perjantai 30. marraskuuta 2012
torstai 29. marraskuuta 2012
Normaaleja harrastuskoiran vikoja!
Turkuun ja (luojan kiitos) takaisin. Oli taas aika osteopatian ja tällä kertaa myös melko iloisten uutisten; Ipe mahtuu jo normaalin harrastuskoiran vikaluokitukseen!
Pidettiin siis lepopäivä tänään, mikä oli sikäli harmi, että oltaisiin päästy yhdelle etsintäkeikalle. Mutta tuleehan noita! Juoksuja ei vielä näy, joten kaiketi se on uskottava, että lauantaiaamuna pitäisi olla tallilla tokokokeessa. Ihan sitä silmällä pitäen otettiin iltakävelyn jälkeen kaksi kotipihatunnari, jotka molemmat jätte bra. Tosin kaukana kisanomaisista, mutta tällä hetkellä järkevintä on saada vain onnistumisia - keinoja kaihtamatta.
Tiistaina käytiin tallilla treenaamassa ja sen perusteella odotettavissa on pyöreitä nollia sekä ruudusta että tunnarista. Metalli sen sijaan oli ok, samoin hyppynouto. Jäävä ongelmaton, kaukot semihyvät. Askelsiirtymissä oikea muistuttaa edes kaukaisesti askelsiirtymää, vasemmalle askeltaessa häipyy koira näköpiiristä ja seuraavan kerran se tulee näkökenttään perse edellä oikealta puolelta. Kas näin. (Toivon siitä ylimääräisiä tyylipisteitä.)
Yhteenvetona voinene todeta, että kokeissa on nähtävissä sen hetkinen tuuri, ei niinkään taito. Mutta eikös sekin ole ihan normaali harrastuskoiran vika, että välillä asiat laitetaan ihan herran haltuun?
sunnuntai 25. marraskuuta 2012
Lungisti ja sitten kieli poskella
Tänään oli jatkokurssin jälki 4/5 - tuore (6h) taajama. Pituutta oli noin 1,5 km ja maalissa oli x-rotuinen Kino-uros. Taisi edellisen päivän laiskottelu painaa vähän kaasujalkaa, sillä vauhtia oli taas kohtuuttomasti enemmän kun ajatusta. Bordercollie meni niin kieliposkella, että liinan perässä roikkui manaava hidaste.
Alku oli lupaava ja olin kovin luottavaisin mielin. Teki hienoja tarkastuksia ja pystyin tulkitsemaan sen tuumailuja oikein mukavasti. Kun päästiin Y-risteykseen (josta jälki lähti tummansinistä katkoviivaa vasemmalle) ja mustavalkoinen höyryjuna päästeli semmosella höökillä vaan eteenpäin ilman minkään valtakunnan tarkistuksia, niin alkoi luotto olemaan koetuksella. Koljontielle päästessä otti kuitenkin päättäväisesti vasemman ja oikein potki vauhdilla eteenpäin kun sai taas kunnon ilmavainun jäljestä. Päästeli taas toistamiseen kulman yli ilman arpomista - ei mielestäni edes merkannut kulmaa. Koljontien ja Reposuontien risteyksessä tuumattiin hetki, halusi käydä tarkistamassa metsänreunan ennen kuin pystyi jatkamaan. Loppu meni kovalla vauhdilla ja intensiivisellä maavainulla, vaikka oltiin vain puolet ajasta jäljen päällä! En kerta kaikkisesti ymmärrä, mistä oli kysymys. Pääasia tietysti oli se, että maali löytyi hienosti ja ilmaisu oli ok.
Tuo koira oli jäljen jälkeen jotenkin niin kamalan itseriittoinen ja höveli samaan aikaan. Ihan kun se olis miettinyt onnellisena, että "tulipa hutastua tuossa vasemmalla tassulla yks jälki - mitähän sitten tehtäis?!"
torstai 22. marraskuuta 2012
Musta hevonen pelastaa
Aloitan suosiolla huonoista uutisista, jottei jäis paha maku suuhun. Oman seuran iltakisat tarjosi kaikkea äärestä laitaan. Lyhykäisyydessään se meni näin: Fanni oli super ja Ipe oli antisuper.
