Satakunnan kirous

Meillä piti olla aamuna jälkitreenit, mutta eilen tuli hälyytys etsintään (#43). Ajeltiin aamulla Ipen kanssa Satakunnan puolelle, joka ei ikinä tiedä hirveen hyvää etsintähommissa - Satakunta siis. Heti kun suhaat Pirkanmaan puolelta Satakunnan rajan yli, niin navigaattorit sekoaa ja koirat katoaa jäljettömiin. Huonolla säkällä saatat itsekin eksyä sinne. Been there, done that.

Kotimatkalla

Lähdettiin viikon vanhalle jäljelle, karkurista ei ollut kuulunut pihaustakaan koko aikana. Oltiin voimakkaassa alatuulessa ja maasto oli todella haastava. Puuskainen tuuli ja maaston vaihtelut (metsäkaistaleiden ja hakkuuaukeiden vuoropuhelua) sai aikaan sen, että eteneminen oli todella verkkaista. Ipe oli jo lähtöpisteessä sitä mieltä, että maali haisee (kylmältä) - eteni koko matkan ilmavainulla vastatuuleen. Kahden kilometrin matkaan kului puolitoista tuntia, mikä antaa vähän osviittaa etenemisen hitaudesta.

Työskentelyn perusteella olen melko varma siitä, että koiralle on sattunut jotain. Moneskohan karkuri vuoden sisään tuolla suunnalla, joka on kadonnut kuin tuhka tuuleen... Tämän päiväiselle alueella on metsästäjien mukaan ilves pentuineen ja meidät metsätien varresta hakenut metsästäjätoveri kertoi nähneensä vasta männä viikolla, kun kaksi sutta oli ajanut hirveä. Hirviä on pilvin pimein, joten pieni, mutta vietikäs metsästyskoira saa äkkiä kohtalokkaasti monoa. Kuin kirsikkana kakun päällä, nähtiin maakotka(!!) liitelemässä alueella. Voi, kumpa tänä vuonna olisi enemmän iloisempia etsintäkeikkoja.

Eilen oltiin treenaamassa tokoa ja meillä oli hauskaa! Ipe oli niin iloinen päästessään treeneihin. Teemana oli liikkeiden välit, joita ei olla koskaan treenattu tietoisesti. Se kertonee jotain meidän tokovakavuudesta. Ei olla päästy ihan siihen saakka, että kokonaiset koesuoritukset olisi vielä mielessä. Tehtiin paikallaolot aluksi, lyhyt istuminen ja 4 minsan makuu. Istuminen hyvis, oli keskittynyt. Makuussa ponnahti takaisin perusasentoon heti maahanmenon jälkeen. Uusi, iloinen moka. Takaisin tullessa pysyi hyvin maassa ja malttoi odottaa käskyä. Omaa vuoroa odotellessa tein vauhtinoutoja metallilla. Metalli on edelleen aika yök Ipen mielestä, mutta ehkä pikkasen päättäväisempi asenne oli tällä kertaa, ehkä se siitä edistyy. Luoksetuloa ja merkkiä treenattiin pikaisesti. Ipen uusi Kong-pallo sai sen niin sekaisin, että se ei kyennyt menemään merkille kunnolla jos punainen vinkupallo oli häiriönä. Meidän vuorolla mietittiin, kuinka liikkeiden välejä lähdetään rakentamaan. Siirtymiset ei ole Ipelle suuri ongelma, mutta jos joudutaan kuuntelemaan pitkään tuomarin tarinoita, niin siihen pitäis keksiä jotain järkevää. Ideoita?

Kauralla rauhaa

Oon vallan unohtanut kertoa meidän uudesta rakkaudesta - kauratyynystä! Käytiin tuossa jokunen viikko sitten Susannalla taas hoidettavana, noin neljä viikkoa Turun reissun jälkeen vähän tsekkaamassa, että missä kunnossa se on pysynyt. Huomasin jo omin maallikkosilmin, että se olan/lavan/kyljen/mikälie-seudun ongelma oli jo parempi; noustessa ei enää esiintynyt samanlaista kankeutta ja muutoinkin askellus oli vapautuneempaa. Olinhan sitä kylkeä säännöllisesti hieronut ja venytellyt liki neljä viikkoa. Mutta jossain oli silti oltava jumia, koska Ipe ei venytellyt normaaliin tapaan etupäätään. Susanna laittoi kauratyynyn lämmittämään lannerankaa sillä aikaa kun hoiti etupäätä. Etupää oli tosiaan oikein kivassa kunnossa, ei ollenkaan niin takkuinen kuin viimeksi. Myös kylki oli pysynyt auki. Ylimenoalueen (muistaakseni) nurkilla oli kuitenkin aika tiukkaa lihasjumia, josta venyttelemättömyys varmasti johtui. 

