Usko koetuksella

Edellinen posti oli kovin iloinen. Haluan uskoa, ettei onnellisuudesta rankaista, mutta tuntuu kyllä vahvasti siltä, että ollaan saatu karmalta oikein mennen tullen bitch slappia. Viime perjantaiksi sain Ipelle äkkilähtöajan Piiralle. Meidän ja Piiran edellisestä tapaamisesta on vierähtänyt tovi, joten oli mukava käydä kuulemassa hänen ajatuksiaan pitkästä aikaa. Pääsin täystenttaukseen marraskuisesta loukkaantumisesta ja sen jälkeisestä kuntoutuksesta. Turns out, tuo kaveri ei olekaan niin hyvässä jamassa kun olen luullut toivonut. Ei kykene seisomaan staattisesti oikeassa asennossa pitkään, kääntyy banaanille, vasemman puolen selkälihakset joutuneet hurjasti kompensoimaan oikean puolen vammaa, oikea pieniolkalihas surkastunut tiehensä...ihan vain muutamia asioita mainitakseni. Tuli aikalailla lunta tupaan - Ipen tiipii vuotaa.

Ultimaattisin ongelma lienee se, että oikea etunen on ehkä pahin mahdollinen vamman paikka Ipelle. Sen vuoksi, että sen ikuisuusongelma on heikko vasen takanen. Nämä kun yrittävät siellä kompensoida toinen toistensa epätäydellisyyksiä, syntyy yhä suurempi ongelmavyyhti, joka enemmin tai myöhemmin räjähtää käsiin. Vaikka kysehän ei missään nimessä ole siitä, etteikö vammaa olisi yritetty hoitaa tässä neljän kuukauden aikana. Onhan sitä syynätty ja huollettu, ihan röntgenpöytää myöten. Nyt ollaan vaan (taas vaihteeksi) sellaisessa tilanteesta, että pitää mennä ns. back to basics ja rakentaa sille uudestaan oikeanlainen tapa käyttää kroppaa. Suunnitelma on selvä. Agility jäihin, laserilla kireys/kipu pois ja sen jälkeen vesikävelyyn kasvattamaan sitä olkalihasta. Hyvä siitä vielä tullee. En tosin tiiä tuleeko agilitykoiraa, mutta hyvä kuitenkin.

Sitten yks toinen pieni muhkura tässä elämän soljuvassa virrassa. Se Fannin kyljestä poistettu nimittäin. Maanantaina tuli soitto eläinlääkäriltä, patologin terveiset ei olleet ihan sitä mitä lähdettiin havittelemaan: pahanlaatuinen kasvain. Onneksi kuulemma sieltä hyvälaatuisimmasta päästä eli solukoltaan tasalaatuista ja kiinteää. Ongelma on se, että tämän tyyppisen kasvaimen poistossa tervettä kudosta pitäisi poistaa 20mm marginaalilla, mutta koska se oli Fannin kyljessä niin kudosta saatiin vain 5-1mm marginaalilla poistettua. Se kaks senttiä kun olis ollut jo sydämessä saakka. Seurataan tilannetta, uusiutuvat kasvaimet poistetaan heti niiden ilmestyttyä.

Mitäpä tähän nyt muuta sanoisi kuin keep calm and carry on. Ei auta itkupotkuraivarit, ei auta stressi ja loputon huoli, ei kaiken kieltäminen, ei synkistely. Sen vuoksi olen päättänyt lähestyä asioita samalla zen-mielentilalla kuin Fanni yllä olevassa kuvassa. Nautitaan siitä mitä meillä on, ei murehdita siitä mitä meillä ei ole. Elämä on nyt, ei huomenna.

Hyvä kiertoon

Tänään on kulunut tasan kuukausi Unnan poismenosta. Ritakin on ollut poissa jo vuoden. Toisaalta aika tuntuu ikuisuudelta, toisaalta se menetyksen riipimä rinta on ihan vereslihalla vielä. Koska Unna oli suurin pieni optimisti mitä kuvitella saattaa, päätin laittaa hyvän kiertämään. Rahat, jotka säästyy vakuutusmaksuista ja eläinlääkärilaskuissa ei totisesti tule tekemään mua rikkaaksi, vaikka kyseessä onkin aika pitkä penni. Sen vuoksi laitan sen näennäisesti säästyvän rahan kiertoon: liityin WWF:n kummiksi. Valitsin kummikohteeksi Himalajan elinympäristön, jossa tehdään erityisesti töitä uhanalaisten lumileopardien ja tiikereiden hyväksi.

copyright

Joulun aikaan tuli huikea BBC:n dokkarisarja, jossa tutkijaryhmä kuvasi ensimmäistä kertaa ikinä tiikerin yli 4000 m korkeudessa Himalajanvuoristossa. Ympäristössä, jossa ei uskottu tiikerien elävän. Ilmastonmuutos, avohakkuut, eroosio mitä noita nyt on. Asioita, joihin jokainen meistä epäsuorasti tai suorasti osallistuu omilla kulutusvalinoilla ja -tottumuksilla. Uhkia, jotka ajavat uhanalaisetkin eläimet tiukille. Sitten on toki se uhka, joka salametsästää kissapedon taljan tai torahampaan toivossa. Ikävä kyllä.