Maksi3 rataantutustuminen alkoi vähän ennen kymmentä illalla. Olin väsynyt ja huonosti keskittynyt. Mujusen kolmosten rata oli kaiken kaikkiaan ärsyttävä. Vaikeustaso kakkosten radalta kolmosten radalle oli naurettavan suuri - tuohon aikaan illasta olisin kaivannut kunnon luukutusrataa. Justiinsa sellasta, joka sopii aivottomalle toiminnalle kun nenä päähän. Panokset kun oli lyöty siihen ruutuun, että radalla oli nähtävissä ainakin yksi aivoton. Oikeassa olin - tuplasin vielä potin ja järjestin kaksi aivotonta radalle.
Radassa oli yksi positiivinen asia: rimat pysyi ylhäällä (- ne, jotka kerettiin suorittaa). Ennemmin olisin kyllä toivonut vaikka ekan tai kolmannen riman tippumista, niin oltaisiin voitu lopettaa siihen ja säästää itsemme henkisiltä haavoilta. A:lle asti perusookoota. Sitten se käteen tuleminen, miten se voi olla niin helvetin vaikeeta?! Kun vire on liian korkea, niin touhu menee ihan perseilyksi. Otin kiinni ja kun käskytin ekan kerran keppejä niin säntäsi suoraan keppejä päin - ois varmaan mennyt vaikka keskeltä pujottelua sisään, jos niikseen olis ollut. Putkelta (11.) putkelle (12.) oli etukäteen suurin murheenkryyni. Pitkähköt viennit on tällä hetkellä (ja tuolla vireellä) käytännössä mahdottomia. Siksipä ajattelin, että valitsen kahdesa pahasta sen jännittävämmän ja käyn ottaan sen putken takaa pakkovalssilla kiinni. Ajatuksena oikein jännittävä, käytännössä olis ollut varmaan yhtä jännä jos olis osannut tehdä pakkovalssin! (Tässä kohtaa astui se toinen aivoton näyttämölle.) Ihan naurettava virhe!
Putkirallin jälkeinen takaakierto sinetöi meidän loisteliaan kokonaisuuden. Hetken säädettiin yhteystyön taajuuksia, jonka jälkeen oli aika poistua takahuoneeseen. The end.
Ja sitten niihin parempiin fiiliksiin! Ennen Islan tragikomediaa ladattiin vähän chihuahuaenergiaa kehiin kakkosten radalla. Mujusen 2-luokan rata oli ihan luokattoman helppo. Suoraa toiseen päähän ja suoraan takaisin toiseen. Juuri mainio profiili pienelle chihuahualle. Ainoa tarkkuutta vaativa paikka oli kepeille vienti, joka on Fannille epävarmahko. Olisin halunnut koittaa ohjata "väärältä" puolelta, olis ollut helpompi putken kannalta., mutta en halunnut ottaa riskiä. Putkesta se vähän lensikin ulos ja sain sen käteen juuri viime hetkellä ja vähän herran haltuun se sisäänmeno, joka Fannille ei ole mikään automaatio. Niin vain meni ja alun jälkeen alkoi oikein rytmittämään kunnolla pujottelua ja meni lujaa! Normaalisti kisoissa se kävelee kepit läpi.
Keppien jälkeen mulla nousi kyyneleet silmiin, kun olin niiiiin järjettömän onnellinen! Tuo pieni paholainen, joka on treenannut viimeisen puolen vuoden aikana ehkä neljä kertaa ja kisannut viiimeksi maaliskuussa. Ihaninta on se tekemisen ilo, joka sen naamasta loistaa kun tekee agilityä. Suupielet korvissa menee kun pieni sukkula <3 Oikea terapiakoira. Juuri tällä hetkellä tuntuu, että bordercollien voisi laittaa agilityssä vähäksi aikaa sinne loputtomalle hyllyllensä, jota se on viime aikoina nikkaroinut ja kaivaa kunnolla tuon chihuahuan naftaliinistä. Fanni on vaan niin <3
(Ipe voisi sen sijaan keskittyä etsintähommiin, joissa se on agilityn sijaan loistanut viime aikoina. Eilen saatiin hienoja uutisia, kun yksi kokeneempi koira oli käynyt tarkistamassa ne sunnuntaiset maastot, joissa jäljestettiin. Havainnot oli oikeita ja ilmaisukin oli tullut samaan suuntaan kun Ipellä!)