Ipe vaikutti olevan mielissään lämpimästä kauratyynystä ja kun tuli puheeksi, ettei meillä sellaista ole, niin saatiin ostettua yksi matkaan. Sittemmin se onkin ollut varsin aktiivisessa käytössä ja vitsi, mikä ero sillä on saatu aikaan! Ipen näytöstyyliset venytykset on palanneet ja näyttää siltä, että venyttely tuntuu ihan hyvältä taas. Lämmitän sen usein pitkän lenkin jälkeen ja pidän sitä jonkin aikaa selällä ennen kun laitan botin päälle. Ipe on niiiiin rakastunut siihen, tänäänkin se tuli suorastaan rytinällä syliin kun istahdin sohvalle lämmin tyyny kädessä. Myös Frida vaikuttaa nautiskelevan tyynyn lämmöstä, oonkin lämmitellyt myös sen jumiselkää silloin tällöin. Fanni sen sijaan ottaa ritolat kun yrittää asettaa tyynyä sen selkään. Tässä on oltava joku koira haudattuna, se tuumii fannimaiseen tapaan. Fanni kun on vähän hitaammin lämpenevä kuin kauratyyny...

Aivan fantastisen ihanalta tuntuu taas lenkkeillä kunnolla viime viikon sairastelun jälkeen! Kaupin metsissä ei tule ketään vastaan - tänäänkin taivallettiin 1½ tuntia siellä sun täällä. Toimelan päässä jopa jää näytti vielä hyvältä ja koska siinä oli tuoreita, isoja jalanjälkiä, ajattelin sen kyllä kestävän meitäkin. Instagramissa on pari kuvaa tältä päivältä, kovin oli harmaata kaikkineensa. Mutta silti jotenkin niin kaunista.

Fanni on löytänyt ihan uuden vaihteen ulkoiluun(kin) - se mennä pahtaa ihan tukka putkella kaiken aikaa. Sen vuoksi sitä ei näy kuvissakaan, kun se haravoi lähisaaren aarteita - ties mitä kakkaa sieltä löytyy suuhun pistettäväksi. Ja sen (ei-toko) luoksetulo alkaa olla jo hienompi kuin Ipellä! Ipe tulee aina kuuliaisesti, mutta omaan hötkyilemättömään tyyliinsä. Kun taas Fanni nimensä kuultuaan vetää tiukan nelitassujarrutuksen, kääntyy niin salamana ympäri, että meinaa mennä takaisin menosuuntaan ja kiitää luotijunavauhtia luo - herkun toivossa, mutta kuitenkin. Ihana huomata, kuinka täynnä elämää se taas on. Vasta muutama päivä sitten havahduin, että sehän ei ole enää ollenkaan niin allapäin mitä se oli Unnan kuoleman jälkeen. Elämä kantaa. <3

Vatsalaukun poispäinkäännös

Blogin kirjoittaminen on jostain syystä tuntunut tympeältä viime aikoina. Sen vuoksi en ole juuri kirjoitellut. Koiraharrastukset on niin koomassa, ettei meille oikein tapahdu mitään mainitsemisen arvoista. No keskiviikkona olin treeneissä Fannin kanssa. Meillä meni oikein hyvin. Ja hauskaakin oli. Fanni on hauska pieni koira. Kotiin päästyä kerkesin istahtaa uupuneen oloisena sohvalle kun tein vielä yhden ohjauskuvion, ihmisnuolen vessaan. Moro, sano noro niin nopeasti, etten meinannut keretä kylppäriin. Onneksi se pahin ja kokonaisvaltaisin tyhjennys kesti vain noin kuusi tuntia, mutta siitä saakka on olo ollut enemmän tai vähemmän hutera. Koko ajan nälkä, mutta mitään ei oikein tee mieli. Eli sen lisäksi, että meidän harrastelu on ollut muutenkin vähän jäissä, niin ollaan sitten pidetty ihan totaalilepoa tässä jo neljättä päivää.

