Aina valmiina - puolivuotiaan tilannekatsaus

Tuo pentukoira on jo puolivuotias. Rehellisesti sanottuna oon huojentunut, että se pikkupentukaaos on takanapäin. Lapsikoirahan on jo semmonen noheva pikkujuniori, jonka suurin osa aivopieruista on haihtunut savuna ilmaan. Tai ainakin ne pahimmat. Jopa mies sanoi, että onhan se ihan kiva ja söpö (sillon kun se nukkuu).

Aika on hauska koira. Jotenkin semmonen hyvällä tavalla röyhkeä, mutta kuitenkin tosi hellyydenkipeä kainaloinen. Se on kun parahin partiolainen, joka on aina valmiina ja syttyy kaiken uuden edessä. Sitä kiinnostaa kaikki ja se haluaa aina osallistua. Oli kyse sitten sienestämisestä, kakan lapioimisesta tai tanssimisesta. Sen mielestä kaikki on lähtökohtaisesti kivaa ja tutustumisen arvoista. Lisäksi se antaa pusun aina kun siihen on mahdollisuus. Usein myös silloin kun siihen ei olisi mahdollisuutta.

Kesän vaihduttua kuramäräksi syksyksi, jäi piha-agilityt kokonaan. Oikeastaan koko syksy ja alkutalvi on menty harrastusrintamalla hyvin matalla profiililla. Ainoa, missä Aika on kunnostautunut useamman kerran viikossa, on Nose Work. Piilojen etsiminen ottaa helposti pahimmat löysät pois. Tuossa syksyllä se teki yhden id-jäljen metsässä. Oli siinä oikein pätevä ja innokas. Tokoa ollaan tehty hyvin alkeellisesti - se häävin osaa edes perusasennon.

Tänään, puolivuotispäivän kunniaksi, se pääsi ensimmäistä kertaa hallille oikein tekemään jotain. Vähän ohjaustekniikkaa parilla hypyllä ja elämänsä ensimmäisen putken. En ehkä malta oottaa, että saadaan tuo agilitypää ihan kunnolla auki. Toisaalta on ahdistanut semisti se, etten oo pystynyt tekemään ja panostamaan ihan sillä intensiteetillä kun haluaisin, mutta sitten taas...eipähän oo tullut liikaa liian aikaisin. 

Ensisijainen koulutuksellinen asia on kuitenkin ollut kasvaa järkeväksi ja vaivattomaksi arjensankariksi. Impulssikontrollia ja relaamista. Vielä on vähän matkaa siihen, ettei ihan kaikki talon lelueläimet olisi kolmijalkaisia/yksikorvaisia/-silmäisiä, mutta toisaalta ihmislapsen ykkösjuttu on eläinlääkärileikki, niin ompahan riittänyt potilaita. 

Fysiikkapuolella nuo päivittäiset umpimetsälenkit on kaikessa riskialttiudessaankin aika timanttista treeniä kropanhallinalle ja onkin ollut ilo seurata kuinka elastinen ja ketterä tuo luikku on. Lisäksi metsässä kulkiessa saan arvokasta tietoa nenähommiin, kun pääsen näkemään miten se reagoi erilaisiin hajuihin. Nyt jo tiedän suurin piirtein miten se reagoi kauriiseen (perään!), supikoiriin (varokaa! olen isohurja koira, vaikka saatankin näyttää pelokkaalta!) ja siilityyppin (heimoi! mikä ihmekumma sää oot? siis en tajuu sua. mutta voidaanko leikkiä?) 

Jatkamme siis tällä hyväksi havaitulla "valmennusohjelmalla" ja otamme rennosti.

"Kympin työtä, pentu!"