Maksi3 rataantutustuminen alkoi vähän ennen kymmentä illalla. Olin väsynyt ja huonosti keskittynyt. Mujusen kolmosten rata oli kaiken kaikkiaan ärsyttävä. Vaikeustaso kakkosten radalta kolmosten radalle oli naurettavan suuri - tuohon aikaan illasta olisin kaivannut kunnon luukutusrataa. Justiinsa sellasta, joka sopii aivottomalle toiminnalle kun nenä päähän. Panokset kun oli lyöty siihen ruutuun, että radalla oli nähtävissä ainakin yksi aivoton. Oikeassa olin - tuplasin vielä potin ja järjestin kaksi aivotonta radalle.
Radassa oli yksi positiivinen asia: rimat pysyi ylhäällä (- ne, jotka kerettiin suorittaa). Ennemmin olisin kyllä toivonut vaikka ekan tai kolmannen riman tippumista, niin oltaisiin voitu lopettaa siihen ja säästää itsemme henkisiltä haavoilta. A:lle asti perusookoota. Sitten se käteen tuleminen, miten se voi olla niin helvetin vaikeeta?! Kun vire on liian korkea, niin touhu menee ihan perseilyksi. Otin kiinni ja kun käskytin ekan kerran keppejä niin säntäsi suoraan keppejä päin - ois varmaan mennyt vaikka keskeltä pujottelua sisään, jos niikseen olis ollut. Putkelta (11.) putkelle (12.) oli etukäteen suurin murheenkryyni. Pitkähköt viennit on tällä hetkellä (ja tuolla vireellä) käytännössä mahdottomia. Siksipä ajattelin, että valitsen kahdesa pahasta sen jännittävämmän ja käyn ottaan sen putken takaa pakkovalssilla kiinni. Ajatuksena oikein jännittävä, käytännössä olis ollut varmaan yhtä jännä jos olis osannut tehdä pakkovalssin! (Tässä kohtaa astui se toinen aivoton näyttämölle.) Ihan naurettava virhe!
Putkirallin jälkeinen takaakierto sinetöi meidän loisteliaan kokonaisuuden. Hetken säädettiin yhteystyön taajuuksia, jonka jälkeen oli aika poistua takahuoneeseen. The end.
Ja sitten niihin parempiin fiiliksiin! Ennen Islan tragikomediaa ladattiin vähän chihuahuaenergiaa kehiin kakkosten radalla. Mujusen 2-luokan rata oli ihan luokattoman helppo. Suoraa toiseen päähän ja suoraan takaisin toiseen. Juuri mainio profiili pienelle chihuahualle. Ainoa tarkkuutta vaativa paikka oli kepeille vienti, joka on Fannille epävarmahko. Olisin halunnut koittaa ohjata "väärältä" puolelta, olis ollut helpompi putken kannalta., mutta en halunnut ottaa riskiä. Putkesta se vähän lensikin ulos ja sain sen käteen juuri viime hetkellä ja vähän herran haltuun se sisäänmeno, joka Fannille ei ole mikään automaatio. Niin vain meni ja alun jälkeen alkoi oikein rytmittämään kunnolla pujottelua ja meni lujaa! Normaalisti kisoissa se kävelee kepit läpi.
Keppien jälkeen mulla nousi kyyneleet silmiin, kun olin niiiiin järjettömän onnellinen! Tuo pieni paholainen, joka on treenannut viimeisen puolen vuoden aikana ehkä neljä kertaa ja kisannut viiimeksi maaliskuussa. Ihaninta on se tekemisen ilo, joka sen naamasta loistaa kun tekee agilityä. Suupielet korvissa menee kun pieni sukkula <3 Oikea terapiakoira. Juuri tällä hetkellä tuntuu, että bordercollien voisi laittaa agilityssä vähäksi aikaa sinne loputtomalle hyllyllensä, jota se on viime aikoina nikkaroinut ja kaivaa kunnolla tuon chihuahuan naftaliinistä. Fanni on vaan niin <3
(Ipe voisi sen sijaan keskittyä etsintähommiin, joissa se on agilityn sijaan loistanut viime aikoina. Eilen saatiin hienoja uutisia, kun yksi kokeneempi koira oli käynyt tarkistamassa ne sunnuntaiset maastot, joissa jäljestettiin. Havainnot oli oikeita ja ilmaisukin oli tullut samaan suuntaan kun Ipellä!)
sunnuntai 18. marraskuuta 2012
Elinan viisauksia ja etsintä #2
Meidän työntäyteinen viikonvaihde tuli päätökseen tänään iltapäivällä, kun oltiin ensin käyty aamu jäljestämässä ja päivällä Jänesniemen koulutuksessa hallilla. Pelkäsin, että väsymys vois painaa koulutuksessa jo siinä määrin, ettei treenaamisesta olisi tullut mitään, mutta pikku-Ipe se jaksoi paahtaa hienosti koko koulutuksen.
