Piilopirtissä

Pakattiin tyttöjen kanssa kamat ja lähdettiin eilen viikonloppuevakkoon isovanhempieni mökille. Henkalla on kaupungissa kämpällinen äijiä viettämässä iloista viikonloppua, joten koin parhaaksi väistyä takavasemmalle. Ennen lähtöä käännyttiin tokotreeneissä paikkamakuussa ja häiriötreeneissä. Onnistuttiin oikein hyvin, häiriköimään ainakin. Ipellä hyppäs kaikki inkkarit kanootista, kun heitettiin noutokapula ja sitä ei haettukaan välittömästi.

Maaliskuinen viikonloppu mökillä, jossa ei ole juoksevaa vettä eikä sisävessaa on sujunut oikein hienosti. Täällä pääsee hyytävän lähelle semmoista pysähtyneisyyden tunnetta. Ihme kyllä, ei pelottanut yhtään paljon hipsiä iltapissalle huussiin. Mulla oli otsalamppu ja koirat piti selustan. Tänään oli aurinkoinen, joskin tuulinen päivä. Käppäiltiin aamupäivällä metsätien vartta, matkalla koirat ihastuttivat niitä harvoja mökkinaapureita, jotka ovat jo kesää tekemässä tiluksillaan.

Ollan otettu varsin rauhallisesti, nautiskeltu auringosta kuistilla ja ihmetelty pikkulintuja. Jäälle ei ole enää asiaa, muttei vielä ole oikein uintikelikään - Ipen mielestä olis ihan hyvin voinut jo uida, ranta oli ainakin 40 senttiä auki... Oon aika tuhdissa flunssassa, joten tämmöinen joutenolo ja rauhallinen käpyttely sopii oikein hienosti kuvaan. Herkkuja on tietenkin kassi tolkulla mukana. Päivähän ei voi olla kuin hyvä, jos on ennen puoltapäivää syönyt jo puolikkaan suklaalevyn. Äsken söin jätskipönikän lopun lusikalla, joka maistui vielä päivälliseltä kuhakeitolta. Jääkaapissa on intialaista noutoruokaa. Namaste.

Alkuillasta ajettiin läheiselle Pukalan retkeilyalueelle, jossa laskeva aurinko maalasi metsän kauniiksi. Kaikkialla oli ihan hiljaista, maasto oli vaihtelevaa ja koiratkin vain jolkotteli rauhallisesti menemään. Vaikka viikonloppu on sujunut kovin lungisti, niin hyvin tyytyväiseltä jokainen tuhiseva kääryle vaikuttaa juuri nyt. Ipe otti justiinsa takajalat kainaloon unikaveriksi. Muistakaa välillä hengittää oikein syvään ja rauhallisesti.

Usko koetuksella

Edellinen posti oli kovin iloinen. Haluan uskoa, ettei onnellisuudesta rankaista, mutta tuntuu kyllä vahvasti siltä, että ollaan saatu karmalta oikein mennen tullen bitch slappia. Viime perjantaiksi sain Ipelle äkkilähtöajan Piiralle. Meidän ja Piiran edellisestä tapaamisesta on vierähtänyt tovi, joten oli mukava käydä kuulemassa hänen ajatuksiaan pitkästä aikaa. Pääsin täystenttaukseen marraskuisesta loukkaantumisesta ja sen jälkeisestä kuntoutuksesta. Turns out, tuo kaveri ei olekaan niin hyvässä jamassa kun olen luullut toivonut. Ei kykene seisomaan staattisesti oikeassa asennossa pitkään, kääntyy banaanille, vasemman puolen selkälihakset joutuneet hurjasti kompensoimaan oikean puolen vammaa, oikea pieniolkalihas surkastunut tiehensä...ihan vain muutamia asioita mainitakseni. Tuli aikalailla lunta tupaan - Ipen tiipii vuotaa.

Ultimaattisin ongelma lienee se, että oikea etunen on ehkä pahin mahdollinen vamman paikka Ipelle. Sen vuoksi, että sen ikuisuusongelma on heikko vasen takanen. Nämä kun yrittävät siellä kompensoida toinen toistensa epätäydellisyyksiä, syntyy yhä suurempi ongelmavyyhti, joka enemmin tai myöhemmin räjähtää käsiin. Vaikka kysehän ei missään nimessä ole siitä, etteikö vammaa olisi yritetty hoitaa tässä neljän kuukauden aikana. Onhan sitä syynätty ja huollettu, ihan röntgenpöytää myöten. Nyt ollaan vaan (taas vaihteeksi) sellaisessa tilanteesta, että pitää mennä ns. back to basics ja rakentaa sille uudestaan oikeanlainen tapa käyttää kroppaa. Suunnitelma on selvä. Agility jäihin, laserilla kireys/kipu pois ja sen jälkeen vesikävelyyn kasvattamaan sitä olkalihasta. Hyvä siitä vielä tullee. En tosin tiiä tuleeko agilitykoiraa, mutta hyvä kuitenkin.

