Vuoroa odotellessa tehtiin merkkiä überhaasteella eli kahdella lätyllä. Frisbeen nähdessään Ipehän ei oikeastaan muuta näekään, joten vaikeusaste nousi pilviin (potenssiin sata). Yhden epäonnistumisen ja sanallisella huomautuksella jälkeen raksutti ajatuksensa siihen suuntaan, että kykeni hakeutumaan merkille huolimatta molemmin puolin kuumottavista lätyistä. Oli meillä sitten juhlat, kun riekuttiin kahden lätyn voimin!
Treenien jälkeen käytiin Suvin ja koirien kanssa heittämässä tunnin lenkki Peltsulla. Ipestä kuoriutui aivan uusi ja ihastuttava puoli. Sehän on normaalisti todella välinpitämätön vieraita koiria kohtaan - ei sitä kiinnosta. Vieraiden (etenkin nuorten ja innokkaiden urosten) leikkiyritykset saa välittömän palautteen luokkaa "painu v**tuun siitä, jätä mut rauhaan!" Se menee aina ihan huoletta irti kaikkien koirien kanssa niin kauan kun saa olla rauhassa. Suvin Timo-bc on Ipeä nuorempi uros, joka ensimmäisenä riensi innosta pakahtuen Ipen iholle ja ei jäänyt epävarmaksi siitä, mitä mieltä Ipe oli tästä lähestymisyrityksestä. Mutta toisin kun nuoret ihastelijat yleensä, Timo ymmärsi niin sanotusti yskän ja antoi Ipen olla ihan rauhassa. Neiti-hitaastilämpeävä tuumaili sitten melkein puolituntia tätä Timon epätavallisen välinpitämätöntä suhtautumista ja löi lopulta hanat pohjaan - TIMO, NYT LEIKITÄÄN! Juoksivat kuin viitapirut, niin paljon kun kintuista lähti. Jossain siellä pilkkopimeyden horisontissa viipotti punainen ja sininen huomiovalo, kun nämä uudet ystävykset tykitti menemään. (Aww <3)
Lauantaiaamu valkeni aurinkoisena. Mikään ei oo parempaa kun herätä vapaapäivänä auringonpaisteeseen! Pakattiin koirat autoon, raapattiin jäät ikkunoista ja ajettiin Birgitan polulle. Kuviteltiin (tai siis minä kuvittelin), että pikkupakkanen olis kuivattanu polut, mutta kuraahan siellä oli niin maan perhanasti. Lisäksi ilmeisesti myös Eino oli käynyt kylässä Birgitan luona, sillä polkuja halko aika jykevän kokoiset tukkipuut. Kaiken hyvän päälle, jostain kantautui jatkuva pauke (ampumarata?), joka ei estänyt Ipeä ulkoilemasta, mutta selvästi ahdisti sitä. Sempä vuoksi päätettiin jättää lenkki suunniteltua lyhyemmäksi ja lähteä maakunta-ajelulle. Puhelin nimittäin näytti, että Lempäälän ja Pirkkalan välissä metsikössä kulkee ristiin rastiin pikkuteitä ja niiden varrella on useampi geokätkö. Ajettiin raparallia toinen toistaan pienemmillä teillä (yksi ei tainnut olla edes sallittu moottoriajoneuvoille...) ja välillä pysähdyttiin lokkaamaan kätkö. Ipe oli hyvänä apurina purkkijahdissa. Sen lisäksi, että löydettiin ihka ensimmäinen geokolikko, niin päästiin lokkaamaan aika hauskojakin virityksiä, mm. niin suurelle kivelle kiipeäminen, ettei Ipekään päässyt sinne, josta se oli selvästi närkästynyt. Miksi vain yksi saa leikkiä apinaa?
