Kello käy!

Muokattu 4.9.12

Oulu on officially meijän suokkarikaupunki! Meidän välivarikko osottautui paremmaksi kuin parhaaksi. Oulun kisat ei suinkaan olleet mitkään jämäkilpailut, sillä satuttiin osumaan paikallisten piirinmestaruuskisoihin. Maksikolmosiakin oli 39 eli "pilvin pimein", kuten eräs paikallinen kuului sanovan. Kisajärjestelyt toimi, lenkkeilymaastot varsin mittavat ja sääkin suosi. Superia oli myös nähdä piiiitkästä aikaa kaveria, joka kisaa kolmosissa Unnan siskopuolen kanssa.

Ensin juostiin Mikkisen hyppyrata, joka oli perusmenevä piiitkällä loppusuoralla. Me oltiin lähtövuorossa lähes viimeisinä, joka ei sovi mulle kyllä yhtään. Inhoan odottelua ja jotenkin vaikea aikatauluttaa virittelyä ynnämuita valmisteluja. Radalle lähtiessä huomasinkin heti, että Ipe ei ole parhaassa moodissa ja jotenkin nihkee. Jouduin jättämäänkin vähän turhan lähelle ensimmäistä hyppyä, joka kostautui varsin nopesti kun lähtöluvan jälkeen katselin sen tippuvan maahan. Voi rähmä! Jostain löytyi kuitenkin pieni annos sisuuntumista, kun onnistuttiin rullaamaan loppurata ihan hyvissä fiiliksissä. Jälkeen päin videolta katsellessa voin todeta, että hyppäri oli ohjauksellisesti parempi kokonaisuus kuin agirata, vaikka tulos muuta puhuukin. Täytyy taputella itseään reippain mielin olkapäälle, koska pakka pysyi niin hienosti kasassa suunnittelemattomienkin tapahtumien aikana ja niiden jälkeen. Varmaan kovi moni ulkopuolinen ei varmaan pystyisi sanomaan, että kolmos ja neloshypyille mun ei pitänyt tehdä sylkkäriä? Lennosta vaihtui suunnitelma, kun huomasin olevani myöhässä. Hyppyradalla nollia tuli sen verran runsaasti, että vitosella oltiin kympin sakin huonommalla puolella. Vähän kävi kiristämään, kun tuloslistasta kävi ilmi, että rima maksoi meille toisen sijan ja hyppy-SERTin. Auts.

Agirata oli Eeva-Liisa Pohjasen ja profiililtaan todella kiva. Menevä, muttei liian suoraviivainen. Suurin haaste oli saada pimeeseen putkeen ja lopun pyöritys muurin takaakiertoineen ja muine kommervenkkeineen. Alkurata meni juurikin niin kun oli suunniteltu, mutta lopussa ei vaan pysyny pää kasassa kun se nolla siellä poltteli persien alla. Tokavikalla esteellä tuli totaalinen oikosulku, jonka seurauksena Ipe kääntyi hypyltä väärään suuntaan. Pieni pelastelu ja nollalla maaliin! Hurraa! Ilo senkuin kasvoi, kun Enni kertoi ajan riittävän kolmossijaan ja SERTiin! Eli Ripeliuksen AVA-kello käynnistyi - vihdoin. Aika mielettömän hienoa, agilityssä valioituminen kun on ollut se ultimate dream siitä asti kun tuo koira on kotiin haettu. Eli pusu Ripelle!

Illan kruunasi noutoruoka Kauppurista ja yhteiskuva polliisin kanssa - söpö äijä.

Huom! Reissun jälkeen postaukseen lisätään video, korjataan tabin aiheuttamat typot ja väsymyksen aiheuttamat asiavirheet (- done). Kuulemiin!