit-ty-nees-ti näin pieni pentukoira voi tehdä hommia! Se ei sählää, turhaudu tai lannistu. Se on itsevarma ja innostunut. Se koittaa, koittaa ja lopulta voittaa. Se kestää jopa pienehköjä "agilitytreenejä" lelulla palkattuna ilman liiallista kuumumista tai ylimenoa. Yksinkertaisesti se haluaa tehdä tarkasti ja tehokkaasti töitä. Ja mikä parasta; TÄYSIÄ! Aika leikkii todella hyvin ja ainakin toistaiseksi luovuttaakin lelun helposti.

Alla neljän viikon takaa hubailuvideo, jota nyt katsoessa oikein hämmästyn kuinka paljon se on tuosta kasvanut! Se oli ihan pieni pallero kuukausi sitten. Neljään viikkoon on näemmä mahtunut rutkasti jalkojen kasvattamista.

Agilityyn ollaan alettu tekemään pohjia suuntakäskyille (vasen/oikea) ja wrapeille (tik/tak). Hassuteltu takaakiertoja pihassa ja vahvistettua yhdessä juoksemista. Tokon osalta ollaan juuri ja juuri saatu perusasentoa mallinnettua. Tällä viikolla tehtiin uusi aluevaltaus (jota ei vielä videoilla näy) kun otettiin Nose Workin eucalyptus käsittelyyn ja kolmannella sessiolla se puhinanuusku lähti käyntiin! Aikan kanssa on ihana tehdä yhdessä, kun se on niin motivoitunut kaikkeen mitä sille tarjoaa.

Vapaa liikkuminen metsässä, paljolti ihan umpi sellaisessa, on fysiikan kehityksessä meidän kulmakivi. Nyt marja- ja sieniaikaan me ollaan puoliksi asuttu tuossa takametsässä ja on ollut ilo huomata kuinka taitavasti Aika on alkanut käyttää kroppaansa. Kovistakin vauhdeista hallitsee vaivattomasti hyppyjä, arvioi etäisyyttä ja korkeutta järkevästi. Jotain sellaista, mitä ei vielä kuukausi sitten osannut niin menestyksekkäästi. Metsässä liikkuu uteliaasti, ei ole perskärpänen, muttei myöskään seikkaile ihan päättömästi kauas näköpiiristä. Itse asiassa tänään kävi ensimmäistä kertaa sellanen, että "hukkasi" meidät. Oltiin aika liki, mutta jotenkin touhuissaan sekoitti suuntansa. Kuulin kimakan haukahduksen ja voisin melkein vannoa, että se kysyi "missä ootte?!" Kun huikkasin "täällä!", tuli huojentuneen iloisena moikkaan ja jatkoi taas seikkailujansa.

Vaikka Aika on enimmäkseen toiminnan naisia, osaa se myös rauhoittua. Viime viikolla eräänä iltana, melko stressaavan päivän päitteeksi, tein pienen eläinkokeen. Normaalin naksutteluhetken sijaan päätin kokeilla kuinka nopeasti se luopuu kaikesta toiminnasta. Otin ruokakupin, laskin sen maahan ja kävin istumaan viereen täysin passiivisena. Ainoa vihje oli jo Aikalle tuttu "jätä" eli ei saa mennä kupille ilman lupaa. Olin valmistautunut syväluotaavaan meditaatiohetkeen, mutta kellotin vain 8 minuuttia kun pentu nukkui kerällä minun ja ruokakuppinsa välissä! Paljon ja kaikkea se kerkesi siinä kahdeksassa minuutissa kokeilla ja tarjota, mutta hämmentävän nopeasti ymmärsi jutun juonen ja antoi asian olla.

Sama koira, kaksi eri puolta.

Ihanan kamala ja kamalan ihana pentu

Mä en ole vauvaihminen. Enkä pentuihminenkään. Aloitetaanko siitä?

En ole koskaan potenut vauvakuumetta, vaan haaveillut lapsesta - toimeliaasta, hassuttelevasta ja ajattelevasta lapsesta. Musta on ihan parasta kun tuo jälkeläinen on nyt 2½-vuotias, se on niin huippu tyyppi ja sen kanssa on (suurimmaksi osaksi) älyttömän hauskaa. On päästy tiettyyn pisteeseen, jossa alun epävarmuudet ja pelot (apuaa...miten tämmönen pidetään hengissä?) on väistyneet ja on jonkinlainen luotto yhteistoimintaan. Mää ymmärrän sitä ja se ymmärtää mua.

Sama pätee koirien kanssa. Ihan rehellisesti voin sanoa, etten mitenkään sydämeni kyllyydestä nauti tästä pikkupentuarjesta. Siis onhan koiranpennut ihania - varsinkin sillon kun ne nukkuu tai sukeltaa. Muuten elämä tommosen Aikapommin kanssa on toistuvaa tulipalojen sammuttelua. Okei, ehkä asiaan vaikuttaa kolme muuta koiraa ja yksi pikkulapsi, mutta suurimmassa osassa ns. tilanteita on yhtenä osapuolena mustavalkonen silakka. Itsereflektion tuloksena olen tullut johtopäätökseen, että suurimman epätasapainon aiheuttaa oma ja varsin henkilökohtainen epävarmuus. Kuinka tätä käytetään? Miten tällä ajetaan? Juuri kun kuvittelet löytänees saman aaltopituuden pennun kanssa, niin alkaa hirvee kohina ja signaali katkeilee. Kuka sää oikein oot? Ja kuka mää oikein oon, kun oon sun kanssa? 

