Yli läikehtivää onnea

Aurinkoinen keskiviikko. Kaikki ainekset katastrofiin, mutta jotenkin tuo aurinko tekee kaikesta niin paljon kauniimpaa. Tänään on ollut onnellinen päivä - elettiin hetkessä, ei huolittu tulevasta.

Aamu alkoi matkalla eläinlääkäriin. Fanni kävi maanantaina näyttämässä kyljessä olevaa (ja yhtäkkiä kasvanutta) pattia lääkärille, joka totesi että kanttaisi ottaa se pois - ei vaikuta rasvapatilta. Niimpä me otimme ensimmäisen vapaan leikkausajan tälle aamulle ja pistettiin Fannin unten maille toimenpidettä varten. Se simahti äkkiä ja jätin sen luottavaisin, joskin hieman jännittynein mielin klinikalle. Kävin sillä välin kaupassa ja poikkesin hakemaan koirille ruokaa. Hakemani MUSHin Vaisto-pullat oli Wuffilla synttäritarjouksessa 2,90€/pussi - score!

Heitin ruoat kotiin ja palasin eläinlääkäriin odottamaan Fannia kotiutettavaksi. Siinä istuessa ja ihmetellessä enkeli käveli odotushuoneeseen. Tai ei se mikään oikea enkeli ollut, mutta melkein. Sisään tassutteli täynnä elämää pienen pieni ja maailman kaunein pentu, nimittäin münsterinseisoja! Tulivat istumaan viereiselle penkille ja minä tietenkin ensimmäisenä utelemaan, että onko tämä ihanuus münsteri. Kun omistajat hämmentyneenä siitä, että joku ylipäätään tietää münsterin ja vieläpä tunnistaa se, nyökyttelivät hyväksyvästi, niin sitten se iski - Niagaran putous! Niin sponttaani ja kutsumaton itku, että hämmennyin itsekin omaa reaktiotani. Omistajat olivat oikeutetusti vielä enemmän hämillään kun tuntematon ihminen itkee ja sopertaa onnesta ymmyrkäisenä pennun nuolessa naamaa keskellä kiireistä eläinklinikan aulaa. 

Kun vihdoin sain jotain järkevää ulos suustani, niin sain puolusteltua käytöstäni kertomalla Ritasta ja rakkaudestani rotuun. Ymmärsivät luonnollisesti tilanteen. Aivan kertakaikkisen käsittämätöntä, miten ilahduttavaa pennun näkeminen oli! Suupielet korvissa hymyilin autuaan onnellisena samalla kun se pikkutirriäinen puri pirajahampaillaan mun sormia. Ja ne korvakarvat! <3 Koko tämän tunteikkaan tilanteen kruunasi se, että 1+1 laskiessa hoksasin heidän olevan tutun tuttuja, henkilöitä joiden münstereistä olen kuullut eräältä kaveriltani jo aiemmin.

Hetken päästä kuulinkin hoitajalta, että Fannin leikkaus oli sujunut todella hyvin. Anestesiassa ei ollut mitään ongelmaa, patti oli saatu kokonaisuudessa pois patologille lähetettäväksi ja Fanni oli heräillyt rauhallisesti. Pian se tötteröpää sieltä saapuikin ja lähdimme huilaamaan kotiin. Mennessäni huikkasin uusille tutuille, että kiitos kun teitte mun päivän! 

Fanni on ollut kotona vähän kuutamolla (katso yllä oleva kuva). Hivenen levoton, mutta rauhoittuu syliin. Illalla kun me oltiin Ipen kanssa treeneissä niin se oli vähän itkeskellyt, mutta nukkunut kuitenkin suurimman osan ajasta. Ruoka maistuu ja intoa olisi jo hyppiä sohvalle, joten sikäli ihan hyvältä vaikuttaa. Sitten vaan ootellaan peukut pystyssä patologin terveisiä.

Ipe pääsi ensi kerran sitten syksyn yksinoikeudella treeneihin, jonka kunniaksi käytiin Birgitan polulla alkulämmittelemässä oikein tunnin verran. Pari astetta pakkasta, aurinko paistoi, maasto oli kuiva ja ketään ei näkynyt missään - täydellistä. Kamerakin oli mukana ja pienen lammen rannasta löydettiin ihanan kuvauksellinen sijainti, jossa Ipe sai leikkiä hanskalla ja minä otin kuvia. Nämä on niitä hetkiä, kun tuntuu että maailma pysähtyy ja kaikki paha katoaa hetkeksi. 

