Kun aika (ja koiranpentu) parantaa haavat

Ajatus blogipäivityksestä lienee kypsynyt tarpeeksi pitkään. Vai mitä luulet? Se on marinoitunut monessa liemessä ja saavuttanut sellaisen pisteen, ettei sitä voi jättää enää tekemättä. Voi hyvinkin olla, että tämä on blogin viimeinen kirjoitus tai voi olla, että se avaa sanaisen arkun ruostuneet saranat ja saa aikaan kirjoitusryöpyn. Mene ja tiedä. Olen saanut viestejä tuntemattomilta(kin), jotka toivovat UFFIen uutisten palaavan blogikartalle. Se on tuntunut samaan aikaan omituiselta ja ihanalta.

Blogi on alun alkaen ollut mulle ensisijaisesti treeni- ja kisakertaamo. Koiraharrastuksen ajatussuodattamo ja siinä sivussa muiden koiramaisten ilmiöiden laskeutumispaikka. Unnan kuoleman ja Ipen loukkaantumisen myötä koko koiraelämä heitti niin raa'asti häränpyllyä, että bloggaaminen ei tuntunut enää luontevalta. Sen vuoksi en kokenut tarpeelliseksi jatkaa aktiivista kirjoittamista. Voin kertoa, että oon yrittänyt kirjoittaa, välillä väkisinkin, mutta koskaan ne ei lähteneet luonnoksista eteenpäin. Tuntui vaikealta ja tarpeettomalta. Jotakin puuttui.

Tässä nyt kuitenkin ollaan. Viimeisten kahden vuoden aikana on tapahtunut niin paljon, että retroperspektiivistä tarkasteltuna aika tuntuu merkittävästi pidemmältä kuin kahdelta vuodelta. Karistettiin kaupungin tomut kengistämme ja ostettiin oma koti Ylöjärven maalaismaisemista. Muutama hassu naapuri, pihaa riittämiin ja pystymetsää ympärillä. Täällä oon kotonani. Ja koirilla on aika kivaa. Blogikatkon aikana oon kokenut tähän astisen elämäni onnellisimmat hetket kun saimme kauan odotetun ja niin kovin kaivatun lapsen. Tämä meidän reilu 1½-vuotias naperoinen on ihan huippu tyyppi ja nauran katketakseni päivittäin kun seuraan minin touhuja. Oon viihtynyt kotona lapsen kanssa paremmin kuin hyvin ja niin järjettömän kiitollinen siitä, että saan kokea vanhemmuuden. 

Elämä on siis ihmispennun myötä muuttunut aivan täydellisesti, muttei kuitenkaan niin, että siitä viitsisi koirablogiin tuon tuosta tarinoida. Koirien osalta elämä on pysynyt hyvin staattisena, jonka vuoksi en ole kokenut minkäänlaista kipinää päivittää blogia. Kaikilla on muutama vuosikilometri lisää mittarissa - Frida (11½ v.) on solakka seniori, jonka vireystaso ja pilke silmäkulmassa senkun voimistuu vuosi vuodelta. Vastikään eläinlääkärissä Fridan nielu jouduttiin tähystämään epäonnisen ruohonsyönnin jäljiltä. Eläinlääkäri ei ollut uskoa korviaan kun kuuli Fridan iän: "ei uskoisi seniori-ikäiseksi koiraksi, tosi hyvässä kunnossa!" Fanni (vajaa 10 v.) on joutunut käymään harmillisen usein eläinlääkärissä vatsavaivojen ja ja sydämen vajaatoiminnan vuoksi. Tänä kesänä aloitettiin sydänlääkitys, jonka ansiosta vointi kohenikin nopeasti ja saimme takaisin sen touhukkaan ja sähäkän pikkumustan, joka on aina siellä missä tapahtuu. Ipe (7½ v.) jäi sairaseläkeläisen tielle, eikä ole harrastanut mitään jäljestystä vauhdikkaampaa. Onni on nuo etsintähommat, jotka pitää paimenen elämän mielenkiintoisena. Virkaintoinen pörrö on aina niin tärkeänä kun pääsee hommiin. Ipe nauttii maalaiselämästä - en uskalla edes arvata kuinka paljon se on syönyt mustikoita tämän kesän aikana.

