Havuja, perkele!

Eilen kaivettiin sukset varastosta. Suunnittelin, että tänä talvena kasvatetaan Ipen vetomotivaatiota tunnollisesti. Viime talvena kun lähdettiin suksimaan koiraladulle, niin veto oli ihan jees, mutta turhan paljon katseli taakseen ja kummasteli epätasapainoista hiihtäjää. Mietin, että mikä olisi kyllin vetovoimainen veturi Ripeliukselle ja tulin siihen masentavaan päätökseen, että se olen minä itse. Käytännössä meidän hiihtotreeni oli ja tulee olemaan siis seuraavanlainen: minä hiihdän lähes aikkumaiseen tyyliin edellä, Ipe huhkii perässä ja Henkka tulee siivellä viimeisenä. Tässä kuviossa on siis yksi vapaamatkustaja, mutta mitäpä sitä ei tekisi koiransa eteen. Ehkä jonain päivänä pääsen nauttimaan raskaan työni hedelmistä ja saan liidellä vetopaimenen perässä hohtavan valkoisten hankien halki.

Kolmen viikon agilitytauko päättyi tänään, kun päästiin joulun ja sopivasti myös juoksun jäljiltä valmennusryhmän treeneihin. Outi koutsasi tekniikkaa - kevyttä 29 esteen rataa, joka ei suinkaan ollut niin pala kakkua kuin miltä se vaikutti. Hirrrveellä tsempillä lähettiin radalle ja pian totesin siellä olevan liukas saippua ja laiska ohjaaja. Vähän puolitiehen jäi meikäläisen työ, joka kostaantui intopiukan paimenen armottomalla sinkoilulla. Kun päästiin hinkkaamaan pieniä pätkiä, niin tehtiin ihan hyviäkin settejä, mutta paljon myös sähellystä ja epätarkkuutta. Kellotettiin muutamia eri ohjauksia. Kaiken kaikkiaan meno tuntui hyvältä, epätoivon sävelet ovat vaientuneet ainakin toistaiseksi. Tuntuu, että agilityn osalta ollaan jossain harmaalla alueella, jossa tehdään ihan jees -pätkiä, muttei kuitenkaan sitä flow-fiilistä saada aikaiseksi. Ei oikein hyvä, muttei huonokaan. Me todennäköisesti tarvittaisiin jostain nyt niitä havuja (perkele!), että saatais kina pois suksien pohjista ja kunnon luisto.