Elinan viisauksia ja etsintä #2

Meidän työntäyteinen viikonvaihde tuli päätökseen tänään iltapäivällä, kun oltiin ensin käyty aamu jäljestämässä ja päivällä Jänesniemen koulutuksessa hallilla. Pelkäsin, että väsymys vois painaa koulutuksessa jo siinä määrin, ettei treenaamisesta olisi tullut mitään, mutta pikku-Ipe se jaksoi paahtaa hienosti koko koulutuksen.

Aamupäivällä siis pari tuntia metsäjäljellä tarkistamassa muutama havainto jo kuukauden kadoksissa olleesta koirasta. Ipe teki sen verran reippaasti töitä, että havainnot on mitä todennäköisimmin oikeita. Meidän jäljestys keskeytyi yllättäen, kun huomattiin pari hirvimiestä ja lähemmin tarkasteltuna niitä seisoi siinä pitkänä rintamana aika monta muutakin. Siitä lähtivät hirvitorviensa kanssa sellasella mekkalalla, että korvia hiveli! En oo ikinä koskaan tiennyt, että hirviä voidaan metsästää tolleen ilman koiria. Ipen suunta olis ollut just torvilinja ja passin väliin, joten jouduttiin keskeyttämään. Ei huvittanut olla siinä puristuksessa.
Lähdettiin takaisin päin autoille ja Ipe halusi kiven kovaa lähteä katsomaan yhtä polkua, jota edettiinkin sitten noin puoli kilometriä reippaasti. Puolessa välissä hiipui vauhti ja tielle päästyä katseli polkun suuntaisesti metsään päin kaihoisasti ja piippasikin pari kertaa. Hirvimiehet vähän sekoitti tätä reissua, mutta ihan hyvillä mielin olin silti Ipen työskentelystä. Jo autosta poisottaessa se oli niin virkaintoisena odottamassa, että päästään hommiin. Jälkityöskentely tuntuu olevan sille todellinen henkireikä. Ja onhan se itellekin aika metkaa, kun tuntuu että jokaikinen kerta oppii enemmän ja enemmän lukemaan koiraa.

Pikainen pyörähdys kotiin, kamojen uudelleen pakkaus ja hallille. Viimeisessä Elinan koulutuksessa koin suoranaisia valaistumisen hetkiä, eikä tämäkään jättänyt kylmäksi. Erona viime kertaan, saatiin veitsenterävien neuvojen lisäksi myös kehuja! Ja radallakin päästiin noin puoleen väliin kun viime kerralla taidettiin hinkata seitsemää ensimmäistä estettä. Tällä kertaa radan alku oli kaikkein teknisin ja Elina sanoikin aluksi, että siinä on jo sen verran haastetta hiottavaksi, ettei lopusta niin väliä.

Alussa oli esteen fokusointi. "Ensimmäinen koira tänään, joka oikeasti keskittyy kakkosesteeseen." Hyvä Ripe! Noh, ollaanhan me tätä treenattukin aina silloin tällöin. Ensimmäisellä yrityksellä ne perinteiset "Ip, tässä, tähän!" -epätoivon säveleet, jolloin rima tuli aika suvereenisti alas. Sitten turpa kiinni ja keskittyminen ohjaamiseen. Jo rupes kääntyy ihan kivasti!

Seuraava murheenkryyni oli vitoselle tehtävä persjättö, jota ei olle harrastettu neljään kuukauteen, kun edellisellä kerralla Elina laittoi meidät persukuurille. Olin suunnitelltu siihen valssin, mutta Elinan mielestä voitaisiin taas alkaa käyttää persjättöjäkin, jos koira ei ala siitä kovin sikailemaan. Pieni possu sieltä nosti päätään, mutta osoittautui ettei ongelma ole selän taakse jäävä ohjaus vaan kilpajuoksu ohjaajan kanssa. Ensimmäinen lamppu syttyi tässä kohtaa! Kun lähden spurttaamaan kiirettä vaativaan ohjaukseen, niin Ipeltä unohtuu estehakuisuus kokonaan ja kaamee kaahotus perään. Eli koira fokusoituu, mutta ei ole tarpeeeksi estehakuinen. Mielenkiintoinen kombo. Miksi se spurttaa perään? No kun se on aina palkattu vauhdista kädessä olevalla lelulla. Eli lelupalkkaukseen tarkasti huomiota jatkossa; pudota lelu haluttuun palkkauskohtaan ja jatka ohjaamista (mielikuvituskoiran kanssa) ainakin yhden kahden esteen verran. Muutenkin palkkauksen suunnitelmallisuuteen tulisi kiinnittää järjettömän paljon enemmän huomiota.