Viime viikonloppuna meille tuli pentu. Tai teknisesti se ei ole minun pentu, vaan vanhempieni, mutta käytännössähän se siis on  meidän - koko perhepiirin vauva. Tuon pennun myötä täyttyi jokin kipeä kolo, jonka olemassaolosta en oo edes tiennyt. Ihan kuin puuttuva palanen olisi naksahtanut kohtaan, jossa en tiennyt olevan tilaa. Viime vuosina suurimmat muutokset koirarintamalla on olleet surua, menetyksiä ja isompia tai pienempiä kipuiluja. Kun tuoksutin huumaantuneena sitä koiranpennun tuoksua, niin tunsin toivon ja ilon parantavan voiman. Yhtäkkiä nuo kolme "vanhustakin" näyttäytyivät aivan uudessa valossa, jotenkin tärkeinä ja arvokkaina. Pisto sydämmessä havahduin huomaamaan sen tosiasian, etten ole ollut tarpeeksi läsnä koirille. Suru Unnan kuolemasta ja agilitystä ulkopuolelle jääminen on syöneet niin paljon, etten ole osannut nauttia koirista sellaisina kuin ne on. Tuo pieni pentu pääsi herättämään mut horroksesta niin yllättäen ja pyytämättä, että olo on hämmentävän energinen ja innostunut. Jopa niin innostunut, että todellakin päätin elvyttää blogin.

Niin se pentu vai? No se on Olga, pieni punakone - perheemme venäläisvahvistus. Monen vuoden tauon jälkeen iskä palasi ajokoirakantaan, kun haettiin lauantaina susirajalta venäjänajokoira. Toivottovasti tuleva kettujen kauhu ja jänisten järkytys. Ajokoiranpentu on yks mahtavimmista asioista mitä tiedän! Meillä oli vuonna 1996 suomenajokoirapentue, kun Taru sai yhdeksän pientä termiittiä. Olin sillon 10-vuotias ja muistan tuon ajan todella hyvin - yks parhaista lapsuusmuistoista. Ne läpättävät ropellikorvat ja mantelisilmät! Tää Olga-neiti on osottautunut ihan mahtavaksi pentuhirviöksi - aikamoinen jääräpää, mutta voih miten hän nauttii hellyydestä ja läheisyydestä. Kun on väsynyt.

Olga tuli ja paransi koiraihmisen särkyneen sydämen. Semmonen venakko. 

Piilopirtissä

Pakattiin tyttöjen kanssa kamat ja lähdettiin eilen viikonloppuevakkoon isovanhempieni mökille. Henkalla on kaupungissa kämpällinen äijiä viettämässä iloista viikonloppua, joten koin parhaaksi väistyä takavasemmalle. Ennen lähtöä käännyttiin tokotreeneissä paikkamakuussa ja häiriötreeneissä. Onnistuttiin oikein hyvin, häiriköimään ainakin. Ipellä hyppäs kaikki inkkarit kanootista, kun heitettiin noutokapula ja sitä ei haettukaan välittömästi.

Maaliskuinen viikonloppu mökillä, jossa ei ole juoksevaa vettä eikä sisävessaa on sujunut oikein hienosti. Täällä pääsee hyytävän lähelle semmoista pysähtyneisyyden tunnetta. Ihme kyllä, ei pelottanut yhtään paljon hipsiä iltapissalle huussiin. Mulla oli otsalamppu ja koirat piti selustan. Tänään oli aurinkoinen, joskin tuulinen päivä. Käppäiltiin aamupäivällä metsätien vartta, matkalla koirat ihastuttivat niitä harvoja mökkinaapureita, jotka ovat jo kesää tekemässä tiluksillaan.

Ollan otettu varsin rauhallisesti, nautiskeltu auringosta kuistilla ja ihmetelty pikkulintuja. Jäälle ei ole enää asiaa, muttei vielä ole oikein uintikelikään - Ipen mielestä olis ihan hyvin voinut jo uida, ranta oli ainakin 40 senttiä auki... Oon aika tuhdissa flunssassa, joten tämmöinen joutenolo ja rauhallinen käpyttely sopii oikein hienosti kuvaan. Herkkuja on tietenkin kassi tolkulla mukana. Päivähän ei voi olla kuin hyvä, jos on ennen puoltapäivää syönyt jo puolikkaan suklaalevyn. Äsken söin jätskipönikän lopun lusikalla, joka maistui vielä päivälliseltä kuhakeitolta. Jääkaapissa on intialaista noutoruokaa. Namaste.

