"Kympin työtä, pentu!"

Jos otsikon lausahdus ei kuullostanut tutulta, niin on erittäin todennäköistä ettei taloudessasi asu Ryhmä Hau -fania. Meillä on yksi sellainen, vaikka omastakin takaa löytyy melkonen Hau-ryhmä, jolla on aina vauhti päällä. Vauhdista ja vaarallisista tilanteista huolimatta on pakko sanoa muutama sananen tästä pennusta noin niinkun töiden näkökulmasta. Kuten edellinen postaus varsin seikkaperäisesti kertoi, on arki pennun, pikkulapsen ja senioriremmin kanssa jokseenkin tapahtumarikasta. Jokapäiväisistä ärräpäistä huolimatta, voisin jopa ihan varovasti sanoa, että ehkä pahin kaaos on saatu kesytettyä ja päivä päivältä arki käy jouhevammaksi. Toisin sanoen, saan koko ajan lisää luottoa yhteiselämään Aikan kanssa, josta syntyvä varmuus tekee koirastakin rauhallisemman. Ei tarvihe hötkyillä, kun (ihmisen) stressitasot on saatu parempaan kuosiin.

Se, mikä on ollut alusta asti selvää, on tämän koiran työmotivaatio. Voi pojat, tää tyyppi on syntynyt suorittamaan! Koulutuksellisesti ollaan menty tähän asti semmosella 3x3min -kaavalla eli kaikki uudet "temput" on opeteltua aamu-, päivä- ja iltaruokaa syödessä. Sen enempää se ei ole vaatinut. Aika tarttuu aivan supernopeasti uusiin tehtäviin ja tarjoaa itse aktiivisesti.

Oon ollut täysin yllättynyt siitä, kuinka kes-kit-ty-nees-ti näin pieni pentukoira voi tehdä hommia! Se ei sählää, turhaudu tai lannistu. Se on itsevarma ja innostunut. Se koittaa, koittaa ja lopulta voittaa. Se kestää jopa pienehköjä "agilitytreenejä" lelulla palkattuna ilman liiallista kuumumista tai ylimenoa. Yksinkertaisesti se haluaa tehdä tarkasti ja tehokkaasti töitä. Ja mikä parasta; TÄYSIÄ! Aika leikkii todella hyvin ja ainakin toistaiseksi luovuttaakin lelun helposti.

Alla neljän viikon takaa hubailuvideo, jota nyt katsoessa oikein hämmästyn kuinka paljon se on tuosta kasvanut! Se oli ihan pieni pallero kuukausi sitten. Neljään viikkoon on näemmä mahtunut rutkasti jalkojen kasvattamista.

Agilityyn ollaan alettu tekemään pohjia suuntakäskyille (vasen/oikea) ja wrapeille (tik/tak). Hassuteltu takaakiertoja pihassa ja vahvistettua yhdessä juoksemista. Tokon osalta ollaan juuri ja juuri saatu perusasentoa mallinnettua. Tällä viikolla tehtiin uusi aluevaltaus (jota ei vielä videoilla näy) kun otettiin Nose Workin eucalyptus käsittelyyn ja kolmannella sessiolla se puhinanuusku lähti käyntiin! Aikan kanssa on ihana tehdä yhdessä, kun se on niin motivoitunut kaikkeen mitä sille tarjoaa.

Vapaa liikkuminen metsässä, paljolti ihan umpi sellaisessa, on fysiikan kehityksessä meidän kulmakivi. Nyt marja- ja sieniaikaan me ollaan puoliksi asuttu tuossa takametsässä ja on ollut ilo huomata kuinka taitavasti Aika on alkanut käyttää kroppaansa. Kovistakin vauhdeista hallitsee vaivattomasti hyppyjä, arvioi etäisyyttä ja korkeutta järkevästi. Jotain sellaista, mitä ei vielä kuukausi sitten osannut niin menestyksekkäästi. Metsässä liikkuu uteliaasti, ei ole perskärpänen, muttei myöskään seikkaile ihan päättömästi kauas näköpiiristä. Itse asiassa tänään kävi ensimmäistä kertaa sellanen, että "hukkasi" meidät. Oltiin aika liki, mutta jotenkin touhuissaan sekoitti suuntansa. Kuulin kimakan haukahduksen ja voisin melkein vannoa, että se kysyi "missä ootte?!" Kun huikkasin "täällä!", tuli huojentuneen iloisena moikkaan ja jatkoi taas seikkailujansa.

Vaikka Aika on enimmäkseen toiminnan naisia, osaa se myös rauhoittua. Viime viikolla eräänä iltana, melko stressaavan päivän päitteeksi, tein pienen eläinkokeen. Normaalin naksutteluhetken sijaan päätin kokeilla kuinka nopeasti se luopuu kaikesta toiminnasta. Otin ruokakupin, laskin sen maahan ja kävin istumaan viereen täysin passiivisena. Ainoa vihje oli jo Aikalle tuttu "jätä" eli ei saa mennä kupille ilman lupaa. Olin valmistautunut syväluotaavaan meditaatiohetkeen, mutta kellotin vain 8 minuuttia kun pentu nukkui kerällä minun ja ruokakuppinsa välissä! Paljon ja kaikkea se kerkesi siinä kahdeksassa minuutissa kokeilla ja tarjota, mutta hämmentävän nopeasti ymmärsi jutun juonen ja antoi asian olla.

Sama koira, kaksi eri puolta.

Stoppi

Chihuahuan mitta on nyt täysi. Agilityn osalta nimittäin. Fannin mukaan ainakin kisakiintiö on nyt vähäksi aikaa täytetty, sen osoitti tämän päiväinen. Oltiin ennenkuulumattomasti toista viikonloppua perekkäin kisaamassa - sen verran olin sentään kaukaa viisas, että ilmoittauduin vain kahdelle radalle. Tänään se ensimmäinenkin oli liikaa. Jos ekalta hyppyesteeltä jo ottaa kiellon ja vaikeroi muutenkin etenemisen kanssa, niin on aika jäädä ansaitulle huilitauolle. Hyvin sinä pikkuinen olet kyllä vetänyt, lomaile ihan rauhassa.

Ennen vanhaan kun Fanni kävi ihan viikkotreeneissä, niin sillä tuli aika ajoin niin sanotusti leipiintyminen lajiin. Sikäli tämä ilmiö ei tullut puskista. Pikkumustahan on päässyt treenaamaan nyt koko alkutalven viikoittain tuuratessaan Ipeä. Oikeastaan tää tuli ihan hyvään saumaa - Ipe on palailemassa taas treenien äärelle, joten Fannin vaihtopenkittäminen ei tee pahaa.

Edit. Tätä kirjoittaessa Fannilla alkoi aivan kamala närästyskohtaus. Eli olikohan sittenkin vain paha olo pikkaraiselle? Voi onneton. Onneksi jäätiin pois hyppyradalta.

Valoa tokotunnelin päässä

Rallatellen tokoa. Teemana häiriö/kuuntelu. Mokailtiin ihan hirveesti, mutta silti oli kauheen kivaa. Kaikkein vaikeinta Ipelle oli vetää luoksetulo kahden suoran putken välistä ilman poikkeamista putkessa - se vaan jotenkin  imi joka kerta sisuksiinsa. Ihan käsittämätöntä Ipen mielestä.

Iloinen yllätys oli ruudun vetovoima. On aikoihin eletty, että Ipe hakee ruutuun putken sijaan. Tästä se tokoura urkeaa! Paikallaoloissa Ipe kesti hyvin häiriötä makuussa, mutta haamukäskyt istumisessa osui ja upposi - kirjaimellisesti. 

Kesäksi on suunniteltu (toivottomien) toko-ohjaajien yhteistreenejä, jos sitä vaikka syksystä änkeis johki kokeeseen. Tekemistä voittajan liikkeiden kasaamiseen on vielä melkosen paljon, mutta treenaamalla niitä ongelmia varmaan sais selätettyä. Mulla kun on ollut tapana työstää toko-ongelmia lakaisemalla ne maton alle. 

Käytiin Suvin ja koirien kanssa sekä ennen että jälkeen treenien yli puolen tunnin reippahat kävelyt. Pari bortsua, kultsu ja chihu. Niin vaivattomasti pärjäsivät porukassa - myös Fanni, joka tapasi Rauhan ja Timon ensimmäistä kertaa. Huomasin muuten tänään, että Fannin kyljessä noin vuoden päivät ollut pienen pieni patti on tuplaantunut ihan parissa päivässä. Vaikuttaa rasvapatilta, mutta mistä noista koskaan tietää. Ensi viikolla lienee ell-reissu edessä.

Hyvää viikonloppua jokaiselle tahollaan! 

Postailen huomenna aivan  i h a n i a  kuvia eiliseltä, kun tytöt oli valokuvaajan kuvattavina - stay tuned!