Aamupäivällä siis pari tuntia metsäjäljellä tarkistamassa muutama havainto jo kuukauden kadoksissa olleesta koirasta. Ipe teki sen verran reippaasti töitä, että havainnot on mitä todennäköisimmin oikeita. Meidän jäljestys keskeytyi yllättäen, kun huomattiin pari hirvimiestä ja lähemmin tarkasteltuna niitä seisoi siinä pitkänä rintamana aika monta muutakin. Siitä lähtivät hirvitorviensa kanssa sellasella mekkalalla, että korvia hiveli! En oo ikinä koskaan tiennyt, että hirviä voidaan metsästää tolleen ilman koiria. Ipen suunta olis ollut just torvilinja ja passin väliin, joten jouduttiin keskeyttämään. Ei huvittanut olla siinä puristuksessa.
Lähdettiin takaisin päin autoille ja Ipe halusi kiven kovaa lähteä katsomaan yhtä polkua, jota edettiinkin sitten noin puoli kilometriä reippaasti. Puolessa välissä hiipui vauhti ja tielle päästyä katseli polkun suuntaisesti metsään päin kaihoisasti ja piippasikin pari kertaa. Hirvimiehet vähän sekoitti tätä reissua, mutta ihan hyvillä mielin olin silti Ipen työskentelystä. Jo autosta poisottaessa se oli niin virkaintoisena odottamassa, että päästään hommiin. Jälkityöskentely tuntuu olevan sille todellinen henkireikä. Ja onhan se itellekin aika metkaa, kun tuntuu että jokaikinen kerta oppii enemmän ja enemmän lukemaan koiraa.
Pikainen pyörähdys kotiin, kamojen uudelleen pakkaus ja hallille. Viimeisessä Elinan koulutuksessa koin suoranaisia valaistumisen hetkiä, eikä tämäkään jättänyt kylmäksi. Erona viime kertaan, saatiin veitsenterävien neuvojen lisäksi myös kehuja! Ja radallakin päästiin noin puoleen väliin kun viime kerralla taidettiin hinkata seitsemää ensimmäistä estettä. Tällä kertaa radan alku oli kaikkein teknisin ja Elina sanoikin aluksi, että siinä on jo sen verran haastetta hiottavaksi, ettei lopusta niin väliä.
Alussa oli esteen fokusointi. "Ensimmäinen koira tänään, joka oikeasti keskittyy kakkosesteeseen." Hyvä Ripe! Noh, ollaanhan me tätä treenattukin aina silloin tällöin. Ensimmäisellä yrityksellä ne perinteiset "Ip, tässä, tähän!" -epätoivon säveleet, jolloin rima tuli aika suvereenisti alas. Sitten turpa kiinni ja keskittyminen ohjaamiseen. Jo rupes kääntyy ihan kivasti!
Seuraava murheenkryyni oli vitoselle tehtävä persjättö, jota ei olle harrastettu neljään kuukauteen, kun edellisellä kerralla Elina laittoi meidät persukuurille. Olin suunnitelltu siihen valssin, mutta Elinan mielestä voitaisiin taas alkaa käyttää persjättöjäkin, jos koira ei ala siitä kovin sikailemaan. Pieni possu sieltä nosti päätään, mutta osoittautui ettei ongelma ole selän taakse jäävä ohjaus vaan kilpajuoksu ohjaajan kanssa. Ensimmäinen lamppu syttyi tässä kohtaa! Kun lähden spurttaamaan kiirettä vaativaan ohjaukseen, niin Ipeltä unohtuu estehakuisuus kokonaan ja kaamee kaahotus perään. Eli koira fokusoituu, mutta ei ole tarpeeeksi estehakuinen. Mielenkiintoinen kombo. Miksi se spurttaa perään? No kun se on aina palkattu vauhdista kädessä olevalla lelulla. Eli lelupalkkaukseen tarkasti huomiota jatkossa; pudota lelu haluttuun palkkauskohtaan ja jatka ohjaamista (mielikuvituskoiran kanssa) ainakin yhden kahden esteen verran. Muutenkin palkkauksen suunnitelmallisuuteen tulisi kiinnittää järjettömän paljon enemmän huomiota.