Mä muistan kun Ipe tuli ja se pentuhärdelli alkoi, niin itkin eräänäkin päivänä ja mietin ihan tosissani, että palautan sen. Nyt en oo kertaakaan itkenyt, enkä harkinnut palauttamista. Eli näistä lähtökohdista asiathan on hirveen hyvin! Rationaalinen-minä tietää, että tää pentuaika on ohi ihan yhdessä hujauksessa ja aika kultaa muistot. Mutta kun pahin hepuli on päällä ja yrität pelastaa seniorikansaa johonkin pennun tavoittamattomiin samalla kun lapsen nujupaini tulokkaan kanssa lipsahtaa puolivahingossa huutoitkun puolelle ja sitten kädet verinaarmuilla evakuoit kaikki loput elolliset pienen krokotiilin tieltä, niin...*huokaus*...voi Aika, kyllä nämäkin muistot vielä kultaantuu.

Tuntemattoman ja keskeneräisyyden sietokykyä, sitä elämä pennun kanssa vaatii. Ja varmaan vähän uskallusta tehdä virheitä. Aikan kanssa olen kerennyt kompuroimaan jo varsin monta kertaa. Suurimmat epäonnistumisen tunteet liittyy tilanteisiin, joissa pentu tekee jotain kiellettyä/vaarallista/ärsyttävää ja tilanteita seuraaviin palautteen antoihin. Kun palaa käämi.

Kuten aikaisemmassa postissa kerroin, Aika on melkosen viilee kaveri. Se ei ole erityisen herkkä tai pehmo. Se on semmonen itsevarma asennemuija, joka ei korviansa lotkauta kun sille latelee perkeleitä. Jos historian olisi mulle jotain pitänyt opettaa, niin sen että kovaan ei kannata vastata kovalla. Fannin kanssa käytiin kantapään kautta liian monta taistelua kunnes löysin tien kovan muijan kuoren alle. Se tie oli nimittäin rakkaus. Ja kuinka ollakkaan, Aikalle toimii se sama satu. Kun se pöljäilee, niin lempeän lujasti ohjaten saan kaikkein parhaimman vasteen. Rauhoitu, nyt menee vähän liian kovaa.

Parasta tuossa pentupentusessa on se, että se haluaa ihan hirveen lujasti tehdä asiat oikein. Jos se vain tietää mitä se oikein on. Niska/perse -otteet ja perkeleet ei sitä totisesti sille kerro. Siksipä tarvitsen tonnikaupalla pitkää pinnaa ja ymmärrystä, jolloin on edes teoreettinen mahdollisuus olla lempeä ja kunnioittava. Aika on nimittäin kuin pieni kouluhäirikkö, joka on kuitenkin sisimmältään ihan hikari. Kun sitä arvostaa ja sille antaa luottamusta, se alkaa loistaa. Ja sitten se loistaakin kirkkaasti.

Pakka sekaisin

Kun kahdeksan vuotta kimpassa olleeseen laumaan tulee uusi muuttuja, menee pakka sekaisin väistämättä. Joillakin uusi pentu ravisuttaa dynamiikkaa kaksi päivää, toisilla kaksi viikkoa, joissain tapauksissa lauman varaus muuttuu lopullisesti. Kun ajatusta uudesta pennusta esiteltiin perheemme hallituksessa, oli toinen hallituksen varsinaisista jäsenistä huolissaan etenkin Fridan ja Fannin hyvinvoinnista. Hänen ehdotuksensa olikin, että uusi koira voisi tulla vasta kun pienistä aika jättää. No pentu kuitenkin tuli, koska demokratia (ei toimi). Että semmonen hallitus.

Meillä on pian kuukausi takana neljän koiran arkea, eikä se nyt mitään ruusuilla tanssimista ole ollut koko aikaa. Ei sen puoleen, ei nuo ennakko-odotuksetkaan olleet erityisen ruusuisia. Suunnitelmallisilla arkirutiineilla ja ripauksella onnea päivät sujuu suhteellisen jouhevasti ja kaikki ovat hengissä päivän päätteeksi. Se on aina plussaa. Mutta on toki niitäkin hetkiä, kun paska osuu tuulettimeen ennen kun kerkeet kissaa sanoa, jolloin pistät vaan silmät kiinni, kädet kyynerpäitä myöten ristiin ja toivot parasta.

Aloitetaan nyt vaikka siitä tosiasiasta, että Aika ei ole mitenkään erityisen pehmeä pentu. Henkisesti. (Fyysisesti se on tosi ihanan pehmeen ja pusuteltava.) Esimerkiksi jos ruoasta on kyse, niin se. ei. anna. yhtään. jälkeen. Ajokoiramies-isäni ihasteli sen luonteenlujuutta, kun Aika antoi luuta syödessään lähdöt lähes 65-senttiselle venäjänajokoiralle. Tuumasi, että Aikasta tulisi hyvä kettukoira, jos olisi ajokoira. Niin. Kun tuollasen tahtonaisen istuttaa meidän laumaan, niin väkisin joku on helisemässä.