Toisena säätönä ennakoivien valssien huolellisuus. Liiku, mutta pidä ohjaus päällä huolellisesti. Tämä rupesikin sujumaan varsin hyvin kun malttoi keskittyä kiirehtimättä liikaa. Ja se katsekin vielä koira, niin hyvä tullee!

Tänään Ipe pysyi hyvin ohjauksessa ja saikin ohjauksen lukemisesta kehuja. Kun liikkuu rohkeasti, ohjaa huolellisesti ja palkkaa oikein, niin avot!

Kotiläksyjä:

• palkkaus kuntoon - suunnitelmallinen palkkaaminen
• ohjaajan jahtaamisen estotreeniä - esteillä ja ilman
• estehakuisuuden kasvattavaa perustreeniä

xXx

Surkuhupaisaa katsoa kisavideoita kotona kun näkyvä todistusaineisto puhuu niin muuta mitä fiilikset kisan jälkeen. Agility kun ei ole ollut mitään kultasuihkua viime aikoina, niin Jyväskylän kisoissa ekan radan jälkeen olin aivan tajuttoman tyytyväinen - agility tuntui taas pitkästä aikaa agilityltä! Toki harmitti hitusesti oma rajaton tyhmyyteni, se kuuluisa sadasosan epäröinti väärässä paikassa, niin jo on kortit jaettu uuteen uskoon.

Pertti Siimes tuomaroi kaikki maksien radat, mukavat profiilit.
Ekana agilityrata. Keppivirhe - peijakas sentään! Keppien sisäänmeno olisi tiukalla käännöksellä edeltävälle hypylle ollut haasteellinen Ipelle, joten annoin suosiolla hypätä pitkäksi ja täten korjata kulmaa kepeille. Keppien jälkeen oli se toinen putken pää eli ei se, joka seistä törötti siinä nenän edessä kepeiltä tullessa. Ajatus A oli ottaa vaan vähän vastasella kiinni ja vetään. Kesken kepitelyn jostain mieleni syövereistä kaivautui esiin joku uumoileva ajatus B, jota en varsinaisesti edes harkinnut rataantutustumisessa. Pitäiskö sittenkin tehdä valssi keppien päähän? Huomaamaton rytmimuutos ja niin sitä tultiin tokavikasta välistä!! Damn it! (Ja kuten kunnon järkiohjaajan kuuluu, niin uusinta yrityksellä otetaan kehiin ajatus C eli persjättö.)
Loppurata meni kuitenkin mainiosti - mitä nyt A:n kontakti oli vähän hintsu, mutta oottakaas puomia! Voi pojat, miten hieno! Ipen akilleen kantapää on sivuirtoaminen ja se, jos en juokse puomin linjan yli. Aattelin sitten (tää oli suunniteltu jo rataantutustumisessa), että annan sille kunnon vauhdit ja etumatkan takakulman putkelta ja lähden suorilta ottamaan etäisyyttä. Odotin, että se kenottais siellä kun mikäkin vino kalkkuna muhun päin, mutta herttileijaa miten nätti! Positiiviset yllätykset voittaa 6-0 kaikenlaiset negatiiviset yllätykset, joita seuraavilla kahdella radalla koimme.

Hyppärille lähdettiin itsevarmoina, kun fiilis oli niin hyvä ekalta radalta. Ja sitten tultiin alas aika rytinällä. Sieltä se taas jostain nosti päätään - se holtiton säätäjä, joka kauppasi tuon tuosta pakettimatkoja ulkoavaruuden kiertoradoille. Oli pakko puhaltaa homma seis - mulla oli niin hyvä fiilis alla, etten halunnut sen pilaavan sitä.

Viimeselle radalle mentiin edelleen hyvän fiiliksen kantimilla. Valmistauduttiin vähän fokusoidummin ennen rataa - en antanut riekkua päättömästi. Lähdössä kuiskasin sen korvaan "missä putki?" - virhe. Sukelsi aika sulavasti sinne putkeen eka rima kaulassa. Kiitos ja näkemiin!