Toisena säätönä ennakoivien valssien huolellisuus. Liiku, mutta pidä ohjaus päällä huolellisesti. Tämä rupesikin sujumaan varsin hyvin kun malttoi keskittyä kiirehtimättä liikaa. Ja se katsekin vielä koira, niin hyvä tullee!
Tänään Ipe pysyi hyvin ohjauksessa ja saikin ohjauksen lukemisesta kehuja. Kun liikkuu rohkeasti, ohjaa huolellisesti ja palkkaa oikein, niin avot!
Kotiläksyjä:
Aamupäivällä siis pari tuntia metsäjäljellä tarkistamassa muutama havainto jo kuukauden kadoksissa olleesta koirasta. Ipe teki sen verran reippaasti töitä, että havainnot on mitä todennäköisimmin oikeita. Meidän jäljestys keskeytyi yllättäen, kun huomattiin pari hirvimiestä ja lähemmin tarkasteltuna niitä seisoi siinä pitkänä rintamana aika monta muutakin. Siitä lähtivät hirvitorviensa kanssa sellasella mekkalalla, että korvia hiveli! En oo ikinä koskaan tiennyt, että hirviä voidaan metsästää tolleen ilman koiria. Ipen suunta olis ollut just torvilinja ja passin väliin, joten jouduttiin keskeyttämään. Ei huvittanut olla siinä puristuksessa.
Lähdettiin takaisin päin autoille ja Ipe halusi kiven kovaa lähteä katsomaan yhtä polkua, jota edettiinkin sitten noin puoli kilometriä reippaasti. Puolessa välissä hiipui vauhti ja tielle päästyä katseli polkun suuntaisesti metsään päin kaihoisasti ja piippasikin pari kertaa. Hirvimiehet vähän sekoitti tätä reissua, mutta ihan hyvillä mielin olin silti Ipen työskentelystä. Jo autosta poisottaessa se oli niin virkaintoisena odottamassa, että päästään hommiin. Jälkityöskentely tuntuu olevan sille todellinen henkireikä. Ja onhan se itellekin aika metkaa, kun tuntuu että jokaikinen kerta oppii enemmän ja enemmän lukemaan koiraa.
Pikainen pyörähdys kotiin, kamojen uudelleen pakkaus ja hallille. Viimeisessä Elinan koulutuksessa koin suoranaisia valaistumisen hetkiä, eikä tämäkään jättänyt kylmäksi. Erona viime kertaan, saatiin veitsenterävien neuvojen lisäksi myös kehuja! Ja radallakin päästiin noin puoleen väliin kun viime kerralla taidettiin hinkata seitsemää ensimmäistä estettä. Tällä kertaa radan alku oli kaikkein teknisin ja Elina sanoikin aluksi, että siinä on jo sen verran haastetta hiottavaksi, ettei lopusta niin väliä.
Alussa oli esteen fokusointi. "Ensimmäinen koira tänään, joka oikeasti keskittyy kakkosesteeseen." Hyvä Ripe! Noh, ollaanhan me tätä treenattukin aina silloin tällöin. Ensimmäisellä yrityksellä ne perinteiset "Ip, tässä, tähän!" -epätoivon säveleet, jolloin rima tuli aika suvereenisti alas. Sitten turpa kiinni ja keskittyminen ohjaamiseen. Jo rupes kääntyy ihan kivasti!