Frida vanhimpana on tullut aika poljetuksi. Frida on epävarma ja mukavuudenhaluinen. Se ei pidä hötkyilystä eikä liiallisesta ilakoinnista. Ihan nappipari pennun kanssa siis! Not. Suoraan sanoen en edes yritä saada niistä kavereita, vaan pyrin jonkinlaiseen kaaoksen tasapainoon niin, että Frida saisi mahdollisimman paljon omaa rauhaa. Aika varsin välkkynä kaverina huomasi hyvin nopeasti Fridan epävarmuuden ja yrittää häikäilemättömästi käyttää sitä hyväkseen. Se ei käy päinsä - siinä menee raja. Jatkuvan kieltämisen sijaan pyrin luomaan tilaisuudet kiusaamiselle mahdottomiksi eli eivät ulkoile samaan aikaan. Sisällä elävät suhteellisen rauhallista rinnakkaiselämää.

Fanni on ollut porukan musta hevonen. Iloinen yllätys. Jo Aikan kotiutumisiltana Fanni leikitti pentua hippajuoksulla ja säännöllisen epäsäännöllisesti yllyttää Aikaa hepulijuoksuihin pihamaalla. Fanni osaa hyvin pitää puoliaan ja on itsevarma. Ei se mitään BFF-valoja ole Aikan kanssa vaihtamassa, mutta on silleen suht luontevasti ottanut tän mustavalkoisen pyörremyrskyn vastaan. Pahoin pelkään, että Aikan kasvaessa Fannin auktoriteetti vähenee kun massa-alivoima on väistämätön tosiasia. Ruokajuttujen kanssa saa olla todella tarkkana, Fanni ja Aika on pari kertaa ottanut yhteen tyhjän lautasen vuoksi. Meillä kun on tapana, että koirat esitiskaa ruokalautaset ja vanhasta tavasta on laittanut ne vaan lattialle odottamaan virkaintoisia tiskaajia, niin Aikan ja Fannin sattuessa samalla apajalle onkin syntynyt ihan ilmiriita. Ja kumpikaan ei anna periksi eli olen joutunut erotuomarin hommiin aika liukkaasti. Nyt kun ovat vielä jossain määrin samaa kokoluokkaa niin ei ole sattunut mitään, mutta en halua koittaa samaa tilannetta sitten kun Aika on 10+ kg. Omat ruokansa syövät visusti portin eri puolilla.

Ipekin on ollut pieni yllätys. Jo ennalta oli selvää, että Ipe ei pidä pennuista. Ei siis mitenkään päin. Pehmeänä ja vähän epävarmana se ei kai oikein osaa toimia niiden kanssa tarpeeksi jämäkällä itsetunnolla ja sen vuoksi mielummin väistää kokonaan. Aikan sulavalinjainen pentuolemus ei ole ollut poikkeus. Ipe ei pidä Aikasta. Positiivinen yllätys tässä on ollut se, miten vähän se ei pidä siitä. Ulkona kulkevat rinnatusten ongelmitta, mussuttavat vieretysten mustikoita metsässä ja elävät rentoa rinnakkaiselämää. Yhteiselämästä ei kuitenkaan voi vielä puhua. Sisällä homma on vähän jännitteisempi. Ipe helposti ahdistuu jos Aika tulee liian lähelle, jolloin pyrkii poistumaan paikalta mahdollisimman pian. Pari ekaa viikkoa Ipe ja Aika elivät sisällä portin eri puolilla, mutta nyttemin ihmisten ollessa kotona koko lauma elää samassa tilassa. Poikkeustilanteen koittaessa (iltavilli tai muu pentuhepuli) heikoimmat (Frida) ja lyhythermoisimmat (Ipe) ohjataan turvallisempaan lokaatioon. (Tai kaaoksen aiheuttaja pistetään pihalle.)

Meidän laajennettuun laumaan kuuluva Olga the ajokoira puolestaan on aivan rakastunut Aikaan. Ja Aika rakastaa Olgaa. Harmillisesti kokoero on vielä niin valtava, että leikkipainia on vaikea saada tasapainoiseksi. Vaikka Olga leikkii suhteellisen nätisti, niin vuosikkaan ajokoiran elämänriemu pirskahtelee väkisin vähän liian kuplivasti. Sen vuoksi ajokoiran ja paimenen leikit on tiukasti valvottuja. Ehkä suloisinta ikinä on se, että Olga kirputtaa Aikaa - oikein silleen antaumuksella.

Samalla kun viimeistelin tätä tekstiä, löysin selkäni takaa alla olevan näyn. Toivoa siis on. Aina on toivoa.

Jäniskoiran vuosi

Ja taas päivitin blogia. Syökö välittömämpi, lähes live sosiaalinen media näin paljon bloggausmotivaatiota vai onko se vaan mää? Tuntuu kuitenkin, että monen muunkin ennen-niin-aktiivinen blogi on päässyt vähän pölyttymään. Mutta ei kai koskaan ole liian myöhäistä jatkaa siitä mihin aikoinaan jäi? Ja vaikka olisikin, niin nousen tästä nyt nilkuttaen ja jatkan matkaani kuin mitään ei olisi tapahtunut. (Paitsi on.)

