Seitsemän vuoden oppikoulu

Aina en välttämättä tiedä tarkalleen mikä viikonpäivä on. Tiedän suurinpiirtein missä olen nyt ja mitä ehkä huomenna tapahtuu, ensi viikosta tai seuraavasta kuukaudesta tiedän kovin vähän. Ollaan tässä ja nyt. Tehdään hetki kerrallaan. Nautiskellaan kun siihen on mahdollisuus. Ollaan hiljaa ja paikallaan jos siltä tuntuu. Tai jos tulee pakottava tarve lähteä seikkailemaan, niin sitten mennään. 

Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen kesä on tuntunut kesältä. Vaikka en ole tehnyt yhtään sen vähempää töitä kuin edellisinäkään kesinä, niin päällimmäisenä on mielessä monet onnelliset ja sattumien kautta eteen tulleet tapahtumat. Yleensä kesästä jää mieleen sumea yhteenlasku työpäivistä toisensa perään ja viikonloppuisin odottavat agilitykisat. En ole kisannut kisan kisaa koko kesänä, en minkään sortin. Hetkinen, taisin valehdella! Juurihan me miehen kanssa kisattiin järvessä lötköpötköjen päällä tasapainoillen, että kumpi pystyy pyörähtämään nopeammin oman akselinsa ympäri. Se oli hauska kisa! Nauraa rätkätin niin, että hyvä etten höräyttänyt vettä henkeen ja hukkunut siihen paikkaan. Ois sitä varmaan pahempiakin tapoja kuolla.

Kesä tuo mieleen sen, kun Ipe lähti ensimmäistä kertaa uimaan ilman leluhoukuttimia. Kroolattiin yhdessä kohti järven selkää ja kuin hienoimmatkin kuviouimarit, käännyttiin synkronoidusti sanomatta sanaakaan takaisin rantaan. Tai mites se retki koirien ja perheen kanssa kun käytiin tutustumassa läheisessä saaressa joutsenperheen jo hylkämään pesään. Kahlattiin äitin kanssa mutapohjaista rantaa ja löydettiin pesästä jättimäinen muna! Minun ja äitin lakkaretki suolle oli todellinen menestys: löydettiin kaiken kaikkiaan kaksi lakkaa - toinen mulle ja toinen sulle. Yhtään enempää ei oltais tarvittukaan. 

Parhaat muistot jää hetkistä, joita ei ole suunniteltu ennalta liikaa. Hetkistä, joille on antautunut ja nauttinut siitä mitä eteen tulee. Myönnän, että olen taipuvainen uimaan vastavirtaan aina silloin tällöin. Saatan itkeä maailman epäoikeudenmukaisuutta tai ikävää. Mutta yhä nopeammin saan ravisteltua sellaiset ajatukset pois, joille en voi mitään. Parhaiten siihen auttaa koiramainen elämäntapa. Kun katsoo noiden pienten ja isomman huoletonta menoa, niillä ei purista kengässä mikään muu kuin se kivi jonka päälle ne juuri sattuvat astumaan. Ja sekin helpottaa noin puolen sekunnin päästä. Älä huoli, asioilla on tapana järjestyä.

Tänään on Unnan 7-vuotissyntymäpäivä. Oon pohjattoman kiitollinen siitä, että tuo pieni ja erikoislaatuinen koira tuli meidän elämään. Uskon, että Unnalla on ollut eniten vaikutusta siihen huolettomuuteen ja hetkessä elämiseen, jonka olen saavuttanut viime aikoina. Hullunkurista sanoa, että ensimmäinen kesä ilman Unnaa on ollut yksi hienoimmista. Mutta vain ja ainoastaan Unnan ansiosta. Sanoin usein, että jos Unna olisi ollut ihminen, niin se olisi se koulunpihassa huomioliiveihin puettu erityislapsi, jonka kognitiiviset taidot eivät kohtaa millään tasolla yhteiskunnan ja ikäluokan odotuksia. Mutta sen sijaan se olisi tunneälyltään ylempänä kuin mikään muu elollinen sen ympärillä. Se, jolla on niin voimakas läsnäolo ja empatiakyky, että sen seurassa tunnet jotain selittämätöntä onnellisuutta. Ja yhtäkkiä uskot siihen, että kaikki on mahdollista.

Unnan kuvasta tulee väkisin mieleen Albert Einsteinin sitaatti:

"On kaksi tapaa elää: niin, että mikään ei ole ihmeellistä, tai niin, että kaikki on ihmeellistä."

And the rest is up to you.