Alkuillasta ajettiin läheiselle Pukalan retkeilyalueelle, jossa laskeva aurinko maalasi metsän kauniiksi. Kaikkialla oli ihan hiljaista, maasto oli vaihtelevaa ja koiratkin vain jolkotteli rauhallisesti menemään. Vaikka viikonloppu on sujunut kovin lungisti, niin hyvin tyytyväiseltä jokainen tuhiseva kääryle vaikuttaa juuri nyt. Ipe otti justiinsa takajalat kainaloon unikaveriksi. Muistakaa välillä hengittää oikein syvään ja rauhallisesti.

Good spirits

Fotos: Katarina Kastrau / La Fleur La Reux Photography

Happy thoughts: Pinterest

Sneak peek

Torstaina treffasin Tampereella asuvan puolalaisen Karolinan, joka tekee opintojensa ohessa valokuvaushommia. Olin nähnyt hänen kuviaan aiemmin ja ihastunut mystisen utuiseen ja satumaiseen kädenjälkeen. Vaikka mulla on satamiljoonaa kuvaa koirista, niin silti janosin pistää ransut Karolinan linssin eteen. Ja voi pojat, kyllä kannatti! Oon ihan lääpälläni lopputulokseen, ainoa ongelma se, etten osaa valita lempparia niistä lukuisista kuvista. Ohessa jokaisesta yksi shotti, julkaisen lisää ensi viikolla.

Kuvat: Karolina Kastrau / La Fleur La Reux Photography

Terapian tarpeessa

Huomasin tänään facebookista artikkelin, joka oli ajatuksia herättävä. Kyse oli siis koiraharrastuksista ja loppuunpalamisesta. Nykyisinhän ei ole ollenkaan tavatonta, että koiran kanssa harrastamiseen käytetään rutosti aikaa, vaivaa (ja rahaa). Myönnän, että olen kuullut kerran jos toisenkin läheisiltäni (lähinnä puoliso ja äiti), että käytän aika paljon aikaa ja rahaa kisa-/koulutusviikonloppuihin sekä aktiivisen harrastuskoiran eli Ipen huoltoon. Mutta haittaakse? Treenaan ja kisaan kuitenkin vain sen vuoksi, että nautin siitä, eikä se ole (lähes) koskaan tuntunut vastenmieliseltä. Toki joskus oon pysähtynyt miettimään, että vähemmälläkin varmaan pärjäis, mutta...mutta kun se on niin kivaa! En silti väitä, etteikö artikkelin sanoma olisi tärkeä ja huomaan kyllä joskus miettiväni, että milloinka ne todella paljon treenaavien koirat oikein lepää. Välillä tuntuu, että yksikin ihan oikea lepopäivä olisi kamala synti ja sitä taivastellaan (toki humoristiseen sävyyn) facebook-päivityksissä.

Meillä on aktiivisen treenamisen rytmittämä arki ollut jäissä jo viime syksystä saakka, joten olen saanut aika mukavasti etäisyyttä tavoitteelliseen harrastamiseen tässä männä kuukausina. On päiviä, kun puree hammasta ja miettii itkusilmässä, että eikö tästä enää ikinä päästä kentille. Mutta pääasiallisesti olen ollut aika lungisti koko asiasta - toki Ipen terveydentila huolettaa ja mietityttää päivittäin. Mutta se itse treenaamattomuus ei ole saanut niin stressaantuneeksi kuin olisin voinut kuvitella. Uskon, että asiat tapahtuu for a reason ja tässäkin pysäytyksessä on varmasti joku läksy takana, jonka todellinen viesti kulminoituu ehkä vasta jälkeenpäin. Tai oikeastaan se on alkanut kulminoitua jo hyvinkin näkyvästi. Unnan kuolema ja moni muu merkityksellinen asia on sattunut juuri tähän hetkeen.

