Piilopirtissä

Pakattiin tyttöjen kanssa kamat ja lähdettiin eilen viikonloppuevakkoon isovanhempieni mökille. Henkalla on kaupungissa kämpällinen äijiä viettämässä iloista viikonloppua, joten koin parhaaksi väistyä takavasemmalle. Ennen lähtöä käännyttiin tokotreeneissä paikkamakuussa ja häiriötreeneissä. Onnistuttiin oikein hyvin, häiriköimään ainakin. Ipellä hyppäs kaikki inkkarit kanootista, kun heitettiin noutokapula ja sitä ei haettukaan välittömästi.

Maaliskuinen viikonloppu mökillä, jossa ei ole juoksevaa vettä eikä sisävessaa on sujunut oikein hienosti. Täällä pääsee hyytävän lähelle semmoista pysähtyneisyyden tunnetta. Ihme kyllä, ei pelottanut yhtään paljon hipsiä iltapissalle huussiin. Mulla oli otsalamppu ja koirat piti selustan. Tänään oli aurinkoinen, joskin tuulinen päivä. Käppäiltiin aamupäivällä metsätien vartta, matkalla koirat ihastuttivat niitä harvoja mökkinaapureita, jotka ovat jo kesää tekemässä tiluksillaan.

Ollan otettu varsin rauhallisesti, nautiskeltu auringosta kuistilla ja ihmetelty pikkulintuja. Jäälle ei ole enää asiaa, muttei vielä ole oikein uintikelikään - Ipen mielestä olis ihan hyvin voinut jo uida, ranta oli ainakin 40 senttiä auki... Oon aika tuhdissa flunssassa, joten tämmöinen joutenolo ja rauhallinen käpyttely sopii oikein hienosti kuvaan. Herkkuja on tietenkin kassi tolkulla mukana. Päivähän ei voi olla kuin hyvä, jos on ennen puoltapäivää syönyt jo puolikkaan suklaalevyn. Äsken söin jätskipönikän lopun lusikalla, joka maistui vielä päivälliseltä kuhakeitolta. Jääkaapissa on intialaista noutoruokaa. Namaste.

Alkuillasta ajettiin läheiselle Pukalan retkeilyalueelle, jossa laskeva aurinko maalasi metsän kauniiksi. Kaikkialla oli ihan hiljaista, maasto oli vaihtelevaa ja koiratkin vain jolkotteli rauhallisesti menemään. Vaikka viikonloppu on sujunut kovin lungisti, niin hyvin tyytyväiseltä jokainen tuhiseva kääryle vaikuttaa juuri nyt. Ipe otti justiinsa takajalat kainaloon unikaveriksi. Muistakaa välillä hengittää oikein syvään ja rauhallisesti.

Usko koetuksella

Edellinen posti oli kovin iloinen. Haluan uskoa, ettei onnellisuudesta rankaista, mutta tuntuu kyllä vahvasti siltä, että ollaan saatu karmalta oikein mennen tullen bitch slappia. Viime perjantaiksi sain Ipelle äkkilähtöajan Piiralle. Meidän ja Piiran edellisestä tapaamisesta on vierähtänyt tovi, joten oli mukava käydä kuulemassa hänen ajatuksiaan pitkästä aikaa. Pääsin täystenttaukseen marraskuisesta loukkaantumisesta ja sen jälkeisestä kuntoutuksesta. Turns out, tuo kaveri ei olekaan niin hyvässä jamassa kun olen luullut toivonut. Ei kykene seisomaan staattisesti oikeassa asennossa pitkään, kääntyy banaanille, vasemman puolen selkälihakset joutuneet hurjasti kompensoimaan oikean puolen vammaa, oikea pieniolkalihas surkastunut tiehensä...ihan vain muutamia asioita mainitakseni. Tuli aikalailla lunta tupaan - Ipen tiipii vuotaa.