Sitten yks toinen pieni muhkura tässä elämän soljuvassa virrassa. Se Fannin kyljestä poistettu nimittäin. Maanantaina tuli soitto eläinlääkäriltä, patologin terveiset ei olleet ihan sitä mitä lähdettiin havittelemaan: pahanlaatuinen kasvain. Onneksi kuulemma sieltä hyvälaatuisimmasta päästä eli solukoltaan tasalaatuista ja kiinteää. Ongelma on se, että tämän tyyppisen kasvaimen poistossa tervettä kudosta pitäisi poistaa 20mm marginaalilla, mutta koska se oli Fannin kyljessä niin kudosta saatiin vain 5-1mm marginaalilla poistettua. Se kaks senttiä kun olis ollut jo sydämessä saakka. Seurataan tilannetta, uusiutuvat kasvaimet poistetaan heti niiden ilmestyttyä.

Mitäpä tähän nyt muuta sanoisi kuin keep calm and carry on. Ei auta itkupotkuraivarit, ei auta stressi ja loputon huoli, ei kaiken kieltäminen, ei synkistely. Sen vuoksi olen päättänyt lähestyä asioita samalla zen-mielentilalla kuin Fanni yllä olevassa kuvassa. Nautitaan siitä mitä meillä on, ei murehdita siitä mitä meillä ei ole. Elämä on nyt, ei huomenna.

Yli läikehtivää onnea

Aurinkoinen keskiviikko. Kaikki ainekset katastrofiin, mutta jotenkin tuo aurinko tekee kaikesta niin paljon kauniimpaa. Tänään on ollut onnellinen päivä - elettiin hetkessä, ei huolittu tulevasta.

Aamu alkoi matkalla eläinlääkäriin. Fanni kävi maanantaina näyttämässä kyljessä olevaa (ja yhtäkkiä kasvanutta) pattia lääkärille, joka totesi että kanttaisi ottaa se pois - ei vaikuta rasvapatilta. Niimpä me otimme ensimmäisen vapaan leikkausajan tälle aamulle ja pistettiin Fannin unten maille toimenpidettä varten. Se simahti äkkiä ja jätin sen luottavaisin, joskin hieman jännittynein mielin klinikalle. Kävin sillä välin kaupassa ja poikkesin hakemaan koirille ruokaa. Hakemani MUSHin Vaisto-pullat oli Wuffilla synttäritarjouksessa 2,90€/pussi - score!

Heitin ruoat kotiin ja palasin eläinlääkäriin odottamaan Fannia kotiutettavaksi. Siinä istuessa ja ihmetellessä enkeli käveli odotushuoneeseen. Tai ei se mikään oikea enkeli ollut, mutta melkein. Sisään tassutteli täynnä elämää pienen pieni ja maailman kaunein pentu, nimittäin münsterinseisoja! Tulivat istumaan viereiselle penkille ja minä tietenkin ensimmäisenä utelemaan, että onko tämä ihanuus münsteri. Kun omistajat hämmentyneenä siitä, että joku ylipäätään tietää münsterin ja vieläpä tunnistaa se, nyökyttelivät hyväksyvästi, niin sitten se iski - Niagaran putous! Niin sponttaani ja kutsumaton itku, että hämmennyin itsekin omaa reaktiotani. Omistajat olivat oikeutetusti vielä enemmän hämillään kun tuntematon ihminen itkee ja sopertaa onnesta ymmyrkäisenä pennun nuolessa naamaa keskellä kiireistä eläinklinikan aulaa. 

Kun vihdoin sain jotain järkevää ulos suustani, niin sain puolusteltua käytöstäni kertomalla Ritasta ja rakkaudestani rotuun. Ymmärsivät luonnollisesti tilanteen. Aivan kertakaikkisen käsittämätöntä, miten ilahduttavaa pennun näkeminen oli! Suupielet korvissa hymyilin autuaan onnellisena samalla kun se pikkutirriäinen puri pirajahampaillaan mun sormia. Ja ne korvakarvat! <3 Koko tämän tunteikkaan tilanteen kruunasi se, että 1+1 laskiessa hoksasin heidän olevan tutun tuttuja, henkilöitä joiden münstereistä olen kuullut eräältä kaveriltani jo aiemmin.