Treeneissä tehtiin hyppyrataa viime viikonloppuisten Berglundin kisaratojen innoittamana. Vauhdikkaita päällejuoksuja ja takaakiertoja. Höystettynä suorilla putkilla. Ipen kanssa mentiin viimeisenä (medirimoilla), joten meillä oli ruhtinaallisesti aikaa paneutua siihen näin odottelen rauhallisesti-projektiin - mutakakun lomassa, sillä saatiin herkutella Luun nollavoiton kunniaksi. Mukavastihan se sujuikin, kun viitsii nähdä vähän vaivaa - se odottelu nimittäin, mutakakkuun ei tarvinnut nähdä kamalasti vaivaa. Namipalkkailua rauhallisista hetkistä ja kun kierrokset alkoi nousta, niin välittömästi käy-käskyllä maihin. Nollatoleranssi haukkumiseen. Tuo pörrö on kyllä aika kiitollinen, kun se uskoo kovin vähällä - sen kanssa ei tarvi lyödy päätä kovin montaa kertaa seinään. Hyvä siitä taas tulee. 

Radalla se toimi lähes yhtä hyvin kuin ajatus. (Huom. Ajatuskin pätkii joskus.) Yhden kerran sain sen luikahtamaan ohi päällejuoksuhypystä, muuten se otti ne kovin huolella. Se haki hienosti putket, joihin heitin jo kovasti toiseen suuntaan juostessani ja oli iloinen kulkupeli. Yksi rytmityskohta vaati vähän hiomista, mutta rivakkaalla persjätöllä sen sai hanskattua paremmin ja kontrolli säilyi. Tuntuu se vaan niiiiiin hyvältä tehdä taas agilityä tuon kanssa. Ihan kuin olis kotiin palannu.

Illalliseksi koirat sai ruokiinsa ennenkuulumattomat herkkuhöystöt, kun paistoin niille kuhafileitä, jotka löytyi pakasteinventaarion jäljiltä kun päivällä mahdutin niitä Musheja pakkaseen. Jostain perukoilta paljastui sinne unohtuneet kalafileet, jotka oli aavistuksen kyseenalaisia ihmisruoaksi. Koirat olivat onnellisia, eivät kyseenalaistaneet.

Lintukoiran aika vuodesta

Elokuun viimeisillä viikoilla on tietynlainen tunnelma. Kun koko muu maa ahdistuu tai huokaisee helpotuksesta arkeen paluun kanssa, niin minä lomailen. Auringonvalo on jotenkin eri sävyistä ja ilmakin tuoksuu syksyn lupaukselta. Tänä vuonna onnistuin lahjomaan pekkapoudankin ja olen saanut läjäpäin virheettömiä makoile-nurtsilla-ja-ihastele-suodenkorentoja -päiviä. Unna ahkeroi perunapellossa, Fanni harjoittaa karate kid -taitojaan viattomaan päästäiseen (r.i.p.), Frida nukkuu kuudetta tuntia päiväunia ja Ipe odottaa rannassa uintiseuraa. Täydellisen toimeetonta, muttei nimeksikään tylsää.

Silti jotain tuntuu uupuvan. Ensimmäinen elokuu viiteentoista vuoteen, kun münsteri ei ole lähdössä sorsametsälle. Kovin kouriintuntuvasti voi tuntea erään aikakauden päättyneen, vaikka Ritan poismenosta on jo yli puoli vuotta. Juuri alkuviikosta tuli pakottava tarve katsoa se video ja vuodattaa yksi jos toinenkin krokotiilinkyynel. Enää en voi kyllä sanoa itkeväni surua, vaan se painava tunne rinnassa on paremminkin kaipausta ja kiitollisuutta. Ikävää. Olin varma, että kuulin Ritan puljaavan rantakaislikossa päivällä kun vesuroin pajukkoa nurin. Mutta ei, sorsat saivat uiskennella rauhassa ja ainoa rantaravaaja oli Ipe, joka toivoi metsureista uimakaveria. Paimen on ottanut asiakseen pitää yllä Ritan läträysluonnetta. Uimaanuimaanuimaan!