Liten, litet, lilla, små

Fanni palasi tänään kahdeksan(!) kuukauden kisatauon jälkeen starttiviivalle. Olin ilmoittautunut kolmeen starttiin, joista se viimeinen oli liikaa - lopetettiin se kesken. Olisihan se pitänyt olla fiksu jo entuudestaan - kolmas startti on aina ollut liikaa Fannille. Mutta ne kaksi ensimmäistä. Voi pojat, tuo pikkukoira on niiiin hauska! Ekalla radalla, jota ei tietenkään saatu videolle, Fannilla oli ihan hullu hype päällä. Ensimmäistä kertaa ikinä oli semmoinen olo tuon kanssa, että olin myöhässä useammassa kohdassa. Etenemäkin oli 3,66 m/s, joka lienee Fannin kovin kisaetenemä. Sijoituttiin 3., mutta LUVAt jaettiin vain kahdelle ekalle. LUVAtta jääminen ei oikeesti edes harmittanut, kun olin niiin taivaissa siitä fiiliksestä! Fanni oli ihan superihana ja sillä oli niin tiukka tekemisen meininki päällä. Miten siistiä voi chihuahua-agility ollakaan!

Toinen rata oli profiililtaan myös mukavan rullaava juoksurata, joka sopii Fannille tosi hyvin. Vire laski jo vähän toiselle radalla. Ei se mikään huono ollut, mutta ekaan rataan nähden kuitenkin jo vähän ponnettomampi. Videoltakin näkyy, että 30 cm hypyt alkaa tekemään tiukkaa, vaikka ekalla radalla hyppytekniikka pysyi ihan nätisti koossa. A:sta olen erityisen iloinen, sillähän on tapana jäädä tuumailemaan harjan yli päästyä. Oon hakenut treeneissä hetsaamalla ja namialustalla vauhtia siihen ja näköjään jo tuotti vähän tulosta. Kepeissä se häviää aikaa auttamatta. Ehkä otan ensi kesän projektiksi Fannille uuden keppiopetuksen kujalla. Tällä radalla jäätiin sijalle 4. ja eikö ne kolme parasta saanut LUVAn kun osallistujia oli ekaa rataa enemmän.

Vaikka nousunollat jäi sijoituksen päähän, niin en kyllä voi olla tyytymätön. Fanni oli niin hauska kiitäjä. Se on kun semmonen vedettävä lelu, joka menee aluksi täydessä tikissä hirveetä kyytiä ja toisto toistolta sen vauhti hiipuu, kunnes se pysähtyy kokonaan. Kolmannella radalla käytiin toteamassa, että veto on jo pois. Jännästi se kyllä jäähdyttelylenkillä jaksoi taas kaahottaa sen minkä kerkesi... Joka tapauksessa, Fannin kanssa on aina kiva kisata koska sen kanssa ei tarvihe olla niin tosissaan - voi vaan pitää hauskaa. Juttelin kisoissa erään omistajan kanssa, joka kisasi sen toisen ääripään eli irlanninsusikoiran kanssa. Musta on tosi tärkeää, että myös epätavanomaiset agilityrodut näkyvät kisoissa, varsinkin kun laji on muuttunut viime vuosina yhä totisemmaksi. Mikäs se on kisatessa tuommoisen kärpäsen paskan kanssa! (Anu kertoi, että livestreamistä katsottuna Fanni oli näyttänyt mustalta pisteeltä.)

Tein muuten pienen laskutoimituksen - ihan uteliasuuttani. Mittailin, että jos A-este oli suhteessa yhtä iso esim. bordercollielle, mitä se on Fannille, niin esteen harja olisi yli neljän (4) metrin korkeudessa! Ei ihme, että sitä joskus hirvittää tulla alas sieltä.

Paranee vaan!

Fanni-pieni oli tänään erinomaisen hauska agilitykoira. Alan oikeastaan taas nauttia tästä chihuahua-agilitystä! Kädet syyhyten selasin jo kisakalenteriakin, mutta ikäväkseni huomasin tammi-helmikuun olevan melko hiljaista aikaa kisallisesti Pirkanmaalla. Sen verran villikortti tuo kuitenkin on, ettei taida tohtia kisoihin lähteä kovin kauas. Toisaalta se yks LAGUn lahjakortti kuumottais, että jos sitä kuitenkin ajelis Karstula/Kyyjärvi-reissulla tarkastamaan Seinäjoen uuden hallin...

Illaksi treeneihin täysvarustuksessa, pakkasta oli -15 asteen tienoilla jonka vuoksi hoidin suurimman lämmittelyn hallissa. Jäähdyttely onnistuikin aika sujuvasti... Tänään treenattiin hauskaa hyppäriä, jossa suurimmaksi haasteeksi nousi rytmittäminen. Jos välimatka venyy liian pitkäksi, niin Fannin vauhti auttamatta hidastuu. Ei vaan meinaa muistaa ottaa sitä putkista mukaan, vaan sitä maksimaiseen tapaa paahtaa jo puolessa välissä kenttää menemään. Ajotusta kun viilattiin, niin jo pysyi vauhtikin parempana. Kepeillä kesti persjätön, mutta lopulta takaaleikkaus putkelle oli kuitenkin parempi rytmityksen kannalta. Takakulmaan persjättö oli huomattavasti parempi, piti liikkeen rullaavana. Supertyytyväinen oon siihen, että Fannin meno vaan parani treeniminuuttien edetessä. Yleensä se on juuri päinvastoin; eka veto on paras ja sitten vire laskee laskemistaan. Nyt miniatyyri pisti parastaan kerta toisensa jälkeen.

(Varoituksen sana videosta: kuvanlaatu on suttuinen johtuen videointivälineen, videonmuokkausohjelman ja videonlatauspalvelun erimielisyyksistä.)

Kuka kutsui Murphyn meille asumaan?

Tämä vuosi kolmetoista alkaa vaatia veronsa. Vuosi on pitänyt sisällään paljon henkilökohtaisia murheita, mutta ne ei oo saanu mieltä kuin hetkellisesti maihin - asiat on kuitenkin (näennäisesti) järkeistettävissä itselle. Mutta sitten kun kompastuskivi osuu koirien kohdalle, vaikka se vaikuttaisi vain epäsuorasti niihin, niin rintaa puristaa ihan toden teolla. En tiedä mistä hyvästä meidän epäonnenpyörä lähti pyörimään, mutta syksyn akillesjännesaikku (lue: agilitykielto) söi kyllä naista. Tuntui aika makealta palata kentälle reilu kahden kuukauden tauon jälkeen. Kerettiin vetää yksi onnistunut treeni kun seuraavalla viikolla Ipe jo ontui treenien jäljiltä. Seuraava viikko meni Ipen osalta levätessä, muuten pelättiinkin pahinta Unnan puolesta. Kuukkura selvisi ja toipui taas ihan rytinällä. Siitä tietää, että ollaan vahvasti taas elämässä kiinni, kun se onnistuu olemaan ärsyttävä - eilen se onnistui siinäkin. Vaikka suurimmaksi osaksihan tuo pikkukoira on silkkaa viihdettä. Kursailemattoman suora ja naurettavan söpö. En tiedä mistä se kaiken tuon energiansa varastaa. Kuten esimerkiksi alla olevassa videossa, kuusi päivää suolitukosleikkauksen jälkeen.

Juuri sinä päivänä kun Unnan vointi ja meininki oli vihdoin sellainen, että uskalsin hetkeksi olla onnellinen tasaantuneesta tilanteesta, niin eikö Ipe aloita etupään keventämistä illalla! Oltiin Nassun ja Milon kanssa lenkillä Hervannassa ja tuo parin viikon takainen lihasrevähdys(?) kummitteli siihen malliin takaraivossa, että pistin Ipelle toppatakin niskaan vaikka ei ollut edes kovin kylmä. Lähtivät suhteellisen rauhallisesti liikkeelle alkulenkistä ja sitten jossain vaiheessa otettiin ne tavanomaiset kiitolaukkakilpailut. Ilmeisesti vanha vamma ei kestänyt kyseistä revitystä, koska illalla levon jäljiltä se taas ontui. Ilku siinä pääsi - eikö tämä epäonni lopu koskaan? Vaivan uusiminen laukaisi tietenkin kaikki mahdolliset kauhuskenaariot, joten "parempi katsoa kuin katua" -mentaliteetillä varasin ajan ortopedille perjantaiksi. Susanna jo ensi hätään katsoi Ipen läpi (kiitos!!) - varsinaista arkuutta ei mistään löydy. Oikea etunen koukistuu vähän nihkeämmin kuin vasen eli toivotaan jotain levolla ohimenevää lihasrevähdystä tai venähdystä. 

Ipeltä meni keskiviikon agilityt sivusuuhun, onneks mulla on reservissä edes yksi agilitytaitoinen, terve koira. Fanni on käynyt esteillä viimeksi heinäkuussa, joten ihan superhyviä ei oletettavastikaan teknisesti oltu. Minikoiran rytmittäminen vaatii moninkertaisesti enemmän juoksutyötä kun kauko-ohjattavamman maksin! Lääh ja puuh, olin ihan loppu muutaman hassun toiston jälkeen. Fanni ei anna yhtään anteeksi huolimattomia ohjauksia, joten sen kanssa saa olla erityisen tarkkana. Toki aktiivisempi treenaaminen voisi tuoda estevarmuutta, katsotaan mikä tilanne on ensi viikolla kun Fanni jatkanee Ipen tuuraamista.

Kyllä tämä tästä. Toivon joulupukilta Lady Fortunaa meille ensi vuodeksi au pairin hommiin.