Jos otsikon lausahdus ei kuullostanut tutulta, niin on erittäin todennäköistä ettei taloudessasi asu Ryhmä Hau -fania. Meillä on yksi sellainen, vaikka omastakin takaa löytyy melkonen Hau-ryhmä, jolla on aina vauhti päällä. Vauhdista ja vaarallisista tilanteista huolimatta on pakko sanoa muutama sananen tästä pennusta noin niinkun töiden näkökulmasta. Kuten edellinen postaus varsin seikkaperäisesti kertoi, on arki pennun, pikkulapsen ja senioriremmin kanssa jokseenkin tapahtumarikasta. Jokapäiväisistä ärräpäistä huolimatta, voisin jopa ihan varovasti sanoa, että ehkä pahin kaaos on saatu kesytettyä ja päivä päivältä arki käy jouhevammaksi. Toisin sanoen, saan koko ajan lisää luottoa yhteiselämään Aikan kanssa, josta syntyvä varmuus tekee koirastakin rauhallisemman. Ei tarvihe hötkyillä, kun (ihmisen) stressitasot on saatu parempaan kuosiin.

Se, mikä on ollut alusta asti selvää, on tämän koiran työmotivaatio. Voi pojat, tää tyyppi on syntynyt suorittamaan! Koulutuksellisesti ollaan menty tähän asti semmosella 3x3min -kaavalla eli kaikki uudet "temput" on opeteltua aamu-, päivä- ja iltaruokaa syödessä. Sen enempää se ei ole vaatinut. Aika tarttuu aivan supernopeasti uusiin tehtäviin ja tarjoaa itse aktiivisesti.

Oon ollut täysin yllättynyt siitä, kuinka kes-kit-ty-nees-ti näin pieni pentukoira voi tehdä hommia! Se ei sählää, turhaudu tai lannistu. Se on itsevarma ja innostunut. Se koittaa, koittaa ja lopulta voittaa. Se kestää jopa pienehköjä "agilitytreenejä" lelulla palkattuna ilman liiallista kuumumista tai ylimenoa. Yksinkertaisesti se haluaa tehdä tarkasti ja tehokkaasti töitä. Ja mikä parasta; TÄYSIÄ! Aika leikkii todella hyvin ja ainakin toistaiseksi luovuttaakin lelun helposti.

Alla neljän viikon takaa hubailuvideo, jota nyt katsoessa oikein hämmästyn kuinka paljon se on tuosta kasvanut! Se oli ihan pieni pallero kuukausi sitten. Neljään viikkoon on näemmä mahtunut rutkasti jalkojen kasvattamista.

Agilityyn ollaan alettu tekemään pohjia suuntakäskyille (vasen/oikea) ja wrapeille (tik/tak). Hassuteltu takaakiertoja pihassa ja vahvistettua yhdessä juoksemista. Tokon osalta ollaan juuri ja juuri saatu perusasentoa mallinnettua. Tällä viikolla tehtiin uusi aluevaltaus (jota ei vielä videoilla näy) kun otettiin Nose Workin eucalyptus käsittelyyn ja kolmannella sessiolla se puhinanuusku lähti käyntiin! Aikan kanssa on ihana tehdä yhdessä, kun se on niin motivoitunut kaikkeen mitä sille tarjoaa.

Vapaa liikkuminen metsässä, paljolti ihan umpi sellaisessa, on fysiikan kehityksessä meidän kulmakivi. Nyt marja- ja sieniaikaan me ollaan puoliksi asuttu tuossa takametsässä ja on ollut ilo huomata kuinka taitavasti Aika on alkanut käyttää kroppaansa. Kovistakin vauhdeista hallitsee vaivattomasti hyppyjä, arvioi etäisyyttä ja korkeutta järkevästi. Jotain sellaista, mitä ei vielä kuukausi sitten osannut niin menestyksekkäästi. Metsässä liikkuu uteliaasti, ei ole perskärpänen, muttei myöskään seikkaile ihan päättömästi kauas näköpiiristä. Itse asiassa tänään kävi ensimmäistä kertaa sellanen, että "hukkasi" meidät. Oltiin aika liki, mutta jotenkin touhuissaan sekoitti suuntansa. Kuulin kimakan haukahduksen ja voisin melkein vannoa, että se kysyi "missä ootte?!" Kun huikkasin "täällä!", tuli huojentuneen iloisena moikkaan ja jatkoi taas seikkailujansa.

