Kansallispuiston kauneus

Morjesta pöytään pitkästä aikaa! Käytiin perjantai-lauantaina toteuttamassa eräs idea, joka on kypsynyt meidän molempien mielissä jo hyvän aikaa. Miksei laajentaa retkelyharrastusta syksyisistä erämaavaelluksista helpommin saavutettaviin kohteisiin? Päiväretkiä ollaan heitetty esim. Birgitan polulla, Pyhä-Häkissä ja Siikanevalla, mutta yön yli kestäviä telttaretkiä ei olla harrastettu napapiirin alapuolella sitten lapsuusvuosien. Myöpä siis pakattiin kamat perjantaina ja ajettiin Seitsemisen kansallispuistoon. Oltiin Pakkulakankaan P-paikalla klo 16 ja lähdettiin matkaan. Henkalla oli rinkassa yöpymiskamat, mulla pikkurepussa ruoat. Hienointa tässä oli se, että myös pikkuiset lähtivät matkaan - meksikolaiset elämänsä ensimmäistä kertaa telttaretkellä! 

Perjantai-illan aikana käveltiin puiston luoteisreunasta aina kaakkoisreunaan asti. Matkalla oli muun muassa vanha mylly ja lähde, josta täytettiin vesipullot. Veden saanti onkin eteläisissä kansallispuistoissa vähän haastavampaa kuin pohjoisessa, jossa voi juoda käytännössä mistä vaan vesistöstä. Seitsemisissä on lähteen lisäksi muutama kaivo, jossa vesi on enemmän tai vähemmän kyseenalaista, mutta talousvetenä ihan käypää. Lähdevesi on tietenkin ihan ylivertaista ja meidän poikkeamalla lähteellä oli hieno tuohikauhakin väsyneitä kulkijoita varten.

Leiriydyttiin Kirkas-Soljasen telttapaikalla, joka oli kauniisti pienen niemen kärjessä. Joutsenet lensivät illalla pienelle järvelle, aamulla heräsin kuikkapariskunnan lauluun. Illalla grillattiin (soija)makkaraa ja kärtsättiin vaahtokarkkeja. Ilma oli kirkas, mutta viileähkö. Yöksi oli luvattu aste pakkasta. Koirat oli illan kevyen 13 kilometrin lenkin jälkeen valmiita unten maille, heti iltaruoan jälkeen tietenkin. Ipelle telttailu onkin tuttua hommaa, pienet oli ensikertalaisiksi erinomaisia reissukavereita. Rauhoittuivat illaksi teltaan, tyytyväisinä hautautuivat untuvapussien uumeniin. Kun mekin viimein kääriydyttiin pussien sisään, niin erityisesti Fanni oli loistava lämpöpatteri. Se nukkua posotti mun pussissa aina aamuun asti, jolloin vaihtoi hetkeksi Henkan puolelle. Frida on vähän mukavuudenhaluisempi ja tykkää tutuista ja turvallisista arkirutiineista, jonka vuoksi oli vähän rauhattomampi. Mutta hienosti 9-vuotiaskin selviytyi eräretkestä - mennä kipitti omin jaloin koko reissun. Aamu valkeni jo ennen kuutta, mutta torkahdin vielä hetkeksi. Kirkas-Soljanen ei ollut aamusta kovin kirkas, koko tienoo oli sankan sumun peitossa. Sumu tosin hälveni ennen kun lähdettiin taittamaan matkaa eteenpäin.

Lauantain etappi kulki puiston länsireunaa takaisin autolle. Vajaan 17 km matkalla käytiin ihastelemassa Soljasten suoaluetta, ihmeteltiin majavan patoa, vierailtiin Koveron perinnetilalla täyttämässä vesipullot ja tietenkin pidettiin lounastauko. Lauantaina lokattiin pari geokätköäkin. Pikkukoirat oppi nopeasti, että tauon aikana kannattaa oikeasti levätä eikä nuohota itseään nuotioringissä, sitä ei tiedä kuinka pitkä taivallus on vielä edessä. Oltiin takaisin autolla klo 14 jälkeen. 22 h minivaellus oli ihana irtiotto arjesta. Meille sattui hyvät kelit - muutama raekuuro meni yli lauantaina, mutta suurimman osan ajasta paistoi aurinko. Lauantaina vastaan tuli muutamia retkikuntia, muuten saatiin olla ihan rauhassa puistossa. Muita koiria ei nähty ollenkaan.