Ajatuksella takaisin

Yhdeksän viikkoa. Yhdeksän viikkoa olin poissa agilitykentiltä. Reilu pari kuukautta on oikeesti aika naurettavan lyhyt aika, mutta kun kyseessä on agility niin se tuntui pieneltä ikuisuudelta. Tilannehan oli se, etten ollut vielä koittanut varsinaisesti juoksemista lepotauon jälkeen, mutta viime viikolla tuli semmonen tunne, että nyt on aika. Mennään ainakin koittaamaan, miltä se tuntuu. 

'

Tehtiin Mikkilän mineille suunnittelemaan kisarataa, jossa kuulemma ei nollia oltu juuri tehty. Vauhdikas ja mukavasti rullaava - juuri meille mieluinen profiili. Lähdettiin rohkelikkoina heti ensimmäisinä kokeilemaan. Pientä hyllynomaista lipsahdusta lukuunottamatta tehtiin kivuton nolla. Kakkosen ja kolmosen väli valui, puomin jälkeen sain sen vedettyä mukanani takaisin puomille. Olisihan se pitänyt muistaa, että Ipen kanssa ei keskustella putkiansoista vaan kontaktiansoista. Hiottiin alkua paremmalla rytmityksellä, puomin jälkeen katsevarmistuksella koiran sai vaivattomasti putkeen ja vaihdoin putkesta putkeen välin persjätöksi. A:ta edeltävän hypyn kanssa painittiin, lyhyempää kautta linja meni ihan siksakiksi, kauemman siivekkeen kautta Ipe tipahtaa ohjauksesta. 

Toisella kierroksella hinkattiin samaa kohtaa uudelleen ja uudelleen, mutta tämä on meidän tyyppivirhekohta. Pitkien vientien päätteeksi kun pitäisi rytmittää ja pitää koira kädessä, niin se vaan valuuuu tiehensä tai tulee tuumailleen käteen. Hmpf. Täytyy tuumailla tätä. Tokan kierroksen päätteeksi otin kisanomaisen ja tehtiin nolla (video). Meno oli ruhtinaallisten treeniminuuttien jälkeen jo varsin hillityn hallittua. Punaisesta putkesta Ipe tuli mutkasta ulos ihan kyljellään, nuo uudet putket on harmillisen liukkaita! 

Kaikkineensa kummallista kyllä, ettei kuukausien tauko aikaansaanut totaalista käsille leviämistä tai yhteisen sävelen riitasointuja. Voisin jopa sanoa, että oltiin aika mukavan tuntuisilla leveleillä, mitä tulee yhteistyöhön. Melko ilahduttavaa.

Loppuun avokadokevennys. Ootko koskaan nähnyt kun Pacman yrittää syödä avokadopuskuroitua pistettä? Kallista päätä vähän oikealle.

Ps. Jalka tuntui ookoolta - ei se priima ole, mutta kyllä sillä agilitya treenaa! ;)

Lainapaimen tarjolla!

Eilen oli eriskummallinen, mutta hieno päivä. Jos joltain agilityihmiseltä on sattunut menemään ohi viime viikon pysäyttävin uutinen, niin esim. Anun blogissa on aika hyvä briiffaus asiasta. Sunnuntai taittui siis aamusta iltaan Hervannassa hyväntekeväisyysepiksissä, jossa talkoilin aluksi ilmoittautumisessa ja sitten maksoin koirani radalle. Akilleen vuoksi en päässyt itse nauttimaan vauhdin hurmasta, mutta sekös osoittautui varsin mehukkaaksi tilanteeksi - Ipelle on saatava lainakartturi. Facebook-kuulutuksen jälkeen ohjaaja löytyi noin 10 minuutissa! Saaran ja tolleri-Viggon säntillisenä kepona paremmin tunnettu Johannes tarttui tilaisuuteen. On Jossua nähty muutamia kertoja Viggon ja Raidan kanssa radallakin, mutta joka tapauksessa nostan hattua rohkeudesta tarttua "vieraan" koiran puikkoihin. Kaksi starttia kisaavien radalle, kiitos.

Lentävä korvapuusti / Kuva Hanna Heinonen

Päivä venähti valtavan osallistujaryntäyksen vuoksi vähän pidemmäksi kuin oltiin aluksi uumoiltu, joten päätin käydä maksamassa Ipelle yhden startin jo mölliradallekin. Sitten pitäis saada vielä kartturi. Lea oli sattunut tulemaan juuri sopivasti paikalle ja eihän yllytyshullua tarvi kauaa ylipuhua. Vähän totista likkaa se oli kyllä rataantutustumisessa...

Kuva Hanna Heinonen

Suurin jännitys sinänsä oli se, että lähteekö Ipe edes toisen ohjaisiin mukaan. Se on joskus kauan sitten tehnyt Saaran kanssa yhden treenin ja siinäpä sen lainaohjaajakokemus onkin. Ottaen vielä huomioon symbioosin voimakkuuden, joka minulla ja Ipellä vallitsee, niin ei ole itsestäänselvyys etteikö sillä tulis äitiä ikävä. Hieman hölmistynyt se oli kun Lea otti hihnan ja lähti leikittämään. Ilmeisesti lelu ja radalla kiitävät koirat sai sen semmoisiin sfääreihin, että agility kenen tahansa kanssa tuntui otolliselta. Olipa muuten mielenkiintoista nähdä oma koira radalla! Ja miks mun ensimmäinen kommentti radan jälkeen oli "sehän on paljon nopeempi Lean kanssa kun mun!"? Enivei, tyypit veti siistin nollaradan ja olivat tuloslistassa toisina naurettavalla -273,70 ajalla! Tattis Lea!

Seuraavaksi oli kisaavien vuoro ja Johanneksen aika astua puikkoihin. Rata oli paikoin varsin kinkkinen ja se näkyi lopulta tuloslistoillakin - kaikkiaan vain neljä nollatulosta. Kävelin rataantutustumisen Johanneksen kanssa ja kertasin Ipen käskytysjuttuja ja toimivia ohjauskuvioita. 3. putken jälkeen nostin kuitenkin käteni ilmaan ja toivotin onnea matkaan. Suoraan sanottuna en olisi siihen itsekään keksinyt mitään sujuvaa ratkaisua. 

Vaikka hyllyä pukkasi, niin kaikille oli kivaa ja Ipe oli superonnellinen, että pääsi pitkästä aikaa agilityradalle. Kiitos siis Johannekselle ja Lealle, että tartuitte haasteeseen! 

Piirinsä mestareita...

...olivat tänään ne, jotka kykenivät selviytymään lähdöstä maaliin edes jotakuinka agilitymaisin elein. Kellon ympäri venähti tämänkin päivä ja kotiintuomisina metritolkulla hyllyä. Lentävä hollantilaistuomari oli vähän liian villi hitaille hämäläisille.

Ei paljon muuta sanottavaa. (Paitsi meidän hyppärin aloitus! Mitä *ittua!? Toinen samanlainen viikon sisään. Jotain tartteis tehdä?)

Joukkueemme Tamskin rajatapauksetkin oli ihailtavan tasalaatuinen tiimi.

Hirveästi hyviä juttuja!

Vaikka mieli tekisi, niin en voi millään vielä vaihtaa syksybanneria, koska tarkenin tänään kisoissa varvassandaaleissa. Melkosen hieno syyskuu on ollut! Sen vuoksi sitä sietää juosta/kävellä/rämpiä/seistä koko päivän koiratouhuissa.

Oon ollut maanantaista asti ihan rikki etsintätouhujen kanssa, pelännyt pahinta ja toivonut parasta, että vieläkö tuosta nenäkoiraa saadaan. Otettiin totaalilepoa pari päivää ja torstaiaamuna käytiin aksailemassa Mapen ja Raidan kanssa. Kovin oli iloinen, että pääsi taas työntouhuun. Onneksi keikkoja ei viikolle ilmaantunut, se on aina yhtä ikävää sanoa, ettei pääse tulemaan koiran kanssa. 

Pakko on ottaa ennen seuraavaa keikkaa jotain palauttavaa. Siihen tarjoutui tänään hieno tilaisuus, kun oli apukouluttamassa meidän alkeiskurssilaisia. Kurssijälkien jälkeen tehtiin Ipelle lyhyt ja ytimekäs ihmisjälki, jolle lähdettiin ihan tuoreeltaan. Aikamoinen kivi putosi sydämeltä kun näin kuinka pähkinöinä Ipe oli autosta otettaessa ja tajuteessan, että pääsee hommiin! Hajusta kun vielä totesi, että nyt etsitäänkin ihmistä niin mentiin vajaa 300 metriä semmosta nelivetojäljestystä, etten ole hetkeen nähnyt. Mikään ei ole niin hienoa, kun nähdä se hullunkiinto ja keskittyminen (samaan aikaan!) koiran silmistä. <3

Treenien jälkeen tunnin metsälenkki Tiinan ja koirien kanssa, kotiin syömään ja vaihtamaan vaatteet, uudelleen kamat kasaan ja Hervantaan kisaamaan. Ensimmäisellä radalla oli nähtävissä kyllä hullunkiintoa muttei keskittymistä. Koitimpa taas piruuttani, että miltä se tuntuu ohjata kun lelu laitetaan maaliin ja koira saa kerätä kierroksia katsomalla edellisiä kisaajia. Tulos: mahdottomalta. Noh, eipähän päästä turhaan ylpistymään.