Triplahylly, mutta vähintään triplasti enemmän hyvää agilityfiilistä kun viimesen kuukauden aikana on ollut. Edes Jat-Tilan säkkipimeä ja hävyttömän kurainen ja märkä piha ei pilannut mun hyvää mieltä.
Katsotaan mikä on meininki huomenna Elinan koulutuksessa.

Virkatehtävissä (etsintä #1)

Tänään tuli se puhelu, johon ollaan valmistauduttu pitkän aikaa. Tosin siltikin se tuli vähän yllättäen ja nopeammin kuin arvelin. Meidän ensimmäinen oikea etsintä. Normaalisti karkulaisten kanssa ei ole päivän päälle hengen hätää, mutta tämä tapaus oli kiireellinen siitä syystä, että koira oli jäänyt auton alle katoamistilanteessa. Katoamisaluekin oli vilkasta taajamaa, joten tapaus oli syytä lähteä saman tien tarkistamaan. Meillä on valmiit koirakot vähän ylityöllistetteyinä nyt (valitettavasti), niin sen vuoksi päästiin mukaan "puolivalmiina" eli jatkokurssin ollessa vielä meneillään. Sain onneksi kokeneen etsijäkoirakon mukaan tueksi ja turvaksi. Jälki oli lisäksi ihan tuore ja haju puhdas, joten sikäli helppo keissi kokemattomallekin.

Lähdettiin liikkelle suhteellisen varmalta havaintopaikalta, josta Ipe eteni vain noin 20 metriä kun jo stoppasi ja jäi piippaamaan katsoen itään. Jatkoi siitä sitten vasemmalle kiertäen ensin suhteellisen reippaasti, mutta pian vauhti hyytyi. Palattiin takaisin lähtöpaikkaan johon tullessa Ipe katsoi taas itään "se ilme" kasvoilla - piippasi pari kertaa. Lähti etenemään katseen suuntaan ja meni noin 150 metriä reippaasti, mutta sitten alkoi ilmeisesti rauhoittelemaan itseään ja tiukalla maavainulla sahasi hiekkakentällä. Jossain vaiheessa jo kääntyi mua kohden ja haukotteli rauhoittelevasti. Todettiin, että homma oli siinä. Palkkasin tähän. Homma oli siis ohi alle vartissa. Suhteellisen varma olin karkurin ilmansuunnasta Ipen jäljestyksen perusteella. Kokeneempi koira tuli tarkistamaan ja osoitti myös selvästi saman suunnan kuin Isla.

En olisi voinut olla tyytyväisempi ensimmäiseen real-deal-jälkeen! Osasin lukea Ipeä hyvin, vaikka varsinaista ilmaisua ei taaskaan tullut, niin suunnasta ei jäänyt kauheesti epäselvyyttä. En jännittänyt oikeastaan ollenkaan, enemmänkin sellasta malttamatonta kutinaa päästä hommiin. Kaiken kruunasi pari tuntia etsintöjen jälkeen tullut viesti, että karkulainen oli löytynyt ja saatu kiinni juuri siltä suunnalta, johon kehotettiin jäljestyksen perusteella panostaa. Ulkoisin puolin koira oli kunnossa, mutta menivät eläinlääkäriin tarkistukselle.

Voi Ipe, pieni nenäkoira! <3

Punainen pinteessä

Muutama viikko sitten Frida lopetti yks kaks hyppäämisen sohvalle. Vaikka laiska koira onkin, niin sohvalle pääsyn kanssa ei ole ollut minkään valtakunnan ongelmia. Ajattelin, että herkkä hipiäinen olisi kompuroinut hypyn kanssa ja ottanut herneitä niin paljon nenäänsä, että olisi vain päättänyt lopettaa hyppäämisen kokonaan. Jokusen päivän päästä pistin merkille, ettei se venytä enää takapäätään kunnolla. Sen pyrstösulkien sheikkaukset on osa niin näyttävää venyttelyä, että sen puuttuminen on silmiinpistävää. Eräs päivä huomasin, että hypätessä sohvalta alas sen oikea takajalka petti alta. Eläinlääkäriin, mars!

Äffien rokotuksetkin oli sopivasti erääntymässä, niin laitettiin samalla reissulla vähän piikkiä niskaan. Fanni oli huojentunut kun pääsi niin vähällä tällä kertaa. Frida kopeloitiin ja tutkittiin läpi ennen kuvauspäätöstä. Polvet on edelleen tiukat, niissä ei mitään ongelmaa. Ei arista raajojen liikeradan testauksessa ja selästäkään ei löydy aristavaa kohtaa. Oikeasta takatassusta löytyi kulunut antura, mutta se oli niin minimaalinen muutos, ettei varmasti liity venyttelemättömyyteen. Myös yksi kynsivalli oli vähän ärtyneen näköinen - yleisiä syyskeli vaivoja kuulemma koirilla. Päätettiin, että kuvataan.