Seitseminen oli iloinen yllätys - vaihtelevaa maastoa, paljon mielenkiintoista nähtävää. Suomalaista luontoa kauneimmillaan ja vielä näin lähellä. Erityisen mukavaa matkan taittamisesta tekee se, että muutaman kilometrin välein vaihtuu maisemat nevoista, aarniometsien kautta korpikuusikoksi. Välillä saa hikoilla harjurinteissä, välillä valua fiilistellen pitkin pitkospuita. Jokaiselle jotain. Lähiretkeilyyn pitäisi panostaa entistä enemmän, Suomessa on varmasti lukuisia upeita mestoja, joissa kelpaisi tallustella. Ehkä seuraava reissu sitten Helvetinjärvelle?

Polku uuteen

Pienen päivänsäteen

polun päähän vien.

Käsi tarttuu käteen.

Minä tunnen tien.

Kysymyksinesi

uudeksi teet sen.

Miksi virtaa vesi?

Uiko hyttynen?

Voiko hauki haistaa?

Miksi kaatuu puu?

Saako näitä maistaa?

Lahoaako luu?

Mikä on tuo sieni?

Mikä laulaa noin?

Kysy, taimi pieni!

Vastaan, jos vain voin...

Arja Karkiainen

Kaksin Budapestissä

Syksyllä pongasin sattumalta naurettavan edullisen lento+hotelli-paketin Budapestiin. On kuulemma kaunis kaupunki ja pieni tauko työ-/opiskelurumbasta tuntui houkuttelevalta. Kolmesataa euroa kahdelta hengeltä oli enemmän kuin puoli-ilmainen, joten pakko oli tarttua tilaisuuteen. Niin myö lennettiin sunnuntaiaamuna Unkarin pääkaupunkiin ja lomailtiin siellä viisi päivää. Ennakko-odotuksia ei oikeastaan ollut, Mondon Budapest-oppaan perusteella kaava vaikutti aikalailla samalta kuin Prahassa, jossa on tullut käytyä useamman kerran. Värikästä historiaa, kulttuuria ja arkkitehtuuria, edullistaa juomaa ja ruokaa sekä kiireetöntä kaupunkielämää. 

Talvinen Budapest osoittautui varsin rauhalliseksi, joka selitti edukkaan matkatarjouksen. Taloudellisesti tiukkana aikana turisteja oli saatava kaupunkiin vaikka puoli-ilmaiseksi, kyllähän ne sitten osansa jättävät ravintoloihin ja muihin rientoihin. Ensinnäkin meijän keskustahotelli oli ihan hc-businesshotelli, niin korreassa mestassa ei meidän budjettimatkoilla ole kuuna päivänä yövytty. Jo se kuninkuusluokan sänky oli ihmetys tämmöisille hostellimatkailijoille: jos meinas ylettyä yöpöydällä olevaan puhelimeen niin hyvässä lykyssä sai pyörähtää kaks kertaa ympäri. Aamiainen oli yleensä päivän kohokohta tai ainakin loistava tapa aloittaa tutkimusmatkat. Alkupalaksi croisantti suklaalevitteellä ja sitten kirjavan leipäpöydän kimppuun ja jälkiruoaksi tuoreita melooni- ja ananasslaisseja - oh my.

Kuumin off-sesonki takasi sen, että kaupungin vetävimmät nähtävyydet oli helppo tsekata ilman kamalaa turistiryysistä. Esimerkiksi maanantaiselle Gellert-kukkularetkellä nähdyt kanssaturistit oli laskettavissa yhden käden sormin, vaikka kukkulan vapaudenpatsas on yksi must see-jutuista Budan puolella. Rauhallinen puisto mahdollisti erinomaiset olosuhteet myös geokätköilylle, joten se tilaisuus oli käytettävä hyväksi. (Myös autio leikkipuisto kutsui matkalaista luokseen...)

