Terapian tarpeessa

Huomasin tänään facebookista artikkelin, joka oli ajatuksia herättävä. Kyse oli siis koiraharrastuksista ja loppuunpalamisesta. Nykyisinhän ei ole ollenkaan tavatonta, että koiran kanssa harrastamiseen käytetään rutosti aikaa, vaivaa (ja rahaa). Myönnän, että olen kuullut kerran jos toisenkin läheisiltäni (lähinnä puoliso ja äiti), että käytän aika paljon aikaa ja rahaa kisa-/koulutusviikonloppuihin sekä aktiivisen harrastuskoiran eli Ipen huoltoon. Mutta haittaakse? Treenaan ja kisaan kuitenkin vain sen vuoksi, että nautin siitä, eikä se ole (lähes) koskaan tuntunut vastenmieliseltä. Toki joskus oon pysähtynyt miettimään, että vähemmälläkin varmaan pärjäis, mutta...mutta kun se on niin kivaa! En silti väitä, etteikö artikkelin sanoma olisi tärkeä ja huomaan kyllä joskus miettiväni, että milloinka ne todella paljon treenaavien koirat oikein lepää. Välillä tuntuu, että yksikin ihan oikea lepopäivä olisi kamala synti ja sitä taivastellaan (toki humoristiseen sävyyn) facebook-päivityksissä.

Meillä on aktiivisen treenamisen rytmittämä arki ollut jäissä jo viime syksystä saakka, joten olen saanut aika mukavasti etäisyyttä tavoitteelliseen harrastamiseen tässä männä kuukausina. On päiviä, kun puree hammasta ja miettii itkusilmässä, että eikö tästä enää ikinä päästä kentille. Mutta pääasiallisesti olen ollut aika lungisti koko asiasta - toki Ipen terveydentila huolettaa ja mietityttää päivittäin. Mutta se itse treenaamattomuus ei ole saanut niin stressaantuneeksi kuin olisin voinut kuvitella. Uskon, että asiat tapahtuu for a reason ja tässäkin pysäytyksessä on varmasti joku läksy takana, jonka todellinen viesti kulminoituu ehkä vasta jälkeenpäin. Tai oikeastaan se on alkanut kulminoitua jo hyvinkin näkyvästi. Unnan kuolema ja moni muu merkityksellinen asia on sattunut juuri tähän hetkeen.

Löysin sattumien summasta itseni kundaliinijoogan pariin ja paluuta ei enää ole. Viime aikojen tapahtumat yhdessä joogan kanssa on opettaneet näkemään arkisen elämän aivan uudella tavalla. Tunnen nykyään todella usein, lähes päivittäin, hölmöä onnellisuuden tunnetta. Semmonen hassu tietoisuuden tila, jossa tuntee olevansa niin läsnä, että ympärillä olevat arkiset asiat (yliopiston aula, autonoven avaaminen, Fridan huokaus, avokadon leikkaaminen...) näyttäytyy huikean ihmeellisiltä. Yksinkertaisesti tulee vaan semmonen fiilis, että wow, ompa siistiä olla elossa ja juuri tässä näin. (Ja silläkin uhalla, että lyötte hullunleiman otsaani, niin kerrottakoon, että luulen Unnalla olevan jotain tekemistä tämän tunteen kanssa.)

Kaiken edellä mainitun ansiosta ollaan huomaamattamme opittu nauttimaan mitättömän pieniltä näyttävistä asioista, jotka oikeasti ovatkin kokoaan suurempia. Meidän koirista on sukeutunut oivallisia terapiakoiria nimittäin. Jossain meidän lähellä asuu hymyileväinen leskimummo, jota ollaan nähty epäsäännöllisen säännöllisesti lähipuistossa. Se rakastui Islaan ensisilmäyksellä (ja Ipe rakastui siihen!) ja ensimmäinen kohtaaminen päättyikin siihen, että mummo itki vuolaasti onnesta, kun oli niin iloinen saadessaan rapsutella koiria. Vuosien varrella, olen oppinut tuntemaan häntä jonkin verran ja tiedän mm. hänen nuoruuden autoinnostuksestaan ja lottoamisestaan - hänen nimeään en tosin tiedä. Joka kerta hän pyytää anteeksi, kun vie muka aikaani jaarittelemalla joutavia. Maanantaiaamuna, kun oltiin taas tuttuun tapaan aamulenkillä ja näin mummon lähestyvän toisella puolen Sorsapuistoa, niin sanoin (irti olevalle) Ipelle katos kuka tuolta tulee! Ipe pälyili innokkaana jokaiseen ilmansuuntaan, kunnes huomasi puolen puiston takaa lähestyvän tutun - häntä vispaten se riensi suoraan ilosta nauravan mummon avosyliin! Siinä hetkessä oli jotain oleellista. Jos voin tehdä niin äärettömän pienellä vaivalla jonkun käytännössä vieraan ihmisen onnelliseksi, niin miksi en sitä tekisi?

Toinen terapiakohde on eräs pieni ja arka rescuekoira, jota jännittää toiset koirat aivan kamalasti. Normaalisti en lenkillä jää asioimaan vastaantulevien koirien kanssa, mutta tässä tyypissä (ja hänen sympaattisessa omistajassaan) on jotain niin liikkistä, että ollaan ihan mielellään avuksi. Frida, joka ei muuten välitä vieraista koirista, on jollain eriskummallisella charmilla saanut rescuetytön sydämen sulamaan. Ehkä Fridan mitäänsanomaton läsnäolo on se juttu? Se kun ei perusta hötkyilystä. Omistaja oli taas tänään niin kovin kiitollinen, kun sai tarjota aralle koiralleen positiivisen kohtaamisen vieraiden koirien kanssa. Jatkettiin siitä sitten lenkkiä onnellinen virnistys naamalla. Vähän se ottaa, mutta paljon se antaa.

Tiivistelmä: Joskus on ihan hyvä hidastaa.