Hetken päästä kuulinkin hoitajalta, että Fannin leikkaus oli sujunut todella hyvin. Anestesiassa ei ollut mitään ongelmaa, patti oli saatu kokonaisuudessa pois patologille lähetettäväksi ja Fanni oli heräillyt rauhallisesti. Pian se tötteröpää sieltä saapuikin ja lähdimme huilaamaan kotiin. Mennessäni huikkasin uusille tutuille, että kiitos kun teitte mun päivän! 

Fanni on ollut kotona vähän kuutamolla (katso yllä oleva kuva). Hivenen levoton, mutta rauhoittuu syliin. Illalla kun me oltiin Ipen kanssa treeneissä niin se oli vähän itkeskellyt, mutta nukkunut kuitenkin suurimman osan ajasta. Ruoka maistuu ja intoa olisi jo hyppiä sohvalle, joten sikäli ihan hyvältä vaikuttaa. Sitten vaan ootellaan peukut pystyssä patologin terveisiä.

Ipe pääsi ensi kerran sitten syksyn yksinoikeudella treeneihin, jonka kunniaksi käytiin Birgitan polulla alkulämmittelemässä oikein tunnin verran. Pari astetta pakkasta, aurinko paistoi, maasto oli kuiva ja ketään ei näkynyt missään - täydellistä. Kamerakin oli mukana ja pienen lammen rannasta löydettiin ihanan kuvauksellinen sijainti, jossa Ipe sai leikkiä hanskalla ja minä otin kuvia. Nämä on niitä hetkiä, kun tuntuu että maailma pysähtyy ja kaikki paha katoaa hetkeksi. 

Treeneissä tehtiin hyppyrataa viime viikonloppuisten Berglundin kisaratojen innoittamana. Vauhdikkaita päällejuoksuja ja takaakiertoja. Höystettynä suorilla putkilla. Ipen kanssa mentiin viimeisenä (medirimoilla), joten meillä oli ruhtinaallisesti aikaa paneutua siihen näin odottelen rauhallisesti-projektiin - mutakakun lomassa, sillä saatiin herkutella Luun nollavoiton kunniaksi. Mukavastihan se sujuikin, kun viitsii nähdä vähän vaivaa - se odottelu nimittäin, mutakakkuun ei tarvinnut nähdä kamalasti vaivaa. Namipalkkailua rauhallisista hetkistä ja kun kierrokset alkoi nousta, niin välittömästi käy-käskyllä maihin. Nollatoleranssi haukkumiseen. Tuo pörrö on kyllä aika kiitollinen, kun se uskoo kovin vähällä - sen kanssa ei tarvi lyödy päätä kovin montaa kertaa seinään. Hyvä siitä taas tulee. 

Radalla se toimi lähes yhtä hyvin kuin ajatus. (Huom. Ajatuskin pätkii joskus.) Yhden kerran sain sen luikahtamaan ohi päällejuoksuhypystä, muuten se otti ne kovin huolella. Se haki hienosti putket, joihin heitin jo kovasti toiseen suuntaan juostessani ja oli iloinen kulkupeli. Yksi rytmityskohta vaati vähän hiomista, mutta rivakkaalla persjätöllä sen sai hanskattua paremmin ja kontrolli säilyi. Tuntuu se vaan niiiiiin hyvältä tehdä taas agilityä tuon kanssa. Ihan kuin olis kotiin palannu.

Illalliseksi koirat sai ruokiinsa ennenkuulumattomat herkkuhöystöt, kun paistoin niille kuhafileitä, jotka löytyi pakasteinventaarion jäljiltä kun päivällä mahdutin niitä Musheja pakkaseen. Jostain perukoilta paljastui sinne unohtuneet kalafileet, jotka oli aavistuksen kyseenalaisia ihmisruoaksi. Koirat olivat onnellisia, eivät kyseenalaistaneet.

Good spirits

Fotos: Katarina Kastrau / La Fleur La Reux Photography

Happy thoughts: Pinterest

Stoppi

Chihuahuan mitta on nyt täysi. Agilityn osalta nimittäin. Fannin mukaan ainakin kisakiintiö on nyt vähäksi aikaa täytetty, sen osoitti tämän päiväinen. Oltiin ennenkuulumattomasti toista viikonloppua perekkäin kisaamassa - sen verran olin sentään kaukaa viisas, että ilmoittauduin vain kahdelle radalle. Tänään se ensimmäinenkin oli liikaa. Jos ekalta hyppyesteeltä jo ottaa kiellon ja vaikeroi muutenkin etenemisen kanssa, niin on aika jäädä ansaitulle huilitauolle. Hyvin sinä pikkuinen olet kyllä vetänyt, lomaile ihan rauhassa.