Ultimaattisin ongelma lienee se, että oikea etunen on ehkä pahin mahdollinen vamman paikka Ipelle. Sen vuoksi, että sen ikuisuusongelma on heikko vasen takanen. Nämä kun yrittävät siellä kompensoida toinen toistensa epätäydellisyyksiä, syntyy yhä suurempi ongelmavyyhti, joka enemmin tai myöhemmin räjähtää käsiin. Vaikka kysehän ei missään nimessä ole siitä, etteikö vammaa olisi yritetty hoitaa tässä neljän kuukauden aikana. Onhan sitä syynätty ja huollettu, ihan röntgenpöytää myöten. Nyt ollaan vaan (taas vaihteeksi) sellaisessa tilanteesta, että pitää mennä ns. back to basics ja rakentaa sille uudestaan oikeanlainen tapa käyttää kroppaa. Suunnitelma on selvä. Agility jäihin, laserilla kireys/kipu pois ja sen jälkeen vesikävelyyn kasvattamaan sitä olkalihasta. Hyvä siitä vielä tullee. En tosin tiiä tuleeko agilitykoiraa, mutta hyvä kuitenkin.

Sitten yks toinen pieni muhkura tässä elämän soljuvassa virrassa. Se Fannin kyljestä poistettu nimittäin. Maanantaina tuli soitto eläinlääkäriltä, patologin terveiset ei olleet ihan sitä mitä lähdettiin havittelemaan: pahanlaatuinen kasvain. Onneksi kuulemma sieltä hyvälaatuisimmasta päästä eli solukoltaan tasalaatuista ja kiinteää. Ongelma on se, että tämän tyyppisen kasvaimen poistossa tervettä kudosta pitäisi poistaa 20mm marginaalilla, mutta koska se oli Fannin kyljessä niin kudosta saatiin vain 5-1mm marginaalilla poistettua. Se kaks senttiä kun olis ollut jo sydämessä saakka. Seurataan tilannetta, uusiutuvat kasvaimet poistetaan heti niiden ilmestyttyä.

Mitäpä tähän nyt muuta sanoisi kuin keep calm and carry on. Ei auta itkupotkuraivarit, ei auta stressi ja loputon huoli, ei kaiken kieltäminen, ei synkistely. Sen vuoksi olen päättänyt lähestyä asioita samalla zen-mielentilalla kuin Fanni yllä olevassa kuvassa. Nautitaan siitä mitä meillä on, ei murehdita siitä mitä meillä ei ole. Elämä on nyt, ei huomenna.

Yli läikehtivää onnea

Aurinkoinen keskiviikko. Kaikki ainekset katastrofiin, mutta jotenkin tuo aurinko tekee kaikesta niin paljon kauniimpaa. Tänään on ollut onnellinen päivä - elettiin hetkessä, ei huolittu tulevasta.

Aamu alkoi matkalla eläinlääkäriin. Fanni kävi maanantaina näyttämässä kyljessä olevaa (ja yhtäkkiä kasvanutta) pattia lääkärille, joka totesi että kanttaisi ottaa se pois - ei vaikuta rasvapatilta. Niimpä me otimme ensimmäisen vapaan leikkausajan tälle aamulle ja pistettiin Fannin unten maille toimenpidettä varten. Se simahti äkkiä ja jätin sen luottavaisin, joskin hieman jännittynein mielin klinikalle. Kävin sillä välin kaupassa ja poikkesin hakemaan koirille ruokaa. Hakemani MUSHin Vaisto-pullat oli Wuffilla synttäritarjouksessa 2,90€/pussi - score!

Heitin ruoat kotiin ja palasin eläinlääkäriin odottamaan Fannia kotiutettavaksi. Siinä istuessa ja ihmetellessä enkeli käveli odotushuoneeseen. Tai ei se mikään oikea enkeli ollut, mutta melkein. Sisään tassutteli täynnä elämää pienen pieni ja maailman kaunein pentu, nimittäin münsterinseisoja! Tulivat istumaan viereiselle penkille ja minä tietenkin ensimmäisenä utelemaan, että onko tämä ihanuus münsteri. Kun omistajat hämmentyneenä siitä, että joku ylipäätään tietää münsterin ja vieläpä tunnistaa se, nyökyttelivät hyväksyvästi, niin sitten se iski - Niagaran putous! Niin sponttaani ja kutsumaton itku, että hämmennyin itsekin omaa reaktiotani. Omistajat olivat oikeutetusti vielä enemmän hämillään kun tuntematon ihminen itkee ja sopertaa onnesta ymmyrkäisenä pennun nuolessa naamaa keskellä kiireistä eläinklinikan aulaa. 

Kun vihdoin sain jotain järkevää ulos suustani, niin sain puolusteltua käytöstäni kertomalla Ritasta ja rakkaudestani rotuun. Ymmärsivät luonnollisesti tilanteen. Aivan kertakaikkisen käsittämätöntä, miten ilahduttavaa pennun näkeminen oli! Suupielet korvissa hymyilin autuaan onnellisena samalla kun se pikkutirriäinen puri pirajahampaillaan mun sormia. Ja ne korvakarvat! <3 Koko tämän tunteikkaan tilanteen kruunasi se, että 1+1 laskiessa hoksasin heidän olevan tutun tuttuja, henkilöitä joiden münstereistä olen kuullut eräältä kaveriltani jo aiemmin.

Hetken päästä kuulinkin hoitajalta, että Fannin leikkaus oli sujunut todella hyvin. Anestesiassa ei ollut mitään ongelmaa, patti oli saatu kokonaisuudessa pois patologille lähetettäväksi ja Fanni oli heräillyt rauhallisesti. Pian se tötteröpää sieltä saapuikin ja lähdimme huilaamaan kotiin. Mennessäni huikkasin uusille tutuille, että kiitos kun teitte mun päivän! 

Fanni on ollut kotona vähän kuutamolla (katso yllä oleva kuva). Hivenen levoton, mutta rauhoittuu syliin. Illalla kun me oltiin Ipen kanssa treeneissä niin se oli vähän itkeskellyt, mutta nukkunut kuitenkin suurimman osan ajasta. Ruoka maistuu ja intoa olisi jo hyppiä sohvalle, joten sikäli ihan hyvältä vaikuttaa. Sitten vaan ootellaan peukut pystyssä patologin terveisiä.

Ipe pääsi ensi kerran sitten syksyn yksinoikeudella treeneihin, jonka kunniaksi käytiin Birgitan polulla alkulämmittelemässä oikein tunnin verran. Pari astetta pakkasta, aurinko paistoi, maasto oli kuiva ja ketään ei näkynyt missään - täydellistä. Kamerakin oli mukana ja pienen lammen rannasta löydettiin ihanan kuvauksellinen sijainti, jossa Ipe sai leikkiä hanskalla ja minä otin kuvia. Nämä on niitä hetkiä, kun tuntuu että maailma pysähtyy ja kaikki paha katoaa hetkeksi. 

Treeneissä tehtiin hyppyrataa viime viikonloppuisten Berglundin kisaratojen innoittamana. Vauhdikkaita päällejuoksuja ja takaakiertoja. Höystettynä suorilla putkilla. Ipen kanssa mentiin viimeisenä (medirimoilla), joten meillä oli ruhtinaallisesti aikaa paneutua siihen näin odottelen rauhallisesti-projektiin - mutakakun lomassa, sillä saatiin herkutella Luun nollavoiton kunniaksi. Mukavastihan se sujuikin, kun viitsii nähdä vähän vaivaa - se odottelu nimittäin, mutakakkuun ei tarvinnut nähdä kamalasti vaivaa. Namipalkkailua rauhallisista hetkistä ja kun kierrokset alkoi nousta, niin välittömästi käy-käskyllä maihin. Nollatoleranssi haukkumiseen. Tuo pörrö on kyllä aika kiitollinen, kun se uskoo kovin vähällä - sen kanssa ei tarvi lyödy päätä kovin montaa kertaa seinään. Hyvä siitä taas tulee. 

Radalla se toimi lähes yhtä hyvin kuin ajatus. (Huom. Ajatuskin pätkii joskus.) Yhden kerran sain sen luikahtamaan ohi päällejuoksuhypystä, muuten se otti ne kovin huolella. Se haki hienosti putket, joihin heitin jo kovasti toiseen suuntaan juostessani ja oli iloinen kulkupeli. Yksi rytmityskohta vaati vähän hiomista, mutta rivakkaalla persjätöllä sen sai hanskattua paremmin ja kontrolli säilyi. Tuntuu se vaan niiiiiin hyvältä tehdä taas agilityä tuon kanssa. Ihan kuin olis kotiin palannu.

Illalliseksi koirat sai ruokiinsa ennenkuulumattomat herkkuhöystöt, kun paistoin niille kuhafileitä, jotka löytyi pakasteinventaarion jäljiltä kun päivällä mahdutin niitä Musheja pakkaseen. Jostain perukoilta paljastui sinne unohtuneet kalafileet, jotka oli aavistuksen kyseenalaisia ihmisruoaksi. Koirat olivat onnellisia, eivät kyseenalaistaneet.

Good spirits

Fotos: Katarina Kastrau / La Fleur La Reux Photography

Happy thoughts: Pinterest

Stoppi

Chihuahuan mitta on nyt täysi. Agilityn osalta nimittäin. Fannin mukaan ainakin kisakiintiö on nyt vähäksi aikaa täytetty, sen osoitti tämän päiväinen. Oltiin ennenkuulumattomasti toista viikonloppua perekkäin kisaamassa - sen verran olin sentään kaukaa viisas, että ilmoittauduin vain kahdelle radalle. Tänään se ensimmäinenkin oli liikaa. Jos ekalta hyppyesteeltä jo ottaa kiellon ja vaikeroi muutenkin etenemisen kanssa, niin on aika jäädä ansaitulle huilitauolle. Hyvin sinä pikkuinen olet kyllä vetänyt, lomaile ihan rauhassa.

Ennen vanhaan kun Fanni kävi ihan viikkotreeneissä, niin sillä tuli aika ajoin niin sanotusti leipiintyminen lajiin. Sikäli tämä ilmiö ei tullut puskista. Pikkumustahan on päässyt treenaamaan nyt koko alkutalven viikoittain tuuratessaan Ipeä. Oikeastaan tää tuli ihan hyvään saumaa - Ipe on palailemassa taas treenien äärelle, joten Fannin vaihtopenkittäminen ei tee pahaa.

Edit. Tätä kirjoittaessa Fannilla alkoi aivan kamala närästyskohtaus. Eli olikohan sittenkin vain paha olo pikkaraiselle? Voi onneton. Onneksi jäätiin pois hyppyradalta.

Sneak peek

Torstaina treffasin Tampereella asuvan puolalaisen Karolinan, joka tekee opintojensa ohessa valokuvaushommia. Olin nähnyt hänen kuviaan aiemmin ja ihastunut mystisen utuiseen ja satumaiseen kädenjälkeen. Vaikka mulla on satamiljoonaa kuvaa koirista, niin silti janosin pistää ransut Karolinan linssin eteen. Ja voi pojat, kyllä kannatti! Oon ihan lääpälläni lopputulokseen, ainoa ongelma se, etten osaa valita lempparia niistä lukuisista kuvista. Ohessa jokaisesta yksi shotti, julkaisen lisää ensi viikolla.

Kuvat: Karolina Kastrau / La Fleur La Reux Photography

Valoa tokotunnelin päässä

Rallatellen tokoa. Teemana häiriö/kuuntelu. Mokailtiin ihan hirveesti, mutta silti oli kauheen kivaa. Kaikkein vaikeinta Ipelle oli vetää luoksetulo kahden suoran putken välistä ilman poikkeamista putkessa - se vaan jotenkin  imi joka kerta sisuksiinsa. Ihan käsittämätöntä Ipen mielestä.

Iloinen yllätys oli ruudun vetovoima. On aikoihin eletty, että Ipe hakee ruutuun putken sijaan. Tästä se tokoura urkeaa! Paikallaoloissa Ipe kesti hyvin häiriötä makuussa, mutta haamukäskyt istumisessa osui ja upposi - kirjaimellisesti. 

Kesäksi on suunniteltu (toivottomien) toko-ohjaajien yhteistreenejä, jos sitä vaikka syksystä änkeis johki kokeeseen. Tekemistä voittajan liikkeiden kasaamiseen on vielä melkosen paljon, mutta treenaamalla niitä ongelmia varmaan sais selätettyä. Mulla kun on ollut tapana työstää toko-ongelmia lakaisemalla ne maton alle. 

Käytiin Suvin ja koirien kanssa sekä ennen että jälkeen treenien yli puolen tunnin reippahat kävelyt. Pari bortsua, kultsu ja chihu. Niin vaivattomasti pärjäsivät porukassa - myös Fanni, joka tapasi Rauhan ja Timon ensimmäistä kertaa. Huomasin muuten tänään, että Fannin kyljessä noin vuoden päivät ollut pienen pieni patti on tuplaantunut ihan parissa päivässä. Vaikuttaa rasvapatilta, mutta mistä noista koskaan tietää. Ensi viikolla lienee ell-reissu edessä.

Hyvää viikonloppua jokaiselle tahollaan! 

Postailen huomenna aivan  i h a n i a  kuvia eiliseltä, kun tytöt oli valokuvaajan kuvattavina - stay tuned!