Kuten se, että se venäläinen punakone, joka muutti Karstulaan viime vuoden elokuussa on jo 1-vuotias ajokoirahulligaani, joka dominoi massaylivoimalla ja loistaa järjettömyydellään. Olga, tai kuten vanhempani sen kirjoittavat; Olka, on aika hulvaton maantiejyrä. Jäniskoira otti ja venähti ihan huolella. Tuo Fridan kanssa tasatahtia töpsöttelevä pentukoira on enää vain kultainen muisto ja tilalla on semmonen vajaa 65-senttinen lihasköntti. Ipe ei ole pärjännyt sille vauhdissa enää pitkään aikaan. (Se ihan jonkin verran kiristää seniorin mieltä.) Ja riistaviettikin roihahti jossain kohtaa niin kuumaksi, ettei rento ja huoleton irtopito pihassa ole enää mahdollista. Meni jo.

e l o k u u

s y y s k u u

m a r r a s k u u

j o u l u k u u

t a m m i k u u

h e l m i k u u

t o u k o k u u

k e s ä k u u

Kesäkuun 14. pvä Olga täytti vuoden. Vuosi, joka meni aivan käsitämättömän nopeasti. Kun ei itse ollut joka päivä katsomassa pennun kasvua, saattoi viikonkin ero näkyä kasvavassa koirassa hämmentävästi. Se oikeasti kasvoi ihan silmissä. Vaikka venyminen oli kiivasta, pysyi kroppa koko ajan järkevän sopusuhtaisena ja jalat suorina. Olga pääsi jo viime talvena metsästyksen makuun ihan todenteolla, sille ammuttiin ensimmäinen jänis 5-kuisena! Metsässä vietetyt tunnit kasvatti lihasmassaa huimasti, joskin kesätauko on niistä osan jo vienyt mennessään.

Rajusta ja nopeasta koheltamisesta huolimatta, Olga on ihanan hellyydenkipeä ja pehmo sohvakoira. Se nauttii toisten koirien seurasta ja saa edelleen hepuleita. Erityisen iloisena jälleennäkemisestä, se hymyilee nenä kurtussa ja möngertää syliin. Lempeä jättiläinen.

Reilu kuukausi vielä, Olga. Sitten koittaa taas ajokoiran ilot.

Kun aika (ja koiranpentu) parantaa haavat

Ajatus blogipäivityksestä lienee kypsynyt tarpeeksi pitkään. Vai mitä luulet? Se on marinoitunut monessa liemessä ja saavuttanut sellaisen pisteen, ettei sitä voi jättää enää tekemättä. Voi hyvinkin olla, että tämä on blogin viimeinen kirjoitus tai voi olla, että se avaa sanaisen arkun ruostuneet saranat ja saa aikaan kirjoitusryöpyn. Mene ja tiedä. Olen saanut viestejä tuntemattomilta(kin), jotka toivovat UFFIen uutisten palaavan blogikartalle. Se on tuntunut samaan aikaan omituiselta ja ihanalta.

Blogi on alun alkaen ollut mulle ensisijaisesti treeni- ja kisakertaamo. Koiraharrastuksen ajatussuodattamo ja siinä sivussa muiden koiramaisten ilmiöiden laskeutumispaikka. Unnan kuoleman ja Ipen loukkaantumisen myötä koko koiraelämä heitti niin raa'asti häränpyllyä, että bloggaaminen ei tuntunut enää luontevalta. Sen vuoksi en kokenut tarpeelliseksi jatkaa aktiivista kirjoittamista. Voin kertoa, että oon yrittänyt kirjoittaa, välillä väkisinkin, mutta koskaan ne ei lähteneet luonnoksista eteenpäin. Tuntui vaikealta ja tarpeettomalta. Jotakin puuttui.

Tässä nyt kuitenkin ollaan. Viimeisten kahden vuoden aikana on tapahtunut niin paljon, että retroperspektiivistä tarkasteltuna aika tuntuu merkittävästi pidemmältä kuin kahdelta vuodelta. Karistettiin kaupungin tomut kengistämme ja ostettiin oma koti Ylöjärven maalaismaisemista. Muutama hassu naapuri, pihaa riittämiin ja pystymetsää ympärillä. Täällä oon kotonani. Ja koirilla on aika kivaa. Blogikatkon aikana oon kokenut tähän astisen elämäni onnellisimmat hetket kun saimme kauan odotetun ja niin kovin kaivatun lapsen. Tämä meidän reilu 1½-vuotias naperoinen on ihan huippu tyyppi ja nauran katketakseni päivittäin kun seuraan minin touhuja. Oon viihtynyt kotona lapsen kanssa paremmin kuin hyvin ja niin järjettömän kiitollinen siitä, että saan kokea vanhemmuuden. 