Hyppyradalla palattiin vanhaan hyväksi todettuun virittäytymiseen. Lelu autolle, katsekontaktivaatimuksia ja namia naamaan niin pitkään kuin mahdollista. Tulos: huomattavasti parempi! HyppySERTistä jäätiin taas sekunnin luokkaa - ehkä nekin jonain päivänä osuu kohdalle. (Iso kiitos Jossulle kuvaamisesta ja videoista!)

Huomasimpa agi.fi-rankingista varsin huikean jutun: myö ollaan reippaasti yli tuhannen maksin joukosta reippaasti satasen paremmalla puolella. Aika käsittämätöntä. Viimeksi kun sitä (joskus alkukesästä) katselin, niin oltiin sijalla neljäsataa jotain.

Meidän hyvien juttujen sarja alkoi oikeastaan jo eilen kun sain viestin, että ollaan päästy Ipen kanssa tokon valmennusryhmän kouluttamaan ryhmään.Niin huikeeta! Meidän tokoilu lähtee taatusti lentoon syksystä alkaen kun saadaan viikottaista ohjattua treeniä meidän seuran tokokermalta. Juuri tätä tarvitsen tokoilun kanssa; että joku päättää ja määrää mun puolesta, että mitä treenataan ja miten. Suurin ongelma on kuitenkin se, ettei mulla ole minkäänlaista käsitystä siitä kuinka tokotreeneistä tehdään monipuolisia. Sen vuoksi siitä tulee aika nopeasti tylsää.

Ja kirsikkana kakun päällä meinasin äsken pakahtua onnesta kun Ipe veti tyytyväisenä hirsiä, vaikka pihalla alkoi yllättäen ilotulitusjytke! Hirveesti hienoja asioita siis päivä täynnä. Johan sitä on kello kymmenen. Jäätelöä pakkasesta ja koirien kanssa sohvalle katsomaan Frendejä. Auf Wiederhören!

Näyttelytulosta vaille...

...A G I L I T Y V A L I O ! ! !  <3

Voi pyhä jyssäys, mikä aamu! Nokialle kisoihin reippahasti jo ennen yhdeksää. Kepon piti jäädä kotiin siivoamaan, mutta se ilmoittikin 5 minsaa ennen lähtöä, että haluaa sittenkin tulla mukaan. Ilmeisesti ratojen kuvaaminen voitti lattioiden luuttuamisen... NPKH:n majalla on tullut käytyä joskus kauan sitten, joten pieni eksymisvara piti matkaan varata. 

Viitasen Anne huolehti päivän kolmesta radasta ja profiilit sai aika paljon purnausta osakseen radan reunalla ja rataantutusmisessakin. Ilkeitä kulmia ilkeille esteille (rengas, pussi...), joten pistihän se harmittamaan. Ipe oli heti alussa, jonka vuoksi virittelyt jäi ihan minimiin joka radalla. Lelukin jätettiin suosiolla autolle. Tästä johtuen meno oli etenkin ensimmäisellä radalla aika pikkusievää ja vailla sitä viimeisintä kipinää. Näin jälkiviisaana voinen todeta, että pikkusievä oli ihan paikallaan ko. profiilille. Selvittiin hengissä. Ja tehtiin nollakin. Ja sijoituttiin kolmanneksi. Ja saatiin serti. Ja valioiduttiin. BOOOM!!!

Kun kävelin toisen radan alkusuoraa, niin hetken kävi mielessä pakkonollan runttaaminen. Sitten ois sm-nollatkin kasassa... Pulssi nousi ja tuli tukala olo. Onneksi sain karistettu tulospakkoajatukset ja mietin männä viikolla lukemaani Silvian blogikirjoitusta: "Putting having fun with your dog above doing well makes you lighter on your feet as it takes the pressure off and lets you breath." Nyt pidetään hauskaa, mietin. Ja mehän pidettiin! Kuinka paljon ihanampaa on juosta, kun ei puske väkisin pakkoajatuksia päähän. Meno ei ollut enää ihan niin uneliasta kuin ekalla radalla ja varsin kelpo rata vedettiinkin. Unohdin ottaa kunnolla putkesta mukaan, jolloin valahti selän taa, mutta sain sen sieltä ongittua vielä A:lle (ja lähes juoksin A:ta päin itse). Olin myöhässsä valssini kanssa renkaalla, mutta selvittiin. Keinu oli aika onneton, olin melko varma että siitä nousi vitonen, mutta lady fortuna oli tänään niiiiin meidän puolella. Aika hieno tsemppi Ipeltä pitää viimenen (65cm) rima ylhäällä sen jälkeen kun kun saanut keinulta persielleen ja käynyt polvillaan.

Toinen nolla, tsitsing! Ja sm-nollat kasassa. (Ja kahden Liuhdon(!) kanssa palkintopallilla!)

Vikalle hyppärille oli hauska lähteä löysin rantein. Profiili oli armollisempi=turvallisempi kuin agiradat, mutta sisälsi toki omat jekkunsa. Alku oli kovin pähkinäinen ja mietin aluksi kulmaavani vaan voimakkaasti ennen kolmosta, mutta sitten sain ajatuksen käyttää hyväkseni sitä, missä Ipe on varma - estepointtaus. Merkkasin linjasta ulkona olevan kakkoshypyn ja tein persjätön kolmosen taa. Ja niin tuli sukkelaan houkutinputken ohi mukaan ohjaukseen. Kivasti rullattiin etiäpäin aina siihen asti kunnes yritin sabotoida triplanollan syntyä jäätävän myöhäisellä persjätöllä pituuden eteeen, mutta Ipe oli kiltti ja pelasti. Kolmas nolla - töttöröö!

Triplanolla, serti, valioituminen, tuplasti podiumilla, sm-nollat plakkarissa...mitä vielä? Ai nii, se tietenkin että ensimmäistä kertaa ikinä minun omistaman koiran kisakirjasta korkattiin toinen sivu! :D Ihan hullua. Eräänä helmikuisena päivänä, pian viisi vuotta sitten, kun körryyttelin pieni pentu kainalossa kotiin Hervannasta (TKL:n bussilla!), niin mietin että oispa enemmän kun hienoa, jos saisin siitä joskus agilityvalion. Tässä sitä nyt ollaan - aika monta treenituntia, kisamatkaa, osteopatia-/hieronta-/fyssarikäyntiä, epäonnen- ja onnenkyyneltä myöhemmin. Vieläpä semmoisella mäihällä, että nämä oli ensimmäiset kisat, joissa Ipen oli mahdollista valioitua. Huh ja wau.

Kiitos ja näkemiin. 

Vetäydyn reporankaisen, juustohampurilaisella herkutelleen koiran viereen tuonne lattialle
ja ehkä taidan sihauttaa yhden ansaitun siiderin auki.

another 15 seconds of fame

Muistatte varmaan alkuvuodelta sen Fannin mainoskeikan? Sen kertaisen reissun lopputulema oli tämä ja ilmeisesti Fanni hoiti hommansa ihan kohtuullisesti, sillä saimme uuden mainoskeikan alkukesästä. Juhannusviikolla käytiin purkittamassa uusi spotti, jossa tällä kertaa oli mukana kolme koiraa; miniä, keskikokoista ja jättiä. Koska vieraiden koirien kemioista ei koskaan voi olla varma, oli roolit tuplamiehityksellä - todennäköisempää löytää useammasta vaihtoehdosta toimiva kombo. Tai itseasissa Fanni oli ainoa miniehdokas paikalla, joten luotto oli kova. (Autossa odotti kyllä varmuuden vuoksi ahmatti-Frida, mutta punaisen palveluksiin ei tarvinnut turvautua.) Jotenkinhan siinä sitten kävi niin, että varuiksi mukana ollut Ripeliuskin päätyi lopulliseen mainokseen.

Behind the scenes:

Iloisesti virheellinen

Palasimme takaisin kaupunkiin joksikin aikaa ja sunnuntaille oli tietenkin ohjelmoitu kisat Hervannassa. Sateinen viikonloppu kääntyi aurinkoiseksi sunnuntai-illaksi, joten kyllä kelpasi. Torstain kisoista jäi mukava nälkä ja tuntuma kisaamiseen, joten oltiin hyvillä mielin liikenteessä. Vaikka sm-nollatilanne oli kisojen jälkeen sama, niin silti oli kummallisen tyytyväinen fiilis ratojen jälkeen.

Koira oli mukava ja tuntui hyvältä käteen, mutta ohjaaja töpeksi. Mikkilän Sarin radat oli kivat, vaikka toisella radalla oli pari sellaista kohtaa, joissa en ollut ihan kotonani.