Yllä oleva kuva Ipestä kertoo suurin piirtein oleennaisen meidän loppuviikosta. Vaakatasoa, pitkiä huokauksia, kevyitä päiväunia, tyhjiä tuijotuksia. Tuo bordercolliehan tästä ei tunnu kärsivän yhtään - se ottaa tämän hyvinkin lungisti. Mutta sitten on tää yks pikkupapaatti, joka hajoilee henkseleihinsä joka kerta kun pääsee ulos.  Eilen käytiin vähän kauempana kotinurkista ja Fanni oli haljeta liitoksista pikkuisten käpyjen ja keppien kanssa.

Vaikka kuvat näyttävät edes jossain määrin talvisilta, niin kyllähän se kevät on tuonut rojunsa jo Tampereellekin. Yksi monista asioista, joista jaksan olla niin onnellinen ja kiitollinen. Linnut laulaa, aurinko saattaa hyvässä lykyssä näyttäytyä, lumet on lähes sulaneet ja maa on kuiva. Talviurheilut jäi vähän niinkun urheiltua tältä vuodelta, sukset ja luistimet on koskemattomina varastossa. Onneksi, toistan ONNEKSI oli se yksi parin viikon jakso kun jäällä oli täydellinen talvikeli! Ilman sitä poistuva talvi olisi jäänyt aika historiallisen harmaaksi mieleen. Valoa kohti!

Koirat on saaneet tyhjentää herkkuvarastoa oikein antaumuksella, jotta olen saanut kuitattua edes hitusen omantunnon tuskiani. (Huomaa Fridan demonituijotus! Se oli sen viimeinen oljenkorsi kun mitkään muut temput ei saanu Ipeä luopumaan sonninsudistaan.) Jännää sinänsä, että tuskin nuo eläimet kamalasti kärsisi vaikka olisivatkin tekemättä mitään viikon, mutta omassa päässä kolkuttaa koko ajan ajatusti siitä, että jotain toimintaa olisi järjestettävä. Harva koira saa näin kokonaisvaltaista hellimishuomiota, mehän ollaan oltu 24/7 yhdessä ja tehty maharapsutusten maailmanennätystä! Vuoron perään joku on kainalossa, yleensä kaikki kolme.

Terapian tarpeessa

Huomasin tänään facebookista artikkelin, joka oli ajatuksia herättävä. Kyse oli siis koiraharrastuksista ja loppuunpalamisesta. Nykyisinhän ei ole ollenkaan tavatonta, että koiran kanssa harrastamiseen käytetään rutosti aikaa, vaivaa (ja rahaa). Myönnän, että olen kuullut kerran jos toisenkin läheisiltäni (lähinnä puoliso ja äiti), että käytän aika paljon aikaa ja rahaa kisa-/koulutusviikonloppuihin sekä aktiivisen harrastuskoiran eli Ipen huoltoon. Mutta haittaakse? Treenaan ja kisaan kuitenkin vain sen vuoksi, että nautin siitä, eikä se ole (lähes) koskaan tuntunut vastenmieliseltä. Toki joskus oon pysähtynyt miettimään, että vähemmälläkin varmaan pärjäis, mutta...mutta kun se on niin kivaa! En silti väitä, etteikö artikkelin sanoma olisi tärkeä ja huomaan kyllä joskus miettiväni, että milloinka ne todella paljon treenaavien koirat oikein lepää. Välillä tuntuu, että yksikin ihan oikea lepopäivä olisi kamala synti ja sitä taivastellaan (toki humoristiseen sävyyn) facebook-päivityksissä.

Meillä on aktiivisen treenamisen rytmittämä arki ollut jäissä jo viime syksystä saakka, joten olen saanut aika mukavasti etäisyyttä tavoitteelliseen harrastamiseen tässä männä kuukausina. On päiviä, kun puree hammasta ja miettii itkusilmässä, että eikö tästä enää ikinä päästä kentille. Mutta pääasiallisesti olen ollut aika lungisti koko asiasta - toki Ipen terveydentila huolettaa ja mietityttää päivittäin. Mutta se itse treenaamattomuus ei ole saanut niin stressaantuneeksi kuin olisin voinut kuvitella. Uskon, että asiat tapahtuu for a reason ja tässäkin pysäytyksessä on varmasti joku läksy takana, jonka todellinen viesti kulminoituu ehkä vasta jälkeenpäin. Tai oikeastaan se on alkanut kulminoitua jo hyvinkin näkyvästi. Unnan kuolema ja moni muu merkityksellinen asia on sattunut juuri tähän hetkeen.