Seuraava murheenkryyni oli vitoselle tehtävä persjättö, jota ei olle harrastettu neljään kuukauteen, kun edellisellä kerralla Elina laittoi meidät persukuurille. Olin suunnitelltu siihen valssin, mutta Elinan mielestä voitaisiin taas alkaa käyttää persjättöjäkin, jos koira ei ala siitä kovin sikailemaan. Pieni possu sieltä nosti päätään, mutta osoittautui ettei ongelma ole selän taakse jäävä ohjaus vaan kilpajuoksu ohjaajan kanssa. Ensimmäinen lamppu syttyi tässä kohtaa! Kun lähden spurttaamaan kiirettä vaativaan ohjaukseen, niin Ipeltä unohtuu estehakuisuus kokonaan ja kaamee kaahotus perään. Eli koira fokusoituu, mutta ei ole tarpeeeksi estehakuinen. Mielenkiintoinen kombo. Miksi se spurttaa perään? No kun se on aina palkattu vauhdista kädessä olevalla lelulla. Eli lelupalkkaukseen tarkasti huomiota jatkossa; pudota lelu haluttuun palkkauskohtaan ja jatka ohjaamista (mielikuvituskoiran kanssa) ainakin yhden kahden esteen verran. Muutenkin palkkauksen suunnitelmallisuuteen tulisi kiinnittää järjettömän paljon enemmän huomiota.
Toisena säätönä ennakoivien valssien huolellisuus. Liiku, mutta pidä ohjaus päällä huolellisesti. Tämä rupesikin sujumaan varsin hyvin kun malttoi keskittyä kiirehtimättä liikaa. Ja se katsekin vielä koira, niin hyvä tullee!
Tänään Ipe pysyi hyvin ohjauksessa ja saikin ohjauksen lukemisesta kehuja. Kun liikkuu rohkeasti, ohjaa huolellisesti ja palkkaa oikein, niin avot!
Kotiläksyjä:
- palkkaus kuntoon - suunnitelmallinen palkkaaminen
- ohjaajan jahtaamisen estotreeniä - esteillä ja ilman
- estehakuisuuden kasvattavaa perustreeniä
lauantai 17. marraskuuta 2012
xXx
Surkuhupaisaa katsoa kisavideoita kotona kun näkyvä todistusaineisto puhuu niin muuta mitä fiilikset kisan jälkeen. Agility kun ei ole ollut mitään kultasuihkua viime aikoina, niin Jyväskylän kisoissa ekan radan jälkeen olin aivan tajuttoman tyytyväinen - agility tuntui taas pitkästä aikaa agilityltä! Toki harmitti hitusesti oma rajaton tyhmyyteni, se kuuluisa sadasosan epäröinti väärässä paikassa, niin jo on kortit jaettu uuteen uskoon.
Pertti Siimes tuomaroi kaikki maksien radat, mukavat profiilit.
Ekana agilityrata. Keppivirhe - peijakas sentään! Keppien sisäänmeno olisi tiukalla käännöksellä edeltävälle hypylle ollut haasteellinen Ipelle, joten annoin suosiolla hypätä pitkäksi ja täten korjata kulmaa kepeille. Keppien jälkeen oli se toinen putken pää eli ei se, joka seistä törötti siinä nenän edessä kepeiltä tullessa. Ajatus A oli ottaa vaan vähän vastasella kiinni ja vetään. Kesken kepitelyn jostain mieleni syövereistä kaivautui esiin joku uumoileva ajatus B, jota en varsinaisesti edes harkinnut rataantutustumisessa. Pitäiskö sittenkin tehdä valssi keppien päähän? Huomaamaton rytmimuutos ja niin sitä tultiin tokavikasta välistä!! Damn it! (Ja kuten kunnon järkiohjaajan kuuluu, niin uusinta yrityksellä otetaan kehiin ajatus C eli persjättö.)
Loppurata meni kuitenkin mainiosti - mitä nyt A:n kontakti oli vähän hintsu, mutta oottakaas puomia! Voi pojat, miten hieno! Ipen akilleen kantapää on sivuirtoaminen ja se, jos en juokse puomin linjan yli. Aattelin sitten (tää oli suunniteltu jo rataantutustumisessa), että annan sille kunnon vauhdit ja etumatkan takakulman putkelta ja lähden suorilta ottamaan etäisyyttä. Odotin, että se kenottais siellä kun mikäkin vino kalkkuna muhun päin, mutta herttileijaa miten nätti! Positiiviset yllätykset voittaa 6-0 kaikenlaiset negatiiviset yllätykset, joita seuraavilla kahdella radalla koimme.
Hyppärille lähdettiin itsevarmoina, kun fiilis oli niin hyvä ekalta radalta. Ja sitten tultiin alas aika rytinällä. Sieltä se taas jostain nosti päätään - se holtiton säätäjä, joka kauppasi tuon tuosta pakettimatkoja ulkoavaruuden kiertoradoille. Oli pakko puhaltaa homma seis - mulla oli niin hyvä fiilis alla, etten halunnut sen pilaavan sitä.