UFFIt ilman U:ta

Edellinen banneri alkoi olla jo turhan syksyinen. Onhan jo tammikuun puoliväli. En voisi olla iloisempi lumesta, sen tuomasta valoisuudesta ja poskia purevasta pakkasesta! Tänään jopa paistoi ihan oikeasti aurinko - kerrassaan fantastista. Ihan vähän oli pakko ottaa muutama kuva koirista vaikka piti olla jo menossa yliopistolle. Fridalla on juoksu, joten sitä ei valokuvaukset kiinnostanu. Tai ei sitä kyllä kiinnostais vaikka ei olisikaan juoksuja. 

Viime yönä pidin Unnaa sylissä. Itse tapahtumat unessa oli jokseenkin alakuloiset, mutta se tunne kun nostin Unnan syliin! <3 Heräsin semmonen typerän onnellinen hymy naamalla. Unien kautta pääsen lähimmäksi sitä ajatusta, että Unna on olemassa jossakin. Lauantaina luuttusin lattioita ja itkin; viimeisetkin pienen pienet tassunjäljet katoaa täältä kotoa. Vaikka päivä päivältä olen jotenkin levollisempi ja vakuuttuneempi siitä, että näin oli oikein. Vasta nyt oon nähnyt ikään kuin ulkopuolisena Unnan arkielämän ja joutunut toteamaan, ettei se ollut terveen koiran elämää. Tai se kontrasti on jotenkin valtava. Huoli, stressi, pelko ja epätietoisuus - ne oli pysyvästi meidän arkea Unnan kanssa. Nyt kun jäljelle on jäänyt vain sanaton suru ja välillä niin musertava kaipaus, niin huomaan että se huolettomuus on kuitenkin tasapainoittanut arkea ihan valtavasti.

When you try your best, but you don't succeed 

When you get what you want, but not what you need

When you feel so tired, but you can't sleep

Stuck in reverse

And the tears come streaming down your face

When you lose something you can't replace

When you love someone, but it goes to waste

Could it be worse? 

Lights will guide you home 

And ignite your bones

I will try to fix you 

High up above or down below

When you're too in love to let it go

But if you never try you'll never know 

Just what you're worth 

Lights will guide you home 

And ignite your bones

I will try to fix you 

Tears stream down your face

When you lose something you cannot replace

Tears stream down your face and I

Tears stream down your face

I promise you I will learn from my mistakes

Tears stream down your face and I 

Lights will guide you home

And ignite your bones

And I will try to fix you

Pieni ikuisuus

Tänään on kulunut tasan viikko Unnan poismenosta. Viikko!? Tuntuu, että siitä on pieni ikuisuus kun Unna oli täällä. Kulunut aika tuntuu matelevan ohi ihan hiljaa ja viivytellen. Jotenkin ymmärryksen ja järjen tavoittamattomissa on se ajatus, että Unna on ihan oikeasti poissa - kuollut. Yritän pitää kynsin hampain kiinni pienimmistäkin viitteistä, jotka on yhdistettävissä Unnaan. En halua vielä pestä paitaa, joka oli yllä kun pidin Unnaa viimeistä kertaa sylissä. Lakanat pitäisi jo vaihtaa, mutta niissä on Unnan karvoja. Ruokakuppi on ollut viikon keittiönpöydällä, ikään kuin se odottaisi vielä käyttäjäänsä. Ihan kuin nämä asiat olis niitä, jotka pitää sen vielä kiinni meissä.

Kotona on ihan hiljaista. Nyt vasta tajuan, kuinka paljon elämää Unna toi arkeen. Se oli se meidän utelias yrjö, joka hiippaili perässä tutkiskelemaan, että millaisia seikkailuja olisi tarjolla. Toiveikkaana nakotti keittiössä, vaikkei siellä muita ollutkaan. Tai leikki pallolla itsekseen keskellä olohuonetta. Vaan nyt ei kukaan kipitä kylppäriin kynsienleikkausta valvomaan tai odotan suihkun ajan oven takana ja vaadi päästä syliin nuolemaan märkää leukaa. Kello 18 kukaan ei ala kilistelemään kuppiaan iltaruoan toivossa. Aamuruokaa jakaessa puuttuu se nilkan nuolija, joka lipaisi jalkaa jokaisesta kuppiin kilahtaneesta ruoasta - aivan kuin kiitokseksi.

Fanniin Unnan poissaolo on vaikuttanut surullisen paljon. Frida ja Ipe ovat ihan niinkuin ennenkin, mutta Fanni on nukkunut paljon enemmän ja ollut haluttomampi. Jos en itke Unnaa, niin saatan purskahtaa itkuun kun katson Fannia makaamassa ja tuijottamassa tyhjyyteen. Olivathan ne kaksi kuin majakka ja perävaunua, paita ja perse - ananas ja kookos. Fanni otti Unnan pennusta saakka voimakkaasti omakseen (katso video) ja oli vanhemmiten kovin suojelevainen sitä kohtaan. En tiedä, osaako koirat surra sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta kyllä ylimmän ystävän poismeno jollain tavalla vaikuttaa. Fanni on ollut haluton lähtemään pihalle, vaikka normaalisti on innokas ulkoilija. Nukkuisi aamulla vaikka iltapäivään saakka ja ruokahalu on tippunut ahmatista kohtuulliseksi.