Fridan lonkat kuvattiin joskus vuoden iässä(?) kun se hyppyyttää oikeaa takajalkaansa asfaltilla kävellessä. Tämä pomputtelu alkoi heti kun muutettiin maalta kaupunkiin. Mitään suurempaa häikkää ei mistään löytynyt tuolloin. No ei löytynyt nytkään. Lonkat on matala maljaiset, mutta minkäälaista nivelrikkoa ei ollut havaittavissa. Selkäkin oli ok, viimesessä nikamavälissä ehkä aavistus paksuuntumaa, mutta ei kuulemma hälyyttävää.

Tämä tarkoittaa siis sitä, että seuraavaksi ongelmaa lähdetään etsimään ratkaisua lihaspuolelta. En vaan yhtään tiedä, miten tuon käsiteltäessä rautakangeksi muuttuvan kanssa onnistuu hieronta...

Ilon kautta!

Agilitymasennus on selätetty - ainakin toistaiseksi!

Jos tuntuu, ettei yhteistyö koiran kanssa toimi, niin iloisen mielen voi hakea jostain muustakin. Anun ja Lean kanssa kehitettiin tänään huikee tarinan alku suomenruotsalaiselle Cuz-perheelle, josta aiotaan tehdä tulevina viikkoina animaatio. Pysykää kuulolla!

(Tehtiin me jotain muutakin treeneissä kun leikittii cuzeilla.) Soile toi rääkkimielessä mm-kisojen medien joukkueradan, joka oli tilastollisesti vaikein. Tehtiin ensin kisanomaisesti, sitten juostiin virheiden takia, treenattiin lisää rataa ja lopuksi vielä kisanomainen veto. Ekalla setillä tehtiin kaks hyllyä ja kiellettiin yks saakelin päällejuoksu molemmilla kerroilla. 

Hinkattiin vaikeahkoa keppien aloitusta. Kovasta vauhdista ei ihan osunu oikeaan väliin. Oikeastaan Ipe haki ihan mihin sattuu! Ja oikeastaan mää ohjasinkin ihan miten sattuu. Pienellä säädöllä saatiin sekin toimimaan. Tosin viimesellä kisavedolla meni taas väärään väliin kun tultiin A:lta. Päällejuoksua hinkattiin myös, joka ihan ok kun malttoi tehdä pienen vastavedon.

Vikan kierroksen kisaveto meni muilta osin ihan ok, mutta hyllytettiin mennen tullen putki-A-erottelussa! Taisi olla laiskan ohjaajan vika, koska Ipelle ei ole kovin tyypillistä tehdä kontakti-putkierottelun mokia.
Säätöä siellä ja täällä, mutta pääasia oli se, että meno tuntui piiitkästä aikaa taas ihan kohtuulliselta. Tehtiin suurimmaksi osaksi kuitenkin samaa rataa. Näissä tunnelmissa on kiva lähteä lauantaina kisaamaan.

Totisesti

Fanni on saavuttanut jo 6 vuoden kypsän iän. Tunnustan tuntevani syyllisyyttä siitä, että muistin syntymäpäivän kolme päivää liian aikaisin ja seuraavan kerran neljä päivää liian myöhään. Onkohan tämä semmonen asia, jota Fanni joutuu käymään sitten isona läpi terapeutin kanssa? Katsokaa nyt tuota ilmettä - krokotiilinkyynel on juuri vierähtämässä poskelle.

Tästä syystä rakastan koiria - ne ei katkeroidu, jos unohdan niiden syntymäpäivän. Niiden elämänasenne on se, että joka päivä on syntymäpäivä. Niillä on aina karnevaalihattu päässä.