Elämä on siis ihmispennun myötä muuttunut aivan täydellisesti, muttei kuitenkaan niin, että siitä viitsisi koirablogiin tuon tuosta tarinoida. Koirien osalta elämä on pysynyt hyvin staattisena, jonka vuoksi en ole kokenut minkäänlaista kipinää päivittää blogia. Kaikilla on muutama vuosikilometri lisää mittarissa - Frida (11½ v.) on solakka seniori, jonka vireystaso ja pilke silmäkulmassa senkun voimistuu vuosi vuodelta. Vastikään eläinlääkärissä Fridan nielu jouduttiin tähystämään epäonnisen ruohonsyönnin jäljiltä. Eläinlääkäri ei ollut uskoa korviaan kun kuuli Fridan iän: "ei uskoisi seniori-ikäiseksi koiraksi, tosi hyvässä kunnossa!" Fanni (vajaa 10 v.) on joutunut käymään harmillisen usein eläinlääkärissä vatsavaivojen ja ja sydämen vajaatoiminnan vuoksi. Tänä kesänä aloitettiin sydänlääkitys, jonka ansiosta vointi kohenikin nopeasti ja saimme takaisin sen touhukkaan ja sähäkän pikkumustan, joka on aina siellä missä tapahtuu. Ipe (7½ v.) jäi sairaseläkeläisen tielle, eikä ole harrastanut mitään jäljestystä vauhdikkaampaa. Onni on nuo etsintähommat, jotka pitää paimenen elämän mielenkiintoisena. Virkaintoinen pörrö on aina niin tärkeänä kun pääsee hommiin. Ipe nauttii maalaiselämästä - en uskalla edes arvata kuinka paljon se on syönyt mustikoita tämän kesän aikana.

Viime viikonloppuna meille tuli pentu. Tai teknisesti se ei ole minun pentu, vaan vanhempieni, mutta käytännössähän se siis on  meidän - koko perhepiirin vauva. Tuon pennun myötä täyttyi jokin kipeä kolo, jonka olemassaolosta en oo edes tiennyt. Ihan kuin puuttuva palanen olisi naksahtanut kohtaan, jossa en tiennyt olevan tilaa. Viime vuosina suurimmat muutokset koirarintamalla on olleet surua, menetyksiä ja isompia tai pienempiä kipuiluja. Kun tuoksutin huumaantuneena sitä koiranpennun tuoksua, niin tunsin toivon ja ilon parantavan voiman. Yhtäkkiä nuo kolme "vanhustakin" näyttäytyivät aivan uudessa valossa, jotenkin tärkeinä ja arvokkaina. Pisto sydämmessä havahduin huomaamaan sen tosiasian, etten ole ollut tarpeeksi läsnä koirille. Suru Unnan kuolemasta ja agilitystä ulkopuolelle jääminen on syöneet niin paljon, etten ole osannut nauttia koirista sellaisina kuin ne on. Tuo pieni pentu pääsi herättämään mut horroksesta niin yllättäen ja pyytämättä, että olo on hämmentävän energinen ja innostunut. Jopa niin innostunut, että todellakin päätin elvyttää blogin.

Niin se pentu vai? No se on Olga, pieni punakone - perheemme venäläisvahvistus. Monen vuoden tauon jälkeen iskä palasi ajokoirakantaan, kun haettiin lauantaina susirajalta venäjänajokoira. Toivottovasti tuleva kettujen kauhu ja jänisten järkytys. Ajokoiranpentu on yks mahtavimmista asioista mitä tiedän! Meillä oli vuonna 1996 suomenajokoirapentue, kun Taru sai yhdeksän pientä termiittiä. Olin sillon 10-vuotias ja muistan tuon ajan todella hyvin - yks parhaista lapsuusmuistoista. Ne läpättävät ropellikorvat ja mantelisilmät! Tää Olga-neiti on osottautunut ihan mahtavaksi pentuhirviöksi - aikamoinen jääräpää, mutta voih miten hän nauttii hellyydestä ja läheisyydestä. Kun on väsynyt.

Olga tuli ja paransi koiraihmisen särkyneen sydämen. Semmonen venakko. 

Seitsemän vuoden oppikoulu

Aina en välttämättä tiedä tarkalleen mikä viikonpäivä on. Tiedän suurinpiirtein missä olen nyt ja mitä ehkä huomenna tapahtuu, ensi viikosta tai seuraavasta kuukaudesta tiedän kovin vähän. Ollaan tässä ja nyt. Tehdään hetki kerrallaan. Nautiskellaan kun siihen on mahdollisuus. Ollaan hiljaa ja paikallaan jos siltä tuntuu. Tai jos tulee pakottava tarve lähteä seikkailemaan, niin sitten mennään. 

Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen kesä on tuntunut kesältä. Vaikka en ole tehnyt yhtään sen vähempää töitä kuin edellisinäkään kesinä, niin päällimmäisenä on mielessä monet onnelliset ja sattumien kautta eteen tulleet tapahtumat. Yleensä kesästä jää mieleen sumea yhteenlasku työpäivistä toisensa perään ja viikonloppuisin odottavat agilitykisat. En ole kisannut kisan kisaa koko kesänä, en minkään sortin. Hetkinen, taisin valehdella! Juurihan me miehen kanssa kisattiin järvessä lötköpötköjen päällä tasapainoillen, että kumpi pystyy pyörähtämään nopeammin oman akselinsa ympäri. Se oli hauska kisa! Nauraa rätkätin niin, että hyvä etten höräyttänyt vettä henkeen ja hukkunut siihen paikkaan. Ois sitä varmaan pahempiakin tapoja kuolla.

Kesä tuo mieleen sen, kun Ipe lähti ensimmäistä kertaa uimaan ilman leluhoukuttimia. Kroolattiin yhdessä kohti järven selkää ja kuin hienoimmatkin kuviouimarit, käännyttiin synkronoidusti sanomatta sanaakaan takaisin rantaan. Tai mites se retki koirien ja perheen kanssa kun käytiin tutustumassa läheisessä saaressa joutsenperheen jo hylkämään pesään. Kahlattiin äitin kanssa mutapohjaista rantaa ja löydettiin pesästä jättimäinen muna! Minun ja äitin lakkaretki suolle oli todellinen menestys: löydettiin kaiken kaikkiaan kaksi lakkaa - toinen mulle ja toinen sulle. Yhtään enempää ei oltais tarvittukaan. 