Budapestissä julkinen liikenne on toimivaa ja edullista. Hotellin keskeisen sijainnin vuoksi ei käytetty ihan kamalasti julkisia, muutamilla vähän pidemmillä reissuilla tai jos jalat huusi hoosiannaa päivän kävelyn jälkeen, niin saatettiin hypätä mukavuudenhaluisina metroon. Opiskelijahintainen kuukausilippu oli edukkaampi (n. 13€) kuin viideksi päiväksi leimattu turistilippu. Etenkin metroissa olisi ollut käytännössä mahdotonta matkustaa pummilla, joten jonkinlainen liikennelippu kannattaa hankkia jos kaupungissa asioi.

Budapestissä syöminen ja juominen on suomalaiseen tasoon nähden edullista, joten syötiin joka päivä ulkona vähintään kerran. Paikallinen kauppahallli oli kyllä niin taivaallinen paikka, että paikallisena hyödyntäisin sen loputonta antia mielelläni. Paljon siellä olikin unkarilaismummoja- ja pappoja ostamassa hanhenmaksojaan ja paprikoitaan aina kun käytiin. Hotellimatkalla ravintoloiden tarjonta tuli kuitenkin varsin tutuksi ja yhden asian voinen sanoa heti kättelyssä. Kasvissyöjä, joka ei tykkää sienistä joutuu vähän ahtaille Unkarissa. Unkarilainen ruoka on raskaan lihaisaa ja kasvishampurilainen tarkoittaa sitä, että sieltä jätetään pihvi pois välistä. Been there, done that. Noh, onneksi tosiaan rrrrakastan sieniä ja söin pariinkin otteeseen niin hyvää sienipastaa, että oksat pois! Oikein sellaista, joissa ei ole suolaa, kermaa tai rasvaa säästelty. Ja ne sienet ei ole mitään niljakkaita purkkiherkkusieniä, vaan oikein meheviä portobellosieniä.

Valkoviini. Yksi erittäin hyvä syy matkusta Unkariin. Se parin euron viinilasi oli edukkaampi kuin vesi, joten ruokajuomana tuli otettua kellonajasta riippumatta aina viiniä. Ja lomallahan sitä oltiin, joten semmonen seitinohut tunnelma ennen klo 14 oli oikeastaan ihan raikas tuulahdus normaalisti niin kovin absoluuttiseen arkeen. Oon tosi huono juomaan alkoholia, en edes muista millonka olisin ollut ihan oikeasti humalassa, joten tämmönen keskieurooppalainen siemailukulttuuri sopii mulle oikein mainiosti.

Leivonnaiset. Erittäin erittäin hyvä syy matkustaa Unkariin. Oon semmosen suuruusluokan herkkuperse, että viihtyminen Budapestissä oli taattu kahviloiden tarjonnan turvin. Lisäksi ne metroasemilta löytyvät pullakojut yksinkertaisesti vaan veti aina luokseen - säännöstelyä ei helpottanut se, että 40 sentillä sai croisantin ja vanilijataskun. Yksi paikallinen erikoisuus oli kremes-leivos, joka muistutti juustokakun ja vanilijaisen joulutortun risteytystä. Hervottoman korkea leivospala, hervottoman herkullinen. (Huomasin reissussa, että sosiaalisen median trendi kuvata ruoka-annoksia ei istu mulle. Siinä vaiheessa kun edes käväsee mielessä, että "ai nii, oishan siitä voinut ottaa kuvan näytille" niin syötävästä on jäljellä viimeiset muruset.)

Tiistai-iltana oli odotettu retki Széchenyi-kylpylään. Budapesthän on tunnettu monista kansankylpylöistää, joista useampi on jo satoja vuosia vanha. Kaupungin alla on iso luolaverkosto, joissa on lämmintä, termistä vettä. Tätä vettä on johdettu kylpylöihin, joissa pulikoiminen ainakin paikallisten mukaan on parantavaa. Kaupungissa on montakin upeaa kylpylää, mutta matkaopas suositteli talvireissajille juuri tätä kyseistä, koska siellä oli useampi suuri ulkoallas. Kylpylä oli ehkä ruuhkaisin paikka, jossa käytiin koko reissun aikana, mutta silti tunnelma oli ihana rento ja kiireetön. Sen lisäksi, että kylpylät on turistimatkailun valttikortteja, niin niissä pulikoi paikalliset yhtälailla. Vanhat papat istui altaassa ja pelasi shakkia toista tuntia. Olihan se aika herttaista.