Löysin sattumien summasta itseni kundaliinijoogan pariin ja paluuta ei enää ole. Viime aikojen tapahtumat yhdessä joogan kanssa on opettaneet näkemään arkisen elämän aivan uudella tavalla. Tunnen nykyään todella usein, lähes päivittäin, hölmöä onnellisuuden tunnetta. Semmonen hassu tietoisuuden tila, jossa tuntee olevansa niin läsnä, että ympärillä olevat arkiset asiat (yliopiston aula, autonoven avaaminen, Fridan huokaus, avokadon leikkaaminen...) näyttäytyy huikean ihmeellisiltä. Yksinkertaisesti tulee vaan semmonen fiilis, että wow, ompa siistiä olla elossa ja juuri tässä näin. (Ja silläkin uhalla, että lyötte hullunleiman otsaani, niin kerrottakoon, että luulen Unnalla olevan jotain tekemistä tämän tunteen kanssa.)

Kaiken edellä mainitun ansiosta ollaan huomaamattamme opittu nauttimaan mitättömän pieniltä näyttävistä asioista, jotka oikeasti ovatkin kokoaan suurempia. Meidän koirista on sukeutunut oivallisia terapiakoiria nimittäin. Jossain meidän lähellä asuu hymyileväinen leskimummo, jota ollaan nähty epäsäännöllisen säännöllisesti lähipuistossa. Se rakastui Islaan ensisilmäyksellä (ja Ipe rakastui siihen!) ja ensimmäinen kohtaaminen päättyikin siihen, että mummo itki vuolaasti onnesta, kun oli niin iloinen saadessaan rapsutella koiria. Vuosien varrella, olen oppinut tuntemaan häntä jonkin verran ja tiedän mm. hänen nuoruuden autoinnostuksestaan ja lottoamisestaan - hänen nimeään en tosin tiedä. Joka kerta hän pyytää anteeksi, kun vie muka aikaani jaarittelemalla joutavia. Maanantaiaamuna, kun oltiin taas tuttuun tapaan aamulenkillä ja näin mummon lähestyvän toisella puolen Sorsapuistoa, niin sanoin (irti olevalle) Ipelle katos kuka tuolta tulee! Ipe pälyili innokkaana jokaiseen ilmansuuntaan, kunnes huomasi puolen puiston takaa lähestyvän tutun - häntä vispaten se riensi suoraan ilosta nauravan mummon avosyliin! Siinä hetkessä oli jotain oleellista. Jos voin tehdä niin äärettömän pienellä vaivalla jonkun käytännössä vieraan ihmisen onnelliseksi, niin miksi en sitä tekisi?

Toinen terapiakohde on eräs pieni ja arka rescuekoira, jota jännittää toiset koirat aivan kamalasti. Normaalisti en lenkillä jää asioimaan vastaantulevien koirien kanssa, mutta tässä tyypissä (ja hänen sympaattisessa omistajassaan) on jotain niin liikkistä, että ollaan ihan mielellään avuksi. Frida, joka ei muuten välitä vieraista koirista, on jollain eriskummallisella charmilla saanut rescuetytön sydämen sulamaan. Ehkä Fridan mitäänsanomaton läsnäolo on se juttu? Se kun ei perusta hötkyilystä. Omistaja oli taas tänään niin kovin kiitollinen, kun sai tarjota aralle koiralleen positiivisen kohtaamisen vieraiden koirien kanssa. Jatkettiin siitä sitten lenkkiä onnellinen virnistys naamalla. Vähän se ottaa, mutta paljon se antaa.

Tiivistelmä: Joskus on ihan hyvä hidastaa.

another 15 seconds of fame

Muistatte varmaan alkuvuodelta sen Fannin mainoskeikan? Sen kertaisen reissun lopputulema oli tämä ja ilmeisesti Fanni hoiti hommansa ihan kohtuullisesti, sillä saimme uuden mainoskeikan alkukesästä. Juhannusviikolla käytiin purkittamassa uusi spotti, jossa tällä kertaa oli mukana kolme koiraa; miniä, keskikokoista ja jättiä. Koska vieraiden koirien kemioista ei koskaan voi olla varma, oli roolit tuplamiehityksellä - todennäköisempää löytää useammasta vaihtoehdosta toimiva kombo. Tai itseasissa Fanni oli ainoa miniehdokas paikalla, joten luotto oli kova. (Autossa odotti kyllä varmuuden vuoksi ahmatti-Frida, mutta punaisen palveluksiin ei tarvinnut turvautua.) Jotenkinhan siinä sitten kävi niin, että varuiksi mukana ollut Ripeliuskin päätyi lopulliseen mainokseen.