Soft spot

Oltiin toista tuntia jäällä ja metsässä Ipen kanssa. Autolle palatessa levittelin tunnarikapuloita ja nameja parkkiksen reunaan, kun näin sen; metsästä tuli münsterinseisoja. Niin tavattoman sievä korvakarvoineen ja suklaasilmineen. Siro pieni narttu, kuvankaunis. Omistaja hämmästeli rotutuntemustani, joten kerroin Ritasta ja jutusteltiin jonkin aikaa niitä näitä. Tein vielä Ipen kanssa tunnarin, jonka jälkeen hypättiin autoon. Sitten se iski - niin spontaani ja perusteellinen itku, että yllätyin itsekin.

Ajasta ikuisuuteen

Aamupäivällä minuutit tuntuivat vuosilta. Tuntui, että meillä on kaikki maailman aika, mutta silti niin vähän. Nyt on kulunut jo ikuisuus siitä kun lähdit pois, vaikka todellisuudessa on kyse vain tunneista. Aika on niin suhteellinen käsite. Kuten siinä mielessä, että olet ollut osa ylit puolet elämääni. Minun puolikas elämä on ollut sinulle enemmän kuin kokonainen. En olisi voinut uskoa, että pääsit näin pitkälle näin hyvänä. Kuudentoista päivän päähän 15-vuotissyntymäpäivääsi - hengästyttävän pitkä elämä kenelle tahansa koiralle!

Kuvassa olet vain askeleen päässä viimeisestä hengenvedostasi, mutta siitä huolimatta silmäsi ovat täynnä elämää. Ehkä siinä on myös aavistus huojennusta ja kiitollisuutta, ehkä vain sitä sulavan ruskeaa kauneutta, joka teki ilmeestäsi erityisen lumoavan. Kuva tekee oikeutta sinun täydelliselle skaalalle ruskean sävyjä - yksi niistä (pinnallisista) seikoista, jonka vuoksi rakastin ja rakastan sinua niin mutkattomasti. Rakkauteni syyt ovat osa loputonta listaa. Voi, kumpa en unohtaisi sitä ilahduttavaa tapaasi tervehtiä, kun otit ranteesta kiinni (nuorempana varsin napakasti)! Tai sitä matalaa narinaääntä kun hieroin korvaasi. Ja ne korvahapsut - voi rakkaus! Tai sitä intensiivistä paloa silmissäsi, kun pääsit riistan jäljille. Olisimpa nauhoittanut sen käskevän haukahduksen, kun kaipasit lepotaukoa pihavahtisivirasta ja pyysit päästämään sisään.

Täyttä elämää. Sitä se kulkusi oli näihin vuosiin saakka. Täyttä elämää kevään korvilla kun lumipeitto hellitti metsässä ja pääsit rellestämään siimekseen. Kesän kuumina päivinä, sateisinä iltoina ja valoisina öinä kun pidit käärmevahtia pihassa. Pieni yhteensattumus kyyn kanssa ei lannistanut menoasi, se sai sinut vain tulemaan keltaiseen teltaan, joka haisi homeelta. Siihen telttaan, johon en ollut saanut sinua houkuteltua aiemmin edes lauantaimakkaran voimalla. 

Elokuu oli sinun kuukautesi. Elokuussa lintukoira sai sulan hattuun ja pääsi näyttämään todellisen luonteensa. Vaikka sinusta ei rodunomaisista odotuksista huolimatta koskaan tullut kunnollista seisojaa (olen antanut jo anteeksi sen nöyryytyksen vuoden -99 Junkkarissa!), niin noutaja olit senkin edestä! Puhumattakaan oravan pyydystäjästä, supikoiran metsästäjästä ja kettu repolaisen riepottajasta. Jänistäkin ajoit tarvittaessa.

Kesäiltojen rantasaunomiset olivat suoraan suomalaisen idyllin mallikirjasta. Sinä huhdoit rantakaislikoissa ja me ravasimme saunan ja järven väliä. Joskus saatoit tulla ottamaan muutamat löylyt ylälauteelle. Saunaan kantamallasi hiekalla olisi kevyesti voinut tehdä ihokuorinnan. 

Milloinka rämmin napaani myöten märkänä rantapusikossa, kun yritin pelastaa heinäsorsaperheen yli-innokkaan lintuinventaariosi alta. Milloinka soudeltiin hiljakseen lähisaareen, jonka kävit kääntämässä ympäri ja palasit takaisin venetaksiin. Yhtä kaikki, elämää se oli. 

Syksyn tullen rapainen ruskaretki Kulhalle oli kultaa. Talvinen lumisukellus ykkösharrastuksia - puhumattakaan pillkkijöiden ja hiihtäjien hienovaraisesta huomioimisesta. Ärsyttävän ihanaa. Voi Rokkari,  niin itsenäinen, mutta kuitenkin niin läheinen ja välittävä. Vuosien viemä kuulosi teki sinusta yhä itsenäisemmän - olit juuri sellaista laatua, joka teki mitä halusi, ei sitä mitä muut toivoivat sinun tekevän.