Löysin sattumien summasta itseni kundaliinijoogan pariin ja paluuta ei enää ole. Viime aikojen tapahtumat yhdessä joogan kanssa on opettaneet näkemään arkisen elämän aivan uudella tavalla. Tunnen nykyään todella usein, lähes päivittäin, hölmöä onnellisuuden tunnetta. Semmonen hassu tietoisuuden tila, jossa tuntee olevansa niin läsnä, että ympärillä olevat arkiset asiat (yliopiston aula, autonoven avaaminen, Fridan huokaus, avokadon leikkaaminen...) näyttäytyy huikean ihmeellisiltä. Yksinkertaisesti tulee vaan semmonen fiilis, että wow, ompa siistiä olla elossa ja juuri tässä näin. (Ja silläkin uhalla, että lyötte hullunleiman otsaani, niin kerrottakoon, että luulen Unnalla olevan jotain tekemistä tämän tunteen kanssa.)

Kaiken edellä mainitun ansiosta ollaan huomaamattamme opittu nauttimaan mitättömän pieniltä näyttävistä asioista, jotka oikeasti ovatkin kokoaan suurempia. Meidän koirista on sukeutunut oivallisia terapiakoiria nimittäin. Jossain meidän lähellä asuu hymyileväinen leskimummo, jota ollaan nähty epäsäännöllisen säännöllisesti lähipuistossa. Se rakastui Islaan ensisilmäyksellä (ja Ipe rakastui siihen!) ja ensimmäinen kohtaaminen päättyikin siihen, että mummo itki vuolaasti onnesta, kun oli niin iloinen saadessaan rapsutella koiria. Vuosien varrella, olen oppinut tuntemaan häntä jonkin verran ja tiedän mm. hänen nuoruuden autoinnostuksestaan ja lottoamisestaan - hänen nimeään en tosin tiedä. Joka kerta hän pyytää anteeksi, kun vie muka aikaani jaarittelemalla joutavia. Maanantaiaamuna, kun oltiin taas tuttuun tapaan aamulenkillä ja näin mummon lähestyvän toisella puolen Sorsapuistoa, niin sanoin (irti olevalle) Ipelle katos kuka tuolta tulee! Ipe pälyili innokkaana jokaiseen ilmansuuntaan, kunnes huomasi puolen puiston takaa lähestyvän tutun - häntä vispaten se riensi suoraan ilosta nauravan mummon avosyliin! Siinä hetkessä oli jotain oleellista. Jos voin tehdä niin äärettömän pienellä vaivalla jonkun käytännössä vieraan ihmisen onnelliseksi, niin miksi en sitä tekisi?

Toinen terapiakohde on eräs pieni ja arka rescuekoira, jota jännittää toiset koirat aivan kamalasti. Normaalisti en lenkillä jää asioimaan vastaantulevien koirien kanssa, mutta tässä tyypissä (ja hänen sympaattisessa omistajassaan) on jotain niin liikkistä, että ollaan ihan mielellään avuksi. Frida, joka ei muuten välitä vieraista koirista, on jollain eriskummallisella charmilla saanut rescuetytön sydämen sulamaan. Ehkä Fridan mitäänsanomaton läsnäolo on se juttu? Se kun ei perusta hötkyilystä. Omistaja oli taas tänään niin kovin kiitollinen, kun sai tarjota aralle koiralleen positiivisen kohtaamisen vieraiden koirien kanssa. Jatkettiin siitä sitten lenkkiä onnellinen virnistys naamalla. Vähän se ottaa, mutta paljon se antaa.

Tiivistelmä: Joskus on ihan hyvä hidastaa.