Vaikka Aika on enimmäkseen toiminnan naisia, osaa se myös rauhoittua. Viime viikolla eräänä iltana, melko stressaavan päivän päitteeksi, tein pienen eläinkokeen. Normaalin naksutteluhetken sijaan päätin kokeilla kuinka nopeasti se luopuu kaikesta toiminnasta. Otin ruokakupin, laskin sen maahan ja kävin istumaan viereen täysin passiivisena. Ainoa vihje oli jo Aikalle tuttu "jätä" eli ei saa mennä kupille ilman lupaa. Olin valmistautunut syväluotaavaan meditaatiohetkeen, mutta kellotin vain 8 minuuttia kun pentu nukkui kerällä minun ja ruokakuppinsa välissä! Paljon ja kaikkea se kerkesi siinä kahdeksassa minuutissa kokeilla ja tarjota, mutta hämmentävän nopeasti ymmärsi jutun juonen ja antoi asian olla.

Sama koira, kaksi eri puolta.

Ihanan kamala ja kamalan ihana pentu

Mä en ole vauvaihminen. Enkä pentuihminenkään. Aloitetaanko siitä?

En ole koskaan potenut vauvakuumetta, vaan haaveillut lapsesta - toimeliaasta, hassuttelevasta ja ajattelevasta lapsesta. Musta on ihan parasta kun tuo jälkeläinen on nyt 2½-vuotias, se on niin huippu tyyppi ja sen kanssa on (suurimmaksi osaksi) älyttömän hauskaa. On päästy tiettyyn pisteeseen, jossa alun epävarmuudet ja pelot (apuaa...miten tämmönen pidetään hengissä?) on väistyneet ja on jonkinlainen luotto yhteistoimintaan. Mää ymmärrän sitä ja se ymmärtää mua.

Sama pätee koirien kanssa. Ihan rehellisesti voin sanoa, etten mitenkään sydämeni kyllyydestä nauti tästä pikkupentuarjesta. Siis onhan koiranpennut ihania - varsinkin sillon kun ne nukkuu tai sukeltaa. Muuten elämä tommosen Aikapommin kanssa on toistuvaa tulipalojen sammuttelua. Okei, ehkä asiaan vaikuttaa kolme muuta koiraa ja yksi pikkulapsi, mutta suurimmassa osassa ns. tilanteita on yhtenä osapuolena mustavalkonen silakka. Itsereflektion tuloksena olen tullut johtopäätökseen, että suurimman epätasapainon aiheuttaa oma ja varsin henkilökohtainen epävarmuus. Kuinka tätä käytetään? Miten tällä ajetaan? Juuri kun kuvittelet löytänees saman aaltopituuden pennun kanssa, niin alkaa hirvee kohina ja signaali katkeilee. Kuka sää oikein oot? Ja kuka mää oikein oon, kun oon sun kanssa? 

Mä muistan kun Ipe tuli ja se pentuhärdelli alkoi, niin itkin eräänäkin päivänä ja mietin ihan tosissani, että palautan sen. Nyt en oo kertaakaan itkenyt, enkä harkinnut palauttamista. Eli näistä lähtökohdista asiathan on hirveen hyvin! Rationaalinen-minä tietää, että tää pentuaika on ohi ihan yhdessä hujauksessa ja aika kultaa muistot. Mutta kun pahin hepuli on päällä ja yrität pelastaa seniorikansaa johonkin pennun tavoittamattomiin samalla kun lapsen nujupaini tulokkaan kanssa lipsahtaa puolivahingossa huutoitkun puolelle ja sitten kädet verinaarmuilla evakuoit kaikki loput elolliset pienen krokotiilin tieltä, niin...*huokaus*...voi Aika, kyllä nämäkin muistot vielä kultaantuu.