Keskiviikkona oli vuorossa tuhti pläjäys historiaa, kun suunnattiin House of Terroriin. Äärimmäisen mielenkiintoinen museovierailu, joka kertoi kaiken ja enemmän unkarilaisten ahdingosta niin natsi-Saksan kuin kommunisminkin aikana. Sen lisäksi, että sisältö oli pysäyttävä, oli myös tarinoiden esillepano ja kerronta tosi hienosti toteutettu. Ne perinteisen pölyiset museosysteemit oli unohdettu ja panostettu audiovisuaaliseen kerrontaan ja tehosteisiin. Jos kaksi ensimmäistä näyttelykerrosta ei ahdistanut tarpeeksi niin viimestään kellarikerrokseen laskeutuminen hissillä, josta valot sammuvat ja vauhti on ma-te-le-van hidasta, samalla kun takaseinän ruudulla kommaripoliisin kidutuksesta selviytynyt mies kertoo tarinaansa - voin sanoa, että sitten ahdistaa. Museo nimittäin sijaitsee rakennuksessa, jossa fasismin aikaan oli pahamaineisen Nuoliristi-puolueen päämaja ja kommunismin aikaan salaisen poliisin toimipiste. Kellarissa on vankityrmiä ja kidutussellejä - vaikka sieltä pääsi pois useita selviytyneitäkin, niin kyllä niissä on yks jos toinen henkinen selkäranta katkaistu pahimman kautta.

Terrorimuseon jälkeen oli suunnitelmissa jatkaa vielä läheiseen valokuvamuseoon, jossa olisi päässyt näkemään visuaalisen journalismin historialuennoltakin tutun unkarilaisen sotavalokuvaaja Robert Capan otoksia, mutta museo olikin suljettu teknisen vian vuoksi. Onni onnettomuudessa, löydettiin sattumalta aivan ihanaan ravintolaan. Kun avattiin ovi ja astuttiin sisään, niin koko reilu kymmen henkinen asiakas- ja henkilökuntaväki hiljeni ja kääntyi katsomaan ihmeissään - turisteja. Pieni ja kodikas paikka, jossa kaikki muut (60+-vuotiaat) tunsi toisensa ja sitten me. Hauska oli seurailla paikallisten senioreiden seurustelua ja kaiken lisäksi ruoka oli todella hyvää.

Torstai-iltana oli paluulento Helsinkiin, joten meillä oli koko päivä aikaa vielä kaupungissa. Hypättiin bussiin ja käytiin katsomassa yksi keskustan ulkopuolinen tippukiviluola. Mentiin puolijuoksua paikalla, kun netissä luki kierrosten alkavan aina vartti yli. Oltiin ihan hilkulla, että kerettäisiinkö vai jouduttaisiinko odottaa tunti seuraavaa. Kun päästiin paikalle, niin kävi ilmi että ollaan ainoat ihmiset menossa maan alle. Ehkä kuitenkin oltiin oikea turistiryntäys niiden hiljaiseen tammikuuhun. Saatiin sitten ihan yksityiskierros oman oppaan kanssa, joka kertoi auliisti luolaston miljoonavuotisesta historiasta. Kyseistä luolaa tunnetaan tällä hetkellä noin 30 km verran, turisteille siitä on auki vain puolisen kilometriä. Vähän pidempiäkin seikkailuja luolassa saa, mutta ne vaatii kypärää ja haalaria - sekä ahtaanpaikankammottomuutta. Mua kävi jo vähän ahdistamaan kun noustiin toista sataa porrasta ylöspäin kuilua johon juuri ja juuri mahtui mun takapuoli. Budapestissähän on mahdollista harrastaa oikein superhulluutta ja sukeltaa luolastoissa, jotka on vielä termisen veden täyttämiä. Saan vieläkin sydämen tykytyksiä tästä elokuvasta, joten ei tulis mieleenkään lähteä veden täyttämiin luoliin, vaikka osaisinkin sukeltaa...

Semmonen minikaupunkiloma. Tai ei tuo viisi päivää ihan mikään minein ole - Budapestin pystyy helposti tutkimaan pidennetyssä viikonlopussa. Mukavan kompakti ja selkeä. Jo pelkästään arkkitehtuuri vie niin häikäisevästi historiaan ja kaikkiin niihin toinen toistaan ihmeellisimpiin tarioihin, että onhan se aika erilaista kun täällä kotimaassa. Lisäksi talvimatkailu ei ole yhtään pöllömpää kaupunkikohteeseen - saapahan olla rauhassa. Ja jos ei muuta, niin kyllä sinne kannattaa lähteä syömään ja juomaan edullisesti. Nimim. Farkun nappi ei mene kiinni.