Ekalta radalta vitonen. Muavasti rullasi ja tekeminen tuntui hyvältä. Loppuepäsuoralla mulla oli jostain syystä ihan itsestäänselvyys, että juoksen A:n ulkokautta ja vedätän vaan kolme viimestä hyppyä. Toinen (huomattavasti käytetympi) versio olis jäädä sisäpuolelle ja tehdä takaaleikkaus ennen toiseksi viimeistä hyppyä. Teoriassa mun suunnitelma oli ihan selvä, mutta käytännössä sitten pissin kintuilleni. Videon kuvakulma antaa kummasti anteeksi ohjauksen, mutta riman pudotus oli ihan 100% ohjausmoka. Jäin vähän hannaamaan ja varmistelemaan, vaikka olisin ihan hyvin voinut vaan vedättää niinkuin oli ajatus. Myöhästyin sitten sen verran, että Ipen ponnistaessa A:n jälkeiselle hypylle pääsin vasta linjaamaan sisempää hyppyä ja niinhän se ripsahti. Tyhmä minä. 

Toisen radan alkuun en keksinyt mitään järkevää, yritin vain varoa sitä, ettei koira olis kakkoshypyn jälkeen puomilla. Vasta rataantutustumisen jälkeen kuulin Mapen idean seisovasta niistosta ja päätin sitten koittaa sitä (ilman, että olin kertaakaan kuivaharjoitellut sitä). Jotain kaks koiraa ennen omaa vuoroa päätin vielä tehdä tuplavarmistuksen ja käydä merkkaamassa kolmoshypyn ennen vapautusta. Ilmeisesti nää viime hetken suunnitelmat kulkeutui Ipellekin kun se päätti noin 10 sekuntia ennen vapautusta nostaa takapuolensa ylös ja lähteä hipsimään perään. Joku ystävällinen (Anu?) katsomon puolelta vinkkasi pienestä porsaasta. Selvittiin alkujännityksestä kiitettävästi, mutta sitten rupes kosahtelemaan.

Pituudelta putkeen oli kohta, joka askarrutti lähes kaikkia maksiohjaajia. Ajattelin mennä ihan vanhanaikaisella eli takaaleikata koiran putkeen. Olis varman onnistunut kauheen kivasti, jos olisin a) tehnyt takaaleikkauksen ajoissa ja b) käskyttänyt "meneHYP!" sijaan "putkeen!" Jos oli ohjaus vanhanaikainen, niin oli mokatkin. Tuplahylly oli iloinen yllätys. Putkesta putkeen piti olla ihan selvä juttu ja en ollut kenenkään muun pongaavan sivussa olevaa hyppyä. Ipen lisäksi sen taisi poimia vain Into. Loppurata lönköteltiin maaliin. Ja samperin viimenen rimakin piti vielä pudota kun joku oli jo aika kovaa vauhtia menossa palkalle. Syksyksi on tiedossa pieni "kuinka menemme palkkalelulle" -projekti.

Kummallista, että tosiaan olin ihan positiivisin fiiliksin kisojen jälkeen, kun eihän tuo toinen rata mennyt kovin kaksisesti... :D Mut hei, ILON KAUTTA!

Tuplasti pitelemätöntä menoa

Lempäälän kisat osoittautui varsin aurinkoiseksi tapahtumaksi. Kuvittelin lähteväni vesiliirtokisoihin, mutta aurinko porotti koko päivän niin voimakkaasti, että meinas puhti loppua. Kanavan ranta oli onneksi lähellä ja Ipe sai tarvitsemaansa viilennystä ennen, jälkeen ja välissä.

Edellisistä kisoista on yli kuukausi, joten kisatuntuma oli hukassa. Mua rupes jännittään ennen ekaa rataantutustumista! Eka oli Saviojan rata, jossa oli samanmosen ihmisnuolen paikka heti alussa, mitä me hinkattiin keskiviikkona treeneissä. Ajattelin ensin, että alan nynnyilemään ja teen siihen mielummin valssin, mutta sitten sisuunnuin ja päätin ottaa sen ihmisnuolen silläkin uhalla, että se vetää läpi ohjausesta. No kyllä se ohjaukseen tuli, mutta koko loppurata oli kauheeta töksähtelevää vääntöä. En saanut yhtään rytmistä kiinni, unohdin jo melkein kolmosen takaakierron, rimoja tipahteli ja...ja...ähh. Olipa ärsyttävän tuntuista menoa.

Kaks viimestä oli Johannan, ensin hyppäri jossa oli muutama ärsyttävä kohta. Alkuepäsuora hajoamattomalla renkaalla ei kauheesti ilahduttanut radan reunalta katsottuna. Noh, Ipe on varsin varma renkaan suorittaja, joten ei se meille mitenkään ylitsepääsemätön ollut, mutta onhan siinä silti aina omat riskinsä. Kepeille oli samanmoinen lähetys kun keskiviikon treeneissä, joten tiesin suurin piirtein kuinka siitä selvitään. Profiili oli ihan hauska ja tekemistä riitti. Kun lähin hakemaan koiraa autosta niin iski ihan totaalinen black out! Mulla oli ihan musta aukko 11. takaakierron ja 15. pituuden välillä En hahmottanut mielessäni edes miten päin hypyt siinä oli ja pitikö mennä takaakierrolla vai ei - ihan hirvee tunne! Mappe ja Nappis yritti selittää ja tsempata, että kyllä se siellä radalla muistuu mieleen. Kerkesin sitä vilkuilla vielä ennen omaa vuoroa ja sain taas juonen päästä kiinni. Takaakierrossa lipesi tukijalka ja horjahdin, joten palauttelin tasapainoa juuri siinä mustassa aukossa. Ja ei tosiaan ollut käynyt mielessäkään, että siellähän on se putken pää tyrkyllä. Kirosin epäonnea ja jatkoi kuitenkin maaliin asti ihan hyvällä tsempillä. Yllätys oli melkoinen kun tajusin Samun ja Pekan puheista, että se olikin nollarata. Ei se koira ollutkaan käynyt putkessa, mutta minähän en sitä nähnyt kun keskityin kiroamiseen...

Viimenen rata oli profiililtaan ehkä kaikkein kivoin. Meille sopivaa juoksua. Hyvinhän se menikin - ensimmäiset neljä estettä. Sitten rupes napit sinkoileen taivaan tuuliin ja luulin maaliin tullessani ottaneeni ainakin kaks kieltoa. Jäähkälenkin ja -uinnin jälkeen hain kisakirjaani, josta huomasin että perskeles sentään - tehtiin tuplanolla! Vikalla radalla sijoituttiin jopa palkinnoille. Saatiin muun muassa kaunis kukkapuska, jonka toin äitille tuliaisena. Karstulassa odotti kaunis ilta-arinko ja lämmin rantasauna. <3

Meillä on nyt siis yks huoli vähemmän ensi kesän sm:iä ajatellen. Nollia on 4/7 ja koska räävittiin vielä tupla jo näin aikaisessa vaiheessa, niin ollaan jo kovasti voiton puolella. Seuraavaksi aletaan harjoittelemaan sitä, että kuinka tehdään hyvä tuplanolla.

Aarteenetsintää

Kolme viikkoa niin alkaa loma. Eli vielä kolme viikkoa harvoin päivittyvää blogia. Kiirettä on pitänyt, joten olemme keskittyneen vapaa-ajalla kaikkeen muuhun kuin tietokoneella istumiseen. Ipe on käynyt treeneissä ja väläytellyt ajoittain varsin vauhdikastakin otetta agilityyn. Toisaalta vauhdin kasvaessa ajatus on tullut usein kaksi estettä perässä. Tasan ei käy onnenlahjat. Kaikkineensa agiliito on tuntunut hyvältä. Kisoista hivenen taukoillaan juoksun vuoksi. Ipen ollessa kisatauolla kaivoin pikkumustan naftaliinista ja kävin juoksemassa sen kanssa pari rataa eilen kotikisoissa. Fanni on kisannut viimeksi helmikuussa ja tehnyt sen jälkeen vain muutamia toistoja kepeillä kotipihassa, joten ihan kamalan hyvissä kantimissa meidän valmistautuminen ei ollut. Ottaen huomioon vielä taannoinen loukkaantuminen, niin melko tunnustelevalla otteella oltiin liikenteessä.

Johannan agirata oli profiililtaan aivan nappirata Fannille - paljon suoraa juoksua. Niinhän me kipitettiinkin nolla. Vaikkei aika riittänyt LUVAan, niin nolla on aina nolla - siitä täytyy olla tyytyväinen! Etenkin kun Fanni meno oli tahmeahkoa ja hyppytekniikka todella omituinen. Lämmiteltiin extrahyvin hyppärille, venyttelin ja vetreytin sen lihaksia, mutta silti hyppärillä vauhti sen kun laski ja Fanni alkoi ottaa omituisia kieltoja. Kiitos ja näkemiin. Totesimme siis, että käynti fyssarilla (toivottavasti) riittää ja vasta sitten palaamme bisnekseen.

Ipe oli valtavan hämmentynyt, ettei päässyt kuin lenkkeilemään Pyynikille, vaikka kentällä oli agilityesteet. Minä sen sijaan olin hämmentynyt buffetin kuppikakuista, jotka näyttivät kakkakupeilta. Maistettuani en ollut enää hämmentynyt. (Ainostaan sokerihumalassa.)