Tähän ihan hitokseen hymiöitä

Herttaista ystävänpäiväviikonloppua kaikille murusille! <3

Meijän elämä se kulkee hitaan varmasti etiäpäin. Tampereella jyllää taas ikävä kennelyskäaalto, joten sikäli hyvä hetki vetäistä vähän henkeä ja ottaa lungisti. Ilma on keväinen, aamupäivisin aurinko saattaa pikaisesti pilkistää pilviverhon takaa ja pikkulinnut visertää puissa kilpaa. Talviurheilut on jääny vähän vähemmälle, mutta mikäs tässä kevättä odotellessa. Vähäluminen talvi on ollut harmillinen vain Ipen kiekonmetsästysharrastukselle, pari hassua kiekkoa se on pongannut kentältä. Normaalisti tähän aikaan vuodesta kylpärissä on huojuva kiekkotorni.

Koputetaan puuta, mutta Ipe on tämän viikon näyttänyt vähän lupaavammalta. Ei alkuviikon reippaidenkaan metsälenkkien jälkeen ollut kankea, saati ontunut. Viikon aktiivisin päivä oli keskiviikkona, kun käytiin hallilla agitreeneissä. Kerettiin heittää 45 min lämppälenkki, jonka jälkeen kerkesin vähän höntsätä Ipen kanssa ennen kun muut saapui. Temputtelua, vähän putkea ja puomia. Toinen oli tietenkin ihan pähkinöinä ja revitteli aika huoletta. Vähän jo pelkäsin, että niinköhän se taas ontuu tämän jälkeen, mutta ei mitään! Otetaan nyt kuitenkin rauhassa vielä pari viikkoa ainakin, lisätään rasitusta pikkuhiljaa jos näyttää siltä, että kestää sen. Toivotaan parasta ja pelätään pahinta.

Fanni-viipottaja tuurasi siis Ipe treeneissä ja olikin aika hyvässä tikissä taas. Rata oli vauhdikas, mutta ei mikään läpihuutojuttu. Irtosi kivasti putkiin ja haki haastavan keppikulman hienosti. Hyppykuvioissa tärkeintä on oma rytmittäminen - Fanni kulkee hyvin jos oma liike pysyy jouduttavana. Pikkumustan kanssa on kyllä kiva päästellä silloin kun se kulkee rennosti. Näissä treeneissä se totisesti antoi kaikkensa. Jäähkälenkillä vielä mennä tikkasi topakasti, mutta kotiin päästyä sammui keskelle sohvaa. Tuossa bot-loimessa täytyy olla joku taika, koska Fannikin jonotti omaansa ylle kun puin ensin Ipelle. Normaalisti se luikkii sängyn alle kun tajuaa, että pitäis pukea esim. talvitakki päälle.

Torstaina oli koirien totaalilepopäivä, kun me ihmiset käytiin pyhän tamperelaisuuden ytimessä eli uuden Kummeli-leffan kutsuvierasensi-illassa. 2000-luvun Kummelit ei ole mua hirveästi liikuttaneet, sen sijaan muistelen lämmöllä niitä 90-luvun minisketsejä. Lähdettiin kuitenkin iloisin mielin näihin kekkereihin, kerran onnekkaasti sinne kutsu saatiin. Jatkobileissä oli superhyvää livemuusiikkia, (ilmaista hanajuomaa) ja tietenkin  iki-ihana Vatasen Jussi, jonka takia myö tytöt kiherrettiin koko ilta. Arvaatte varmaan, mitä tapahtui kun saatiin Jussi kaverikuvaan? No mie romahin.

Update

Aika juoksee, minä en. Miten tämä bloggaaminen tuntuu niin työläältä nykyisin? Joka kerta kun olen yrittänyt aloittaa kuulumisten kirjoittamista, niin jostain takavasemmalta iskee outo inhoreaktio. Ehkä on vaikea saada tuntumaa meidän uudenlaiseen arkeen. Vajaa kaksikiloisen poissaolo vaikuttaa hämmästyttävän paljon arkielämään. Vaatii totuttelua ja kai jonkinlaista myöntymistä, että tämmöinen meidän lauma nyt on.

