Back to basics

Aamupäivällä paettiin hellettä demarin suojiin ja saatiin samalla aimo annos ajateltavaa agilityn osalta. Niinu tuli kouluttamaan valkkuryhmäläisiä - odotin tätä koulutusta tosi paljon, koska en ole hänen silmän alla koskaan Ipen kanssa käynyt. Niinu on yksi mun suosikkiohjaajistani koko lajissa, erityisesti ihailen hänen tehokasta ja tulista liikkumista radalla. Mun mielestä agility on viime vuosina mennyt aikamoiseksi kikkailuksi ja hc-harrastajat snobbailevat toinen toistaan viileimmillä ohjauksilla. Niinun ohjauksessa on hienointa se, että se ei keskity hienostelemaan superteknisillä ohjauksilla, vaan ohjaaminen perustuu tehokkaaseen liikkeeseen ja sen säännöstelyyn. Jos joltain haluan oppia rytmittämisestä, niin Niinulta!

Sainkin makiaa mahan täydeltä, sillä ratana ei ollut tyypillinen erikoiskoulutusten 40 esteen muistipelihirviö, vaan simppeliä rytmitystreeniä! Oi, miten lupaavaa! Tehtiin kahdessa setissä, vaikka meillä ensimmäinen rykäsy venähti reilu vartin pituiseksi. Eka harjoite oli ulkokaaren vetäminen kaksi kertaa peräkkäin, jossa katsottiin perusrytmitystä ja liikkeellä ohjaamista. Tehtiin eka kerta puhtaasti, mutta pikkusievästi. Niinu tuumasi, että saan koirasta paljon enemmän irti jos vain haluan. Lisäksi sain aika osuvan huomautuksen putkiin ohjauksesta, jossa rintamasuunta osotti jo putken ulostuloa ja liike hidastui eli puolihuolimatonta ja koiralle epäloogista. Rintamasuunnan ja rytmimuutosten kanssa tulisi olla huomattavasti tarkempi. Toki tässä oli vauhtisuora alla ja putki tuli ihan puoli-ilmaseksi siihen päätteeksi, muttei se sitä tarkoita että saisi jättää ohjauksen puolitiehen. Kun vauhdin kanssa oli tarkempi ja tehokkaampi niin kyllähän se koirakin kulki. Miten yksinkertaisilla asioilla sitä saakin ison muutoksen aikaan.

Ennen taukoa ennätettiin katsoa takaaleikkauksia eli putken kautta kolme hyppyä, josta käännös keskihypyn kautta toisen laidan reunimmaiselle hypylle ja putkeen. Kakkos- ja kolmoshyppyjen väliin tehtävällä rytmityksellä ja rintamasuunnanmuutoksella sai koiran kääntymään ongelmitta toiselle laidalle. Kunhan vaan osasi sen rytmityksen! Mulla oli aluksi vähän hukassa rytmityksen ajoitus, mutta hinkattiin se kuntoon, jolloin Ipe kääntyi vaivatta toiseen laitaan. Putkelle kääntäminen eli se varsinainen takaaleikkaus olikin huomattavasti hankalampi. Tällasissa tilanteissa mulle on ollut aina vähän epäselvää, että ohjaanko koiranpuoleisella vai -vastasella kädellä. Mutta selvishän tämäkin! Ilman muuta koiranpuoleisella kädellä, koska takaaleikkauksessa halutaan että koira irtoaa eteenpäin ja vastakädellähän koira otetaan kiinni. Very simple.

Tauolla käytiin puljaamassa pienessä, mutta onneksi virtaavassa ojassa ja hörpättiin vähän energiajuomaa. (Btw, tuo FitDogin Energy maistuu Ipelle todella hyvin - sillä saa aika kätevästi nesteytettyä kuumalla säällä ja ilman lämpöäkin ihan hyödyllinen kovissa treeneissä tai kisapäivän aikana.) Jatkettiin treeniä samasta leikkauksesta mihin jäätiin, saatin se jopa onnistumaan. Edelleen olin vähän myöhässä leikkauksen kanssa, jonka vuoksi Ipe ei lukenut käännöstä kunnolla. 

Sitten otettiin viimenen harjote, jossa leikkaukset muuttui tiukemmiksi ja onnistumisprosentti romahti huolella. Vitsi, että voi olla vaikee saada oma rytmitys kuntoon. Meillä jäi varsin oivallinen kasa kotiläksyjä ja ratakin on onneksi helppo rakentaa yksinkin uudestaan. Saatin hyviä neuvoja rintamasuuntatreeniin.