Kun viime viikolla kuulin verikokeiden paljastaman tilan munuaistesi osalta, tunsin helpotusta. Nyt oli aika tehdä viimeinen päätös. Askel oli alkanut käymään jo sangen kankeaksi viimeisen vuoden sisällä. Öinen levottomuus oli jotain, mihin emme olleet tottuneet. Vaikka vielä viimeisenä päivänä tarvoimme yhdessä tunnin metsälenkin läpi sankan lumimyräkän häntä heiluen, niin jossain sisimmässäni tiesin, että aika on oikea. Ennen kun on liian myöhäistä ja katuisimme pitkittynyttä väsytystaistelua vielä vuosienkin päästä. Vaikka silmät loistaen toimitit loputonta pihavahtivirkaasi vielä viime tunneilla ja innostuit taskuista kaivetuista nameista, niin pitelemättömien kyynelten takana oli kuitenkin helpotuksen tunne.

Olen kiitollinen siitä, että sait elää keskivertoa terveemmän elämän. Kiitollinen siitä, että olit viimeiseen asti se itsepäinen natiainen, joka sinusta pentumaisen suloisuuden jälkeen kuoriintui. Kiitollinen, että elit kadehdittavan täydellistä koiranelämää maaseudun rauhassa, jonka vuoksi jouduit tekemisiin hihnan kanssa aniharvoin. Villi ja vapaa, sellainen sinä olit - ja toivottavasti olet myös tästä ikuisuuteen.

Sanattoman kiitollinen olen ennen kaikkea siitä, että sinä kasvatit minusta hyvän koiraihmisen. Opetit mitä on olla saumaton pari. Mitä on luottaa toiseen kuin kallioon. Ja tärkeimpänä; opetit, että koiran luottamus ei tule annettuna - se täytyy ansaita. Sinussa konkretisoituu kaikki se, mitä rakkauteni koiriin merkitsee. 12-vuotiaana olin pysäyttävän onnellinen kun tulit elämääni. Tänään, pian 27-vuotiaana, olin pysäyttävän onnellinen ja yhtä aikaa surullinen kun heilutit häntääsi ja nuolaisit kyneleet poskeltani. Sitten nukahdit siihen viereeni, oman kodin lattialle. Juuri näin sen 15 vuotta pitikin mennä.

Blogi pukeutuu talveen

Tässä samalla, kun arvostelen kovin sanakääntein Linnan juhlien pukuloistoa, niin on hyvä hetki päivittää bloginkin ulkoasua hieman ajankohtaisempaan teemaan. Kun skypetän harva se päivä Uuteen-Seelantiin ja katselen siskoni hävyttömän ruskeuttunutta naamaa, niin jotenkin tämä todellinen talvi saa ihan uudenlaisen merkityksen. Vaikka en pistäisi pahakseni, jos voisin nautiskella auringosta toisella puolen maailmaa, jossa koittaa pian keskikesä, niin toisaalta osaan nauttimaan näistä narskupakkasista, kuutamon hohteesta hangella ja kovaa vauhtia jäätyvästä järvestä.

Vauhtikorva

Vauhtikita

 

 

 

Antivauhti

 

Lumen ja pakkasen kanssa tulen toimeen, mutta tämä loputon pimeys käy joskus mielen päälle. Vähänkö ois huikeeta, jos talvellakin olis yötön yö ja aurinko nousisi keskipäivällä ihan taivaalle asti! Vaikka onhan siinäkin oma hohteensa kun otsalampun valossa tallaa lumisia metsiä ja vilahtavista heijastimista päätellen yrittää pysyä kärryillä siitä, onko kaikki koirat tallella. Sitten posket punaisina ja ripset huurteessa sisälle - kuppi kuumaa ja vähän piparitaikinaa. <3

 

Niin mitä sanoit syönees?

"Klementiiniä, omenaa, kurkkua, salaattia, päärynää, ananasta, luumua, nektariinia...", tuumii Unna. Tuo pieni ja raidallinen nisäkäs on aikamoinen kulinaristi. Viimeisimpänä superherkkuna se on keksinyt nyt klementiinit. Tiiätkö sen ilmeen kasvoillasi, kun tarjoat koiralle jotain muka herkullista ja se pentele hyppääkin kun pieni piraja kiinni syöttiin ja jää silmät kiiluen vielä odottamaan lisää? Unnaan uppoo kaikenlainen. Kaikki paitsi makea - mikä on hampaiden kannalta tietenkin hieno asia.