Rakastan sinua Fanni vuoden jokaisena päivä. <3

Jäljellä vain hyvää mieltä

Jo toiset miljoonan taalan treenit tällä viikolla! Tällä kertaa lajina oli jälki ja vuorossa jatkokurssin pitkä metsäjälki. Trackeri oli hukassa jo lähteissä ja näemmä löysi satelliitit vasta ensimmäisen 500 metrin jälkeen, lopussa sitten puhelin teki nukahtamistempun ja lopun 200-300 metriä puuttui myös kartalta. No jos ei gps osannut tänään tehdä jälkeä, niin me osattiin sitten senkin puolesta! Ipe oli aivan huippu! <3

Jälki oli reilu 20 tuntia vanha ja noin 2,8 kilometriä pitkä. Maalissa oli snautseri-Alfa - vanha uros, jolla sydänvika. Mirvan kanssa puhuttiin jälkeen päin, että mahtoiko maalikoiralla olla niin suuri vaikutus jälkityöskentelyyn, koska Ipe totisesti jäljesti ihan erilaisella harkinnalla ja tarkkuudella kuin koskaan aiemmin. Alfalle on tehty kemiaalinen kastraatio ja se on sydänvikansa vuoksi lääkityksellä, joten sen jättämät hajut oli todella mielenkiintoisia Ipen mielestä. Haisteli totuttua enemmän merkkauspaikkoja ja tarkasteli pistoja aktiivisesti.

Ensimmäinen kilometri mentiin kun junaraiteilla, määrätietoisesti ja tarkasti. Aiemmasta poiketen Ipe jäi myös oma-alotteisesti odottamaan peesaajia, jotka välillä jäi näköetäisyydeltä tiheässä metsässä kapealla polulla. Polku oli alkupäästä muutoinkin vaikeakulkuista isojen ja liukkaiden kivien takia, niin tahti oli maltillisempi varmaan myös sen vuoksi. Ensimmäinen häiriö oli laavulla, jossa oli ihmisiä ja koira retkievästelemässä. Nämä eivät suinkaan olleet Ipen mielestä yhtään kiinnostavia, vaan laavun läheisyydessä ollut huussi veti paskafetissikoiraa aika kutkuttelevasti. Otettiin uudelleen haju, jonka jälkeen palasi takaisin moodiin ja jatkoi jäljestystä.

Seuraava pulmatilanne tuli vasta n. 100 metriä tieltä, jonka päässä maali oli. Jälki kulki suoraan polkua kohti tietä, mutta risteyksestä olisi lähtenyt polku kulkeman tien suuntaisesti kohti maalia. Tässä vaiheessa antoi jo vahvasti ymmärtää, että maali alkaa olemaan jo lähellä, eikä välttämättä haluaisi edetä enää - ainakaan jäljen päällä. Yritti, että lähtisi kiertämään vasempaa kautta, mutta estettiin. Jatkoi juomatauon jälkeen halukkaasti uudelleen jälkeä pitkin. Kun päästiin tietä, niin ignoorasi täysin jäljen suunnan (vasen). Olisi mielummin mennyt tien yli ja jatkanut kenties metsää pitkin maalille oikealta puolen kiertäen. Tuumailun jälkeen katseli kaihoisasti suoraan maalia kohden ja piippasi. Vahvistettiin aina katsetta, ensin suullisesti ja sitten vartaloavulla. Päätti sitten lähteä loppusuoralle tietä pitkin, mutta koko matkan sahasi puolelta toiselle ja odotti sopivaa polkua, josta pääsisi kiertoradalle. Tilaisuutta ei kuitenkaan tullut, joten tultiin maaliin jäljen päältä. Noin 50 metrin päästä ilmaisi, maali oli tuolloin jo näkyvissä.

Kaikkineensa valtavan maltillista työtä! Olin suorastaan vähän yllättänyt, kuinka hienosti treeni meni. Ensimmäistä kertaa ikinä vauhdin ja ajatuksen balanssi oli onnistunut. Normaalisti Ipen vaa'alle käy niin, että ensin asetetaan sopiva punnus ajatusta toiseen kuppiin ja sitten rysäytetään kohtuuttoman suuri punnus vauhtia toiseen sillä seurauksella, että ajatus lentää kun leppäkeihäs. Silloin ollaan kujalla molemmat ja lopputulema on tätä luokkaa:

http://muttscomics.com

Reilu tunti aktiivista nenätyötä vie aika tehokkaasti mehut koirasta. Kaikkensa antaneena, märkänä ja kuraisena - kyllä sillä on herkullisen kitten moussensa ansainnut. Mää en saanut kissanruokaa palkaksi, mutta  huikea fiilis märistä ja kuraisita vaatteista huolimatta - tällä euforialla jaksaa taas seuraaviin treeneihin!