Tuntemattoman ja keskeneräisyyden sietokykyä, sitä elämä pennun kanssa vaatii. Ja varmaan vähän uskallusta tehdä virheitä. Aikan kanssa olen kerennyt kompuroimaan jo varsin monta kertaa. Suurimmat epäonnistumisen tunteet liittyy tilanteisiin, joissa pentu tekee jotain kiellettyä/vaarallista/ärsyttävää ja tilanteita seuraaviin palautteen antoihin. Kun palaa käämi.

Kuten aikaisemmassa postissa kerroin, Aika on melkosen viilee kaveri. Se ei ole erityisen herkkä tai pehmo. Se on semmonen itsevarma asennemuija, joka ei korviansa lotkauta kun sille latelee perkeleitä. Jos historian olisi mulle jotain pitänyt opettaa, niin sen että kovaan ei kannata vastata kovalla. Fannin kanssa käytiin kantapään kautta liian monta taistelua kunnes löysin tien kovan muijan kuoren alle. Se tie oli nimittäin rakkaus. Ja kuinka ollakkaan, Aikalle toimii se sama satu. Kun se pöljäilee, niin lempeän lujasti ohjaten saan kaikkein parhaimman vasteen. Rauhoitu, nyt menee vähän liian kovaa.

Parasta tuossa pentupentusessa on se, että se haluaa ihan hirveen lujasti tehdä asiat oikein. Jos se vain tietää mitä se oikein on. Niska/perse -otteet ja perkeleet ei sitä totisesti sille kerro. Siksipä tarvitsen tonnikaupalla pitkää pinnaa ja ymmärrystä, jolloin on edes teoreettinen mahdollisuus olla lempeä ja kunnioittava. Aika on nimittäin kuin pieni kouluhäirikkö, joka on kuitenkin sisimmältään ihan hikari. Kun sitä arvostaa ja sille antaa luottamusta, se alkaa loistaa. Ja sitten se loistaakin kirkkaasti.

Odottavan Aika on pitkä

3-viikkoinen Aika

Koko stoori lähtee liikenteeseen pitkästi viime vuosikymmeneltä. Olin tuore chihuahuanomistaja ja siihen aikaan niin aktiivisella rotufoorumilla tutustuin harrastajiin ympäri Suomen. Chihuahuoita siunaantui se kolme kappaletta ja Fannin ollessa ihan pienen pieni, eli elettiin vuotta 2007-2008, innostuin ihan toden teolla agilitystä. Hyvin pian kävi selväksi, että vähän häreempi harrastuskoira on saatava, joten lapsuudenhaave bordercolliesta (kiitos Babe, urhea possu - back in 1996) alkoi tuntua yhä todellisemmalta vaihtoehdolta.

Samoihin aikoihin tutustuin Saijaan, aiemmin menestyksekkäästi chihuja kasvattanut ja sittemmin maksikoiriin siirtynyt agilityharrastaja. Käytiin chihuporukalla Saijan agilitykoulutuksessakin ja sain kokeilla hänen Riepu-malia radalla. Maksikoiran tuntuma hyppysissä oli niin päräyttävä, että oman maksikoiran hommaaminen oli enää vain ajan kysymys. Vuoden 2008 agilityn MM-kisat skabailtiin Helsingissä ja muistan istuneeni katsomossa Saijan kanssa ja keskustelleeni bordercollien hankinnasta. Saija oli juuri lennättänyt Englannista Viuhkan ja ohjeisti katsomaan (edes osin) työlinjaisia pentueita jos ensisijaisesti harrastuskoiraa mielin. Sen vuoden viimeisenä päivänä syntyikin sitten Ipe ja loppu on pitkälti luettavissa tästä blogista.

3-viikkoinen Aika

Kun Ipe tuli ja päästiin aktiivisen harrastamisen makuun, niin tiesin että bordercollie on se mun rotu. Ei se vaihtamalla tästä enää parane. Alusta asti oli kovin selvää, että joskus tulevaisuudessa tulee uusi bordercollie perheeseen, joten itkin suurin piirtein verta kun kuulin, että Viuhka astutetaan Tipillä. Ipe oli vasta parivuotias, keskenkasvuinen myöhäisjunnu, joten uuden pennun aika ei todellakaan ollut vielä käsillä. Onneksi Saijalle jäi pentueesta narttu kotiin kasvamaan. Ja aikamoinen narttu siitä kasvoikin. Voltti on yksi mun all time favorite bortsuista - sairaaan upeesti liikkuva bc. Silloin päätin, että tuosta linjasta haluan jonakin päivänä koiran.