Behind the scenes:

Laatuaikaa

Mammakaverit toisinaan julistavat facebookissa viettävänsä laatuaikaa, jos ovat liikenteessä vain yhden lapsen kanssa. No meillä on nyt sitten vietetty laatuaikaa kuopuksen kanssa, kun kääpiöt on Karstulassa ja mies Viitasaarella. Ipen ja minun kahdenkeskinen viikonloppu on sujunut rauhallisen viipyilevästi, mutta kuitenkin antaumuksella asioiden kanssa, joita kohtaan tunnemme intohimoa. Eli lyhyesti syödessä ja uidessa.

Ihan vähän treenasimme tokoa torstai-iltana. Kamalan kätevää jättää koira pihalle paikkamakuuseen ja kipaista kolmannesta kerroksesta autonavaimet ja autosta tunnarikamat sillä välin. Tehokkuus ennen kaikkea. Tunnarin kanssa olemme edenneet varsin rauhallisesti, edelleen tehdään pelkkää namien etsintää kapuloiden joukosta. Oman kapulan haistamisesta palkka. Kriittisin kohta, eli se miten siirrytään haistelusta nostoon ja noutoon, on edessä. En halua hätäillä. En ole keksinyt edes hyvää käskysanaa vielä. Annetaan asian hautua. (Ja samalla laadin anomusta Kennelliitolle, että voisko tunnistusnoudon suorittaa vaihtoehtoisesti kävyillä...)

Eilen töiden jälkeen lenkkeiltiin Messukylään, jossa käytiin tarkistamassa yksi näköhavainto (etsintä #24), joka oli todella tyhjä. Ei epäilystäkään. Etsinnästä #23 en ole muistanut edes raportoida, se otti paikkansa jo muutama viikko sitten kun työkaverini burma katosi. Ipe oli virkaneitinä paikalla ja vei oitis aution maatilan pihaan, josta miukulainen muutama yö myöhemmin loukutettiin. Ipe oli hurjan taitava.

Tänään töiden jälkeen (5 more days and then I'm done!) heitettiin herneet reppuun ja kickailtiin Kauppiin. Oli melkosen kuuma, joten jätin vetovaljaat kotiin ja jolkoteltiin normivaljaissa ilman vetoapua. Hikihän siinä silti tuli. Onneksi Näsijärven lempeät aallot vilvoittivat matkalaisten oloa - viilennystauko venähti yli tunnin pituiseksi. Aika kului huomaamatta rantakalliolla istuskellessa ja herneitä syödessä. Ipekin halusi. Pikkuiset herneet pomppivat kalliota pitkin kun karvanaama rouskutti herneenpalkoa onnellisena. Pthyi - kuka niitä herneitä nyt söisi!

Kotiin palatessa meillä oli agenda selvillä - Frendit-maratoni ja jäätelöä. Jossain kohtaa iltaa taisin tehdä uuden henkilökohtaisen ennätykseni: Ben&Jerry's-purkki 24 minuutissa (= The One with Tiny T-Shirt -jakso). Sanottakoon, että minunkin paitani tuntui sen suorituksen jälkeen melko tinyltä. Oli pakko lähteä keventämään oloa iltalenkille ja ihmettelemään ihmisten perjantai-illan touhuja. Jollain ihan oikeasti on sosiaalista kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa! Pimenevässä illassa oli eräänlaista maailmanlopun kesänlopun tunnelmaa - jostain kaukaa kantautui live-puNkkia ja joku huuteli hävyttömyyksiä megafoniin. Lisäksi yllätimme liian monta puskapissaajaa lenkin aikana. Ihanaa laatuaikaa.

Hetkessä

Koska kesä on ollut työn täyteinen, niin ollaan otettu kaikki se pieninkin ilo irti hetkistä, jolloin voi relata. Yhdessä vapaapäivässä kerkeää jo helposti unohtaa työkiireet ja nauttia olemisen sietämättömästä keveydestä. Tuleeko kellekään muulle koskaan sellasta voimakasta olemassaolon tunnetta? Ihan kun kaikki asiat olis juuri niin kuin pitäisi. Koiramainen lähestymistapa elämään.