Olen pyrkinyt jatkamaan arkea ihan siinä missä ennenkin, jotta koirilla (etenkin Fannilla) olisi muutakin touhua kuin ihmetellä kodin hiljaisuutta. Ollaan lenkkeilty paljon. Matkallisesti päästään melken tuplasti kilometrejä samaan aikaan kuin ennen. Unnan kanssa lenkkeily oli melko verkkaista, etten sanoisi. Siinä ehti kävyn jos toisen tarkistaa ja ihastella perusteellisesti maisemia. Fridastakin tulee kunnon fitness-bitch kun se pääsee (frida: joutuu) hikilenkeille mukaan. Ennen sen rooli oli jäädä Unnan kaveriksi kotiin kun me mentiin sporttilikkojen kanssa vähän rivakampi lenkki. Remmikäyttäytymisessä on tapahtunut selkeä muutos. Luulen, että Unnan toistaitoisuus oli eräänlainen "riski" laumaturvallisuudelle (vrt. haavakko laumassa), jonka vuoksi sen seurassa Fannikin oli epävarma ja lipsahti herkästi remmiräyhän puolelle. Kolmistaan ovat huomattavasti rennompia ja itsevarmempia kohdatessaan vastaantulevia koiria. Nämä jutut on varmaan niitä kultareunuksia siinä sadepilvessä...

Kuva: Pinja Kumento

Ensimmäinen kuva on viimeinen Unnasta otettu kuva. Vasta jälkeenpäin näen tuosta katseesta, että se oli kipeä. Silloin halusin vielä uskoa ja toivoa parasta. Ylläpidin sitä toivoa, joka syttyi kuusi ja puoli vuotta sitten kun katselin ensimmäisiä kuvia raidallisesta pennusta. Hain eilen pienen uurnan kotiin. Haudataan Unna ja Rita vieretysten ensi kesänä. Nyt ei ole enää kuin toivoa siitä, että vielä vuosien päästä voin tuntea sen lämpimänä läikehtivän tunteen, kun näen, kuulen, haistan tai maistan jotain mikä tuo mieleen Unnan. Tällä hetkellä en voisi olla onnellisempi tästä Tjäreborgin mainoksesta, jossa sukeltava pappa on kuin ilmetty Kuukkura. Nauraa tirskun kyyneleet silmissä joka kerta kun näen sen televisiosta. Unna pieni - (hyväntahtoinen) opportunisti.

Nyt on aika.

Unna (Quimihin Miss Marple) 4.8.2007 - 2.1.2014

Oon kirjoittanut tätä postia mielessäni jo lukuisia kertoja. Ensimmäisen kerran jo yli neljä vuotta sitten, matkan varrellakin muutamaan ootteeseen. Nyt kun sen todellinen aika on, en tiedä mitä pitäisi sanoa. Muuta kuin olen niin pahoillani, Unna. Ja KIITOS.

En ole koskaan kokenut näin lamaannuttavaa surua. Yritän järkeillä tätä tilannetta, koota ajatuksista kokonaisuuden, pistää muistoja järjestykseen. Mutta aina kun saan kiinni pienimmästäkin loogisuuden tuomasta turvasta, se muuttuu aivan valtavan painavaksi kivuksi ja sumentaa mielen. Heräsin viime yönä muutaman tunnin välein hukkumisen tunteeseen. Ihan kuin mieli olisi halunnut pois unen turvasta ja muistuttaa todellisuudesta; kyllä, Unna on edelleen kuollut.

Luulin, että tämä olisi helpompaa, olihan luopumistyötä tehty muutama vuosi. Henkisesti varautuminen menetykseen ei ilmeisesti tee yhtään valmiimmaksi kestää surua. Yritin jo eilen aloittaa tätä kirjoitusta, mutta tunsin fyysisesti oksentavani jokaisen uuden ajatuksen alla. Ajatus luopumisen lopullisuudesta tuntuu kestämättömältä, vaikka yritän löytää lohtua niistä vuosista joita meillä oli. Jostain kumpusi vieras pelko siitä, että Unna unohtuu. Se häviää - lakkaa vain olemasta.

Itkin eilen koko matkan Karstulasta Tampereelle. Unnan vointi oli joulusta saakka ollut kyseenalainen, nyt se oli taas selvästi kipeä. Koko talvi on käytännössä ollut isoa ylä- ja alamäkeä. Jossei se ollut huonovointinen, niin se oli ylipirteä ja vilkas. Superpallona joka paikassa kyttäämässä ruokaa tai syömässä nurkista tai pihalta kaiken suuhunsa - pikkukivistä lähtien. Tilanne tuntui kestämättömältä ja ymmärsin, että näin se ei voi jatkua. Puhuttiin jo epilepsialääkkeen lopettamisesta, mutta toisaalta sekään ei olisi ollut kuin hetkellinen helpotus - jos sitäkään. Viimeisimmästä leikkauksesta selvittyä iloitsin taas kertaalleen voitetusta läheltä piti -tilanteesta, mutta samalla jonkinlainen ahdistus jäi takaraivoon. Sitä ei tapa kyllä mikään oli ajatuksena ensin voimaannuttava, mutta vähitellen ymmärsin, että nii'in, sitä ei todellakaan tapa mikään. Vuosien varrella sitä tottuu, että on lääkkeitä ja huonoja päiviä ja huolta ja murhetta - siihen ikään kuin turtuu. Ja samalla menettää sen puolueettoman arviointikyvyn: onko tämä elämisen arvoista elämää Unnalle?