Tiivis recap meidän touhuista, joista ei ole tullut kirjoitettua. Ensinnäkin, Ipen AVA-titteli vahvistettiin ja posti kantoi kotiin valiodiplomin. Vai mikä kunniakirja se nyt olikaan. Jeij - yksi hieno tavoite on paketissa. Aika näyttää, jääkö tuo tavoite agilityn osalta viimeiseksi. Se marraskuinen loukkaantuminen on nimittäin vaivannut meidän harrastamista edelleen. Ipe on ollut agitreeneistä sivussa marraskuusta saakka. Ontumista ei ole ollut pitkään aikaan, mutta ei se ihan kunnossa ole. Huomaan, ettei se varaa normaalisti etupäälleen esim. lukkojarrutusta tehdessä tai vaikka noustessa ylös makuulta. Käytiin ennen Budapestin reissua Turussa, mutta Tanja ei löytänyt olasta/lavasta mitään erityistä, mutta sen sijaan oikea kylki oli ihan tuhannen juntturassa. Sitä sai oikein kunnolla höllentää, ennen kun lähti helpottaan. Onneks mulla oli kaks tuntia varattu, niin oli aikaa möyhentää se kylki paremmaksi. Loppu aika, noin 45 minsaa käytettiinkin Fanniin. Pikkumusta pääsi ensikertaa mukaan Turkuun ja sai kehuja hoidettavuudestaan. Eihän se kamalan rennolta näyttänyt (pieni katkarapu), mutta antoi käsitellä hyvin. Rangassa oli yksi kunnon lukko, joten oli ihan hyvä saada Fannikin kondikseen.

Rehellisesti sanottuna ahdistaa aika paljon tämä tilanne. Jossain takaraivossa pelottelee se kaikista kauhein mörkö, että entä jos Ipestä ei enää saada agilitykoiraa. Niin pelottavan tutulta kuullosti Vuorelan Lotan blogikirjoitus, joka ikävä kyllä päättyi siihen surulliseen tilanteeseen. Muutenkin Lotan kirjoitus oli erittäin osuva ja ajankohtainen. Urheilija ei tervettä päivää nää, niinhän sitä sanotaan. Mutta nykyään kun katselee nuorten agilitykoirien treenausta ja kisaamista, niin välillä ihan oikeasti hirvittää. Tuntuu, että kaikilla on kamala kiire saada kiristettyä kaikki mahdollinen irti koiristaan ennen kun ne on fyysisesti tai henkisesti valmiita siihen. Jossain vaiheessa se varmasti kostautuu. Ja vaikka kuinka huoltaa ja pitää huolen koiran fysiikasta, niin sekään ei aina riitä. Epäasialliset esteet, puutteelliset olosuhteet tai joskus se yksinkertaisen paska tuuri on se, joka pysäyttää harrastamisen. Ipen loukkaantumisen kanssa on menty päivä kerrallaan ja tunnusteltu miten erilaiset rasitukset vaikuttaa kroppaan. Tokoa ollaan treenattu, samoin käyty jäljestämässä. Ipe on lenkkeillyt irti, mutta oma-alotteisesti on kulkenut aika rauhallisesti. Tänään oli oikeastaan ensimmäinen kerta pitkästä aikaa kun päästeli reipasta laukkaa useampaan kertaan lenkin aikana. Mikään kiire mulla ei ole päästä agitreeneihin, tuo etupäässä oleva ongelma on jotenkin niin paljon invalidisoivampi kuin takapäänongelmat että haluan mielummin katsoa kuin katua. Jos näyttää siltä, että se ei asetu tässä helmi-maaliskuussa niin sitten on varmaan turvauduttava tuohon tähystykseen.