Viime viikonloppuna eräs pitkään kypsytelty ajatus saavutti lopullisen lämpötilansa ja pääsi tositoimiin. Päätin kertaheitolla, että nyt on aika aloittaa geokätköily. Kirjauduin saitille ja se olikin menoa sitten. En ollut pysyä housuissani, kun avasin kartan ja näin silmieni edessä sen valtavan kätkömeren - lähin on naapuripuistossa, jossa olen aamupissattanut koirat viimeiset kuusi vuotta! Meidän lenkkireittien varsilla oli kymmenittäin kätköjä, koko Suomi (ja maailma) on täynnä niitä - voi pyhä jysäys! On ihan tavattoman kiehtovaa, että ympäristö on täynnä piiloja, joita voin vaivihkaa käydä etsimässä. Ennen niin tavanomainen puu puistossa tai kannonkolo metsäpolun varressa onkin yhtäkkiä potentiaalinen piilopaikka kätkölle. (Ainoa downside tässä on se, etten ole neljään yöhön nähnyt mitään muuta kuin kätköunia...)

Kuin kohtalon sanelemana löysin heti ensimmäisinä päivinä eräästä kätköstä kauniin miekkavalas-bugin, joka on lähtenyt liikenteeseen viime kesänä Washingtonista ja nyt se on Tampereella. Valas on matkalla Alaskaan. Kuvitelkaa, kuinka pähkinöinä oon tämmösestä! Hieman kokemuksen kartuttua aion laittaa oman bugin liikenteeseen, jonka haluan reissaavan Karekaren rannalle Uuteen-Seelantiin ja takaisin. Vähänkö jännääää! Puhumattakaan kaikista kutkuttavista pulmakätköistä, joihin pääsee käsiksi ratkaisemalla arvoituksia tai tehtäviä - mun sisäinen partiolainen/salapoliisi on tehty tällasia juttuja varten. Ei tunnu juoksulenkitkään enää tylsintä, kun voi suunnitella reitin muutaman lokattavan purkin mukaan.

Agirodun karnevaaliosuus ja jälkilöylyt

Vielä yksi päivä aksaa Teivossa. Totta puhuakseni ei enää napostellut niin paljon kun olisi kenties pitänyt, mutta onneksi sunnuntai on aina se epämuodollinen hauskuutuspäivä. Meillä oli joukkuekisaan oikea iskuryhmä: äippä-Nasu ja kolme rautaneitoa; Ipe, Yemma ja Raita. Nuoret ja nenäkkäät likat kuvitteli, että harvakseltaan treenaava/kisaava äitimuori olis ollut joukkueen painolasti, mutta Nasu pesi koko katraan ja näytti tyttärilleen kuinka homma toimii!

Ipe, Nasu, Yemma & Raita

Ipe lähti etulinjassa ja oli vireystasoltaan jotain saippuan ja panssarivaunun luokkaa. Mennä kaahotti mukavan kurittomasti. Oma tatsi oli hukassa ja ohjausvalinnatkaan ei ihan täsmännyt tämän päivän tekemisen tasoa. Lisäksi Linnan Teemun rata kisaaville makseille oli minusta ärsyttävän haastava ottaakseen huomion, että joukkueissa oli paljon alemmankin luokan koiria. Hyllytettiin kerran jo alkutaipaleella ja loppumatka kangettiin vaivoin maaliin. Tai maalisuoralla kyllä pistettiin nato-ohjus lentoon ja painettiin aika huolella. Jos tuo jotain osaa, niin irrota loppusuoralla! Nasu-mamma paineli Even kanssa hienon radan, yksi rima ripsahti alas. Yemma ja Katja veti sikahienosti, pari kauneusvirhettä. Vitsi, että meillä puntti tutisee kun tää pari nousee kolmosiin ihan just! Raita-reikäpää kiisi Mapen kanssa ankkuriosuuden ja älyttömän hienon asenneradan vetivätkin. Ihan läpällä lähdettiin kisaamaan, mutta hitto soikoon - tässä tiimissähän olis ainesta! Sukuvika sijoittui kuitenkin yli 50. joukkueen seasta sijalle 10. Ens vuodelle jäätävät korkeanpaikanleirit ja valmennusviikot, niin vähänkö ollaan kovilla!! ;D

Kotimatkalla kello oli vasta yksi, joten päätettiin hellepäivän kunniaksi kurvata suorinta tietä Orivedelle. Sauna kuumaksi ja järveen! Lisäksi mummu ja pappa paistaa maailman parhaimpia lettuja. Ripsireunaiset letut, jätski ja mansikat - siitä ei kesäherkku parane. Mukamas rentouduttiin kovan tourneen jäljiltä, mutta vesiurheiluksihan se Ipen osalta meni - treenattiin pellehyppyjä. (Henkan mielestä myös mun veteenmenot saattoi luokitella pellehyppy-kategoriaan...)

Aikamoinen viikonloppu. Lääh ja puuh. Ipe oli varsinainen työmyyrä. Aina kun se hetken näytti siltä, että silmät lupsuu ja väsymys käy käpälään, niin napista painamalla se oli jo valmis hommiin kun ehdotti agilityä. Sitkeä kaveri, joka jaksoi painaa niin hellelukemissa kuin rajussa ukkosmyrskyssäkin. Vaikka tuloksellisesti viikonloppu oli varsin hyllypainotteinen, niin kummasti tuo avoSM-finaaliin pääsy ja hyvä siihen asti -asenneradan juokseminen lämmittää mieltä. Se tunne, kun mennään ihan veitsenterällä, on niin koukuttava, että tässä sitä taas selataan kisakalenteria...

003 Lupa hyllyttää

Teimme työtä käskettyä. Agirotuviikonloppu on vielä kesken, mutta on jo sellainen maratoni takana, että pakko laittaa jotain ylös. Kaks päivää aamusta iltaan. Sääolosuhteita äärestä laitaan, onnistumisia ja epäonnistumisia. Jalka jo hieman painaa.

Perjantai tuntuu näin päivän viisaampana lähes painajaismaiselta. Ihan kun olis nähnyt ahdistavaa unta liian pitkään. Päivä lähti käyntiin sillä toteamuksella, että kisojen järjestelyt kusee aika pahasti. En muista, että olisin koskaan aiemmin jonottanut ilmoittautumiseen 45 minuuttia! Lämpötila hiveli hellelukemia ja aurinko paahtoi kuumasti. Kun tarpeeks monta (suomalaista) ihmistä valittaa liian kuumasta kesäsäästä, niin Pekka Pouta näyttää persettä - Esterin persettä. Vettä kun alkoi tulla, niin sitähän sitten tuli - niinkun tosi paljon. Hirveesti. Liikaa. Alusvaatteita myöten kun on märkänä ja puoli päivää vielä jäljellä, niin kyllä siinä hetken jos toisen miettii harrastuksen valintaa. Soile nauroi, että nää sitten niitä kisoja, josta ei saa kertoa koirattomille ihmisille. Kun ei ymmärrä välillä itsekään.

Jostain sieltä ylisuuren sadeviitan alta sain suunniteltua sellaisia ratoja, joista en muista enää yhtään mitään. Kenttä oli kuravelliä, muutaman kerran olin kumollani. Koira onneksi pysyi pystyssä yhtä putken kuperkeikkaa lukuunottamatta. Kisojen teeman mukaisesti hyllytimme kaikki kolme perjantain rataa. Ainoa ja ISO positiivinen asia perjantailta oli se, että pahimmillaan sää vastasi ennalta varoiteltua rajua ukonilmaa niin kouriintuntuvasti, että epäilin jo hetken ettei Ipe pysty kisaamaan lainkaan. Jytisi ja salamoi ihan toden teolla - välillä ihan raviradan päällä, mutta pieni äänipelkuri se puuskutti menemään ja pysyi toimintakykyisenä koko päivän! Oli kyllä hieno huomata, että se pystyy tekemään töitä ääniherkkyydestään huolimatta.

ZZZZzzzzzzzzzzz...............

Lauantaiaamu valkeni liian aikaisin. Näin yöllä unta finaaliradasta, jossa oli vain seitsemän estettä, mutten siltikään muistanut sitä ulkoa. Erityisesti hirvitti se "putki", joka oli vanerista tehty umpinainen minigolfrata. Koira sukelsi sinne ja ilmestyi kauhean kolinan jälkeen toisesta päästä pieneen koriin. Freud vois olla sitä mieltä, että nyt on yliannostus agilityä. Siltä mustakin aamulla tuntu - krapulainen olo. Perjantain jäljiltä oli kuivana vain yhdet juoksukelpoiset kengät, korkea vartiset Salomonit - pikakiiturin unelmat.

Karsintarata oli Saviojan käsialaa. Meille oikein mukava, menevä ja vähän pyöritystä. Kaikkien odotusten vastaisesti sain jostain kaivettua mukavan oloisen tsemppimielen ja tuntui oikeastaan aika itsevarmalta lähteä radalle. Ipe oli hyvässä tikissä, keskittyi kivasti ja ei kuumunut liikaa ennen rataa. Keinun jälkeinen putki-hyppy-putki oli kohta, joka vähän askarrutti - kävin sitten koittamassa lämppäesteille kuinka se tulee takaakiertoon niistolla ja hyvinhän se tuli. Suunnitelmista poiketen takaaleikkasin ennen keppejä oleville hypyille, eihän sinne valssia kerennyt tekemään hyvällä tahdollakaan. Muutoin rata oli nappisuoritus. Video puhukoon puolestaan.