Agilityssä on pohjimmiltaan kuitenkin kysymys hyvin yksinkertaisista asioista. Liikkeellä ja sen oikeanlaisella säätelyllä saa erinomaista tulosta aikaan ilman kommervenkkejä. Suurin pisto sydämessä ja sitä myöten paras oivallus tältä päivältä koskee oman ohjauksen loogisuutta. On hirveän helppo olla huomaamattaan epälooginen ja omasta mielestä näennäisesti looginen. Ehkä koira on oppinut tulkitsemaan parhaalla mahdollisella tavalla epäloogisten viestien todellista merkitystä, mutta en voi kun syyttää itseäni jos koira toimii ohjaukseen nähden "väärin". Vaikka aikamoinen ajatustenlukija tuo välillä tuppaa olemaan, niin ei se sentään ihan telepatialla kulje. Kyse on pienistä asioista, jotka kuitenkin vaikuttavat niin perustavanlaatuisesti lopputulokseen. Sen vuoksi yritän parantaa tapani ja alkaa näkemään asiat hieman eri vinkkelistä. Huomaan, että on tullut usein rataantutustumisessa koottua suunnitelma vähän liian isoista palikoista. Nyt on aika heittää ne isot duplot mäkehen ja ottaa ne pikkulegot tilalle. 

Tuoksuu jännittävältä!

Meidän perheessä syvimmät epätoivon huokaukset saa aikaan koiraharrastuksiin laitettu taloudellinen satsaus. Kun se sama tyyppi, joka tuskailee nelijalkaisiin sijoitettua rahaa, kysyy että mitä haluaisin synttärilahjakais, niin on aika yhdistää huvi ja hyöty. No itseasiassa, sunnuntaina 24. pvä olis yks mielenkiintoinen luennoitsija Tampereella... Vaikka järkeen ei mahtuiskaan se, että joku voi oikeasti haluta synttärilahjaksi hajutunnistuskouluttajan luennon, niin luulis sen olevan tyytyväinen, ettei tarvinnut itse keksiä mitään synttäriyllätystä.

Hormilan Ilkka oli minun lahjavalintani. Mies, joka on kouluttanut Suomen poliisikoiria jo ties kuinka monta kymmentä vuotta ja erityisesti ansioitunut hajutunnistuksessa. Kouluttanut maailmallakin, mm. Malesian poliisikoiria. Kovan luokan tekijä ja ennen kaikkea erittäin kokenut.
Kuusi tuntia täyttä tykitystä ja hengästyttävän paljon tietotaitoa. En kertakaikkisesti ala tässä referoimaan koko luentoa, en siihen tyhjentävästi pystyisikään. Mutta se täytyy todeta, että motivaatio kasvoi tsiljoonasti. Ja oivallusten määrä lähenteli sitä luokkaa, että luulen ymmärtäväni koko hajutunnistusjäljen aivan uudessa valossa.

Heti kotiin päästyäni meinasin revetä verkkareihini, kun oli pakko päästä suunnittelemaan kaikkea uutta ja kivaa. Otettiin alkupalaksi pieni muistutus esine-etsinnästä. Illalla oli vielä pakko päästä testaamaan esineitä jäljellä. En ihmettele kyllä yhtään, miksi Ipen jäljestys on välillä niin juosten kustua, koska sehän ei juurikaan saa vahvistusta itse jäljen työstämisestä, ainoastaan lopputuloksesta (maalin ilmaisusta).