Ajoin suoraan Karstulasta Hakametsään ja toivoin, että voisin keskustella Unnaa jo vuosia hoitaneen eläinlääkärin kanssa. Luopumisesta oli keskusteltu jo joskus aiemmin ja jäin käsitykseen, ettei se lääkärin mielestä olisi huono vaihtoehto. Ikävä kyllä, lääkäri tulisi töihin vasta loppiaisen jälkeen. Soitin muutaman puhelun, keskusteltiin Henkan kanssa. Puhuin sellaisten läheisten kanssa, jotka ovat tunteneet Unnan pennusta saakka ja kysyin:  jos nyt luovutan, niin luovutanko liian aikaisin? Se oli ja on edelleen mun pahin pelko. Paikalla ollut hoitohenkilökunta oli yksimielisesti sitä mieltä, että luopumispäätös olisi Unnan historian huomioonottaen järkevä ja oikea. Kun olin saanut tarpeeksi vahvistusta sille ajatukselle, joka alitajunnassa oli kummitellut jonkin aikaa, havahduin huomaamaan kuinka oikeassa olin. Päätöksen tekeminen ei ollut enää vaikeaa, rinnassa tuntunut puristus hävisi heti kun päätös oli tehty. Jäljelle jäi vain massiivinen suru ja huoli siitä, että mitä Unna mahtoi ajatella.

1,5-kiloiseksi kuihtunut Kuukkura rauhoitettiin mun syliin, jossa se vielä tyytyväisenä kuorsasi unillaan. Kerrottiin sille kuinka paljon sitä rakastetaan ja kiitin jokaisesta päivästä. Kiitin siitä, että se jaksoi kaikesta huolimatta olla niin iloinen. Ilon kautta tai ei ollenkaan. Pyysin anteeksi, etten ollut tehnyt päätöstä aiemmin jos niin olisi pitänyt tai jos luovutinkin liian aikaisin. Käskin viemään Ritalle terveisiä. Villapeittoon käärittynä sen sydän pysähtyi, ihan hiljaa ja rauhallisesti. Ajettiin Unna itse Vernaan tuhkattavaksi, haettiin matkalla kotoa sen lempipallo kyytiin. Fanni oli tyynen rauhallinen. Aiemmin se on aina kitissyt huolissaan kun Unna on tuotu puolihorkassa kotiin lääkäristä. Nyt se haistoi pitkään ja rauhallisesti Unnaa, kävi sen viereen makaamaan ja nuoli koko matkan mun kättä.

Kotona odotti pitelemätön hiljaisuus. Oli lähdettävä Kauppiin lenkille. Kello oli vasta neljä, joten lenkkipolut oli pimeän hiljaisia. Tuon tuosta kuulin takaa lähestyvää ääntä, mutta koskaan siellä ei ollut ketään. Haluaisin ihan hirveästi uskoa siihen, että kuoleman jälkeen henki ei katoa mihinkään. Tai Unnan kohdalla ainakin sielujen kertakäyttöisyys olisi todellinen menetys, tuon sisukkaampaa, positiivisempaa ja kaikki tai ei mitään -asenteella elävää otusta saa hakea. Meillä on eilen hoitaneen eläinlääkärin kanssa yhteisiä ystäviä ja hän sanoikin, että on puheista ymmärtänyt, että Unnaa taitaa jäädä moni chihupiireissä kaipaamaan.

Yhdestä asiasta olen ihan loputtoman kiitollinen. Siitä, että Unna tuli meille. Sehän ei ollut mikään suunniteltu hankinta, yllätys itse kullekin. Kiitän Pinjaa ja Tuomoa sydämeni pohjasta, että uskoitti kitukasvuisen taistelijan Fannin ja Fridan kaveriksi. Nämä kuusi ja puoli vuotta ei oo ollu pelkkää iloa, mutta ne on opettanu arvokkaan läksyn elämästä. Suorastaan hämmentävää, kuinka suuri vaikutus niin pienellä koiralla voi olla!

Täytyyhän koiran aika ainutlaatuinen olla, jossei se opi kuudessa vuodessa kuin yhden sanallisen "tempun": ympäri. Ei istu, ei maahan, ei paikka, ei ei. Aika paljon olen kuitenkin koirien kanssa tehnyt ja touhunnut, mutta Unnan kanssa ei työkalut riittäny. Siihen ei päteny mitkään koiramaailman lait. Unnahan oli mielestään oman elämänsä toimintasankari. Ne bengalintiikerit jäi kyllä pelastamatta, mutta se sai aika monta hienoa juttua ruksittaa bucket listiltään:

En tiedä, kuinka Unnan kokoinen aukko paikataan. Toivon ainakin, että se ajan kuluessa täyttyisi parhailla muistoilla. Nyt se tuntuu vielä kolkon tyhjältä. Meillä tulee laumadynamiikki varmasti muuttumaan, jännittävää sinälläänkin olla uuden ajan kynnyksellä. Pakko uskoa parempaan huomiseen, nautti niistä hetkistä kun välähdyksen omaisesti näkee unnamaisen jutun. Aika parantanee haavat. Yritin jo viime viikolla kirjoittaa uudelle vuodelle tavoitteita ja toiveita. Kuristi kurkkua miettiä niitä, ehkä tiesin jo silloin mitä tuleman pitää. Mulla on tasan kaksi toivetta: Mitään muuta en toivo niin kovaa, kuin sitä että sinulla olisi kaikki hyvin siellä jossain. Ja se toinen toive. Tulisitpa usein käymään unissani.

