Happimyrkytys

Tämän parempia kevättalvikelejä ei varmaan ole olemassakaan? Heti aamusta taas suksille, vaihdettiin tyyli pertsaan ja pisteltiin Ipen kanssa kuuden kilsan lenkki osin jäällä, osin metsässä. Tultiin pihaan, annettiin pertsakamat äiskälle ja vaihdettiin luistelusukset alle. Äiti (Tampereen koulujenvälisten hiihtokilpailuiden kakkonen...70-luvun alussa) nousi suksille ensimmäistä kertaa tänä talvena, joten mentiin lyhyt mutta reipas kolme kilsaa jäällä - Fannikin pääsi mukaan Ipen kaveriksi.

Urheiluaamun jälkeen saatiin ajatus syödä lounas notskilla, joten pakattiin polttopuut, makkarat, soijanakit sekä juomat mukaan ja suunnattiin läheiseen saareen kärtsäämään makkaroita. Kun moottorikelkkaan mahtuu vain kaksi ihmistä ja mukaan on lähdössä viisi + koira, niin jotakin oli keksittävä. Onni oli, ettei paikallinen moottorikelkkapoliisi sattunut kohille, sillä meijän karavaanissa olisi ehkä ollut vähän sulattelemista; kaks kelkassa, yks tavarakärryn päällä ja kaksi liinan päässä minareilla/suksilla + sivussa kiitolaukkaava koira. Mutta voi pojat, oli siistiä "vesihiihtää"! Ipe veti kieli vyön alla, mutta näytti nauttivan meiningistä, vaikka alle oli vedetty se vajaa kymppi hiihtäen.

Nuotion sytytttämisen jälkeen on tietenkin tehtävä makkaratikku - tai minun tilanteessani kyseessä oli soijanakkitikku. Ei muuta kun puutavaraa metsästä ja kirves käteen! Kirves ei ole ehkä paras mahdollinen työkalu pikkutarkkaan näpertelyyn, mutta kyllä sillä soijanakkitikun saa aikaiseksi. Ja vielä sellaisen, jolle kaikki muut makkaratikut on kateellisia!

Aamulla kympiltä pihalle ja päivällä kolmelta sisälle. Siinä oli ulkoilua jo kerrakseen. Naamanahkaa ehkä vähän kipristää ja koiratkin on aika raukeina (kyllä, myös Unna ja Frida, jotka eivät ole poistuneet pihaa kauemmas koko päivänä). Aurinko käy pian mailleen ja minä käyn virvokejuoman kanssa paljuun lillumaan illaksi. Eilen istuttiin kaks tuntia opettelemassa tähtikuvioita, tänään jatketaan opiskelua. Aaah.

Kettu kuittaa!

Anna sen paistaa!

Jeesus kärsiköön, mutta meillä on vain hyviä uutisia. Unnan verikokeet osoitti, että kaikki arvot on edelleen ihan reilassa, veren lääkepitoisuuskin viitearvoissa. Torstaina tuli itse asiassa kolme viikkoa edellisestä kohtauksesta, joten näin pitkästä kohtausvälistä ei olla saatu nauttia aikapäiviin! *koputtaa puuta*

Nyt kun parvekelämpötila alkaa lähentelemään jo hellelukemia ja räystäistä tippuu solkenaan vesi, oli korkea aika työstää päättelyä vaille valmiiksi Unnan pakkashuppu. Kääpiön oikea korva ottaa nokkiinsa kovasta kylmyydestä, joten paukkupakkasilla eskimotyyli on tarpeen. Hain 100% villalangan aikanaan Tampereelle avatusta (superherkusta) Kerä-lankakaupasta, jonka fb-sivulla sattui olemaan Kerästä päälle -kilpailu. Eskimo-Unna on saanut jo aika monta peukkua, mutta jokainen kynnelle kykenevä saa käydä klikkaamassa täällä.