Voltti

Voltti ja Voltin Pirkko-sisko saivat ensimmäiset pentueensa juuri samoihin aikoihin kun itse lisäännyin, joten koiranpennun ottaminen siihen ihmispennun rinnalle ei tuntunut ihan parhaalta mahdolliselta vaihtoehdolta. Pari vuotta kului ja säännöllisen epäsäännöllisesti utelin Saijalta tulevia pentuesuunnitelmia. Kunnes tämä nykyinen pentue ajatustasolla varmistui ja varsinainen odottaminen alkoi. Urokseksi valikoitui Ässä, joka ei ole mikään tusinakoira. Siitä kertonee jo kilometrin pituinen tittelirivistö. Monitoimikone.

Oletettavissakin oli, että pennuille riittäisi halukkaita ottajia enemmän kuin pentuja tulisi, joten voinette kuvitella jännityksen määrän kun eräänä aurinkoisena toukokokuun perjantaina pennut syntyivät. 2u + 4n. Narttujonossa odottavalle sukupuolijakauma oli enemmän kuin mieleinen - olin pakahtua onnesta kun Saija ilmoitti, että jos kaikki sujuu pentujen kanssa hyvin niin voin tarjota yhdelle nartulle kodin.

6-viikkoinen Aika ja 1637-viikkoinen Laura

Kun ensimmäiset kuvat vastasyntyneistä saapuivat, taisin kommentoida ensitöikseni, että "nuo naamapuolet kyllä sykähdyttää aina". Kun kävin kolmeviikkoisia penneleitä ensimmäistä kertaa katsomassa, tuli se samainen naamapuoli syliin ja otti kovin tyytyväisenä pienet nokoset. Ok, tää on mun lemppari. Suosikkiasema vahvistui entisestään, kun lähes jokaisessa videossa, jonka pennuista näin, oli tää ko. pentu nuuskuttamassa vimmatusti paikkoja. Nenätyyppi. Luonteeltaankin pentu oli Saijan mukaan sen oloinen, että pärjäisi lapsiperheessä, joten niimpä se sitten muutti meille.

Seitsemän vuotta siinä vierähti, että alkuperäisestä unelmasta tuli todellisuutta. Kaksi viikkoa pentuarkea takana ja ehkä kuustuhatta kertaa oon kironnut noita teräviä hampaita ja iltavillihepuleita, mutta sitten se toinen puoli... Kun on ruoka-aika ja naksu otetaa esiin, niin pentu on niiiin pätevä ja sinnikäs ja iloinen ja kekseliäs ja aktiivinen ja ja ja. Niin ihana. <3 En malta oottaa, että se vähän kasvaa ja sen kanssa pääsee ihan kunnolla touhuamaan. Onhan se jo 4½-kiloinen.

Kiitos Saija! 

Juniorit

Aika on tullut. Kotiin.

Meillä on pentu. Vihdoinkin meillä on pentu. Tuntuu uskomattomalta edes kirjottaa tästä, mutta totta tosiaan; oon liki yhdeksän vuoden tauon jälkeen tilanteessa, että sydän pamppaillen katselen pientä rääpälekoiraa ja mietin malttamattomana minne kaikkialle meidän yhteiset seikkailut tulee meitä viemään tulevina vuosina. Jännittävää ja kauhistuttavaa, mutta eniten toiveikasta ja ihanaa.

Mistä, miten ja miksi pentu tuli on ihan oman postauksen paikka. Halusin kuitenkin ensitöikseni, näin reilu vuorokauden pennunomistaja, tulla kertomaan, että UFFIen uutisissa kääntyi juuri uusi, tuore sivu. Seikkailu alkakoon!

A I K A