Kokeilumielessä pistin Henkan kävelemään noin 400 metrin jäljen, johon sovittuihin pakkoihin tiputettiin hajustetut vanulaput. Sovitut paikat siksi, ettei esineitä ole koskaan jäljellä ollut, joten halusin tietää missä mennään. Valkoiset vanulaput lumisella polulla olisi ollut vaikea löytää ilman ennakkotietoa...tai koiran nenää! Oli nimittäin ilmiselvää, että Ipe reagoi niihin todella terävästi! Ja mikä muutos työskentelyssä oli jo alle puolen kilometrin jäljen aikana! Alun se veti tyypilliseen tapaan aika korkealla nenällä, mutta kun ajoi ensimmäisen lapun yli niin löi nelitassujarrut päälle ja kääntyi kannoillaan tarkistamaan, että mikäs ihme siellä oli! Naks-palkka. Jatkettiin matkaa - Ipellä oikein silmät loisti kun oli niin toihkeissaan kanafileestä kesken jäljen. Kuono laski vähän lähemmäs maata ja teki hirmu tarkasti työn. Toisen lapun yli ja sama juttu. Täyskäännös ja vimmattusti heilui häntä kun skannasi, että mistä se haju tuli - löytyi-naks-palkka. Aivo koira ei montaa toistoa tarvihe, kun loppu (150m) matka meni niin tiiviisti maavainulla, etten ole hetkeen nähnyt sitä niin intensiivisenä.

En ainoastaan ollut aivan kyltymättömän iloinen hienosta jäljestä, vaan myös vakuuttunut siitä, että juuri tätä me tarvitaan! Nenä maassa työskentely ei varsinaisesti ole ensisijainen tavoite esinetreenillä, vaan se tekemisen tarkkuus ja yllätyksellisyys, joka pitää motivaatiota yllä. Esineillä ja sen tuomilla välipalkoilla uskon, että motivaatioa, into ja (positiivinen) jännitys jäljestää huolellisesti kasvaa.

Elinan viisauksia ja etsintä #2

Meidän työntäyteinen viikonvaihde tuli päätökseen tänään iltapäivällä, kun oltiin ensin käyty aamu jäljestämässä ja päivällä Jänesniemen koulutuksessa hallilla. Pelkäsin, että väsymys vois painaa koulutuksessa jo siinä määrin, ettei treenaamisesta olisi tullut mitään, mutta pikku-Ipe se jaksoi paahtaa hienosti koko koulutuksen.

Aamupäivällä siis pari tuntia metsäjäljellä tarkistamassa muutama havainto jo kuukauden kadoksissa olleesta koirasta. Ipe teki sen verran reippaasti töitä, että havainnot on mitä todennäköisimmin oikeita. Meidän jäljestys keskeytyi yllättäen, kun huomattiin pari hirvimiestä ja lähemmin tarkasteltuna niitä seisoi siinä pitkänä rintamana aika monta muutakin. Siitä lähtivät hirvitorviensa kanssa sellasella mekkalalla, että korvia hiveli! En oo ikinä koskaan tiennyt, että hirviä voidaan metsästää tolleen ilman koiria. Ipen suunta olis ollut just torvilinja ja passin väliin, joten jouduttiin keskeyttämään. Ei huvittanut olla siinä puristuksessa.
Lähdettiin takaisin päin autoille ja Ipe halusi kiven kovaa lähteä katsomaan yhtä polkua, jota edettiinkin sitten noin puoli kilometriä reippaasti. Puolessa välissä hiipui vauhti ja tielle päästyä katseli polkun suuntaisesti metsään päin kaihoisasti ja piippasikin pari kertaa. Hirvimiehet vähän sekoitti tätä reissua, mutta ihan hyvillä mielin olin silti Ipen työskentelystä. Jo autosta poisottaessa se oli niin virkaintoisena odottamassa, että päästään hommiin. Jälkityöskentely tuntuu olevan sille todellinen henkireikä. Ja onhan se itellekin aika metkaa, kun tuntuu että jokaikinen kerta oppii enemmän ja enemmän lukemaan koiraa.

Pikainen pyörähdys kotiin, kamojen uudelleen pakkaus ja hallille. Viimeisessä Elinan koulutuksessa koin suoranaisia valaistumisen hetkiä, eikä tämäkään jättänyt kylmäksi. Erona viime kertaan, saatiin veitsenterävien neuvojen lisäksi myös kehuja! Ja radallakin päästiin noin puoleen väliin kun viime kerralla taidettiin hinkata seitsemää ensimmäistä estettä. Tällä kertaa radan alku oli kaikkein teknisin ja Elina sanoikin aluksi, että siinä on jo sen verran haastetta hiottavaksi, ettei lopusta niin väliä.

Alussa oli esteen fokusointi. "Ensimmäinen koira tänään, joka oikeasti keskittyy kakkosesteeseen." Hyvä Ripe! Noh, ollaanhan me tätä treenattukin aina silloin tällöin. Ensimmäisellä yrityksellä ne perinteiset "Ip, tässä, tähän!" -epätoivon säveleet, jolloin rima tuli aika suvereenisti alas. Sitten turpa kiinni ja keskittyminen ohjaamiseen. Jo rupes kääntyy ihan kivasti!