Erämaan kutsu

Meidän alkuperäinen vaellussuunnitelma kaatui elo-syyskuun vaihteessa, jonka vuoksi tehtiin pahimpaan eräkuumeeseen pieni ruskaretki. Mutta kun kuume on kova ja vaelluskenkiä kuumottaa, niin silloin on tehtävä kaikkensa, ettei kunnon erämaavaelluksesta tarvitsisi luopua. Väännettiin, petyttiin, väännettiin lisää ja toivottiin viimeiseen asti parasta, kunnes viimein varmistui vapaa viikko syys-lokakuun vaihteeseen - me päästään sittenkin pohjoiseen! Viimeinen jännitysmomentti iski neljä päivää ennen autoon istumista, kun sairastuin kunnon kuumetautiin ja makasin sohvan pohjalla kolme päivää. Penisiliinikuuri lääkärisedältä ja reissuun.

Alkuperäisestä suunnitelmasta poikkesimme sen verran, että päätettiin ajaa "vain" Kilpisjärvelle asti, josta lähtisimme viikon Kilpisjärvi-Halti -vaellukselle. Tämä sen vuoksi, että Käsivarren erämaassa on hyvä autiotupien verkosto. Koska vaelluksen ajankohta oli sangen myöhäinen perinteiselle syysreissulle, oli varauduttava yöpakkasiin ja muutoinkin armottomaan säähän. Sadepäivän vaellusetapin päättäminen telttayöhön pienessä pakkasessa ei houkutellut etenkään siksi, että olin puolikuntoinen, joten tupamahdollisuus tuntui lohduttavalta.

 

Käsivarsi on Saariselän jälkeen yksi suosituimmista vaelluskohteista Suomessa, joten hiljaisesta erämaasta ei voinut kovin vahvasti unelmoida. Mutta niin vaan viikon aikana alkoi käydä selväksi, että olemme liikenteessä ruskasesongin jälkilöylyissä ja erämaa oli kuin olikin hiljainen! Aloitimme reissun Norjan puolelta, Didnujoen varresta, jossa näimme muutaman norjalaisen koiranulkoiluttajan, mutta sen jälkeen näimme ensimmäiset ihmiset vasta viimeisenä ilta kun lähestyimme Kilpisjärven lähintä tupaa. Eli liki viikko ylhäisessä yksinäisyydessa erämaassa - niiiiin parasta!

 

Didnulta käveltiin Lossujärven tuvalle, jossa ensimmäinen yö kaminalla saunaksi lämmitetyssä tuvassa. Ensimmäisenä aamuna satoi lunta ja kaikki ympärillä olevat huiput oli lumessa. Loppuruskavaellus muuttui kertaheitolla esitalvivaellukseksi.

Ensimmäisenä kokonaisena päivänä söimme hotellilounasta. Lossun ja Pithsuksen välillä on pieni ja sympaattinen Urtas hotelli, jonka joku kalamies on aikanaan kyhännyt erämaahan. Nyttemmin se on retkeilijöiden käytössä. Hotellilla on myös yksi erämaan geokätköistä, joka oli tietenkin pakko lokata! Sattuipa sieltä löytymään ihan tuore bugikin, joka lähti matkaan. Lounastuksen lomassa ulkoa kuului outoa kolinaa, joka osoittautui Petteri Punasarveksi kello kaulassaan. Poroja näkyi viikon aikana päivittäin, mutta tämä tyyppi uskaltautui lähimmäksi. Tosin lähti Petterikin aika haipakkaan kohti ylärinnettä kun mentiin Ipen kanssa jutustelemaan sille. 

Pithsusjärven tupa oli meidän matala maja kahden yön ajan. Aamurusko oli aina jotain aivan käsittämättömän kaunista. Koko kirpakka pakkasaamu täyttyi vaalenpunaiseen lämpöön ja yölliset lumet narisi kengän alla. Tehtiin Pithsukselta käsin päiväretki reissumme (kirjaimelliseen) kohokohtaan eli Haltille. Sinne ja takaisin tuvalle, yhteensä 24 km. Päiväreput selkään ja kohti Suomen korkeinta pistettä, 1324 metriä! Päivä oli aamusta ihan lupaavan oloinen, mutta jossain vaiheessa pilvet kerääntyi taivaalle ja päivä muuttui synkäksi. Jossain tonnin korkeudessa alkoi olla jo sellaiset olosuhteet, että siinä kysyttiin aikamoista tahdonvoimaa, jos mieli huipulle. 