Kyllä se nyt koettelee!

Joulu tuli ja meni. Syötiin ihan hitosti, nukuttiin päikkäreitä ja katottiin leffoja toisensa perään. Iltaisin pelattiin korttia ja saunottiin. Ulkoiltiin minimaalisen mukavuudenhaluisesti, koska tiet on peilijäässä ja jäällä on senttitolkulla vettä.

Rauhallisen joutilas tunnelma sopi Unnankin agendaan, sillä minitiikeri kehitti itsellensä kunnon vatsapöpön. Maha alkoi reistailemaan jo viime viikolla kun ruoka vaihtui Spesificin munariisiin ja samaan aikaan ab-kuuri loppui. Eli vaikea sanoa, oliko jommalla kummalla tai molemmilla yhdessä vaikutusta mahakatastrofiin. Ripuli vaikutti ensin ohimenevältä, enkä ollut asiasta erityisen huolissani, kunnes joulupyhien aikaan homma levis ikään kuin reisille ja juostiin pihalla muutaman tunnin välein veriripuloivan koiran kanssa. Riisivelliä, attapektiä ja nutriplussaa onkin kulunut mukavasti. Tänään soitto Hakametsään, josta soittivat puhelinreseptin jollekin suolistoantibiootille, jota saa vain yliopiston apteekeista. Meillähän se lähin on 100 km päässä. Nice. Pieni järjestelysäätö Jyväskylän päähän ja huomenna saadaan linja-autokyydillä lääkkeet Karstulaan.
Oi ja voi. Mitähän pahaa tuo Kuukkurainen on entisessä elämässään tehnyt?

Toinen harmaa hius on ollut tuo Ipen lihasvamma, joka vaivaa jonkin verran edelleen. Huomaan, että ei kaikissa käänteissään varaa samalla tavalla oikealle etuselle. Puujalkaisuus ilmenee erityisesti levon jälkeen. Vauhtiin päästessään on mukavan elastinen ja ei tunnu kamalasti varovan touhujaan, joten lelujen heittelyä jne. on rajoitettu. Ulkoilun jälkeen saa aina botin niskaan vähintään muutamaksi tunniksi. Ihanan mukavasti tuo pörrö on on kestänyt tämän pysähtyneisyyden. En tiedä miksi, mutta agility tuntuu hirveen kaukaiselta ajatukselta juuri nyt. 

Vuodella kolmetoista on vielä neljä päivää aikaa näyttää todellinen luonteensa. Jos niikseen on, niin näyttäköön nyt sitten niin paljon persettä kun lystää, jos vaan uusi vuosi toisi tullessa vähän onnekkaampia käänteitä. Parempia aikoja odotellessa. 

Paljonko on liikaa?

Unna lopetti syömisen lauantain jälkeen. Oksenteli ensin öisin, maanantaina jo päivälläkin. Isoa valtavaa oksennusrefleksiä, mutta mitään ei tullut ulos. Maanantaiaamuna soitin eläinlääkäriin ja sain ajan täksi aamuksi Unnan omalle lääkärille.

Mulla oli kaksi arvausta; suolitukos tai maksan heikkeneminen. Maksa-arvot katsottiin viimeksi elokuussa ja niiden kanssa on aina pelko takaraivossa - millonka se sanoo itsensä irti. Maksa-arvot oli onnekkaasti normaalit. Tulehdusarvot sen sijaan koholla. Vatsa kipuilee tunnusteltaessa ja suolistossa outoa kovettumaa. Tuo pöhköhän nuolee kaikkea ja koko ajan. Voisko sinne olla kerääntynyt kissamaiseen tapaan karvapallo?
Röngteniin. Mahalaukun seinämä epätavallisen paksu. Varjoainetta ruutalla suuhun. Seuraavat kuvat puolen tunnin päästä klo 11. Sitten klo 11.30. Puoli kahdelta kolmas. Puoli viidelta neljäs. Ja puoli seitsemältä viimeinen. Varjoaine eteni, joten selvää tukosta ei ole. Mutta. Varjoainetta on ja pysyy mahalaukussa ja lisäksi suoliston seinämät näyttää huonoilta.

Kaks vaihtoehtoa. (1) Mahassa toden totta on jotain ylimääräistä tai sitten (2) koko suolistosysteemi on vaan aivan lopussa lääkityksen vuoksi. Aamulla ennen yhdeksää mennään vielä kerran kuvaan. Jos varjoaine on edelleen näkyvissä, niin leikataan ja selvitetään kumpi vaihtoehdoista on kyseessä.

Unnan kanssa on viimeiset neljä vuotta menty päivä kerrallaan. Jonkinlaista luopumistyötäkin on tehty kaiken aikaa. Mutta silti kun se viikatemies taas tuijottaa terävänä niskaan, niin huomaan etten ookkaan vielä valmis. Ei kai sitä voi koskaan olla valmis, vaikka niin itselleen uskottelisikin? Unna on niin monta ja aivan epäreilun isoa taistelua käynyt läpi varsin lyhyen elämänsä aikana, että jos vaihtoehto kaksi osuu meidän lottokuponkiin, niin tämä jäänee viimeiseksi. Jos kyse on lopun viivyttelystä, niin enää ei viivytellä.