Seuraava murheenkryyni oli vitoselle tehtävä persjättö, jota ei olle harrastettu neljään kuukauteen, kun edellisellä kerralla Elina laittoi meidät persukuurille. Olin suunnitelltu siihen valssin, mutta Elinan mielestä voitaisiin taas alkaa käyttää persjättöjäkin, jos koira ei ala siitä kovin sikailemaan. Pieni possu sieltä nosti päätään, mutta osoittautui ettei ongelma ole selän taakse jäävä ohjaus vaan kilpajuoksu ohjaajan kanssa. Ensimmäinen lamppu syttyi tässä kohtaa! Kun lähden spurttaamaan kiirettä vaativaan ohjaukseen, niin Ipeltä unohtuu estehakuisuus kokonaan ja kaamee kaahotus perään. Eli koira fokusoituu, mutta ei ole tarpeeeksi estehakuinen. Mielenkiintoinen kombo. Miksi se spurttaa perään? No kun se on aina palkattu vauhdista kädessä olevalla lelulla. Eli lelupalkkaukseen tarkasti huomiota jatkossa; pudota lelu haluttuun palkkauskohtaan ja jatka ohjaamista (mielikuvituskoiran kanssa) ainakin yhden kahden esteen verran. Muutenkin palkkauksen suunnitelmallisuuteen tulisi kiinnittää järjettömän paljon enemmän huomiota.

Toisena säätönä ennakoivien valssien huolellisuus. Liiku, mutta pidä ohjaus päällä huolellisesti. Tämä rupesikin sujumaan varsin hyvin kun malttoi keskittyä kiirehtimättä liikaa. Ja se katsekin vielä koira, niin hyvä tullee!

Tänään Ipe pysyi hyvin ohjauksessa ja saikin ohjauksen lukemisesta kehuja. Kun liikkuu rohkeasti, ohjaa huolellisesti ja palkkaa oikein, niin avot!

Kotiläksyjä:

• palkkaus kuntoon - suunnitelmallinen palkkaaminen
• ohjaajan jahtaamisen estotreeniä - esteillä ja ilman
• estehakuisuuden kasvattavaa perustreeniä

Kun valaistun

Johan tuli hetki aikaa kirjata viimeisen viikon tapahtumia. Ai, että odotanko viikon päästä alkavaa kesälomaa?

Jo vain. Elinan koulutukset on kiertäneet meitä kun ruttoa, vaikka valmennusryhmä on mahdollisuuden tarjonnut parikin kertaa jo ennen viime sunnuntaita. Edellisellä kerralla Ipe oli saikulla (aika on ilmeisesti kullannut muistat jo sen verran, etten muista kuolemaksenikaan mikä oli sairasloman syy...) ja sitä edeltävällä kerralla olin viime vuotisella kesälomalla Keski-Suomessa (mm. kisaamassa Jyväskylässä, jossa noustiin kolmosiin <3). Viime sunnuntaina lopulta päästiin Jänesniemen syyniin ja täytyy heti kättelyyn todeta, että oli muuten paras agilitykoulutus ikinä koskaan.

Ehkäpä meidän onneksemme lähtökohdat koulutukseen ei ollu ihan kuosissa, kun viime viikko meni kuta kuinkin sairastellessa. 40 minuutin lämmittelylenkki helteessä vei mehut ihan totaalisesti - ennen meidän vuoroa olo oli heikohko, jonka vuoksi heitinkin treenikavereille, että ystävällisesti nostaisivat jalkani ylös jos pyörryn. Pysyin onneksi tolpillani, mutta treenin osalta suoriuduttiin aika ala-arvoisesti. Kun ohjaaja on maannut viikon kuumeisena ja yks bordercollie on maannut viikon edellä mainitusta syystä, niin agilityn harrastaminen on aika riskialtista. Saatiin tehokkaasti kaikki mahdolliset ongelmat näkyviin 20 minuutin aikana ja lisäksi ihan uudenlaisia ongelmia. Ehkä juuri tästä syystä saatiin niin paljon irti koulutuksesta, kun meissä oli ns. tekemistä kouluttajan näkökulmasta.