Parhaat muistot jää hetkistä, joita ei ole suunniteltu ennalta liikaa. Hetkistä, joille on antautunut ja nauttinut siitä mitä eteen tulee. Myönnän, että olen taipuvainen uimaan vastavirtaan aina silloin tällöin. Saatan itkeä maailman epäoikeudenmukaisuutta tai ikävää. Mutta yhä nopeammin saan ravisteltua sellaiset ajatukset pois, joille en voi mitään. Parhaiten siihen auttaa koiramainen elämäntapa. Kun katsoo noiden pienten ja isomman huoletonta menoa, niillä ei purista kengässä mikään muu kuin se kivi jonka päälle ne juuri sattuvat astumaan. Ja sekin helpottaa noin puolen sekunnin päästä. Älä huoli, asioilla on tapana järjestyä.

Tänään on Unnan 7-vuotissyntymäpäivä. Oon pohjattoman kiitollinen siitä, että tuo pieni ja erikoislaatuinen koira tuli meidän elämään. Uskon, että Unnalla on ollut eniten vaikutusta siihen huolettomuuteen ja hetkessä elämiseen, jonka olen saavuttanut viime aikoina. Hullunkurista sanoa, että ensimmäinen kesä ilman Unnaa on ollut yksi hienoimmista. Mutta vain ja ainoastaan Unnan ansiosta. Sanoin usein, että jos Unna olisi ollut ihminen, niin se olisi se koulunpihassa huomioliiveihin puettu erityislapsi, jonka kognitiiviset taidot eivät kohtaa millään tasolla yhteiskunnan ja ikäluokan odotuksia. Mutta sen sijaan se olisi tunneälyltään ylempänä kuin mikään muu elollinen sen ympärillä. Se, jolla on niin voimakas läsnäolo ja empatiakyky, että sen seurassa tunnet jotain selittämätöntä onnellisuutta. Ja yhtäkkiä uskot siihen, että kaikki on mahdollista.

Unnan kuvasta tulee väkisin mieleen Albert Einsteinin sitaatti:

"On kaksi tapaa elää: niin, että mikään ei ole ihmeellistä, tai niin, että kaikki on ihmeellistä."

And the rest is up to you.

Rakkauden kesä

Radiohiljaisuus on ollut pitkä, mutta kivuton ainakin minun osaltani. Elokuu on koittanut, kesä on kulkenut kohisten eteenpäin. Meillä on kaikki hyvin. Koirat ovat viettäneet todellista sapaattikesää. Päivät ovat täyttyneet laiskasti toinen toistaan seuraavista tunneista. Isäntäväki on tehnyt kovasti töitä ja kun ei tehdä töitä niin hiljaa hissukseen kuljeskellaan pitkin Näsijärven rantoja tai läheisiä puistoja. Jokaisen mahdollisuuden tullen olemme karauttaneet Keski-Suomeen, jossa intiaanikesä antaa täydellisen laidallisen itsestään. Arki siellä on vakiintunut pihan ja rannan väliin. Ipe on uinut niin paljon, että sen varpaanväleihin lienee kasvaneen jo räpylät. 

Pienet ovat nautiskelleen olemisen sietämättömästä keveydestä. Fannilla on ollut hivenen takapakkia terveyden kanssa, mutta siitä lisää myöhemmin. Pikkumusta on alkanut harmaantua, joka on samalla huolestuttavaa ja hurmaavaa. Frida (aka rakastan-vain-isäntää) on kuorinut itsestään todellisen sydänkäpysen. Se on hirvittävän hellyydenkipeä ja jotenkin niin kovin välittävä. Aivan kuin se olisi antanut anteeksi sen, että se on jäänyt auttamatta aktiivisempien (tai intensiivisempää hoitoa vaativien) karvaeläinten varjoon. Elämä on omalla tavallaan huoletonta, vaikka mitään ruusuilla tanssimista se ei jatkuvasti olekaan. Hyväksytään epätäydellisyys ja annetaan kultareunuksen kukoistaa.

Oman raukeutensa arkeen on tuonut se todellisuus, että olen vihdoin ja viimein virallisesti kasvatustieteen maisteri. Yliopistoura on ainakin toistaseksi (never say never) takanapäin ja suorastaan henkeä pidätellen odotan syksyn ja loppuvuoden tuomia haasteita. Muutoksia titteleihin saatiin silläkin saralla, että eräänä koleana keskiviikkopäivänä, kesäkuun lopussa, juhlistimme 10-vuotispäiväämme avioitumalla Näsijärven rantakalliolla läheisten läsnäollessa. Koirat olivat tietenkin todistamassa tilaisuutta, joka vasten kaikkia odotuksiani oli kertakaikkisen kaunis, intiimi ja sadunomainen. 

Kuva: Tuomas Mikkonen Photography

Pitäkää huolta toisistanne!