Jos jotain arvokasta oon koirilta oppinut, niin sen hetkessä elämisen. Nautitaan justiinsa siitä mitä meillä on nyt, ei murehdita sitä mitä meillä ei oo. Helpottaa kummasti arkea ja alentaa verenpainetta. Vuosien päästä kun mietin taaksepäin, niin todennäköisesti tästä kesästä voimakkaimmat muistot liittyy esimerkiksi siihen kun mökillä oli aikaa tuijottaa sisiliskoa (ja sisiliskolla oli aikaa tuijottaa meitä).

En varmasti ole hehkuttanut geokätköilyä vielä tarvittavan paljon, sillä se ansaitsisi aivan ylettömästi suitsutusta. Sen kutkuttavan jännittävän aarteenmetsästyspuolen lisäksi ehkä hienointa on se, että kätköilyn kautta tulee katsottua ympäristöään ihan eri tavalla. Ei enää kaavoihin kangistuneita iltakävelyitä koirien kanssa. Vaikka eilisillan purkit jäi lokkaamatta, niin silti meillä oli aika jännittävä iltalenkki. Long story short, ilman pyrkimystä kätkölle en ehkä olisi jäänyt odottamaan sivullisen poistumista, joka lopulta kertoi (Alkon pussi kolisten) kuinka hänen 200 lampaan tilalla oli susikoiria (jotka yhdessä vaiheessa tarinaa oli saksanseisojia) paimentamassa ja yksi niistä piti ampua kun se söi siilejä. Miehen punakalle kasvolle nousi liikuttavan leveä hymy kun hän kertoi kesyvaris-Kallesta, joka putsasi sekä ihmisten että koirien korvia. Ja tämä korvia putsaava Kalle-varis oli vain yksi niistä yhdestätoista Kalle-variksesta, jotka hän peräkesinä oli kesyttänyt. Ois jäänyt tämäkin tarina kuulematta!

Tai mitenpä vaikka se silta, jonka olet satoja kertoja mökkimatkalla ohittanut? Onko koskaan tullut kurkattua sen alle? Elän pienistä arkpäivän seikkailuista! Muistatko sen kesän kun könyttiin tuon sillan alla?

Vapputervehdys!

Tyypillinen vappusää on hellinyt meitä viikonlopun yli - hetkessä paistaa aurinko ja toisessa tulee rakeita taivaan täydeltä. Lumet on täältä Kardestakin hävinneet ja jää väistynyt sen verran, että Ipen mielestä olisi jo ihan hyvä mennä uimaan. Ollaan kuitenkin keskitytty potkupallon peluuseen ja frisbeen heittelyyn. Blogikin sai uuden iloisen bannerin meidän pihailakoinnin kuvasaldosta.

Hivenen hirvittää seurata tuon reikäpään kaahotusta, kun se ei kauheesti säästele. Toivon vaan, että joka toisella heitolla/potkaisulla se rytistelis toisen puolen ja joka toisella toisen, että pysyis kroppa kaoottisessa tasapainossa. Kriisihoitoa haettiin letkeältä pyörälenkiltä, jossa vaivoin sain pidettyä Ipen ravilla. Kamalasti oli kaikkea touhua ja lintuja ja myyriä ja sammakoita...

 

Ei ollut tästä konnasta prinssiä Ipelle, mutta pienen maastopyöräilyetapin jälkeen tultiin lupaavan näyn eteen. Aurinkoisen pellon takana oli pahaenteisen musta taivas, jotka yhdessä muodostivat varsin vaikuttavan näyn. Epäonnekkaasti oli vain puhelin mukana, joten nämä kännykkäkuvat saavat riittää. Samalla kun olin nappaamassa kuvaa, niin huomasin, että taivaalla oli hämmentävän hieno sateenkaari. Erikoisia sääilmiötä.