Karmalla olisi siis ensi yö aika vaihtaa kurssia ja antaa meille joku muu kuin vaihtoehto kaksi.

Reality check

Kiitos kaikille ihanille, jotka osallistuitte meidän AVAriemuun jättämällä kommentin edelliseen postiin, ne lämmitti mieltä jokainen. Varsinainen valiohuuma päättyi vähän ennen aikojaan, kun maanantaina palattiin arkeen tiukasti kiinni ja kohtasimme odottamattoman vastoinkäymisen.

 

Satakunnassa oli hommia. Rutiinietsinnän jälkeen (#25), mentiin 9 vrk vanhalle jäljelle (etsintä #26), josta ei meinannut tulla mitään. Ipe ilmaisi jo heti lähdössä ja eteni todella nihkeästi. Liinanmitta ja palkkapyyntö, liinanmitta ja palkkapyyntö. Jouduin koko ajan rohkaisemaan sitä eteenpäin, joten jossain vaiheessa otin liinan pois ja katsoin mitä se tekee vapaana. Jatkoi hommia, mutta levottomasti touhotti kaikkea muutakin. Olin ihan ymmälläni, että mitä ihmettä tässä jutussa nyt on. Arvelin, että ehkä jälki on niin pitkä, ettei vaan lähde hommiin sen vuoksi. Ajokoira kerkeää 9 päivässä vaikka kuinka kauaksi.

 

Autolle palatessa päätettiin vielä käydä tsekkaamassa tutkapannasta saatu viimeisin lokaatio ihan nollapisteenä. Alkuperäisessä lähdössä oltiin noin 150 metrin päässä, mutta ajattelin että kyllä se jäljen nostaa metsästä jos niikseen on. Nollapistettä kohden Ipe eteni varsin reippaasti ja gps:n osoittaman pisteen läheisyydessä Ipe ilmaisikin taas, nyt päinvastaiseen suuntaan kun aiemmin. Mitä ihmettä? Päästin koiran vapaaksi ja oltiin palaamassa autolle, kun Ipe jähmettyi kuin seinään ja haisteli vimmatusti kaula pitkällä. Kamalan kiinnostuneena, muttei kuitenkaan halunnut edetä nenän suuntaan, vaikka pyysin. Niimpä minä menin edeltä katsomaan mistä oli kysymys... (Kuvavaroitus!)

 

En ole niin naiivi, ettenkö kuvitellut koskaan joutuvani tällaiseen tilanteeseen tässä hommassa, mutta pakko myöntää että järkytys oli suurempi kuin olin kuvitellut. Ehkä tilanteen kamaluutta korosti etsittävän koiran kohtalo ja se näky, joka metsässä odotti. Jälkeenpäin ymmärsin Ipen oudon käytöksen ja sen, että se ilmaisi joka kerta selkä maaliin päin. Ilmeisesti se oli rauhoittava ele vaikeassa tilanteessa.

 

Kenties ajan kanssa osaan olla onnellinen siitä kiitollisuudesta, jonka koiran perhe koki meidän työstä. Näissä tilanteissa se surullisinkin vastaus on yleensä toivotumpi kuin loputon epätietoisuus. Ipen herkkyys on ollut aina hyvin tietoinen asia, mutta tällaisena hetkenä se näkyi liikuttavan kouriintuntuvasti: Normaalisti se ei ole kiinnostunut etsinnöissä mukana olevista vieraista ihmisistä, käy ne aluksi haistamassa ja on sen jälkeen aika välinpitämätön niitä kohtaan. Tällä kertaa etsinnän päätyttyä hyvin poikkeukselliseen tunnelmaa, se hakeutui vuoroin jokaisen luo oikein kainaloimaan ja painoi itseään syleilyyn - ikään kuin se oikeasti tiesi, miten surevia lohdutetaan. On se vaan aika ainutlaatuinen koira. <3 



Moody Blues

Loppuviikosta kantautui ikäviä uutisia Oulunsalosta, jossa Fannin ja Unnan kasvattajan luona asuva, Fannin Nero-isä oli huonossa kunnossa. Tila heikkeni äkillisesti ja syyksi arveltiin munuaisia. Kuten munuaisten kanssa usein on, suurin osa tuhosta on tapahtunut jo ennen ensimmäisiäkään oireita. Niin oli Neronkin tapauksessa, sillä tänään Nero päästettiin ikiuneen.

Misty Meadow's Moody Blues 22.12.2004 - 13.5.2013

Viime vuosina on moni hieno koira koira lähtenyt ajasta ikuisuuteen, mutta Neron poismeno koskettaa erityisen paljon. Tämä komea runosielu nimittäin asusteli meillä hetken aikaa viitisen vuotta sitten. Mulla on tunnetusti kompleksinen suhde uroskoiriin, mutta tämä herra sulatti aikanaan mun sydämen niin totaalisesti, että sattumien summasta se löysi tiensä Tampereelle eräänä talvena.

Nerossa oli jotain sellaista tyyneyttä ja rauhaa, jota harvassa chihuahuassa enää tänä päivänä näkee. Lungi kaveri, joka ei stressannut pienistä - sopeutuvainen sopuli. Karstulassakin mies oli kuin omassa kotonaan, tyynen rauhallinen, hra Ystävällisyys. Vaikka ulkonäöllisesti Fanni ja Nero olivat selvästi samasta puusta veistetty, niin Neron omintakainen tyyli pitää korvia pään jatkeena oli äärettömän sympaattista. Pieni norppa. Isänsä kaihomielisen katseen näen joskus Fannissakin kun nti Tulitappura on oikein väsynyt tai onnellisen raukea.