Tohtori Sykerön avaruussukkula on tulessa

Tultiin pyhiä viettämään maalle. Pihalla on just semmonen Walking Dead -ilma. Loputon tihkusade ja sumua niin, ettei rannassa erota horisonttia. Ipen mielestä on kauhean kivaa kun voi olla koko ajan pihalla kuraisena ja märkänä. Pienten mielestä ei. 

Sattumalta unohdin kertoa, etteivät ne pysy pinnalla?
Uusi Suometar -lehdestä vuodelta 1918 - vintin aarteita.

Sattumalta olemme treenanneet tunnaria ja ruutua. Ruudun kanssa tuli todellinen epic fail, kun kaivoin kaapista frisbeen eli lätyn, joka on Ipelle kaikki kaikessa. Tiiätte varmaan miten (paimen)koira juoksee kun lätty on lähdössä lentoon? No sillä komeella banaanilla samalla taaksepäin katsoa. Vaikka en ollut kerennyt edes heittää koko lättyä vielä kertaakaan ja otettiin kylmiltään ruutuun lähetys, niin hirveen hienosti se kaarratti sinne vasemmassa reunasta sisään. Taitavasti haki heti suorilta oikean paikan, mutta sivuoven käyttö ei ollut kauheen ilahduttava asia. Toinen yritys ja taas vasemmasta laidasta sisään. Prkl. En saanut korjattua sitä mitenkään muuten kun viemällä lätyn ruutuun ja sille lähetys. Note to self: Suoraa juoksemista sisältävissä toiminnoissa ei voi käyttää frisbeetä. 

Tunnarilla iso keko hajustamattomia ja oman semipiilotusta noin 20-10 sentin etäisyydelle kasasta. Eilen teki kolme erinomaista vauhtitunnaria. Korkeella vireellä lähetys ja silti pysyy hyvin nenämoodissa. Noston (ja noin metrin parin palautuksen) jälkeen kehu ja palkka. Tänään tuli sitten takapakkia kun levitin kasaa niin, ettei yksikään kapula koskenut toisiinsa. Ipe katseli vieressä ja ilmeisesti tämä visuaalinen kokemus siitä, että minä sorkin kasaa (pihdeillä) oli merkki siitä, että ne on kaikki omia. Lähetyksestä syöksyi sinne, piteli kahta kolmea jo vuoroin suussaan kun hoksasi, ettei tässä nyt kaikki ihan täsmännyt. Nenä päälle ja oman toi lopulta. Voi kettu! Toinen toisto niin, että Ipe ei ollut näkemässä kun vein oman ja silloin teki ihan ok. Palkkasin siitä ja jätettiin se tältä päivää nyt siihen. Katsotaan, mitä se on huomenna keksinyt...

Rita täyttää kolmen kuukauden päästä 15 vuotta. Se on aika pitkä ikä tuon kokoiselle koiralle. Takajalat on kesästä menneen jo paljon huonompaan kuntoon, laukka on ollut kamalaa, mutta nyt myös ravi on aika köpöä. (Käynti ei kuulu tämän münsterin liikekirjoon edelleenkään.) Muorilla on lopun alkua nähtävissä. Vääjäämätön totuus. Ei se mikään hyshys-asia ole ollut missään vaiheesa, mutta kyllä se kova päätös tulee olemaan. Koiravanhusten kanssa ei vaan haluaisi käyttää sanontaa "parempi myöhään kun ei milloinkaan". Parempi aiemmin kuin myöhemmin, imo. Mutta miten ihmeessä?

Jos nyt kuitenkin keskitytään elämään päivä kerrallaan?

Ps. Walking Dead -ilmalla ei kuvata järkkärillä. Walking Dead -ilmalla käytetään Instagrammia. Suttuisia kuvia suttuisena vuodenaikana.

Selviytymistaistelu...