Kalottireitin tolpat oli ylärinteessä hautuneet jään ja lumen alle, lunta tuli lisää vaakasuoraan, vaikka sitä oli paikoin jo polveen saakka. Näkyvyys oli todella huono, juuri juuri löydettii merkkien avulla huipulle. Mutta niin vain huiputettiin Suomen korkein tunturi! Ylhäällä olosuhteet oli niin brutaalit, etten edes kaivanut kameraa repusta vaan otin muutaman nopean kännykkäkuvan. Jääkohmeisin sormin saatiin kirjattua nimemme the Kirjaan eli Haltin kävijälaskuriin. Oltiin 111 790. ja 111 791. kävijät huipulla. Haltin geokätkö jäi kyllä hakematta, kun lunta oli tosiaan niin paljon, ettei toivoakaan kätkön etsinnästä. Alasmennessä harmitti, ettei ollut minareita mukana, oltais tultu aika rehvakasta vauhtia suksilla!

Ipe teki myös aikamoisen uratyön, se ressukka oli aivan viiman pieksimän tunturisuden näköinen, kun naama lumihuurussa ja tossut aivan riekaleina se kahlasi ylös saakka. Välillä jouduin antamaan sille takapuolesta vauhtia kun lumi upotti ja tossuilla ei ollut niin hyvää pitoa. Mutta tulipahan käytyä! Vitsi, että oli hyvä fiilis sen jälkeen ja 12 km "kotimatka" tuvalle tuntui ihan puistokävelyltä.

Pithsusjärveltä jatkettiin matkaamme Meekolle, joka oli näennäisesti kevyt päivä. Reipas kymppi matkaa olikin vähän matkaansa pidemmän oloinen, koska reitti oli todella kivikkoinen ja paikoin vaikeakulkuinen. Eilisen päivän puolimaratonin jäljiltä vihoitellut akilleskin antoi selvästi ymmärtää, ettei tykännyt rakassa kulkemisesta. Kaiken hyvän päälle vielä satoi puolet matkasta vettä/räntää.

 

Vaikka matka oli vaikeakulkuinen, niin komiat oli toki maisemat. Pithsusköngästä eli vesiputousta ihmeteltiin jonkin aikaa ja matkalla oli muitakin hienoja, toki pienempiä putouksia. Jyrkänteet valui vettä jääpuikkoja pitkin. Lyhyen, mutta raskaan etapin päätteeksi oli ihana saapua taas uuteen autiotupaan, jossa ei ollut ristinsielua. Tosin sinne päästäksemme oli kahlattava yhden joen yli. (Yläjuoksulla oli kyllä silta, mutta kuka hullu sinne jaksaa väsyneenä lähteä?!) Näin lokakuussa nuo ylitykset ei tuntuneet enää niin herkuilta kun joskus elokuun helteillä. Jalat kylmettyi tunnottomiksi aika rivakasti, joten kiireellä olisi pitänyt mennä. Mutta toisaalta taas kovin kieli poskella siellä ei voi vetää, jossei halua kaatua rinkka selässä jokeen. Mutta akilles tykkäsi kylmähoidosta!

Käytiin iltalenkillä Meekon varaustuvan puolella, jossa piti olla yksi kätkö. Haettiin ja haettiin melkeen tunnin verran, mutta ei se peijakas antautunut. Toki sitä vähän vaikeutti se, ettei siellä gps:ssä ollut näyttämässä nollapistettä eikä kätkölle ollut mitään hinttiä, joten haettiin käytännössä neulaa heinäsuovasta. Ihasteltiin sitten vain kauniita maisemia, mm. keskimmäisen kuvan oikeassa laidassa olevaa Saivaaraa eli Kekkosta. Tunturin päällä on Kekkosen muistomerkki, joka jäi tällä reissulla näkemättä akilleksen vuoksi. Ens kerralla sitten sekä Kekkonen että kätkö!