Vaikka viime tapaamisestamme on vierähtänyt jo vuosia, niin muistan edelleen miltä Nero tuoksui - miehekkäältä Fannilta. Sen turkkikin oli jämäkämpi - samettisen sininen. Salaa joskus haaveilin, että sitten kun muutamme isompiin tiloihin, niin anelisin Neroa taas kyläilemään tyttöjen luo. Sydämeen jäi pieni ja sininen aukko.

Kun omena ei kaus puusta putoa. Rakastan alla olevaa kuvaa aivan älyttömästi. Tiedättehän sellaiset kuvat, jotka teknisesti eivät ole moitteettomia, mutta sisällöltään jotain henkilökohtaisesti tärkeää ja kaunista? Siinä ne päivystivät molemmat vieretysten, Nerollakin korvat pystyssä.

Kiitos, sinä ihana pieni mies. <3

Lämmin osanottomme Oulunsaloon.

Krokotiilin kyynel

Tiistainen raskaan sarjan elämä painavoitui yötä kohden käsittelemättömiin mittasuhteisiin, kun kahden päivällä tulleen epilepsiakohtauksen jälkeen herättiin kohtauksiin klo 01.30 ja viimeisen kerran klo 05.30. Ajatukset oli siinä vaiheessa jo aika armottomia. Tässäkö tämä nyt oli? Pitäisikö vaan tehdä se viimeinen päätös? Etenkin kun viimeisen kohtauksen jälkeen Unna oli jo fyysisesti niin puhki, ettei häävin pystynyt istumaan suorassa. Normaalisti kohtausten jälkimainingeissa se lähtee kävelemään ympäri kämppään. Walk it off.

Krokotiilin kyynel

Soitin yöllä päivystykseen, mutta mitään akuuttia hoitoa ei asialle ole. Ainoastaan, jos kohtaus vaan jatkuu ja jatkuu. Pieni pelko siitä, että jonain kertana se ei palaudukaan normaaliksi kohtauksen jäljiltä nosti päätään kun vielä keskiviikkonakin Unna oli tokkurainen. Edellisten peräkkäisten kohtausten jäljiltä (2½ viikkoa sitten) oli puhe eläinlääkärimme kanssa, että seuraavasta sarjakohtauksesta aloitetaan lääkitys. Saimmekin onneksi ajan Hakametsään torstaille, jossa käytiin lunastamassa meidän viimeinen oljenkorsi - barbivet.

Tätä tyypillisintä (ja toivottavasti toimivinta) epilepsialääkettä emme ole aiemmin aloittaneen sen vuoksi, että se on maksatoksinen. Unnalla on ollut maksan kanssa menneisyydessä häikkää, jonka vuoksi barbivetiä ei ole harkittu. Nyt ollaan siinä pisteessä, että lääkitys on aloitettava ja katsotaan kuinka pitkälle tällä maksalla pötkitään. Jos se on puoli vuotta, olemme kiitollisia. Jos se on vuosi, olemme vielä kiitollisempia. Hyvässä lykyssä se voi olla pidempikin aika. Lääkärin mukaan maksamutokset alkavat näkyä veriarvoissa tyypillisesti noin vuoden käytön jälkeen. Toivoa antoi verikokeet, joiden perusteella maksa-arvot ovat tällä hetkellä täysin normaalit.

Tällaisella arsenaalilla jatkamme taistelua. Lääkkeen antaminen vaatii silmänkääntäjän lahjoja, sillä lääkemäärä on mitättömän pieni. Niin onneton, että tabletit oli jauhettava apteekissa annospusseihin ja niihin oli lisättävä täyteainetta, jotta siellä pussissa olisi fyysisesti jotain muutakin kuin tähtipölyä. Sataan (100) annospussiin tuhraantui huikeat 14 tablettia, se kertonee jotain annoksen koosta. Samylin on maksaa tukeva lisäravinne.

Saas nähdä, kuinka tässä käy.

Ajasta ikuisuuteen

Aamupäivällä minuutit tuntuivat vuosilta. Tuntui, että meillä on kaikki maailman aika, mutta silti niin vähän. Nyt on kulunut jo ikuisuus siitä kun lähdit pois, vaikka todellisuudessa on kyse vain tunneista. Aika on niin suhteellinen käsite. Kuten siinä mielessä, että olet ollut osa ylit puolet elämääni. Minun puolikas elämä on ollut sinulle enemmän kuin kokonainen. En olisi voinut uskoa, että pääsit näin pitkälle näin hyvänä. Kuudentoista päivän päähän 15-vuotissyntymäpäivääsi - hengästyttävän pitkä elämä kenelle tahansa koiralle!