Ennen vanhaan kun Fanni kävi ihan viikkotreeneissä, niin sillä tuli aika ajoin niin sanotusti leipiintyminen lajiin. Sikäli tämä ilmiö ei tullut puskista. Pikkumustahan on päässyt treenaamaan nyt koko alkutalven viikoittain tuuratessaan Ipeä. Oikeastaan tää tuli ihan hyvään saumaa - Ipe on palailemassa taas treenien äärelle, joten Fannin vaihtopenkittäminen ei tee pahaa.

Edit. Tätä kirjoittaessa Fannilla alkoi aivan kamala närästyskohtaus. Eli olikohan sittenkin vain paha olo pikkaraiselle? Voi onneton. Onneksi jäätiin pois hyppyradalta.

Sneak peek

Torstaina treffasin Tampereella asuvan puolalaisen Karolinan, joka tekee opintojensa ohessa valokuvaushommia. Olin nähnyt hänen kuviaan aiemmin ja ihastunut mystisen utuiseen ja satumaiseen kädenjälkeen. Vaikka mulla on satamiljoonaa kuvaa koirista, niin silti janosin pistää ransut Karolinan linssin eteen. Ja voi pojat, kyllä kannatti! Oon ihan lääpälläni lopputulokseen, ainoa ongelma se, etten osaa valita lempparia niistä lukuisista kuvista. Ohessa jokaisesta yksi shotti, julkaisen lisää ensi viikolla.

Kuvat: Karolina Kastrau / La Fleur La Reux Photography

Valoa tokotunnelin päässä

Rallatellen tokoa. Teemana häiriö/kuuntelu. Mokailtiin ihan hirveesti, mutta silti oli kauheen kivaa. Kaikkein vaikeinta Ipelle oli vetää luoksetulo kahden suoran putken välistä ilman poikkeamista putkessa - se vaan jotenkin  imi joka kerta sisuksiinsa. Ihan käsittämätöntä Ipen mielestä.

Iloinen yllätys oli ruudun vetovoima. On aikoihin eletty, että Ipe hakee ruutuun putken sijaan. Tästä se tokoura urkeaa! Paikallaoloissa Ipe kesti hyvin häiriötä makuussa, mutta haamukäskyt istumisessa osui ja upposi - kirjaimellisesti. 

Kesäksi on suunniteltu (toivottomien) toko-ohjaajien yhteistreenejä, jos sitä vaikka syksystä änkeis johki kokeeseen. Tekemistä voittajan liikkeiden kasaamiseen on vielä melkosen paljon, mutta treenaamalla niitä ongelmia varmaan sais selätettyä. Mulla kun on ollut tapana työstää toko-ongelmia lakaisemalla ne maton alle. 

Käytiin Suvin ja koirien kanssa sekä ennen että jälkeen treenien yli puolen tunnin reippahat kävelyt. Pari bortsua, kultsu ja chihu. Niin vaivattomasti pärjäsivät porukassa - myös Fanni, joka tapasi Rauhan ja Timon ensimmäistä kertaa. Huomasin muuten tänään, että Fannin kyljessä noin vuoden päivät ollut pienen pieni patti on tuplaantunut ihan parissa päivässä. Vaikuttaa rasvapatilta, mutta mistä noista koskaan tietää. Ensi viikolla lienee ell-reissu edessä.

Hyvää viikonloppua jokaiselle tahollaan! 

Postailen huomenna aivan  i h a n i a  kuvia eiliseltä, kun tytöt oli valokuvaajan kuvattavina - stay tuned!

Sunshine reggae

Viime päivien aurinko on toiminut kun sata jänistä ja salamaa - aaaah!! Miten ihanaa, että harmaa talvi alkaa olla selätetty ja päivät pitenee. Edes viikonlopulle povattu lumipyry ei saa lannistumaan. Mun korvien välisella soittolistalla pyörii repeatilla letkeät reggaerytmit ja hymyilen häpäilemättömästi tuntemattomille vastaantulijoille.