 

Meekolta Saarijärvelle oli viimeisen kokonaisen päivän etappi. Matkalla oli kaikkea kuravellistä lumirinteisiin. Ipe oli tietenkin ihan pähkinöinä kun pääsi lumikasan kimppuun. Meeko-Saarijärvi väli oli koko viikon helppokulkuisin, eikä kahdenkympin päivämatka tuntunut raskaalta. Kuonarjoella pysähdyttiin lounastamaan, josta matka jatkui tunturin yli kohti Saarijärven kämppää. Hiukan ennen Saarijärven nähtiin rinteessä kaksi mönkijää koirineen, jotka oli tulossa kohti. Paikalliset poromiehet oli matkalla jänkhälle, vaan aikamoinen yllätys oli nähdä miesten "porokoirat". Meidät ohittaessa vislasivat rinteessä juosseille koirille, jotka tuli saman tien ja hyppäsi mönkkäreiden tarakoille - toisessa kenotti aika stydin kokoinen kelpie ja toisessa pikkiriikkinen bortsu! Bortsumiestä hymyilytti leveästi kun ajoivat ohitse ja moikkasivat meidän bc-retkikuntaamme.

Viimeiseksi yöksi saimme ensimmäistä kertaa tupaan seuraa, kun satuimme samaan aikaan erään elämäntapakulkijan kanssa Saarijärvelle. Hesalainen eläkeläinen on kulkenut Kekkosen ajoista asti Käsivarressa ja tunsi tienoon kaikki kulmat. Kynttilänvalossa kuunneltiin silmät pyöreinä jänkhänmiehen tarinoita tuntureilta. En tiedä, kuinka paljon niissä oli Lapin lissää, mutta aikamoisia seikkailijoita nuo tuntureiden todelliset kulkijat on! Kyllä siinä tunsi itsensä ihan turistiksi niitä juttuja kuunnellessa. Hauska lopetus viikon vaelluksellemme. Seuraavana aamuna oli enää poronkusema autolle, joka odotti Kilpisjärven luontotalon parkkiksella. Viimeiset viisi kilometriä mietin kuumeisesti, että mitä karkkia ostan ensimmäisenä Kilpparin K-marketista.

100 kilometriä erämaata. Huikea, mutta myös rankka reissu. Hieno oli kokea erämaa silloin kuin syksy kääntyy talveksi. Siellä tuntee itsensä sitä pienemmäksi, mitä armottomampi sää on. Henkinen irtiotto arjesta onnistui täydellisesti - erämaassa ei voi miettiä kuin juuri sitä hetkeä jossa on ja kulkee. Koko muu maailma katoaa.

 

Käsivarren seutu meni heittämällä ykköseksi Suomen vaelluskohteiden listalla. Tienoosta tekee melko maagisen se fakta, että siellä ollaan käytännössä koko ajan avotunturissa eli puurajan yläpuolella. Alueella sijaitsee kaikki Suomen yli tonniset huiput ja autiotuvatkin on verrattain korkealla. Esimerkkinä Pithsusjärven tupa, jossa yövyttiin kaksi yötä 730 metrin korkeudessa vrt. Saariselän korkein kohta, Sokosti 718 metriä.

Ipe oli edelleen yhtä vaivaton eräkulkija kuin aiemminkin. Tällä kertaa jopa vaivattomampi, sillä tassu vs. rakka -taistelussa pärjättiin viime vuotta paremmin tossujen ansiosta. Tossuja pidettiin vain pahimmissa rakkakohdissa ja toki silloin Haltin huiputuspäivänä. Viimeisenä iltana huomasin, että molemmissa takatassuissa on pieni anturarikko, mutta kulkua se ei tuntunut haittaavan. Retkirekku nukkua rötkötti joka yö laverilla meidän välissä, tunturissa ilmaisi porot jo kaukaa ja skannasi Kalottireittiä aktiivisesti meidän edellä. Kolean kosteasta ilmastosta johtuen kuvasin matkan varrella verrattaen vähän, mutta monet mentaalivalokuvat on syövytetty verkkokalvolle pysyvästi. Ipe on kuin kotonaan noissa maisemissa. Sitä onnellisuuden määrää kun katsoo reppuselkäistä eräkettua täydellisen kauniissa avotunturimaisemassa odottamassa omiaan. <3