Sanaton kauneus

Kuin varkain kevät on kääntynyt kesäksi. Aika kuluu, mutta sama aurinko paistaa. Tänään tuli täyteen viisi kuukautta ilman Unnaa. Jossain vaiheessa kevättä en enää löytänyt innostusta kirjoittaa blogiin mitään. Aloitin kerran jos toisenkin, mutta aina sama kuristava tunne pysäytti aikeet. Kummallinen elämä - toisaalta tämä kesän korville pääsy on tuntunut olevan yhtä myllerrysten aikaa, toisaalta tunnen olevani siellä mihin tammikuussa jäin. Istutettiin eilen perunaa ja myllättiin kasvimaata - riipaisevan tyhjältä tuntuva tilanne ilman raidallista viherpeukaloa.

Ikävän kanssa oppii elämään, yllättävän nopeasti. Kun mikään ei ole enää niinkuin ennen, on vaikea löytää itseään kirjoittamassa blogiin. On muka hirveä tarve määritellä itseään ja tätä tilannetta. Keitä me nyt ollaan ilman yhtä laumanjäsentä, ilman agilityä, ilman sitä ja tätä? Vaikka monesta ollaan luovuttu, niin tilalle on tullut jokin selittämän tyyneys - sanaton kauneus. Ihan hyvä meidän on olla näin.

Ollaan oltu kiireisiä ei-mitään-tekemisen kanssa

Piilopirtissä

Pakattiin tyttöjen kanssa kamat ja lähdettiin eilen viikonloppuevakkoon isovanhempieni mökille. Henkalla on kaupungissa kämpällinen äijiä viettämässä iloista viikonloppua, joten koin parhaaksi väistyä takavasemmalle. Ennen lähtöä käännyttiin tokotreeneissä paikkamakuussa ja häiriötreeneissä. Onnistuttiin oikein hyvin, häiriköimään ainakin. Ipellä hyppäs kaikki inkkarit kanootista, kun heitettiin noutokapula ja sitä ei haettukaan välittömästi.

Maaliskuinen viikonloppu mökillä, jossa ei ole juoksevaa vettä eikä sisävessaa on sujunut oikein hienosti. Täällä pääsee hyytävän lähelle semmoista pysähtyneisyyden tunnetta. Ihme kyllä, ei pelottanut yhtään paljon hipsiä iltapissalle huussiin. Mulla oli otsalamppu ja koirat piti selustan. Tänään oli aurinkoinen, joskin tuulinen päivä. Käppäiltiin aamupäivällä metsätien vartta, matkalla koirat ihastuttivat niitä harvoja mökkinaapureita, jotka ovat jo kesää tekemässä tiluksillaan.

Ollan otettu varsin rauhallisesti, nautiskeltu auringosta kuistilla ja ihmetelty pikkulintuja. Jäälle ei ole enää asiaa, muttei vielä ole oikein uintikelikään - Ipen mielestä olis ihan hyvin voinut jo uida, ranta oli ainakin 40 senttiä auki... Oon aika tuhdissa flunssassa, joten tämmöinen joutenolo ja rauhallinen käpyttely sopii oikein hienosti kuvaan. Herkkuja on tietenkin kassi tolkulla mukana. Päivähän ei voi olla kuin hyvä, jos on ennen puoltapäivää syönyt jo puolikkaan suklaalevyn. Äsken söin jätskipönikän lopun lusikalla, joka maistui vielä päivälliseltä kuhakeitolta. Jääkaapissa on intialaista noutoruokaa. Namaste.

Alkuillasta ajettiin läheiselle Pukalan retkeilyalueelle, jossa laskeva aurinko maalasi metsän kauniiksi. Kaikkialla oli ihan hiljaista, maasto oli vaihtelevaa ja koiratkin vain jolkotteli rauhallisesti menemään. Vaikka viikonloppu on sujunut kovin lungisti, niin hyvin tyytyväiseltä jokainen tuhiseva kääryle vaikuttaa juuri nyt. Ipe otti justiinsa takajalat kainaloon unikaveriksi. Muistakaa välillä hengittää oikein syvään ja rauhallisesti.

Yli läikehtivää onnea

Aurinkoinen keskiviikko. Kaikki ainekset katastrofiin, mutta jotenkin tuo aurinko tekee kaikesta niin paljon kauniimpaa. Tänään on ollut onnellinen päivä - elettiin hetkessä, ei huolittu tulevasta.

Aamu alkoi matkalla eläinlääkäriin. Fanni kävi maanantaina näyttämässä kyljessä olevaa (ja yhtäkkiä kasvanutta) pattia lääkärille, joka totesi että kanttaisi ottaa se pois - ei vaikuta rasvapatilta. Niimpä me otimme ensimmäisen vapaan leikkausajan tälle aamulle ja pistettiin Fannin unten maille toimenpidettä varten. Se simahti äkkiä ja jätin sen luottavaisin, joskin hieman jännittynein mielin klinikalle. Kävin sillä välin kaupassa ja poikkesin hakemaan koirille ruokaa. Hakemani MUSHin Vaisto-pullat oli Wuffilla synttäritarjouksessa 2,90€/pussi - score!