Eilen iloittiin elämästä kautta likaista varpaittemme, kun rällättiin puolikuivalla kentällä. Kura roiskui riemukkaasti ja Ipe oli lopulta suupieliä myöten mutainen kun saatiin frisbeeleikit lopetettua. En tiedä Fannin kävelytekniikasta, mutta jotenkin se onnistuu roiskimaan sen kuran myös selkäpuolelle. Se ois kipeesti roiskeläppien tarpeessa. Vaikka eihän se kauaa ota pestä niin pieni kaveri.

"Heitäksääse?"

Fanni on kunnostautunut intoutumaan pienistä kävyistä. Siis niistä tosi pienistä minikävyistä. Vai onkohan ne edes käpyjä? Ei kai. Mutta siis näyttävät miniattyrisiltä kävyiltä ja kasvavat väljissä tertuissa jonkun merkkisessä puussa. Niitä kourallinen ja Fanni syttyy kun sähköjänis. Se osaa tarvittaessa olla aika suloinen tättähäärä. Mitäs Frida touhusi? Se istui mielensäpahoittaja-ilmeellä syrjässä koko frisbee-/käpyshown ajan. Frida odottaa jo kesää ja kärpäsiä.

Päätin tänään lähteä alkulämmittelylenkille Birgitan polulle, Sääksjärven parkkikselta ei aja kun sen 8 minsaa hallille, niin ei kerkeä koirat jäähtyä kamalasti. Luontopolku oli hiljainen, paikoi vielä aika jäinen ja paikoin ihan kuravelliä. Frida lähti eräoppaaksi mukaan, hiippailtiin hiljaisessa metsässä 45 minuuttia. Laavulle saavuttaessa pystyin melkein haistamaan notskilla käristyneet soijanakit. Kipinä iski tehdä joku pieni kevätretki. Seitsemiseen?

Treeneissä mentiin jokaiselle jotakin -teemalla. Fanni sai tehdä namitargetilla puomin ja A:n. Lopuksi koitin targettia vielä kepeillekin, mutta Fanni rupesi vallan (mini)possuilemaan. Hirveetä vauhtia pujotteli, kunnon rytmityksellä, mutta jätti sitten viimesen välin pujottelematta herkun toivossa. Uusintakierroksella ei meinannut malttaa pujotella ekaa väliä. Pujotteluvauhti ja -asenne oli kyllä sen oloinen targetin kanssa, että niinköhän sillä saisi rakennettua oikeanlaista moodia siihen touhuun. Se jää nähtäväksi.

Ipe ei meinannut pysyä villahousuissaan, treenitauko ei todellakaan ole tehnyt hyvää sen oman vuoron odottelu -käytökselle. Se menee niin sfääreihin, ettei oikein kuule eikä näe mitään muuta kuin sen radalla menevän treenikaverin. Tai siis, eihän se edes näe sitä. On ehkä aika ottaa pieni kurinpalautuskuuri ja lukea Ymmi Hinaajan uusin bestselleri Kuinka voisin tässä rauhoittumistaidoksi muuttua? Ipe kävi laskemassa verenpainettaa auton puolella ja tuli sitten tekemään oman osuutensa. Medirimoilla mentiin ja meininki oli keskittyneempää kuin valmistautuminen antoi olettaa. Pari omaa estettä se pongaili matkan varrelta, mutta muuten se tuli aika nätisti ohjaukseen ja oli ihan kiltti koira. Niistoon tuli nätisti, samoin jaakotukseen. Kepeille vähän hätäili, mutta oli tarkempi seuraavalla kerralla (kun ohjaaja ohjasi paremmin).

Semmoinen onnellisten koirien ja ihmisten tarina tällä kertaa. Iloa teidänkin päiviin!

Liten, litet, lilla, små

Fanni palasi tänään kahdeksan(!) kuukauden kisatauon jälkeen starttiviivalle. Olin ilmoittautunut kolmeen starttiin, joista se viimeinen oli liikaa - lopetettiin se kesken. Olisihan se pitänyt olla fiksu jo entuudestaan - kolmas startti on aina ollut liikaa Fannille. Mutta ne kaksi ensimmäistä. Voi pojat, tuo pikkukoira on niiiin hauska! Ekalla radalla, jota ei tietenkään saatu videolle, Fannilla oli ihan hullu hype päällä. Ensimmäistä kertaa ikinä oli semmoinen olo tuon kanssa, että olin myöhässä useammassa kohdassa. Etenemäkin oli 3,66 m/s, joka lienee Fannin kovin kisaetenemä. Sijoituttiin 3., mutta LUVAt jaettiin vain kahdelle ekalle. LUVAtta jääminen ei oikeesti edes harmittanut, kun olin niiin taivaissa siitä fiiliksestä! Fanni oli ihan superihana ja sillä oli niin tiukka tekemisen meininki päällä. Miten siistiä voi chihuahua-agility ollakaan!