Kuvassa olet vain askeleen päässä viimeisestä hengenvedostasi, mutta siitä huolimatta silmäsi ovat täynnä elämää. Ehkä siinä on myös aavistus huojennusta ja kiitollisuutta, ehkä vain sitä sulavan ruskeaa kauneutta, joka teki ilmeestäsi erityisen lumoavan. Kuva tekee oikeutta sinun täydelliselle skaalalle ruskean sävyjä - yksi niistä (pinnallisista) seikoista, jonka vuoksi rakastin ja rakastan sinua niin mutkattomasti. Rakkauteni syyt ovat osa loputonta listaa. Voi, kumpa en unohtaisi sitä ilahduttavaa tapaasi tervehtiä, kun otit ranteesta kiinni (nuorempana varsin napakasti)! Tai sitä matalaa narinaääntä kun hieroin korvaasi. Ja ne korvahapsut - voi rakkaus! Tai sitä intensiivistä paloa silmissäsi, kun pääsit riistan jäljille. Olisimpa nauhoittanut sen käskevän haukahduksen, kun kaipasit lepotaukoa pihavahtisivirasta ja pyysit päästämään sisään.

Täyttä elämää. Sitä se kulkusi oli näihin vuosiin saakka. Täyttä elämää kevään korvilla kun lumipeitto hellitti metsässä ja pääsit rellestämään siimekseen. Kesän kuumina päivinä, sateisinä iltoina ja valoisina öinä kun pidit käärmevahtia pihassa. Pieni yhteensattumus kyyn kanssa ei lannistanut menoasi, se sai sinut vain tulemaan keltaiseen teltaan, joka haisi homeelta. Siihen telttaan, johon en ollut saanut sinua houkuteltua aiemmin edes lauantaimakkaran voimalla. 

Elokuu oli sinun kuukautesi. Elokuussa lintukoira sai sulan hattuun ja pääsi näyttämään todellisen luonteensa. Vaikka sinusta ei rodunomaisista odotuksista huolimatta koskaan tullut kunnollista seisojaa (olen antanut jo anteeksi sen nöyryytyksen vuoden -99 Junkkarissa!), niin noutaja olit senkin edestä! Puhumattakaan oravan pyydystäjästä, supikoiran metsästäjästä ja kettu repolaisen riepottajasta. Jänistäkin ajoit tarvittaessa.

Kesäiltojen rantasaunomiset olivat suoraan suomalaisen idyllin mallikirjasta. Sinä huhdoit rantakaislikoissa ja me ravasimme saunan ja järven väliä. Joskus saatoit tulla ottamaan muutamat löylyt ylälauteelle. Saunaan kantamallasi hiekalla olisi kevyesti voinut tehdä ihokuorinnan. 

Milloinka rämmin napaani myöten märkänä rantapusikossa, kun yritin pelastaa heinäsorsaperheen yli-innokkaan lintuinventaariosi alta. Milloinka soudeltiin hiljakseen lähisaareen, jonka kävit kääntämässä ympäri ja palasit takaisin venetaksiin. Yhtä kaikki, elämää se oli. 

Syksyn tullen rapainen ruskaretki Kulhalle oli kultaa. Talvinen lumisukellus ykkösharrastuksia - puhumattakaan pillkkijöiden ja hiihtäjien hienovaraisesta huomioimisesta. Ärsyttävän ihanaa. Voi Rokkari,  niin itsenäinen, mutta kuitenkin niin läheinen ja välittävä. Vuosien viemä kuulosi teki sinusta yhä itsenäisemmän - olit juuri sellaista laatua, joka teki mitä halusi, ei sitä mitä muut toivoivat sinun tekevän.

Kun viime viikolla kuulin verikokeiden paljastaman tilan munuaistesi osalta, tunsin helpotusta. Nyt oli aika tehdä viimeinen päätös. Askel oli alkanut käymään jo sangen kankeaksi viimeisen vuoden sisällä. Öinen levottomuus oli jotain, mihin emme olleet tottuneet. Vaikka vielä viimeisenä päivänä tarvoimme yhdessä tunnin metsälenkin läpi sankan lumimyräkän häntä heiluen, niin jossain sisimmässäni tiesin, että aika on oikea. Ennen kun on liian myöhäistä ja katuisimme pitkittynyttä väsytystaistelua vielä vuosienkin päästä. Vaikka silmät loistaen toimitit loputonta pihavahtivirkaasi vielä viime tunneilla ja innostuit taskuista kaivetuista nameista, niin pitelemättömien kyynelten takana oli kuitenkin helpotuksen tunne.

Olen kiitollinen siitä, että sait elää keskivertoa terveemmän elämän. Kiitollinen siitä, että olit viimeiseen asti se itsepäinen natiainen, joka sinusta pentumaisen suloisuuden jälkeen kuoriintui. Kiitollinen, että elit kadehdittavan täydellistä koiranelämää maaseudun rauhassa, jonka vuoksi jouduit tekemisiin hihnan kanssa aniharvoin. Villi ja vapaa, sellainen sinä olit - ja toivottavasti olet myös tästä ikuisuuteen.

Sanattoman kiitollinen olen ennen kaikkea siitä, että sinä kasvatit minusta hyvän koiraihmisen. Opetit mitä on olla saumaton pari. Mitä on luottaa toiseen kuin kallioon. Ja tärkeimpänä; opetit, että koiran luottamus ei tule annettuna - se täytyy ansaita. Sinussa konkretisoituu kaikki se, mitä rakkauteni koiriin merkitsee. 12-vuotiaana olin pysäyttävän onnellinen kun tulit elämääni. Tänään, pian 27-vuotiaana, olin pysäyttävän onnellinen ja yhtä aikaa surullinen kun heilutit häntääsi ja nuolaisit kyneleet poskeltani. Sitten nukahdit siihen viereeni, oman kodin lattialle. Juuri näin sen 15 vuotta pitikin mennä.