...on päättynyt - olen lomalla! *fanffaareja*

Fanni visualisoi teille meikäläisen fiiliksen:

Viimeinen viikko ennen loman alku oli suoraan sanoen aika tappotahtinen, päivä toisensa jälkeen venyi ympäripyöreäksi. Koirat meinas käydä hermoja raastavan ärsyttäviksi, erityisesti Ipellä kasvoi sarvet päähän. Kysyinkin jo facebookissa visaisen kysymyksen viikon synkimpinä aikoina: mitä yhteistä on Sauronilla ja bordercolliella? Kun pahuus lisääntyy, niin silmä voimistuu. Aikamoista Sauronin silmää täällä nähtiinkin iltana jos toisena - Fanni-reppana oli kuin pieni ja urhea Frodo, joka taisteli viimeisillä voimillaan pahuuden silmää vastaan. Aika suoraa palautetta tuo silmä saikin pikkumustalta, kun välillä herne meni ihan totaalisesti nenään.

Keskiviikkona jouduin jättämään töiden takia treenit väliin, joten oli pakko säätää itsemme hallille vielä iltayhdeksän jälkeen. Käytiin vetämässä pienet kuutamotreenit ja voi pojat kuinka hieno agilitykoira siitä silmästä kuoriutuikaan! Tehtiin ihmisnuolta, perussarjaa (keskellä rataa) ja itsenäistä keppien hakua. Tuo on kyllä juuri sellainen "kyllä se treeneissä osaa" -tyyppinen sesse, joka vetää täydellisyyttä hipovia puomin kontakteja  kun ollaan keskenään treenaamassa ja sitten kun ihmisten ilmoille päästään niin vähän tahtoo läikkyy reunan yli.
Ihmisnuolen jarrua palkkasin pari kertaa ja hyvin sen saikin reagoimaan. Perussarja oli kovasta vauhdista putkesta kepeille, vallan mainiosti se keskittyi ja kokosi. Khyl se on taitava kun sille päälle sattuu. Katsotaan olenko vielä huomisen kisastartin jälkeen samaa mieltä... Fannikin pääsi kentälle ja osoitti edelleen potentiaalista agilitykoiran vikaa. Kyllä se vielä jonakin päivänä kaivetaan naftaliinista oikein kunnolla ja nostetaan kolmosiin. Tämä oli lupaus. (Unna ja Frida tekivät junaputkea.)

Perjantaina koitti pelastus, kun työntekeminen sai riittää hetkeksi ja karistettiin kaupungin pölyt saman tein jaloista. Kohti Kyyjärveä ja Karstulaan, johon olin lauantaiksi junaillut muuan miehelle 30-vuotisyllätysjuhlat. Ylläripylläri onnistui kuin onnistuikin ja varsin hauska ja aurinkoisen kuuma(!) päivä oli. Pukukoodina oli viikset ja kaikki viiksivallut kuvattiinkin tee-se-itse valokuvauskioskissa eli appelsiinilaatikolla kehystäen. Toimi! Ilta ja yö kului pitkälti paljussa (johon vain luomuviikset selviytyivät), jossa nyt todistettavasti mahtuu pulikoimaan kymmenen henkeä. (Kyseinen palju on suunniteltu 5 hengelle.)

Juhlat tarkoitti Ipelle reilua kahtakymmentä potentiaalista pallonheittäjää, joita orjuuttamalla saa itsensä juostua väsyneeksi. Ipe tarttui tilaisuuteen kysymättäkin niin tehokkaasti, että jossain vaiheessa oli pakko piilottaa kaikki pallot. Se olisi muuten ollut loputon ralli. Vaikka koiriin ei juurikaan kerennyt juhlien tiimellyksessä keskittyä, niin varsin mainiosti väen paljous ja tapahtumarikas päivä, ilta ja yö sai nekin väsytettyä. Sunnuntaina isännän seurustellessa dagen efterinsä kanssa me tytöt sitten harrastettiin vähän uintia ja marjojen syöntiä. Karviaiset ja viinimarjat on just nyt parhaimmillaan!

Palattiin takaisin Tampereelle, mutta jäin silti jännäämään Karstulan tapahtumia kun siellä yksi mummokoira (14 ½-vuotias) lähti puoliltapäivin sorsametsälle. Oli kuulemma seurannut isää koko aamun kuin varjo, mahtoi sisäinen kalenteri kertoa, että tänään on se päivä. Rita oli painanut vanhaan malliin, yksi tavi oli tuomisina kotiin. Iltasella kun soitin kuulumisia, niin siellä oli aika väsynyt münsteri maannut sohvalla. Vanhuus ei tule yksin.

Arvatkaa, mitä tehtiin illalla! Käytiin juoksemassa iltarastit Kaupissa. En lupaa, etteikö olisi suunnistuskärpänen puraissut...