Toinen rata oli profiililtaan myös mukavan rullaava juoksurata, joka sopii Fannille tosi hyvin. Vire laski jo vähän toiselle radalla. Ei se mikään huono ollut, mutta ekaan rataan nähden kuitenkin jo vähän ponnettomampi. Videoltakin näkyy, että 30 cm hypyt alkaa tekemään tiukkaa, vaikka ekalla radalla hyppytekniikka pysyi ihan nätisti koossa. A:sta olen erityisen iloinen, sillähän on tapana jäädä tuumailemaan harjan yli päästyä. Oon hakenut treeneissä hetsaamalla ja namialustalla vauhtia siihen ja näköjään jo tuotti vähän tulosta. Kepeissä se häviää aikaa auttamatta. Ehkä otan ensi kesän projektiksi Fannille uuden keppiopetuksen kujalla. Tällä radalla jäätiin sijalle 4. ja eikö ne kolme parasta saanut LUVAn kun osallistujia oli ekaa rataa enemmän.

Vaikka nousunollat jäi sijoituksen päähän, niin en kyllä voi olla tyytymätön. Fanni oli niin hauska kiitäjä. Se on kun semmonen vedettävä lelu, joka menee aluksi täydessä tikissä hirveetä kyytiä ja toisto toistolta sen vauhti hiipuu, kunnes se pysähtyy kokonaan. Kolmannella radalla käytiin toteamassa, että veto on jo pois. Jännästi se kyllä jäähdyttelylenkillä jaksoi taas kaahottaa sen minkä kerkesi... Joka tapauksessa, Fannin kanssa on aina kiva kisata koska sen kanssa ei tarvihe olla niin tosissaan - voi vaan pitää hauskaa. Juttelin kisoissa erään omistajan kanssa, joka kisasi sen toisen ääripään eli irlanninsusikoiran kanssa. Musta on tosi tärkeää, että myös epätavanomaiset agilityrodut näkyvät kisoissa, varsinkin kun laji on muuttunut viime vuosina yhä totisemmaksi. Mikäs se on kisatessa tuommoisen kärpäsen paskan kanssa! (Anu kertoi, että livestreamistä katsottuna Fanni oli näyttänyt mustalta pisteeltä.)

Tein muuten pienen laskutoimituksen - ihan uteliasuuttani. Mittailin, että jos A-este oli suhteessa yhtä iso esim. bordercollielle, mitä se on Fannille, niin esteen harja olisi yli neljän (4) metrin korkeudessa! Ei ihme, että sitä joskus hirvittää tulla alas sieltä.

Satakunnan kirous

Meillä piti olla aamuna jälkitreenit, mutta eilen tuli hälyytys etsintään (#43). Ajeltiin aamulla Ipen kanssa Satakunnan puolelle, joka ei ikinä tiedä hirveen hyvää etsintähommissa - Satakunta siis. Heti kun suhaat Pirkanmaan puolelta Satakunnan rajan yli, niin navigaattorit sekoaa ja koirat katoaa jäljettömiin. Huonolla säkällä saatat itsekin eksyä sinne. Been there, done that.

Kotimatkalla

Lähdettiin viikon vanhalle jäljelle, karkurista ei ollut kuulunut pihaustakaan koko aikana. Oltiin voimakkaassa alatuulessa ja maasto oli todella haastava. Puuskainen tuuli ja maaston vaihtelut (metsäkaistaleiden ja hakkuuaukeiden vuoropuhelua) sai aikaan sen, että eteneminen oli todella verkkaista. Ipe oli jo lähtöpisteessä sitä mieltä, että maali haisee (kylmältä) - eteni koko matkan ilmavainulla vastatuuleen. Kahden kilometrin matkaan kului puolitoista tuntia, mikä antaa vähän osviittaa etenemisen hitaudesta.

Työskentelyn perusteella olen melko varma siitä, että koiralle on sattunut jotain. Moneskohan karkuri vuoden sisään tuolla suunnalla, joka on kadonnut kuin tuhka tuuleen... Tämän päiväiselle alueella on metsästäjien mukaan ilves pentuineen ja meidät metsätien varresta hakenut metsästäjätoveri kertoi nähneensä vasta männä viikolla, kun kaksi sutta oli ajanut hirveä. Hirviä on pilvin pimein, joten pieni, mutta vietikäs metsästyskoira saa äkkiä kohtalokkaasti monoa. Kuin kirsikkana kakun päällä, nähtiin maakotka(!!) liitelemässä alueella. Voi, kumpa tänä vuonna olisi enemmän iloisempia etsintäkeikkoja.

Eilen oltiin treenaamassa tokoa ja meillä oli hauskaa! Ipe oli niin iloinen päästessään treeneihin. Teemana oli liikkeiden välit, joita ei olla koskaan treenattu tietoisesti. Se kertonee jotain meidän tokovakavuudesta. Ei olla päästy ihan siihen saakka, että kokonaiset koesuoritukset olisi vielä mielessä. Tehtiin paikallaolot aluksi, lyhyt istuminen ja 4 minsan makuu. Istuminen hyvis, oli keskittynyt. Makuussa ponnahti takaisin perusasentoon heti maahanmenon jälkeen. Uusi, iloinen moka. Takaisin tullessa pysyi hyvin maassa ja malttoi odottaa käskyä. Omaa vuoroa odotellessa tein vauhtinoutoja metallilla. Metalli on edelleen aika yök Ipen mielestä, mutta ehkä pikkasen päättäväisempi asenne oli tällä kertaa, ehkä se siitä edistyy. Luoksetuloa ja merkkiä treenattiin pikaisesti. Ipen uusi Kong-pallo sai sen niin sekaisin, että se ei kyennyt menemään merkille kunnolla jos punainen vinkupallo oli häiriönä. Meidän vuorolla mietittiin, kuinka liikkeiden välejä lähdetään rakentamaan. Siirtymiset ei ole Ipelle suuri ongelma, mutta jos joudutaan kuuntelemaan pitkään tuomarin tarinoita, niin siihen pitäis keksiä jotain järkevää. Ideoita?

Kauralla rauhaa

Oon vallan unohtanut kertoa meidän uudesta rakkaudesta - kauratyynystä! Käytiin tuossa jokunen viikko sitten Susannalla taas hoidettavana, noin neljä viikkoa Turun reissun jälkeen vähän tsekkaamassa, että missä kunnossa se on pysynyt. Huomasin jo omin maallikkosilmin, että se olan/lavan/kyljen/mikälie-seudun ongelma oli jo parempi; noustessa ei enää esiintynyt samanlaista kankeutta ja muutoinkin askellus oli vapautuneempaa. Olinhan sitä kylkeä säännöllisesti hieronut ja venytellyt liki neljä viikkoa. Mutta jossain oli silti oltava jumia, koska Ipe ei venytellyt normaaliin tapaan etupäätään. Susanna laittoi kauratyynyn lämmittämään lannerankaa sillä aikaa kun hoiti etupäätä. Etupää oli tosiaan oikein kivassa kunnossa, ei ollenkaan niin takkuinen kuin viimeksi. Myös kylki oli pysynyt auki. Ylimenoalueen (muistaakseni) nurkilla oli kuitenkin aika tiukkaa lihasjumia, josta venyttelemättömyys varmasti johtui. 

Ipe vaikutti olevan mielissään lämpimästä kauratyynystä ja kun tuli puheeksi, ettei meillä sellaista ole, niin saatiin ostettua yksi matkaan. Sittemmin se onkin ollut varsin aktiivisessa käytössä ja vitsi, mikä ero sillä on saatu aikaan! Ipen näytöstyyliset venytykset on palanneet ja näyttää siltä, että venyttely tuntuu ihan hyvältä taas. Lämmitän sen usein pitkän lenkin jälkeen ja pidän sitä jonkin aikaa selällä ennen kun laitan botin päälle. Ipe on niiiiin rakastunut siihen, tänäänkin se tuli suorastaan rytinällä syliin kun istahdin sohvalle lämmin tyyny kädessä. Myös Frida vaikuttaa nautiskelevan tyynyn lämmöstä, oonkin lämmitellyt myös sen jumiselkää silloin tällöin. Fanni sen sijaan ottaa ritolat kun yrittää asettaa tyynyä sen selkään. Tässä on oltava joku koira haudattuna, se tuumii fannimaiseen tapaan. Fanni kun on vähän hitaammin lämpenevä kuin kauratyyny...

Aivan fantastisen ihanalta tuntuu taas lenkkeillä kunnolla viime viikon sairastelun jälkeen! Kaupin metsissä ei tule ketään vastaan - tänäänkin taivallettiin 1½ tuntia siellä sun täällä. Toimelan päässä jopa jää näytti vielä hyvältä ja koska siinä oli tuoreita, isoja jalanjälkiä, ajattelin sen kyllä kestävän meitäkin. Instagramissa on pari kuvaa tältä päivältä, kovin oli harmaata kaikkineensa. Mutta silti jotenkin niin kaunista.