 

23 h x 8

Kello 05.00 perjantaiaamuna.
Jännitti ja samalla olin aivan haltioissani. Matkalla Helsinkiin. En tiennyt tarkkaan mihin olin menossa ja mitä oli tapahtumassa. Sattumien summasta olin saanut edellisellä viikolla puhelun viestintätoimisto Milttonista ja kuullut pääseväni mukaan Microsoftin 8-taloon yhdessä kolmen muun yleisöhaun perusteella valitun ja neljän bloggaajan kanssa. Hiukan jännää!
Jännäksi homma meni jo heti aamusta kun oli hilkulla, etten myöhästynyt junasta. Aamusprintin ansiosta kerkesin kuin kerkesinkin kuuden junaan ja seikkailu oli valmis alkamaan!

Edessä oli siis päivä makeassa kämpässä Helsingin Punavuoressa, mutta ennen "taloon" menoa pyörähdettiin hotellin kautta. GLO hotelli teki pienen mokan ja antoi mulle buukatun huoneen, jonka aamu-uninen asukas ei ollut tyytyväinen, että sen ovella ryskytetään kello kahdeksan jälkeen aamulla. Onni onnettomuudessa, sain hyvitykseksi deluxe-sviitin, jossa oli kuninkaallinen parisänky, tilava oleskeluhuone sekä erikseen kylppäri ja vessa. Siinä hetkessä jo melkein toivoin, että tulispa ilta nopeasti, jotta pääsisin nauttimaan ylellisistä unista!

8-talossa odotti yltäkylläisen aamiaisen lisäksi väkeä Milttonilta ja Microsoftilta, suurin osa asukkaistakin oli jo ennättänyt paikalle. Homma lähti rullaamaan varsin nopeasti, kun meille iskettiin uuden karheat laitteet käteen. Kaikki asukkaat saivat Windows-puhelimet (Nokian Lumia 920) ja tabit (Surface) - oli siinä riemua kerrakseen! Aluksi tutustuttiin laitteiden perussysteemeihin ja tietenkin mukautettiin niitä oman näköisiksi. Päivän aikana kun pöydillä pyöri kahdeksan+ samannäkäistä laitetta niin oli ihan tärkeää pistää jotain henkilökohtaista lukitusnäyttöön.

Aamupäivä tutustuttiin uuden Windows 8:n hienouksiin ja opeteltiin käyttämään järjestelmää. SkyDrivet ja OneNotet alkoivat tulemaan tutuiksi - saatiimpa joka videotervehdys Michael Monroelta, joka on uuden Officen keulakuvana. Ensimmäinen varsinainen haaste sisälsi verryttelyhousuja ja kuvitteellisia seiniä kun tutustuttiin Xboxin Nike + Kinetic Training -ohjelmaan. Liiketunnistimella toimiva treenipeli oli aivan tautisen hauska! En olis ikinä uskonut, kuinka tehokasta treeniä tollasella voi saada aikaan.

Kuva: Microsoftin blogista

Pikaisen lounaan jälkeen saatiin vieraaksi ansioitunut valokuvaaja Jere Hietala, joka tuli kertomaan meille näkemyksiään valokuvaamisesta ja erityisesti puhelimella kuvaamisesta. Tärkeintähän ei ole fancyt laitteet vaan se millaiseksi kuva tehdään muilla keinoin (valo, rajaus, värit jne). Lumia 920-puhelimassahan on aika tykki kamera ollakseen kännykkäkamera, joten sillä pääsee pitkälle arkikäytössä. Vaikka kyllä järkkärillä kuvanneena ehkä jää kaipaamaan tiettyjä asioita, mutta varsin siistiä jälkeä tuo puhelin saa aikaan. En tarkoituksella ottanut reissuun mukaan järkkäriä, vaan päätin että kuvaan kaikki puhelimella (ja toki luotin siihen, että hard core bloggaajilla suljin laulaa puolen minuutin välein...;)

 

Valokuvaushaasteeseen meidät jaettiin pareihin ja tehtäväksi annettiin kuvata "elämän pieniä iloja" -valokuva ja .gif käyttäen Elävä kuva -sovellusta. Nadjan kanssa lähdettiin ulos seikkailemaan ja löydettiin itsemme (jätskikaupan kautta) pieneen leikkipuistoon. Jäätelö ja keinu, siinäpä ne elämän pienet ilot. Meidän .gif-kuva sai erityismaininnan onnistuneesta toteutuksesta - jeij!