Päästiin koko rahan edestä harrastamaan, kun sijoituttiin 149 koirakon joukosta 15. ja 25 parasta pääsi Finnish Open -finaaliin. Kuinkas tässä näin pääsi käymään? Aikataulun salliessa lähdin kotiin syömään ja ottamaan kevyttä välikuolemaan sohvalle. Kerettiin huilata reipas pari tuntia, joka tuli kuin tilauksesta. Uusin voimin ajeltiin takaisin Teivoon. Ihan pakko myöntää, että alkoi oikeasti vähän jänskäämään kun meidän rataantutustuminen lähestyi. Tuomarina oli Tomas Glabazna, jonka putkijarruja(!) oltiin juuri treenattu keskiviikkona. Rata oli melkosta rallia putkesta toiseen. Tuloksia mineissä ja medeissä oli tullut vain kourallinen. Mulla oli hyvät fiilikset tutustumisen jälkeen, luotin että voitais hyvinkin hanskata se. Mun ainoa huoli oli kepeille vienti ja ongelman laatu oli se, ettei Ipe vaaaaan vetäis väärin sisään umpikulmasta. Vain kuinka sitten kävikään...

...ei sitten käynyt mielessäkään, että putkesta-putkesta-putkeen-loopin jälkeen bordercollielle saattaapi jäädä putkilasit päähän. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Me oltiin niiiin hyvällä tatsilla vedetty alkurata ja oli niiiiin hienoo vetää kun oli yleisöä ja selostaja ja ja... Sitten kun millisti lipsahtaa niin se lipsahtaa sitten ihan tolkuttomasti. Agility - pahimmillaan ja parhaimmillaan. <3

Illaksi oli aikataulutettu vielä (mies) Huittisen agirata, joka oli jo ehkä vähän liikaa. Mutta kun näin rataprofiilin, niin olin ihan mielissäni. Aivotonta kaahotusta - ei mitään nypläyskerhoilua. Ipe vaikutti lämmitellessä jo vähän löysältä, joten kuvittelin ettei tarvisi hävitä juoksukilpailussa. Vaan jostain tuon koira kaivaa energiaa kentälle - vähän niinkun mulla on "aina tilaa jälkiruoalle", niin Ipellä on aina virtaa yhdelle agiradalle. Hävisin. (Onneks oli vitonen alla, niin ei harmittanut...)

Ugh. Olen puhunut.

(Huomenna jatkuu.)

Highs and lows

Aamulla kisoihin. Tai aamulla ja aamulla...klo 12 oli eka startti ja kotikisat. Komiasti vaan nukutti kymppiin asti. Näin unta, että meillä oli hirveästi lampaita.

Luomalan agirata oli mukavan rullaava juoksurata, ainakin minit sai päästellä ihan tosissaan menemään. Oli hyvä fiilis rataatutustumisen jälkeen ja starttinumero oli mukavasti ihan alussa, joten päästiin nopealla tahdilla tositoimiin. Ipe jumitti jotenkin erityisen paljon lelulle kun jätin sen maalisuoran taakse kauas kentältä. Oli jo varastamassa sinne kun mentiin odottamaan omaa vuoroa. Lähdössä kun käänsin katseen takaisin koiraan kakkos esteen takaa, niin siellä se seisoi possunaamari päässä ekan esteen takana. En tiedä, mitä nää hiippailujutut sillä on, mutta niitä on ollut muutamia ihan lyhyen ajan sisään. Pitää olla vähän varpaillaan tän vitsauksen kanssa. 3. putken taa piti tehdä persjättö, mutta rupesin jostain syystä jänistään ihan sikana ja himmasin takaaleikkaukseen. Siinä vaiheessa kun kuvittelin saavani koiran polville, niin sen nenä vasta pilkistikin putkesta... Saatiin kuitenkin mukava raivo päälle ja mentiin kunnon käskytyksellä - tuntui, että juoksinkin ihan oikeasti jossain vaiheessa :D Kepeille ohjaus jäi vähän hilkulle, mutta onnistui kuitenkin. Pituuden ja putken jälkeen oli suora, jossa tuli paljon rimoja alas ja näkyi monen moista yritystä vaihtaa puolta. Päätin mennä sieltä mistä aita on matalin ja vedättää vaan koko ajan ja toivoa, että liike vielä hämyputken ohi. Hyvin män ja kääntyikin kivasti poispäinkäännöksellä. Puomilla tuijotti jo varsin rajusti lelulle päin, joten varmistin valssilla vaikka olin suunnitellut persjätön. Maltilla loppuu, vaan ei Ipen mielestä. Se oli jo niin fokusoitunut kaukana ja poissa silmistä olevalle lelulle, että vei viimeisen riman mennessään - VOI V***U! Voin kertoa, että hiukan söi naista!! Ja kiristi vaan entisestään kun tuloslistan mukaan viimesen riman lisäksi tipahti hyppysistä myös agi-serti. Jos ei muuta, niin me ainakin osataan karttaa noita sertejä ihan huolella.

Kokkosen hyppyrata oli ärsyttävä - oikeesti niin kökkö, että ketutti jo valmiiks. Lisäksi sain rataantutustumisen aikana aikaiseksi enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Videolta voi katsoa, miltä näyttää kun ohjaaja on henkisesti ja fyysisti ihan pihalla. 

Eteläpuiston kisat on kivoja, kun siellä pääsee helposti uimaan ja lenkkeilymaastot on kivat. Saapi samalla kuunnella livemusiikkia, kun Pyynikin kesäteatterilta raikaa Vuonna '85-musikaali. Lisäksi siellä saa agility paljon näkyvyyttä, kun vierestä kulkee vilkkaat ulkoilumaastot. Tänäänkin eräs eläkeläispariskunta katseli kiinnostuneina kisoja ja kysyi ohimennen, että "kuinka nuo koirat saa opetettua tekemään tuon pujotteluradan?" Eli kepit :D Eivät ehkä ymmärtäneet mitään muutamista esimerkkimetodeista, joista kerroin, mutta ymmärsivät varmasti, että se on lukuisten toistojen tulosta. 

Kisoista karautettiin suoraan erääseen Pälkäneen maalaiskuntaan, jossa oli määrä tarkistaa yksi näköhavainto (etsintä #22). Se on oikein karman laki, että pariin viikkoon on etsintäpuolelle aina ihan hiljaista niin sitten kun päivystyspuhelin pirahtaa, niin se ei lakkaa soimasta. Pari koiraa kun on vielä lomalla, niin se tarkoittaa sitä, että pitäis olla useammassa paikassa yhtä aikaa.

Viime sunnuntailta tullut näköhavainto oli ihan selvästi väärä. Paikka oli tyhjä ja Ipellä on aika mukava tapa kertoa se. Tyhjien kanssa on käynyt jo pari kertaa niin, että se lähtee skannailemaan seutua, etenee maksimissaan pari sataa metriä, sitten se pissaa ja palaa autoon. Ei ilmaise mulle mitään, vaan pyyhältää ohi suoraan autolle ja tänäänkin tökkäsi kuonollaan auton kylkeä. "Lähdetään, ei täällä ole mitään".
Omistaja pyysi, että mentäisiin paluumatkalla koittamassa yhtä näköhavaintopaikkaa, jossa oli nähty karkurin näköinen koira toukokuun alussa. Havainnoista on siis 7-8 viikkoa aikaa, joten sanoin rehellisesti, että se on todella pitkä aika. Oon kuitenkin joskus kuullut, jonkun jäljestäneen 8 viikkoa vanhaa jälkeä ongelmitta, joten en torpannut ajatusta. Lisäksi se oli vähintä mitä voitiin tehdä - oltiinhan me tunnin verran ajeltu paikalle, joten olis ollut tylsää käydä paikalla vain muutaman minuutin takia.
Kun päästiin tähän toiseen paikkaan, niin huomasin jo autosta otettaessa, että täällä on jotain. Ipellä oli suunta selvillä ennen kun olin saanut liinaa kiinni. Hajua ei tahtonut edes ottaa, vaan lähti liikkeelle varmasti. Ja niin me mentiin. On toki mahdollista, että koira on käynyt alueelle vielä havaintojenkin jälkeen, mutta viimeisimmät varmat havainnot tuosta taajamasta oli tosiaan toukokuun alusta! Käsittämätöntä - oikeasti. Jäljestettiin reilu kilometrin matka ja tsompailtiin ihmisten pihojen läpi. Jossain vaiheessa otti voimakkaasti ilmavainua ja teki selvän ilmaisun. Suorastaan mysteeristä, millaisiin suorituksiin koira nenänsä kanssa pystyy.

Jännittääkö?

Agilityvuoden kohokohta on nyt onnellisesti takana päin. Pitkä viikonloppu Kirkkonummella vaati veronsa, mutta valtavan hieno kisareissu meillä oli kaiken kaikkiaan. Paljon hyviä tyyppejä ja hienoja koiria. Hikeä ja kyyneliä - verta ei onneksi kuitenkaan.
Moni kysyi menneiden viikkojen aikana, että joko jännittää? Hämmestellen ja kummastellen tutkiskelin itseäni ja mietin, miksi meidän pitäisi jännittää SM-kisoja - eihän meillä ole mitään hävittävää! Ymmärrän, että puntti tutisisi, jos olisi kovin potentiaalinen mitalisti tai muuten vaan suvereeni suorittaja - meillä ei onneksi ole sellaiseen vaaraa.