Yllätysongelma oli ilotulitusrimat eli rimoja tuli aika suvereenisti alas. Rimojen kanssa ei varsinaisesti ole ollut vakavia ongelmia, joten aika häkellyttävää oli katsella sitä rimasadetta. Toisaalta näihin oli hyödyllistä saada palautetta, koska jälkeenpäin ajateltuna meillä on aika monta nollarataa karannut käsistä yhden riman takia. Elinan kanta oli se, että rimojen kanssa pitäisi treeneissäkin olla nollatoleranssi. Varsin järkeväähän se olisi, että koiralle kerrottaisiin ettei rimojen tiputtelu ole oikein. Ipen ollessa niin runosieluinen, huomautukseksi riittää passivinen radan keskeyttäminen, riman nosto ja hypyn uudelleen ottaminen kehuin.

Rimaherkkyys korostui osaksi hävyttömän löysän ohjauksen vuoksi, mutta löysä ohjaaminen paljasti myös meidän isoimman ongelman eli liikkeen ja rytmityksen löytymisen. Ipe on äärimäisen tarkka liikkeestä. Siis hullun tarkka. Perusvalssilla saan sen hypyn leviämään yhdellä peruutusaskeleella, kun taas tiukasti linjaan tehty valssi korjaa hypyn välittömästi. Ongelmahan ei olisi tämän näköinen, jos olisin itsekin hullun tarkka liikkuja, mutta kun en ole. Niitä ylimääräisiä askelia tulee tuon tuosta. Liikettä löysää ja epämääräistää loputon jutustelu, joka tulee tahdonalaisen sana-arkun ulottumattomista. "Ipe!, IP!, tähän!, tässä!, menemene!, tule!" Kouluttajalta kun kävi käsky pitää turpa kiinni, niin jo rupes ohjaaminen tarkentumaan. Vaikka toistoja oli alla kymmeniä, niin äänetön ohjaaminen muutti koiran tekemisen aivan järkyttävän paljon paremmaksi. Huh, kun tuli hieno hetki! Nopeampaa, paremmin ohjauksessa pysyvää koiraa katsellessa tuli varsin tyhjentävä fiilis siitä, että näin tätä agilitya pitää tehdä. Palaset loksahteli niin lujaa paikoilleen, että tuntui kun iso paino olisi tipahtanut rinnalta. Olen hiljaa - keskityn tarkkaan liikumiseen ja vartalon hallintaan - koira voi keskittyä vain vartalo-ohjaamiseen - koira ei häiriinnyt epämääräisestä taustamölystä ja sitä seuraavasta epämääräisestä ohjaamisesta - koira toteuttaa tarkemmin ja nopeammin. Amen.

Kotiläksynä äänettömän ohjauksen lisäksi saatiin ihan mielenkiintoinen tehtävä perusohjauksen suhteen. Ipen kanssa pitäisi vähän aikaa tehdä pelkkää perusohjausta eli unohtaa hetkeksi kaikki selän taakse jäävät ohjaukset. Persukuurille siis. Ipellä on semmoinen pieni, mutta sangen ärsyttävä taipumus valahtaa selän taakse jos ohjaus on epäselvää. Kun ohjaus ei ole tarkka, koira alkaa omatoimisesta arpoa kumpaan puoleen tulis kiinni. Palkkalelun pitäminen housun pielessä selkäpuolella tehostaa tätä selän taakse valumista osaltaa, joten jatkossa lelu saapi olla kädessä.

Oman agilityvalaistumiseni lisäksi toivon Ipelle uintivalaistumista, kun ollaan Katin innoittamana treenattu omatoimista uimista. Olis hurjan hauskaa, jos saisin tuon pörrön uimaan itsenäisesti ilman, että sille heittää jotain tai että se tippuu tohinoissaan laiturilta. Tänään näkyi ensimmäinen valonpilkahdus, kun Kaupissa vedettiin omatoimiuinnin sprinttilähdöt jopa kolme kertaa. Eihän ne kovin pitkiä reissuja vielä olleet, mutta pääasia että ensimmäinen kynnys on ylitetty.

Nyt syvennyn herkkujen kanssa miesten keihään finaaliin. Pakko mainita, että voitin kerran mukulana tiistaikisoissa (Karstulan yleisurheilun ylpeys 90-luvulla) turbokeihään päätähuimaavalla 13 metrin heitolla.