Keskiviikkona saatiin todellista superherkkua, kun treenattiin valkkutreeneissä este-erottelua. Fyysisesti esteitä oli vain 12, mutta radalla oli pituutta 31 esteen verran. Kontakti-putkierottelua ja keppi-putkierottua. Ekassa setissä otettiin lyhyemmissä pätkissä ja palkkailtiin. Ipelle putket ei ole suuria houkutuksia, ennemminkin se änkeäisi kontaktille putken sijaan. Kepeille viennissä sai olla tarkka, mutta kun oma rintamasuunta oli kunnossa, niin haki hyvin kepeille. Hämykohdista selvittiin siis suhteellisen kunnialla, mutta hiottiin sitten takaakiertoja apuriman avulla. Anu ehdotti Ipelle apurimaa, joka vekkaa koiran linjan takaakierrossa paremmaksi. Ipellä on tapana ajautua hirvittävän lähelle estettä, jolloin se joutuu hyppäämään hirvittävästi sivuun (selän taakse). Apurima toimi kyllä todella hyvin ja saatiin linjat suoristettua niiden avulla. Täytyy ehkä laittaa Vapulle pieni konsultointi, että miten me voitaisiin tuota treenata...

Toinen setti jäi juuri sopivasti nollakierroksen pituiseksi. Tai niinhän sitä luulis. Jossain siellä esteen 18 kohdalla alkoi tuntua siltä, että hitto soikoon, tässähän mennään kun juna! 21. putkeen heittäessä unohtuikin rata, mutta Anu huusi suunnistusapua selän takaa. Pieni pelastusohjaus kepeille ja loppurata hirveellä tsemppitaistolla maaliin - me tehtiin NOLLA! Täysikuu, 31 estettä, nolla tippunutta rimaa ja räkäset kontaktit (mutta siitä viis). Näemmä meissä on sittenkin potentiaalia kokonaisuuden selättämiseen - hitto, että oli balsamia haavoille. Ipe, meillä on toivoa. <3

Pääsiäisloma aloitettiin taivaallisessa säässä. Kun on ennen aamukymmentä jo suksilla, niin ei voi tulla kun hyvä päivä. Ensin käytiin aamulenkki suksimassa jäällä, niin että Ipe juoksi vapaana. Rannassa otettiin sitten vetotreeniä edestakaisin. Mitä kaikkea hauskaa sitä keksitäänkään vielä pitkän viikonlopun aikana, jeij!

"You're entirely bonkers"

Mietin eilen, että onkohan Isla masentunut. On niin erikoisen hiljaista ja rauhallista. Se vain nukkuu. Jostain vaatemytyn alta pilkistää sekalainen kasa koipia ja kuuluu uneksiva hengitys... Kunnes muistin, että ainahan se on tuollainen sisällä. Täältä vaan puuttuu ne kolme pientä porsasta, jotka jaksaa meuhkata (ja jotka mahtuu meuhkaamaan!) sisälläkin.

Oikeastaan on jo vähän ikävä pieniä. Etenkin Unnan palloralli on sellainen viihdyke, joka jaksaa ilahduttaa päivästä toiseen. Muutenkin sen päätön touhuilu ja sympaattinen sähläys kuuluu niin olennaisesti meidän arkeen, että ilman sitä on jotenkin tyhjää. Pienillä on kuulemma ollut mukavaa maalla. Skypetettiin eilen Unnan ja Fannin kanssa, vaan eihän siitä mitään tullut kun Fanni luuli äänen kuuluvan pihalta ja halusi portaille tähystämään tiluksia ja Unnan ilmeestä päätellen sen tyytyväinen ajatus oli, että "wow, i hear voices..."

Tosin kyllä Ipeltäkin tuntuu pähkinät läikkyvän kupista, kun se juoksee edelleen kauheeta kyytiä joka ikinen kerta kun tullaan pihalta tarkistamaa, että eihän sen sonninsuteihin ole koskettu. Vasta sen jälkeen se tulee itsehyväisenä myhäillen takaisin eteiseen antamaan valjaita pois päältään. Valjaat, jotka sillä on ollut koko viikon vain nimellisesti niskassa. Yhden (ajatuksella kulkevan) koiran kanssa tuo lenkkeily hoituu aika pitkälti ilman remmejä, vaikka asutaankin suhteellisen lähellä keskustaa. Iltapissalle en ole vaivautunut ottamaan niitä edes mukaan.