Lauantai-illan Pirkanmaan Etsijäkoirien pikkujoulut vietettiin semmosella hartaudella, että oltiin sunnuntaiaamuna klo 10 skarppina jälkitreeneissä. Toivoin meille haastetta ja sitähän saatiin! Tiina oli tehnyt melkosen kaupunkirallin meille, jossa olin kerran jos toisenkin ihan pyörällä päästäni. Ipe sen sijaan oli tuttuun tapaansa ihan kartalla, mutta vaati vähän rautalangasta vään-tä-mistä-tä, että sai sen viestin siirtymään liinaa pitkin tännekin päähän. Jälki oli vuorokauden vanha ja pituutta sillä oli 3,5 km. Keli oli kuiva ja tuulinen, joten jälki oli useammassa kohdassa painunut talojen väleihin, joihin tehtiin paljon tarkistuksia. Lisäksi matkalla oli useampi aukea paikka, jossa jälki oli varmaan pyörinyt miten sattuu, koska sain usein rohkaista Ipeä etenemään näyttämäänsä suuntaan.
Tammelasta mentiin siltaa pitkin Juhannuskylään Tuomiokirkon pihan läpi ja Kyttälästä alikulkutunnelia takaisin radan itäpuolelle. Ensimmäinen vakava ilmaisu tuli jo Itsenäisyyskadun pohjoispuolelta, josta maaliin oli matkaa linnuntietä (tuulen tuomaa tietä) 400 m. Rohkaisin siitä vielä jatkamaan ja sittenhän me vasta haasteisiin päästiin! Radan varresta portaat alas ja liukuovista asematunneliin. Tunnelia pitkin rautatieasemalle, keskelle viikonlopun junamatkustajia. Asematunneleita pitkin poikin ja toisesta päästä portaat ylös. Oikeasti jälki oli noussut takaisin maan pinnalle hissillä, mutta Ipe ei merkannut sitä vaan otti viereisen portaikon. Ulkona edettiin kohti Tullintoria, josta jatkettiin maan alle parkkihalliin, jonka portti oli sunnuntaiaamun vuoksi lukossa. Portin alla oli ihmisen mentävästi tilaa, joten sukellus ja ali, että hujahti! Parkkihallista noustessa jälki loppui seinään eli maalikoira oli nostettu auton kyytiin. Ipe tarkasti molemmat suunnat, mutta palasi aina takaisin. Oli vähän hämillään jäljen loppumisesta, tuli viereen kitisemään närkästyneenä.
Että semmonen jälki! Ilo oli huomata, että se ylipäänsä tekee töitä, vaikka maalikoira on semituttu ja kyse on treenistä. Haastetta on koiralle annettava, että se jaksaa motivoitua. Liian helpot jäljet on varmaan vähän sama tilanne kun hc-maastopyöräilijä laitettaisiin takaisin apupyörille. Ei napostelis minuakaan.
Lisäksi toivoin tälle treenille, että hajulähde olisi "heikko" kun tosietsinnöissäkään ei aina löydy kovin kummoisia hajuja etsittävästä. Saatiin kynsisakset, jotka oli desinfioitu ja sen jälkeen kerran leikattu maalikoiran kynnet. Tämä ei vaikuttanut olevan haaste eikä mikään, otti hajun ja lähti sukkana jäljelle.
Treenien päätteeksi noukkasin Fannin kotoa matkaan ja käytiin vielä Nassun ja Milon (josta tulee muuten kans hieno etsijäkoira vielä jonakin päivänä!) kanssa Kaupissa pienellä metsälenkillä. Ja mitä teki taas Ripelius? Pisti kunnon juoksupainit pystyyn Milon kanssa, joka kastraation jälkeen on jättänyt ylimääräisen naistenliehittelyn ohjelmistostaan. Kyllä lämmittää sydäntä huomata, ettei tuo neiti ole niin kyynistynyt sosiaalisissa suhteissaan kuin mitä viime vuodet on antaneet ymmärtää. Vai meneekö se niin, että raskaat työt vaatii raskaat huvit?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti