Tässä ja nyt

Satapäinen yleisö pidättää hengistystä loppusuoralla. Vuosien tavoitteellinen työ on vaakalaudalla, pahimmassa tapauksessa paraskaan suoritus ei riitä tavoitteen saavuttamiseen, joskus marginaalisen mitätön epäonni vie maton jalkojen alta. Agilityn maajoukkuekarsinnat Liedossa oli varsinainen jännitysnäytelmä. Kuinka raskaalta pettymys voikaan tuntua toisen puolesta! Ja hetken päästä itken ilosta kun jollain muulla palaset loksahtavat kohdilleen juuri oikealla hetkellä. Karsintoja seuratessa liikutuin eniten siitä loputtomasta välittömyydestä ja läsnäolosta, joka koirista oli nähtävissä. Niille olis ollut ihan se ja sama, vaikka paikalla ei olisi ollut hurraavaa yleisöä tai maailmanlaajuista livestream-lähetystä - kaikkensa ne olisivat antaneet joka tapauksessa.

Koirien väkevästä läsnäolosta kielii myös eräs ilmiö, johon olen törmännyt joitakin kertoja vuosien varrella. Viimeisin tapaus sattui eilen kun olin aamulla koirien kanssa kävelyllä ja kuulin yhden puistokuusen alta ryintää. Huomasin, että siellä kakoo joku ihminen. Takaisin tullessa päätin poiketa kuusen kautta ja kysyin vahvasti kodittomalta näyttäneeltä mieheltä, että onko kaikki hyvin ja voisinko olla mitenkään avuksi. Vastaukseksi sain sähisevän karjaisun: "Eikö täällä saa ihminen enää missään ollaan rauhassa!?!!" Hiukan hämilläni pahoittelin, että olin häirinnyt häntä ja tein lähtöä samoilla lämmöillä. Ipe livahti miehen luo, joka ei suinkaa yrittänyt potkia koiraani (kuten jo sieluni silmin näin) vaan sen sijaan miehen kasvoille nousi häivähdys onnellisuudesta. Tuolla pörröisellä eläimellä on kyllä merkillisen terapauttinen vaikutus. Se möyri miehen luo tyypilliseen "anteeks että oon olemassa, mutta kauheen mukava tavata sua ja ompa sulla hieno maja täällä kuusen alla" -tyyliinsä ja voitti sillä miehen puolelleen puolessa sekunnissa.
Oon joskus harkinnut järjestäväni välittämisiltoja, missä Ipe jakaa rakkautta laitapuolenkulkijoille. Meidän "hyvinvointiyhteiskunta" kun on hoitanut huono-osaisimmat niin hyvin, ettei enää voi uskoa pyyteettömään hyvyyteen, niin terapiakoirille olis kipeästi tarvetta. Erään pulin Ipe sai kerran lähes kyyneliin, kun istahti miehen eteen rapsutettavaksi onnesta mykkyräisellä. Ilmeisesti hänelle oli harvinaista se, että joku voi olla hänen seurastaan niin onnellinen. Siinä sai itsekin vähän nieleskellä kun huomasi kuinka merkittävän läheisyydenkokemuksen vieras koira voi ihmiselle antaa.

Viikonloppu ilman koira antoi kummasti perspektiiviä sille, kuinka suuri rooli koirilla on arkeen. Ilman koiria aikaa jäi vaikka mihin (pyörittelin lähes tulkoon peukaloitani!), mutta jotenkin tyhjältä tämä koti silti tuntui. Yksinäiseltä.

Haluan olla yhtä välitön ja läsnäoleva kuin koira. Elää tässä ja nyt.