En ole muistanut raportoida meidän viime aikojen etsintöjä, joten tässä lyhyt kertaus niistä:
Etsintä #38 oli jo ennen joulu, kun käytiin tarkistamassa riistakamerahavainto. Erikoinen keikka sinänsä, että on ollut lainkaan varma oliko se nyt tyhjä vai ei. Ipe on normaalisti hyvin selkeä tyhjillä, mutta tällä kertaa ei näyttänyt mitään tyypillisistä jutuista joita tyhjillä tulee esiin (pitkä hajunotto, tarkastuskierroksen jälkeen vie takaisin autolle).
Etsintä #39 oli uudenvuodenpäivänä, kun ajeltiin Karstulasta länsirannikolle etsimään erästä pientä pentua. Nämä pentuikäiset uudenvuodenkarkulaiset on niin surullisia tapauksia, koska ovat todella haastavia kiinnisaatavia. Ipe teki tosi hyvin töitä ja väänsi kertakaikkisen selvästi rautalanagasta, että pentu on alueella ja moodista päätelle se on elossa, mutta ihan tuhannen peloissaan. Pussitti pienen metsäalueen. Kun otin liinan irti ja pyysin viemään lähemmäksi - kohti sitä pussin keskustaa, niin lähti ihan kieliposkella viemään pois koko alueella. Nää on oikeesti aika jänniä juttuja kun oikein miettii, luulen että koirat tietää aika monta tuhatta asiaa enemmän kun me ihmiset. Siis esimerkiksi se, että tämä etsittävä oli niin peloissaan ja paniikissa, ettei sitä voinut lähestyä suoraan missään vaiheessa, vaan Ipe rengasti pennun olinpaikan. Täällä kävi meidän jälkeen yksi Suomen kokeneimmista etsijäkoirista ja varmisti Ipen olleen ihan oikeassa.
Etsintä #40 oli lyhyt ja ytimekäs. Pihasta kadonnut kääpiökoira oli hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Ipe jäljesti pihasta vain muutaman piston kautta läheiseen pihaan, jonne jälki loppui. Tässä tapauksessa oli taustalla kaikenlaista muutakin ikävää ja viikko meidän etsinnän jälkeen koira löytyikin kuolleena.
Etsinnät #41 ja #41 oli pitkiä ja raskaita. Ekalla kerralla pakkasta -20 astetta, vieras metsä, tiheää ryteikköä ja pilkkopimeässä otsalampun turvin. Vanhuskoiran perässä oltiin ja oletettavasti maali oli lähtenyt pois silmistä kuolemaan. Ipe merkkasi yhtä ja samaa paikkaa useasta eri suunnasta, mutta ei uskaltanut mennä lähemmäs. Alueen haravointi oli todella haastavaa. Palattiin parin päivän päästä päivännäön aikaan, mutta ei kertakaikkisesti löydetty sitä. Näissä vanhusten etsinnöissä tulee vaan aina mieleen se, että jos ne on kerran halunnut lähteä pois kotoa kuolemaan, niin haluaako ne tulla edes löydetyksi?
Etsintä #42 käytiin heittämässä keskiviikkona. Jälkihavainnon tarkistus. Ipen mielestä se oli ihan tyhjää täynnä.

Toivotaan, että kevättä kohden aurinko paistaa yhä enemmän ja saadaan Ipekin kuntoon kesän kisakentille. Jos niin ei tule olemaan, niin ehkä silläkin on joku tarkoitus. Päivä kerrallaan ja nautitaan niistä asioista mitä pystytään, voidaan ja halutaankin tehdä.

Hyvä kiertoon

Tänään on kulunut tasan kuukausi Unnan poismenosta. Ritakin on ollut poissa jo vuoden. Toisaalta aika tuntuu ikuisuudelta, toisaalta se menetyksen riipimä rinta on ihan vereslihalla vielä. Koska Unna oli suurin pieni optimisti mitä kuvitella saattaa, päätin laittaa hyvän kiertämään. Rahat, jotka säästyy vakuutusmaksuista ja eläinlääkärilaskuissa ei totisesti tule tekemään mua rikkaaksi, vaikka kyseessä onkin aika pitkä penni. Sen vuoksi laitan sen näennäisesti säästyvän rahan kiertoon: liityin WWF:n kummiksi. Valitsin kummikohteeksi Himalajan elinympäristön, jossa tehdään erityisesti töitä uhanalaisten lumileopardien ja tiikereiden hyväksi.

copyright

Joulun aikaan tuli huikea BBC:n dokkarisarja, jossa tutkijaryhmä kuvasi ensimmäistä kertaa ikinä tiikerin yli 4000 m korkeudessa Himalajanvuoristossa. Ympäristössä, jossa ei uskottu tiikerien elävän. Ilmastonmuutos, avohakkuut, eroosio mitä noita nyt on. Asioita, joihin jokainen meistä epäsuorasti tai suorasti osallistuu omilla kulutusvalinoilla ja -tottumuksilla. Uhkia, jotka ajavat uhanalaisetkin eläimet tiukille. Sitten on toki se uhka, joka salametsästää kissapedon taljan tai torahampaan toivossa. Ikävä kyllä.