Elokuun viimeisillä viikoilla on tietynlainen tunnelma. Kun koko muu maa ahdistuu tai huokaisee helpotuksesta arkeen paluun kanssa, niin minä lomailen. Auringonvalo on jotenkin eri sävyistä ja ilmakin tuoksuu syksyn lupaukselta. Tänä vuonna onnistuin lahjomaan pekkapoudankin ja olen saanut läjäpäin virheettömiä makoile-nurtsilla-ja-ihastele-suodenkorentoja -päiviä. Unna ahkeroi perunapellossa, Fanni harjoittaa karate kid -taitojaan viattomaan päästäiseen (r.i.p.), Frida nukkuu kuudetta tuntia päiväunia ja Ipe odottaa rannassa uintiseuraa. Täydellisen toimeetonta, muttei nimeksikään tylsää.
Silti jotain tuntuu uupuvan. Ensimmäinen elokuu viiteentoista vuoteen, kun münsteri ei ole lähdössä sorsametsälle. Kovin kouriintuntuvasti voi tuntea erään aikakauden päättyneen, vaikka Ritan poismenosta on jo yli puoli vuotta. Juuri alkuviikosta tuli pakottava tarve katsoa se video ja vuodattaa yksi jos toinenkin krokotiilinkyynel. Enää en voi kyllä sanoa itkeväni surua, vaan se painava tunne rinnassa on paremminkin kaipausta ja kiitollisuutta. Ikävää. Olin varma, että kuulin Ritan puljaavan rantakaislikossa päivällä kun vesuroin pajukkoa nurin. Mutta ei, sorsat saivat uiskennella rauhassa ja ainoa rantaravaaja oli Ipe, joka toivoi metsureista uimakaveria. Paimen on ottanut asiakseen pitää yllä Ritan läträysluonnetta. Uimaanuimaanuimaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti