perjantai 3. tammikuuta 2014

Nyt on aika.


Unna (Quimihin Miss Marple) 4.8.2007 - 2.1.2014




Oon kirjoittanut tätä postia mielessäni jo lukuisia kertoja. Ensimmäisen kerran jo yli neljä vuotta sitten, matkan varrellakin muutamaan ootteeseen. Nyt kun sen todellinen aika on, en tiedä mitä pitäisi sanoa. Muuta kuin olen niin pahoillani, Unna. Ja KIITOS.

En ole koskaan kokenut näin lamaannuttavaa surua. Yritän järkeillä tätä tilannetta, koota ajatuksista kokonaisuuden, pistää muistoja järjestykseen. Mutta aina kun saan kiinni pienimmästäkin loogisuuden tuomasta turvasta, se muuttuu aivan valtavan painavaksi kivuksi ja sumentaa mielen. Heräsin viime yönä muutaman tunnin välein hukkumisen tunteeseen. Ihan kuin mieli olisi halunnut pois unen turvasta ja muistuttaa todellisuudesta; kyllä, Unna on edelleen kuollut.

Luulin, että tämä olisi helpompaa, olihan luopumistyötä tehty muutama vuosi. Henkisesti varautuminen menetykseen ei ilmeisesti tee yhtään valmiimmaksi kestää surua. Yritin jo eilen aloittaa tätä kirjoitusta, mutta tunsin fyysisesti oksentavani jokaisen uuden ajatuksen alla. Ajatus luopumisen lopullisuudesta tuntuu kestämättömältä, vaikka yritän löytää lohtua niistä vuosista joita meillä oli. Jostain kumpusi vieras pelko siitä, että Unna unohtuu. Se häviää - lakkaa vain olemasta.




Itkin eilen koko matkan Karstulasta Tampereelle. Unnan vointi oli joulusta saakka ollut kyseenalainen, nyt se oli taas selvästi kipeä. Koko talvi on käytännössä ollut isoa ylä- ja alamäkeä. Jossei se ollut huonovointinen, niin se oli ylipirteä ja vilkas. Superpallona joka paikassa kyttäämässä ruokaa tai syömässä nurkista tai pihalta kaiken suuhunsa - pikkukivistä lähtien. Tilanne tuntui kestämättömältä ja ymmärsin, että näin se ei voi jatkua. Puhuttiin jo epilepsialääkkeen lopettamisesta, mutta toisaalta sekään ei olisi ollut kuin hetkellinen helpotus - jos sitäkään. Viimeisimmästä leikkauksesta selvittyä iloitsin taas kertaalleen voitetusta läheltä piti -tilanteesta, mutta samalla jonkinlainen ahdistus jäi takaraivoon. Sitä ei tapa kyllä mikään oli ajatuksena ensin voimaannuttava, mutta vähitellen ymmärsin, että nii'in, sitä ei todellakaan tapa mikään. Vuosien varrella sitä tottuu, että on lääkkeitä ja huonoja päiviä ja huolta ja murhetta - siihen ikään kuin turtuu. Ja samalla menettää sen puolueettoman arviointikyvyn: onko tämä elämisen arvoista elämää Unnalle?

Ajoin suoraan Karstulasta Hakametsään ja toivoin, että voisin keskustella Unnaa jo vuosia hoitaneen eläinlääkärin kanssa. Luopumisesta oli keskusteltu jo joskus aiemmin ja jäin käsitykseen, ettei se lääkärin mielestä olisi huono vaihtoehto. Ikävä kyllä, lääkäri tulisi töihin vasta loppiaisen jälkeen. Soitin muutaman puhelun, keskusteltiin Henkan kanssa. Puhuin sellaisten läheisten kanssa, jotka ovat tunteneet Unnan pennusta saakka ja kysyin:  jos nyt luovutan, niin luovutanko liian aikaisin? Se oli ja on edelleen mun pahin pelko. Paikalla ollut hoitohenkilökunta oli yksimielisesti sitä mieltä, että luopumispäätös olisi Unnan historian huomioonottaen järkevä ja oikea. Kun olin saanut tarpeeksi vahvistusta sille ajatukselle, joka alitajunnassa oli kummitellut jonkin aikaa, havahduin huomaamaan kuinka oikeassa olin. Päätöksen tekeminen ei ollut enää vaikeaa, rinnassa tuntunut puristus hävisi heti kun päätös oli tehty. Jäljelle jäi vain massiivinen suru ja huoli siitä, että mitä Unna mahtoi ajatella.

1,5-kiloiseksi kuihtunut Kuukkura rauhoitettiin mun syliin, jossa se vielä tyytyväisenä kuorsasi unillaan. Kerrottiin sille kuinka paljon sitä rakastetaan ja kiitin jokaisesta päivästä. Kiitin siitä, että se jaksoi kaikesta huolimatta olla niin iloinen. Ilon kautta tai ei ollenkaan. Pyysin anteeksi, etten ollut tehnyt päätöstä aiemmin jos niin olisi pitänyt tai jos luovutinkin liian aikaisin. Käskin viemään Ritalle terveisiä. Villapeittoon käärittynä sen sydän pysähtyi, ihan hiljaa ja rauhallisesti. Ajettiin Unna itse Vernaan tuhkattavaksi, haettiin matkalla kotoa sen lempipallo kyytiin. Fanni oli tyynen rauhallinen. Aiemmin se on aina kitissyt huolissaan kun Unna on tuotu puolihorkassa kotiin lääkäristä. Nyt se haistoi pitkään ja rauhallisesti Unnaa, kävi sen viereen makaamaan ja nuoli koko matkan mun kättä.




Kotona odotti pitelemätön hiljaisuus. Oli lähdettävä Kauppiin lenkille. Kello oli vasta neljä, joten lenkkipolut oli pimeän hiljaisia. Tuon tuosta kuulin takaa lähestyvää ääntä, mutta koskaan siellä ei ollut ketään. Haluaisin ihan hirveästi uskoa siihen, että kuoleman jälkeen henki ei katoa mihinkään. Tai Unnan kohdalla ainakin sielujen kertakäyttöisyys olisi todellinen menetys, tuon sisukkaampaa, positiivisempaa ja kaikki tai ei mitään -asenteella elävää otusta saa hakea. Meillä on eilen hoitaneen eläinlääkärin kanssa yhteisiä ystäviä ja hän sanoikin, että on puheista ymmärtänyt, että Unnaa taitaa jäädä moni chihupiireissä kaipaamaan.

Yhdestä asiasta olen ihan loputtoman kiitollinen. Siitä, että Unna tuli meille. Sehän ei ollut mikään suunniteltu hankinta, yllätys itse kullekin. Kiitän Pinjaa ja Tuomoa sydämeni pohjasta, että uskoitti kitukasvuisen taistelijan Fannin ja Fridan kaveriksi. Nämä kuusi ja puoli vuotta ei oo ollu pelkkää iloa, mutta ne on opettanu arvokkaan läksyn elämästä. Suorastaan hämmentävää, kuinka suuri vaikutus niin pienellä koiralla voi olla!

Täytyyhän koiran aika ainutlaatuinen olla, jossei se opi kuudessa vuodessa kuin yhden sanallisen "tempun": ympäri. Ei istu, ei maahan, ei paikka, ei ei. Aika paljon olen kuitenkin koirien kanssa tehnyt ja touhunnut, mutta Unnan kanssa ei työkalut riittäny. Siihen ei päteny mitkään koiramaailman lait. Unnahan oli mielestään oman elämänsä toimintasankari. Ne bengalintiikerit jäi kyllä pelastamatta, mutta se sai aika monta hienoa juttua ruksittaa bucket listiltään:



En tiedä, kuinka Unnan kokoinen aukko paikataan. Toivon ainakin, että se ajan kuluessa täyttyisi parhailla muistoilla. Nyt se tuntuu vielä kolkon tyhjältä. Meillä tulee laumadynamiikki varmasti muuttumaan, jännittävää sinälläänkin olla uuden ajan kynnyksellä. Pakko uskoa parempaan huomiseen, nautti niistä hetkistä kun välähdyksen omaisesti näkee unnamaisen jutun. Aika parantanee haavat. Yritin jo viime viikolla kirjoittaa uudelle vuodelle tavoitteita ja toiveita. Kuristi kurkkua miettiä niitä, ehkä tiesin jo silloin mitä tuleman pitää. Mulla on tasan kaksi toivetta: Mitään muuta en toivo niin kovaa, kuin sitä että sinulla olisi kaikki hyvin siellä jossain. Ja se toinen toive. Tulisitpa usein käymään unissani.



19 kommenttia:

  1. Ethän pelkää pimeää
    siel on monta kynttilää.
    Nuku vain jos väsyttää
    vielä valvon vierellä.

    Ja viimein sun matkaan
    ei pääse saattajatkaan.
    Ja lohtu on mulle
    että siellä on kaikki sulle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Nassu <3
      Eilen Voice of Finlandissa joku esitti tämän kappaleen ja itkin kuin pieni lapsi.

      Poista
    2. Huomasin myös. Aika sattuma. Kaikista maailman kappaleista juuri tämä tuli siellä. Kyllä täälläkin tuli itku.<3

      Poista
  2. Syvät osanotot pikkukaverin pois menosta :(

    VastaaPoista
  3. Niin inhottavan kliseiseltä, kuin se tuntuukin juuri nyt, niin aika totta tosiaan pyöristää surun kulmat ja jossain vaiheessa voi jo muistella ilolla sitä mitä on ollut. Paljon voimia! :(

    VastaaPoista
  4. Rakas <3 Kyynel tuli silmäkulmaan, niin kauniisti oot osannut kirjoittaa Unnasta ja luopumisesta. Suru onneksi helpottaa aikanaan.