Fanni on löytänyt ihan uuden vaihteen ulkoiluun(kin) - se mennä pahtaa ihan tukka putkella kaiken aikaa. Sen vuoksi sitä ei näy kuvissakaan, kun se haravoi lähisaaren aarteita - ties mitä kakkaa sieltä löytyy suuhun pistettäväksi. Ja sen (ei-toko) luoksetulo alkaa olla jo hienompi kuin Ipellä! Ipe tulee aina kuuliaisesti, mutta omaan hötkyilemättömään tyyliinsä. Kun taas Fanni nimensä kuultuaan vetää tiukan nelitassujarrutuksen, kääntyy niin salamana ympäri, että meinaa mennä takaisin menosuuntaan ja kiitää luotijunavauhtia luo - herkun toivossa, mutta kuitenkin. Ihana huomata, kuinka täynnä elämää se taas on. Vasta muutama päivä sitten havahduin, että sehän ei ole enää ollenkaan niin allapäin mitä se oli Unnan kuoleman jälkeen. Elämä kantaa. <3

Vatsalaukun poispäinkäännös

Blogin kirjoittaminen on jostain syystä tuntunut tympeältä viime aikoina. Sen vuoksi en ole juuri kirjoitellut. Koiraharrastukset on niin koomassa, ettei meille oikein tapahdu mitään mainitsemisen arvoista. No keskiviikkona olin treeneissä Fannin kanssa. Meillä meni oikein hyvin. Ja hauskaakin oli. Fanni on hauska pieni koira. Kotiin päästyä kerkesin istahtaa uupuneen oloisena sohvalle kun tein vielä yhden ohjauskuvion, ihmisnuolen vessaan. Moro, sano noro niin nopeasti, etten meinannut keretä kylppäriin. Onneksi se pahin ja kokonaisvaltaisin tyhjennys kesti vain noin kuusi tuntia, mutta siitä saakka on olo ollut enemmän tai vähemmän hutera. Koko ajan nälkä, mutta mitään ei oikein tee mieli. Eli sen lisäksi, että meidän harrastelu on ollut muutenkin vähän jäissä, niin ollaan sitten pidetty ihan totaalilepoa tässä jo neljättä päivää.

Yllä oleva kuva Ipestä kertoo suurin piirtein oleennaisen meidän loppuviikosta. Vaakatasoa, pitkiä huokauksia, kevyitä päiväunia, tyhjiä tuijotuksia. Tuo bordercolliehan tästä ei tunnu kärsivän yhtään - se ottaa tämän hyvinkin lungisti. Mutta sitten on tää yks pikkupapaatti, joka hajoilee henkseleihinsä joka kerta kun pääsee ulos.  Eilen käytiin vähän kauempana kotinurkista ja Fanni oli haljeta liitoksista pikkuisten käpyjen ja keppien kanssa.

Vaikka kuvat näyttävät edes jossain määrin talvisilta, niin kyllähän se kevät on tuonut rojunsa jo Tampereellekin. Yksi monista asioista, joista jaksan olla niin onnellinen ja kiitollinen. Linnut laulaa, aurinko saattaa hyvässä lykyssä näyttäytyä, lumet on lähes sulaneet ja maa on kuiva. Talviurheilut jäi vähän niinkun urheiltua tältä vuodelta, sukset ja luistimet on koskemattomina varastossa. Onneksi, toistan ONNEKSI oli se yksi parin viikon jakso kun jäällä oli täydellinen talvikeli! Ilman sitä poistuva talvi olisi jäänyt aika historiallisen harmaaksi mieleen. Valoa kohti!

Koirat on saaneet tyhjentää herkkuvarastoa oikein antaumuksella, jotta olen saanut kuitattua edes hitusen omantunnon tuskiani. (Huomaa Fridan demonituijotus! Se oli sen viimeinen oljenkorsi kun mitkään muut temput ei saanu Ipeä luopumaan sonninsudistaan.) Jännää sinänsä, että tuskin nuo eläimet kamalasti kärsisi vaikka olisivatkin tekemättä mitään viikon, mutta omassa päässä kolkuttaa koko ajan ajatusti siitä, että jotain toimintaa olisi järjestettävä. Harva koira saa näin kokonaisvaltaista hellimishuomiota, mehän ollaan oltu 24/7 yhdessä ja tehty maharapsutusten maailmanennätystä! Vuoron perään joku on kainalossa, yleensä kaikki kolme.