Viimeselle radalle mentiin edelleen hyvän fiiliksen kantimilla. Valmistauduttiin vähän fokusoidummin ennen rataa - en antanut riekkua päättömästi. Lähdössä kuiskasin sen korvaan "missä putki?" - virhe. Sukelsi aika sulavasti sinne putkeen eka rima kaulassa. Kiitos ja näkemiin!
Triplahylly, mutta vähintään triplasti enemmän hyvää agilityfiilistä kun viimesen kuukauden aikana on ollut. Edes Jat-Tilan säkkipimeä ja hävyttömän kurainen ja märkä piha ei pilannut mun hyvää mieltä.
Katsotaan mikä on meininki huomenna Elinan koulutuksessa.
Pertti Siimes tuomaroi kaikki maksien radat, mukavat profiilit.
Ekana agilityrata. Keppivirhe - peijakas sentään! Keppien sisäänmeno olisi tiukalla käännöksellä edeltävälle hypylle ollut haasteellinen Ipelle, joten annoin suosiolla hypätä pitkäksi ja täten korjata kulmaa kepeille. Keppien jälkeen oli se toinen putken pää eli ei se, joka seistä törötti siinä nenän edessä kepeiltä tullessa. Ajatus A oli ottaa vaan vähän vastasella kiinni ja vetään. Kesken kepitelyn jostain mieleni syövereistä kaivautui esiin joku uumoileva ajatus B, jota en varsinaisesti edes harkinnut rataantutustumisessa. Pitäiskö sittenkin tehdä valssi keppien päähän? Huomaamaton rytmimuutos ja niin sitä tultiin tokavikasta välistä!! Damn it! (Ja kuten kunnon järkiohjaajan kuuluu, niin uusinta yrityksellä otetaan kehiin ajatus C eli persjättö.)
Loppurata meni kuitenkin mainiosti - mitä nyt A:n kontakti oli vähän hintsu, mutta oottakaas puomia! Voi pojat, miten hieno! Ipen akilleen kantapää on sivuirtoaminen ja se, jos en juokse puomin linjan yli. Aattelin sitten (tää oli suunniteltu jo rataantutustumisessa), että annan sille kunnon vauhdit ja etumatkan takakulman putkelta ja lähden suorilta ottamaan etäisyyttä. Odotin, että se kenottais siellä kun mikäkin vino kalkkuna muhun päin, mutta herttileijaa miten nätti! Positiiviset yllätykset voittaa 6-0 kaikenlaiset negatiiviset yllätykset, joita seuraavilla kahdella radalla koimme.
Hyppärille lähdettiin itsevarmoina, kun fiilis oli niin hyvä ekalta radalta. Ja sitten tultiin alas aika rytinällä. Sieltä se taas jostain nosti päätään - se holtiton säätäjä, joka kauppasi tuon tuosta pakettimatkoja ulkoavaruuden kiertoradoille. Oli pakko puhaltaa homma seis - mulla oli niin hyvä fiilis alla, etten halunnut sen pilaavan sitä.
Viimeselle radalle mentiin edelleen hyvän fiiliksen kantimilla. Valmistauduttiin vähän fokusoidummin ennen rataa - en antanut riekkua päättömästi. Lähdössä kuiskasin sen korvaan "missä putki?" - virhe. Sukelsi aika sulavasti sinne putkeen eka rima kaulassa. Kiitos ja näkemiin!
Triplahylly, mutta vähintään triplasti enemmän hyvää agilityfiilistä kun viimesen kuukauden aikana on ollut. Edes Jat-Tilan säkkipimeä ja hävyttömän kurainen ja märkä piha ei pilannut mun hyvää mieltä.
Katsotaan mikä on meininki huomenna Elinan koulutuksessa.
perjantai 16. marraskuuta 2012
Virkatehtävissä (etsintä #1)
Tänään tuli se puhelu, johon ollaan valmistauduttu pitkän aikaa. Tosin siltikin se tuli vähän yllättäen ja nopeammin kuin arvelin. Meidän ensimmäinen oikea etsintä. Normaalisti karkulaisten kanssa ei ole päivän päälle hengen hätää, mutta tämä tapaus oli kiireellinen siitä syystä, että koira oli jäänyt auton alle katoamistilanteessa. Katoamisaluekin oli vilkasta taajamaa, joten tapaus oli syytä lähteä saman tien tarkistamaan. Meillä on valmiit koirakot vähän ylityöllistetteyinä nyt (valitettavasti), niin sen vuoksi päästiin mukaan "puolivalmiina" eli jatkokurssin ollessa vielä meneillään. Sain onneksi kokeneen etsijäkoirakon mukaan tueksi ja turvaksi. Jälki oli lisäksi ihan tuore ja haju puhdas, joten sikäli helppo keissi kokemattomallekin.