    -sogne

    VastaaPoista
  5. Lämmin osanotto suureen suruun! :( Voimia ja jaksamista eteenpäin <3

    VastaaPoista
  6. Osanottoni. Paljon voimia ja jaksamista! <3

    VastaaPoista
  7. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. t. Hanne ja Petri

      Poista
    2. Lämmin osanotto. Olemme seuranneet Unnan ja muun lauman seikkailuja vuosien varrella. :(

      Poista
  8. Vilpitön kiitos kaikille. <3
    Joka hetki suru muuttaa muotoaan, joskus kun hetken tuntuu helpottavan, niin jo pian mennään lujaa alas ja tuntuu kuin pakahtuisi kuristavaan tunteeseen. Toisaalta on ihana nähdä ympärillä asioita, jotka muistuttaa Unnan elämänasenteesta - pienet nyanssit löytyy hämmästyttävistäkin paikoista ja hetkistä.

    VastaaPoista
  9. Hyvää matkaa pienelle Unnalle! Toinen oli kyllä mahdottoman söpö tyyppi ja kuulostaakin symppikseltä! Osanotot. :(

    VastaaPoista
  10. Nuku hyvin, pieni Unna. Olen niin pahoillani, Laura. Ei tätä pystynyt itkemättä lukemaan saati videota katsomaan kyynelittä. Kaikesta loistaa se, miten mainio pieni koira Unna oli ja miten tärkeä se sinulle oli. Vaan se surun ja ikävän fyysisyys... Se on jotakin ihan kamalaa, tyyny suun päällä ja puristus sydämessä. Ja jotenkin se, kun luulee ja melkein toivoo, että valmistautuminen olisi auttanut mutta silti luopumisen tuska vain hyökyy yli valtavalla voimalla ja asia on silti liian suuri käsitettäväksi. Ikuisuutta ei jotenkin osaa hallita edes mielessään. Mutta se helpottaa ja hiljalleen aika pehmentää sitä mihin järki ei pysty. Muistoja kukaan ei voi viedä pois ja niissä Unna elää aina omana iloisena itsenään <3 Voimia suureen suruun.

    VastaaPoista
  11. Tiina, kiitos. <3

    Sirkku, kiitos. Osuvia ajatuksia. <3

    VastaaPoista
  12. Voih, sanat ei vaan tuu. :( Otan osaa suruunne. Mä oon seurannu teijän menoa foorumilta saakka mutta koskaan juurikaan kommentoinut. Muistan sen kun Unna tuli teille. Itekki sillo rakastuin Unnaan. Ja nyt vollotan täällä ku luin että Unna on nyt eläinten taivaassa. :( Mutta teit kyllä ihan oikean päätöksen. Voimia sinulle, teille, sinne Tampereelle.

    VastaaPoista
  13. Voi Laura miten surullista.. :( Täytyy myöntää, että vaikka sanotaan kliseisesti ajan tekevän ihmeitä ja parantavan haavoja, en itse ole vuosienkaan jälkeen päässyt Mutkan poismenosta yli. Joillain eläimillä on vaan erityisen iso paikka meidän sydämessä ja se on hieno asia. Voimia teille. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Salla.
      Tuo on varmaan ihan totta. Ritan pian vuoden takainen kuolema oli jollain tapaa jopa kaunis ja pystyin olemaan hämmentävän nopeasti onnellinen siitä, että oltiin tehty päätös. Mutta Rita olikin koiravanhus, joka oli elänyt terveen elämän - vanhuus vain alkoi painaa liian kovaa.
      Unnan kohdalla eniten on ahdistanut eräänlainen syyllisyys ja voimattomuus siitä, etten voinut tehdä asian eteen yhtään enempää. Päätös suuntaan tai toiseen johti aina umpikujaan. Hirvein mahdollinen tilanne päättää toisen puolesta - luovutanko liian aikaisin vai olinko koko ajan sokea ja venytin päätöstä aivan liian pitkään? Kun toista rakastaa ihan hirveän paljon, niin tuntuu kuin repis sydämen rinnasta kun sanoo ääneen sen - nyt on aika.

      Poista
  14. Osanotot! On se aina vaikeaa. :(

    Meillä kävi juuri Vili terrierinkin kanssa, että sitä unohti millainen se oli aiemmin. Tottui siihen hengityksen röhinään ja että sai käsitellessä varoa, ettei purrut tai nostaessa. Sekä siihen, että se oli vaan väsyneempi. Sen jälkeen olen kyllä miettinyt, että pitäisi ostata luovuttaa ennen kuin menee tosi pahaksi. Vaikea sitten verrata, kun Rasmus on Vilin lopetusiässä vielä niin hyväkuntoinen eikä ikä paljoa näy. Välillä käy mielessä milloin se kauhea päivä koittaa, mutta pitää nauttia tulevista päivistä ja voi aina muistella niitä kivoja hetkiä.

    Kesti jonkin aikaa ennenkuin joskus heräsin unesta ja tajusin, että olen monesti nähnyt unta, että Vili onkin elossa ja ihmettelen sitä niin. Sellainen sitkeä se oli rauhoittaessa tai nukuttaessakin. Kyllä ne jostain alitajunnasta voi siirtyä uniin.

    VastaaPoista