Itseasiassa tänään sillä ei ollut hiihtoreissullakaan valjaita päällä kun mentiin Näsijärven jäälle ja noustiin suksille. En viitsinyt valjastaa Ipeä vetojuhdaksi, jottei se ole ihan jumissa sunnuntain kisoissa. Ei tullut sitten ajateltua omaa tukkoisuutta kun vetäsin vajaan kympin lenkin... Ihastelin vielä mennessä omaa timanttista kuntoa, kunnes käänsin sukset takaisin autolle päin ja totesin, että sitä tuli purjehdittua varsin suotuisassa myötätuulessa koko tulomatka. Paluumatkan kilometrit tuntui äkkiä paljon pisemmiltä ja saatto sinne maitohapon poikanen iskea jalkoihin jossain vaiheessa aika huolella.
Vaan on tuo keväthangilla hiihtäminen paikoittain aika hienoa! (Paikoin, jossa kantohanki loppuu kuin seinään ja suksi haukkaa lumen alle sillä seurauksella, että mennään roimasti kumoon, ei-niin-hienoa.) Aurinko ei vain valaise, vaan myös lämmittää jo mukavasti poskia. Koira painaa onnesta mykkyrällä pitkin jäätä ja ketään ei näy missään. Hetkiä, jollon ei käy yhtään kateeksi Barcelonassa olevaa puolisoa tai Uudessa-Seelannissa olevaa pikkusiskoa.

Havuja, perkele!

Eilen kaivettiin sukset varastosta. Suunnittelin, että tänä talvena kasvatetaan Ipen vetomotivaatiota tunnollisesti. Viime talvena kun lähdettiin suksimaan koiraladulle, niin veto oli ihan jees, mutta turhan paljon katseli taakseen ja kummasteli epätasapainoista hiihtäjää. Mietin, että mikä olisi kyllin vetovoimainen veturi Ripeliukselle ja tulin siihen masentavaan päätökseen, että se olen minä itse. Käytännössä meidän hiihtotreeni oli ja tulee olemaan siis seuraavanlainen: minä hiihdän lähes aikkumaiseen tyyliin edellä, Ipe huhkii perässä ja Henkka tulee siivellä viimeisenä. Tässä kuviossa on siis yksi vapaamatkustaja, mutta mitäpä sitä ei tekisi koiransa eteen. Ehkä jonain päivänä pääsen nauttimaan raskaan työni hedelmistä ja saan liidellä vetopaimenen perässä hohtavan valkoisten hankien halki.

Kolmen viikon agilitytauko päättyi tänään, kun päästiin joulun ja sopivasti myös juoksun jäljiltä valmennusryhmän treeneihin. Outi koutsasi tekniikkaa - kevyttä 29 esteen rataa, joka ei suinkaan ollut niin pala kakkua kuin miltä se vaikutti. Hirrrveellä tsempillä lähettiin radalle ja pian totesin siellä olevan liukas saippua ja laiska ohjaaja. Vähän puolitiehen jäi meikäläisen työ, joka kostaantui intopiukan paimenen armottomalla sinkoilulla. Kun päästiin hinkkaamaan pieniä pätkiä, niin tehtiin ihan hyviäkin settejä, mutta paljon myös sähellystä ja epätarkkuutta. Kellotettiin muutamia eri ohjauksia. Kaiken kaikkiaan meno tuntui hyvältä, epätoivon sävelet ovat vaientuneet ainakin toistaiseksi. Tuntuu, että agilityn osalta ollaan jossain harmaalla alueella, jossa tehdään ihan jees -pätkiä, muttei kuitenkaan sitä flow-fiilistä saada aikaiseksi. Ei oikein hyvä, muttei huonokaan. Me todennäköisesti tarvittaisiin jostain nyt niitä havuja (perkele!), että saatais kina pois suksien pohjista ja kunnon luisto.