Lähdettiin liikkelle suhteellisen varmalta havaintopaikalta, josta Ipe eteni vain noin 20 metriä kun jo stoppasi ja jäi piippaamaan katsoen itään. Jatkoi siitä sitten vasemmalle kiertäen ensin suhteellisen reippaasti, mutta pian vauhti hyytyi. Palattiin takaisin lähtöpaikkaan johon tullessa Ipe katsoi taas itään "se ilme" kasvoilla - piippasi pari kertaa. Lähti etenemään katseen suuntaan ja meni noin 150 metriä reippaasti, mutta sitten alkoi ilmeisesti rauhoittelemaan itseään ja tiukalla maavainulla sahasi hiekkakentällä. Jossain vaiheessa jo kääntyi mua kohden ja haukotteli rauhoittelevasti. Todettiin, että homma oli siinä. Palkkasin tähän. Homma oli siis ohi alle vartissa. Suhteellisen varma olin karkurin ilmansuunnasta Ipen jäljestyksen perusteella. Kokeneempi koira tuli tarkistamaan ja osoitti myös selvästi saman suunnan kuin Isla.
En olisi voinut olla tyytyväisempi ensimmäiseen real-deal-jälkeen! Osasin lukea Ipeä hyvin, vaikka varsinaista ilmaisua ei taaskaan tullut, niin suunnasta ei jäänyt kauheesti epäselvyyttä. En jännittänyt oikeastaan ollenkaan, enemmänkin sellasta malttamatonta kutinaa päästä hommiin. Kaiken kruunasi pari tuntia etsintöjen jälkeen tullut viesti, että karkulainen oli löytynyt ja saatu kiinni juuri siltä suunnalta, johon kehotettiin jäljestyksen perusteella panostaa. Ulkoisin puolin koira oli kunnossa, mutta menivät eläinlääkäriin tarkistukselle.
Voi Ipe, pieni nenäkoira! <3
Lähdettiin liikkelle suhteellisen varmalta havaintopaikalta, josta Ipe eteni vain noin 20 metriä kun jo stoppasi ja jäi piippaamaan katsoen itään. Jatkoi siitä sitten vasemmalle kiertäen ensin suhteellisen reippaasti, mutta pian vauhti hyytyi. Palattiin takaisin lähtöpaikkaan johon tullessa Ipe katsoi taas itään "se ilme" kasvoilla - piippasi pari kertaa. Lähti etenemään katseen suuntaan ja meni noin 150 metriä reippaasti, mutta sitten alkoi ilmeisesti rauhoittelemaan itseään ja tiukalla maavainulla sahasi hiekkakentällä. Jossain vaiheessa jo kääntyi mua kohden ja haukotteli rauhoittelevasti. Todettiin, että homma oli siinä. Palkkasin tähän. Homma oli siis ohi alle vartissa. Suhteellisen varma olin karkurin ilmansuunnasta Ipen jäljestyksen perusteella. Kokeneempi koira tuli tarkistamaan ja osoitti myös selvästi saman suunnan kuin Isla.
En olisi voinut olla tyytyväisempi ensimmäiseen real-deal-jälkeen! Osasin lukea Ipeä hyvin, vaikka varsinaista ilmaisua ei taaskaan tullut, niin suunnasta ei jäänyt kauheesti epäselvyyttä. En jännittänyt oikeastaan ollenkaan, enemmänkin sellasta malttamatonta kutinaa päästä hommiin. Kaiken kruunasi pari tuntia etsintöjen jälkeen tullut viesti, että karkulainen oli löytynyt ja saatu kiinni juuri siltä suunnalta, johon kehotettiin jäljestyksen perusteella panostaa. Ulkoisin puolin koira oli kunnossa, mutta menivät eläinlääkäriin tarkistukselle.
Voi Ipe, pieni nenäkoira! <3
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)