Pätysen makeita kuvia löytyy lisää täältä

Perjantaina lähdin jo hyvissä ajoin kohti Etelä-Suomea, illaksi oli bookattu kaksi virallista starttia.Vettä satoi kun aisaa, joten viikonlopuksi varustautuminen vaati muutaman ylisuuren kassin romppeineen. Hotellin kautta kisapaikalle. Ekaksi vuorossa oli Savikon Sepon agilityrata, joka vaikutti sivusta katsottuna vaikeammalta kuin mitä se todellisuudessa oli. Rataantutustumisessa linjat tuntui huomattavasti paremmilta ja profiili oli mukava. Ainoa huoleen aihe oli pituuden  jälkeinen hyppy, joka linjautui paremmin ulkokautta kierrettäessä. Katselin kerta toisensa jälkeen suorituksia, joissa koira kääntyi vasemmalle, vaikka ohjaajan tarkoitus oli saada koira kääntymään oikealle. Päätin, etten lähde nynnyilemään siinä vaan reipashenkisesti ohjaan ja jään vähän vetämään taakse. Ja mehän oltiin muutenkin menossa varmistelemaan vaan kontakteja...

Ipe ei ole pariin viikkoon tehnyt agilityä ollenkaan, joten alku ei luvannut hyvää. Lähtöön tullessa sillä oli aivan jäätävä jumitus päällä, enkä meinannut saada sitä istumaan sivulle. Ajattelin jo mielessäni, että tästähän tulee taas hienoa. Vaan kuinka ollakaan, kun annoin lähtöluvan niin se tuntuikin ihan hyvältä käteen. En osaa oikeastaan edes sanoa, että mikä se tekijä on, mutta sen vain tuntee, onko vire kohdillaan vai ei. Ohjaustuntuma oli niin hyvä, että 2-4 väli näyttää jopa ihan suunnitellulta. Valssia en edes koittanu rataantutustumisessa, mutta jotenkin se siihen pyörähti niin kovin vaivattomasti. Kun oltiin päästy makean yhteistyön tuntumaan, niin se kontaktien varmistelu lensi aika nopeasti ulos ikkunasta. Tuli tosi voimakkaasti sellanen tunne, että nyt antaa vaan mennä. Kirsikka kakun päälle oli se pituuden jälkeen onnistunut käännös, josta olin niin fiiliksissäni. Kun sain koiran viimeseen putkeen, niin tuli tosi varma olo siitä, että hanskataan tää loppuun asti. Ja kuinka kauniisti tuo koira vielä vekkasi itsensä keppejä edeltävässä takaakierrossa - se on kehittynyt!
Ristus, että oli hyvä fiilis radan jälkeen! Ensimmäinen ajatus oli se, että tämmöiseltä agilityn pitäis aina tuntua. Hiukan antaa boostia, kun kerrankin sattui kohdalle kunnon flow-rata - aaahhh! Ja erityisen paljon mieltä lämmitti ne lukuisat onnittelut ja tsempit, joita sain vielä sunnuntainakin. Sija 11. on aika hienosti Ipeltä yli 100 koiran luokassa.

Päätin, että jään onnellisena leijailemaan saavutettuun euforiaan ja jätän illan hyppyradan välistä. Sateinen keli ja hotellilla odottava sauna ei ainakaan vaikeuttanut päätöstä. Iloinen mieli jatkui koko lauantain, kun kukonlaulun aikaan hotellin ikkunasta pilkisti täydeltä terältä paistava aurinko! Varakoirakon ominaisuudessa ei ollut mitään ressattavaa, joten släpärit jalkaan ja menoksi. Joukkuepäivä meni nopeasti - tamskilaiset ei yltäneet viime vuotiselle tasolle, mutta tunnelma oli silti hyvä. Juhlatunnelmasta vastasi reissukämppis-Mappe lainatollereidensa kanssa. Miia ja Willa teki medien tollerijoukkueelle hienon nollan pohjalle ja Mappe viimeisteli SM-pronssin varsin tylysti sekä Tikrun että Lordin nollalla! Kukapa olisi arvannut, mutta niin hienot radat kaikki veti, ettei jäänyt epäilystäkään, etteikö mitali olisi ollut ansaittu!

Olin koko ajan sitä mieltä, ettei jännittänyt yhtään, mutta sunnuntain koittaessa maha oli eri mieltä. Kun ei myönnä henkisesti olevansa jännittynyt niin kai se energia purkaantuu psykosomaattisesti ja lyö mahan täyteen perhosia. Aamu valkeni aurinkoisena, mutta iltapäiväksi oli luvassa sadetta kunnolla. Aamupala ei oikein maistunut ja en saanut missään vaiheessa tuntumaan valmistautuessa. Milloin luulin myöhästyneeni rataantutustumisesta ja milloin olin oikeasti etsintäkuulutettu lähtökarsinaan. Voi huokaus. Tätäkö se jännitys on? Mattsonin hyppäri oli ihan ok. Ei kuitenkaan mieluisimmasta päästä, muttei masentavan mahdotonkaan. Selvittiin kohdista, jotka uumoilin vaikeiksi ja ryssittiin kohdissa, joiden piti olla ihan mentäviä.
Alku leves ihan huolella, ohjaustuntuma oli kateissa ja koira tuntui epävireiseltä. Se on varmaan joku viiksikarvan asento, mistä sen sitten tunnistaa? Kiihdytyssuoran jälkeen sain Ipen kääntymään renkaalla niin tehokkaasti, että se roiskasi renkaan rikki. Okserin ja keppien väli oli nafti, mutten tohtinut vekata okserille kamalasti, joten päätin, että käskytän suoraan putkesta kepeille. Jotain olisi pitänyt tehdä (kenties pieni rytmitys olisi riittänyt?), koska vauhtia oli sitten sen verran, ettei malttanut taipua ykkösväliin. Koska alla oli vitosia, niin koitin heittää keppien jälkeisillä hypyillä, mutta käteenhän se takiainen jäi. Pituuden tiukasta käännöksestä ja sen jälkeisesti nyperryksestä selvittiin sen sijaan oikein hyvin. Lopuksi hetsastin "eteen!", jolla ampui suoraan putkesta ulos radalta. Semmonen arvokisadepyytti.

Mitä meille jäi käteen? Rusketusrajojen ja punaisena kiristävien poskipäiden lisäksi paljon luottoa siihen, ettei me ihan heittopusseja olla. Luottoa myös siihen, että se kuuluisa flow on saavutettavissa. Lisäksi käteen jäi paljon hengästyttävän hienoja kokemuksia katsojan roolissa - kouriintuntuvia esimerkkejä siitä, mitä agility on parhaimmillaan ja pahimmillaan. Käteen jäi myös ensi vuodelle ensimmäinen sm-nolla ja ajatus siitä, että on ihan okei vähän jännittää...

Kenraaliharjoitus

Iltakisat. Viimeset kisat ennen isoja kisoja. Paska kenraali ja niin edelleen... Hyllytettiin ihan huolella molemmat vedot. Huittisen Annen radat oli masentavia. Ei ehkä vaikeitakaan, vaan aseistariisuvan masentavia. Ensin kauheeta luukutusta, sitten joku tukahduttava hyppyhässäkkä ja sitten kauheeta luukutusta.

Oltiin lähtövuorossa ensimmäisinä ja rataantutustumisen jälkeen olin hirveellä tsempillä menossa radalle kunnes valkeni, että sinne menikin joku ennen mua. Hyvä vire hävis kun vesi hanhen selästä, kun jouduttiinkin odottamaan hetki. Miten pienestä sitä voikin ottaa nokkiinsa? Ipe meni yhtä hämilleen kun minä ja se tiesi epäsuhtaa suoriutumista. Loppusuoran lisäksi ekalla radalla ei ollut muuta hyvää kuin Ipen keppien sisäänmeno.

Illan jo pimetessä tutustuttiin hyppäriin, joka oli samaa ranteet auki -sarjaa kuin edeltäjänsä. Nyt päästiinkin ekana radalle ja sain aika mukavan agren siihen tekemiseen. Mun pakkovalssi kepeille oli kyllä sympaattinen räpellys, mutta niin vaan jäi sellanen Ripeliuksen mentävä väli jalkojen ja ekan kepin väliin. Aina ei satu askelmerkit ihan kohilleen... :D Kylläpä olis harmittanut, jos jo valmiiksi tuhoon tuomitulta radalta olis tippunut vain keppien jälkeinen rima. Lähti sitten vähän lapsesta kun ei olle kauheesti viskileikkauksia tehty, niin korostin irtoamista kevyellä "menemene!!" -käskytyksellä. Ja Ipehän meni!

Ei päästä enää viikkotreeneihinkään ennen Kirkkistä, joten täytynee käydä vähän muistuttelemassa kontakteja joku kaunis päivä. Toivotaan, että nyt on otettu löysät pois ja sm:issä pidetään vaan hauskaa!

kuva: Jing-Lin Pekkala