Heitin ruoat kotiin ja palasin eläinlääkäriin odottamaan Fannia kotiutettavaksi. Siinä istuessa ja ihmetellessä enkeli käveli odotushuoneeseen. Tai ei se mikään oikea enkeli ollut, mutta melkein. Sisään tassutteli täynnä elämää pienen pieni ja maailman kaunein pentu, nimittäin münsterinseisoja! Tulivat istumaan viereiselle penkille ja minä tietenkin ensimmäisenä utelemaan, että onko tämä ihanuus münsteri. Kun omistajat hämmentyneenä siitä, että joku ylipäätään tietää münsterin ja vieläpä tunnistaa se, nyökyttelivät hyväksyvästi, niin sitten se iski - Niagaran putous! Niin sponttaani ja kutsumaton itku, että hämmennyin itsekin omaa reaktiotani. Omistajat olivat oikeutetusti vielä enemmän hämillään kun tuntematon ihminen itkee ja sopertaa onnesta ymmyrkäisenä pennun nuolessa naamaa keskellä kiireistä eläinklinikan aulaa. 

Kun vihdoin sain jotain järkevää ulos suustani, niin sain puolusteltua käytöstäni kertomalla Ritasta ja rakkaudestani rotuun. Ymmärsivät luonnollisesti tilanteen. Aivan kertakaikkisen käsittämätöntä, miten ilahduttavaa pennun näkeminen oli! Suupielet korvissa hymyilin autuaan onnellisena samalla kun se pikkutirriäinen puri pirajahampaillaan mun sormia. Ja ne korvakarvat! <3 Koko tämän tunteikkaan tilanteen kruunasi se, että 1+1 laskiessa hoksasin heidän olevan tutun tuttuja, henkilöitä joiden münstereistä olen kuullut eräältä kaveriltani jo aiemmin.

Hetken päästä kuulinkin hoitajalta, että Fannin leikkaus oli sujunut todella hyvin. Anestesiassa ei ollut mitään ongelmaa, patti oli saatu kokonaisuudessa pois patologille lähetettäväksi ja Fanni oli heräillyt rauhallisesti. Pian se tötteröpää sieltä saapuikin ja lähdimme huilaamaan kotiin. Mennessäni huikkasin uusille tutuille, että kiitos kun teitte mun päivän! 

Fanni on ollut kotona vähän kuutamolla (katso yllä oleva kuva). Hivenen levoton, mutta rauhoittuu syliin. Illalla kun me oltiin Ipen kanssa treeneissä niin se oli vähän itkeskellyt, mutta nukkunut kuitenkin suurimman osan ajasta. Ruoka maistuu ja intoa olisi jo hyppiä sohvalle, joten sikäli ihan hyvältä vaikuttaa. Sitten vaan ootellaan peukut pystyssä patologin terveisiä.

Ipe pääsi ensi kerran sitten syksyn yksinoikeudella treeneihin, jonka kunniaksi käytiin Birgitan polulla alkulämmittelemässä oikein tunnin verran. Pari astetta pakkasta, aurinko paistoi, maasto oli kuiva ja ketään ei näkynyt missään - täydellistä. Kamerakin oli mukana ja pienen lammen rannasta löydettiin ihanan kuvauksellinen sijainti, jossa Ipe sai leikkiä hanskalla ja minä otin kuvia. Nämä on niitä hetkiä, kun tuntuu että maailma pysähtyy ja kaikki paha katoaa hetkeksi. 

Treeneissä tehtiin hyppyrataa viime viikonloppuisten Berglundin kisaratojen innoittamana. Vauhdikkaita päällejuoksuja ja takaakiertoja. Höystettynä suorilla putkilla. Ipen kanssa mentiin viimeisenä (medirimoilla), joten meillä oli ruhtinaallisesti aikaa paneutua siihen näin odottelen rauhallisesti-projektiin - mutakakun lomassa, sillä saatiin herkutella Luun nollavoiton kunniaksi. Mukavastihan se sujuikin, kun viitsii nähdä vähän vaivaa - se odottelu nimittäin, mutakakkuun ei tarvinnut nähdä kamalasti vaivaa. Namipalkkailua rauhallisista hetkistä ja kun kierrokset alkoi nousta, niin välittömästi käy-käskyllä maihin. Nollatoleranssi haukkumiseen. Tuo pörrö on kyllä aika kiitollinen, kun se uskoo kovin vähällä - sen kanssa ei tarvi lyödy päätä kovin montaa kertaa seinään. Hyvä siitä taas tulee. 

Radalla se toimi lähes yhtä hyvin kuin ajatus. (Huom. Ajatuskin pätkii joskus.) Yhden kerran sain sen luikahtamaan ohi päällejuoksuhypystä, muuten se otti ne kovin huolella. Se haki hienosti putket, joihin heitin jo kovasti toiseen suuntaan juostessani ja oli iloinen kulkupeli. Yksi rytmityskohta vaati vähän hiomista, mutta rivakkaalla persjätöllä sen sai hanskattua paremmin ja kontrolli säilyi. Tuntuu se vaan niiiiiin hyvältä tehdä taas agilityä tuon kanssa. Ihan kuin olis kotiin palannu.

Illalliseksi koirat sai ruokiinsa ennenkuulumattomat herkkuhöystöt, kun paistoin niille kuhafileitä, jotka löytyi pakasteinventaarion jäljiltä kun päivällä mahdutin niitä Musheja pakkaseen. Jostain perukoilta paljastui sinne unohtuneet kalafileet, jotka oli aavistuksen kyseenalaisia ihmisruoaksi. Koirat olivat onnellisia, eivät kyseenalaistaneet.