 

 

Valokuvaushaasteen aikana talolle oli ilmestynyt Meri-Tuuli Lindström, joka vastasi illan kokkaushaasteesta. Meri-Tuuli oli aivan mielettömän ihana tyyppi, kertakaikkisen sympaattinen! Kokkaushaaste olikin vähän mittavampi kuin kukaan osasi ajatella, tehtävänä oli loihtia kolmen ruokalajin illallinen kahdelletoista hengelle! Olin havaitsevinani muutamia epäuskoisia katseita, mutta paritiimit muodostuivat aika kätevästi sellaisiksi, että kukin pääsi tekemään juttuja oman kokkaustaitonsa mukaisesti.

 

 

Minä sain parikseni ihanaisen Majn, joka ilmoitti heti aluksi olevansa omasta mielestään niin onneton ruoanlaittaja, että vastaa mieluiten kattausesta. No mehän saatiin sopivasti vastuullemme alku- ja loppudrinkit, kauttaus ja koristelu sekä musiikki! OneNote-kauppalistojen jälkeen kullekin parille lyötiin rahat kouraan ja tilataksilla Hakaniemen halliin sekä Alkoon.

Meillä oli Majn kanssa suhteellisen lepponen työ, joten yritettiin vaan pysytellä pois tieltä keittiössä, jossa kävi aikamoinen kuhina useamman tunnin ajan! Hellan edessä seistii ainoastaan alkudrinkeiksi valittujen Bellinien vuoksi, jota varten keiteltiin omenasose. Oltiin me sitten eteviä!

 

 

Meidän soppa ei ainakaan kärsinyt useammasta kokista, vaan kahdeksan+ ihmistä sai aikaan sellaisen illallisen, etten ole aikoihin syönyt niin hyvin. Meri-Tuuli opasti ja neuvoi ihanan kärsivällisesti. Keittiö oli täynnä mitä ihmeellisempiä raaka-aineita ja ruokalaji-ideat eivät suinkaan olleet mitään tavanomaisimpia. Vai miltä kuullostaa punajuuri-mango-mansikkasalaatti homejuustolla ja saksanpähkinöillä? Erikoiselta, mutta maku oli taivaallinen! Gourmetburgereiden kanssa oli raitajuuritikkuja (kuva yllä). Juures suoraan My Little Pony -maasta! Koko 8-talon menu löytyy täältä.

 

Loppudrinkkejä varten laitettiin Majn kanssa tehosekoitin laulamaan, sillä tarjolla oli Mansikka Ivanonit. Kirpeän mansikkainen jäähiledrinkki oli sopiva lopetus hienolle illalliselle. Illan lopetus se ei kuitenkaan ollut, sillä aterioinnin jälkeen vaihdettiin mekot päälle ja lähdettiin Milttonin showroomille Heli Kajon yksityiskeikalle. Kyseinen artisti ei ole herättänyt mussa aiemmin tunteita suuntaan eikä toiseen, mutta mimmin setti vakuutti kyllä lujaa! En muista, millonka olisin viimeks liikuttunut niin paljon musiikin vuoksi - mieletön tulkitsija!

 

Lyhyen baarivisiitin jälkeen oli lähdettävä hotellille, sillä päivä alkoi painamaan jo aika tehokkaasti päälle. Kun pääsin luksuslakanoiden väliin, niin katoin kelloa ensimmäistä kertaa sitten aamun. Näytti olevan 04.00 lauantaiaamuna.

 

23 tuntia tiukkaa settiä, uutta ja jännää, mahtavia tyyppejä, hyvää ruokaa ja tietenkin siistiä teknologiaa. Täytyy sanoa, että odotin päivältä paljon, mutta sain vielä enemmän. Kaikki ihmiset olivat aivan valtavan ihania ja koko porukka tuli mainiosti toimeen keskenään. A day to remember.

 

 

Kiitos Microsoftin väelle ja Milttonille tästä hienosta mahdollisuudesta! Erityiskiitos kanssasisarille: Sanna, Mari, Karo, Maj, Laura, Alexa ja Nadja. <3

 

Lisää juttua ja kuvia löytyy Majn, Lauran ja Alexan blogeista - käykäähän kurkkaamassa.