Pieni ikuisuus

Tänään on kulunut tasan viikko Unnan poismenosta. Viikko!? Tuntuu, että siitä on pieni ikuisuus kun Unna oli täällä. Kulunut aika tuntuu matelevan ohi ihan hiljaa ja viivytellen. Jotenkin ymmärryksen ja järjen tavoittamattomissa on se ajatus, että Unna on ihan oikeasti poissa - kuollut. Yritän pitää kynsin hampain kiinni pienimmistäkin viitteistä, jotka on yhdistettävissä Unnaan. En halua vielä pestä paitaa, joka oli yllä kun pidin Unnaa viimeistä kertaa sylissä. Lakanat pitäisi jo vaihtaa, mutta niissä on Unnan karvoja. Ruokakuppi on ollut viikon keittiönpöydällä, ikään kuin se odottaisi vielä käyttäjäänsä. Ihan kuin nämä asiat olis niitä, jotka pitää sen vielä kiinni meissä.

Kotona on ihan hiljaista. Nyt vasta tajuan, kuinka paljon elämää Unna toi arkeen. Se oli se meidän utelias yrjö, joka hiippaili perässä tutkiskelemaan, että millaisia seikkailuja olisi tarjolla. Toiveikkaana nakotti keittiössä, vaikkei siellä muita ollutkaan. Tai leikki pallolla itsekseen keskellä olohuonetta. Vaan nyt ei kukaan kipitä kylppäriin kynsienleikkausta valvomaan tai odotan suihkun ajan oven takana ja vaadi päästä syliin nuolemaan märkää leukaa. Kello 18 kukaan ei ala kilistelemään kuppiaan iltaruoan toivossa. Aamuruokaa jakaessa puuttuu se nilkan nuolija, joka lipaisi jalkaa jokaisesta kuppiin kilahtaneesta ruoasta - aivan kuin kiitokseksi.

Fanniin Unnan poissaolo on vaikuttanut surullisen paljon. Frida ja Ipe ovat ihan niinkuin ennenkin, mutta Fanni on nukkunut paljon enemmän ja ollut haluttomampi. Jos en itke Unnaa, niin saatan purskahtaa itkuun kun katson Fannia makaamassa ja tuijottamassa tyhjyyteen. Olivathan ne kaksi kuin majakka ja perävaunua, paita ja perse - ananas ja kookos. Fanni otti Unnan pennusta saakka voimakkaasti omakseen (katso video) ja oli vanhemmiten kovin suojelevainen sitä kohtaan. En tiedä, osaako koirat surra sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta kyllä ylimmän ystävän poismeno jollain tavalla vaikuttaa. Fanni on ollut haluton lähtemään pihalle, vaikka normaalisti on innokas ulkoilija. Nukkuisi aamulla vaikka iltapäivään saakka ja ruokahalu on tippunut ahmatista kohtuulliseksi.

Olen pyrkinyt jatkamaan arkea ihan siinä missä ennenkin, jotta koirilla (etenkin Fannilla) olisi muutakin touhua kuin ihmetellä kodin hiljaisuutta. Ollaan lenkkeilty paljon. Matkallisesti päästään melken tuplasti kilometrejä samaan aikaan kuin ennen. Unnan kanssa lenkkeily oli melko verkkaista, etten sanoisi. Siinä ehti kävyn jos toisen tarkistaa ja ihastella perusteellisesti maisemia. Fridastakin tulee kunnon fitness-bitch kun se pääsee (frida: joutuu) hikilenkeille mukaan. Ennen sen rooli oli jäädä Unnan kaveriksi kotiin kun me mentiin sporttilikkojen kanssa vähän rivakampi lenkki. Remmikäyttäytymisessä on tapahtunut selkeä muutos. Luulen, että Unnan toistaitoisuus oli eräänlainen "riski" laumaturvallisuudelle (vrt. haavakko laumassa), jonka vuoksi sen seurassa Fannikin oli epävarma ja lipsahti herkästi remmiräyhän puolelle. Kolmistaan ovat huomattavasti rennompia ja itsevarmempia kohdatessaan vastaantulevia koiria. Nämä jutut on varmaan niitä kultareunuksia siinä sadepilvessä...

Kuva: Pinja Kumento

Ensimmäinen kuva on viimeinen Unnasta otettu kuva. Vasta jälkeenpäin näen tuosta katseesta, että se oli kipeä. Silloin halusin vielä uskoa ja toivoa parasta. Ylläpidin sitä toivoa, joka syttyi kuusi ja puoli vuotta sitten kun katselin ensimmäisiä kuvia raidallisesta pennusta. Hain eilen pienen uurnan kotiin. Haudataan Unna ja Rita vieretysten ensi kesänä. Nyt ei ole enää kuin toivoa siitä, että vielä vuosien päästä voin tuntea sen lämpimänä läikehtivän tunteen, kun näen, kuulen, haistan tai maistan jotain mikä tuo mieleen Unnan. Tällä hetkellä en voisi olla onnellisempi tästä Tjäreborgin mainoksesta, jossa sukeltava pappa on kuin ilmetty Kuukkura. Nauraa tirskun kyyneleet silmissä joka kerta kun näen sen televisiosta. Unna pieni - (hyväntahtoinen) opportunisti.