Lakeuden kutsu

Iltakisat Seinäjoella. Näennäisesti. Oikeasti kyse oli yökisoista ja paikkakin oli joku varsin idyllinen sivukylä Seinäjoen, Ylistaron ja Lapuan keskellä. Navigaattori ei ensinnäkään löytänyt kyseistä tietä, tai edes vähän isompiakaan teitä lähettyviltä. Vanhanaikaisella kartalla siis mentiin. Lähdin onneksi ajoissa liikenteeseen, kärsi sitten heittää yksi 20 kilsan ylimääräinen lenkkikin. Meinas usko loppua paikalle ajaessa, kun kuljin peltojen vierustaa hiekkatietä ja ylitin yhdessä vaiheessa yhden kaistan levyisen sillan. Kisat oli kyläkoulun pihalla olevalla kentällä, ihanissa maalaismaisemissa. Kentän takana olevalta pellolta puuttui vaan lehmät, jotka olisivat laiduntamisen ohella voineet huudella tyylipisteitä kisaajille.

Ipe tuntui vähän nihkeältä taas alkuunsa. Keppiäksidentin jälkeiset treenihän on olleet lähempänä llama-agilityä, joten hiukan huolestuneinen fiiliksin lähdettiin kisaurakkaan käsiksi. 

Ensimmäiselle radalle yritin virittää koiraa normaalia enemmän. Tätä on testattu ennenkin ja ihan yhtä ohrasestihan siinä kävi. Ipestä tulee pieni keskittymishäiriöinen pörrökasa, joka tuntuu ohjauksessa hataralta ja tuntumaa ei löydy millään. Olisi kaiketi pitänyt lopettaa jo puomille, josta loikkasi aika suvereenisti läpi. Jatkoin kuitenkin (koska tavoitteena oli saada aikaan kokonaisuuksia), mutta seuraavaksi tyyppi lopettaa pujottelun kesken! Morjens. Radan paras pätkä oli muurilta keinulle, jossa kulki paremmin ohjauksessa. Sitten lentokeinu! Hohhoijaa. Ei tullut kesää. HYL.

Toinen rata oli vähän kinkkisempi hyppyrata, jossa alkukatastrofin jälkeen tehtiin ihan kelpo loppurata. Hyllytettiin semmoiseen kohtaan, joka ei rehellisyyden nimissä käynyt mielessäkään rataantutustumisessa! Alun hyppykuvion jälkeen oli pitkä vienti kepeille, jonka vieressä oli suora putki, johon aika moni medi ainakin paineli ihan surutta. Minähän sitten kävin kaukaa viisaana kulmaamaan kolmoshypylle ja jäin taakse käskyttämään kepeille. Ipe luki tämän "suoristuksen" vähän turhan tehokkaasti, se nimittäin nakkasi yhden ylimääräisen hypyn siitä matkalta. Ou boy. Pikkasen lipsahti taas kommunikointikatkoksen puolelle, mutta kunhan sain koiran mutkaputkeen (sen jälkeen kun se oli kiertänyt koko halvatun putken ja tuomari nauranut selkäni takana), niin loppurata alkoi tuntua jo ihan perussetiltä. 

Viimenen rata oli agirata, joka ei ollut mitenkään ylivoimaisen vaikea, mutta tekemistä siinäkin riitti. Kerkesin jo ehkä pienesti mielessäni kirota, kun Ipe oli lähtöluvan saatuaan ohittamassa ykköshyppyä. Korjasin vähän ja sain sen tulemaan oikein, mutta todeeella epävarmasti. Hissukasti käyntiin lähtenyt rata soljui kuitenkin mukavasti loppua kohden, joten tuloksena oli NOLLA! Epävarmana tosin olin vielä maalissa, koska puomin jälkeinen hyppy kolahti todella kuuluvasti ja luulin riman tippuneen. Mutta onni oli kerrankin meidän puolella! A:n kontaktin vedin läpi vauhdista, välistävedot ok, kepeille pakkovalssi ihan kelpo, putki-puomierottelussa ei ongelmaa. Puomin kontakti hiiidas. Sijoitus 5./35.

Kun viimeinen rata oli juostu, kello olikin jo varttia vaille puolen yön. Onneksi Suomen suvi on kaunis yölläkin ja kotimatkaakin Karstulaan vain reilu tunti. Oli mielettömän hieno kisailta, erityisesti sen vuoksi, että Mappe ja Raita nousi kesän kynnyksellä kolmosiin ja oltiin taas pitkästä aikaa kisaamassa yhdessä. Mikä hienointa, Mapen ja Raidan yhteistyö on nykyään niin älyttömän hienoa, että palkinnoksi siitä tekivät eilen tuplanollan, toinen voitolla hyppy-SERTin kera! Onnea sisko-Raidalle ja Mapelle! Kiitos kisaseurasta ja kuvausavusta myös Saaralle ja Johannekselle.

Kotimatkalla navigaattori tarjosi matkalle pientä lisämaustetta, käskemällä muun muassa kääntyä oikella kohdasta, jossa oli Pohjanmaan kansallismaisemaa eli aakeeta laakeeta heinäpeltoa. Yöllä ajaessa tuntee itsensä ihan viikatemieheksi, kun linnut ja lepakot(!) tekee hulluja syöksyjä ajovaloissa. Yhden pikkulinnun elämä päättyikin tuulilasikontaktiin, täytyy olla onnekas että se tosiaan oli vain pikkulintu. Kotona oltiin kahden aikaan yöllä. Pieni jaloittelu rantaan ja äkkiä nukkumaan.

Kisavalmistautumista perjantaipäivältä

Laiskottelun ohella lupaan...

...treenata tunnaria ja metallinoutoa.

Lähde: http://flic.kr/p/axRdWy

 Nyt kun olen sen julkisesti sanonut, niin ei auta itku markkinoilla. Kai nyt johonkin sinne jäätelön syömisen, laiskottelulukemisen, saunomisen, ulkoilun, valokuvaamisen ja datailun joukkoon mahtuu yksi jos toinenkin ei-niin-mukava-tokotreeni? Näiden nihkeiden liikkeiden kanssa kun ollut semmonen lähestymistapa käytössä, että "jos en treenaa niitä, ne ei voi mennä pilallekaan". Mutta kun sinne kokeeseenkin pitäisi joskus päästä. Huoh. Lähden siis etsimään tokomotivaatiota Karstulasta. Kai se sieltä jostain raparperinlehden alta voi löytyä...

Koomailua ja kalibrointia

Juhannuksen jäljiltä olen painanut tukka putkella töitä, joten koirien elämä on koostunut lähinnä nukkumisesta ja remmilenkeistä. Eli boring. :|

Kotikulmilta

Onni on tuommoinen koiralauma, joka ei ota nokkiinsa siitä ettei puoleen viikkoon tapahdu m-i-t-ä-ä-n. Ipe on jopa vähän sen tyyppinen, että se vaipuu pieneen horrokseen kun elämä käy tylsäksi. En tosin ole uskaltanut koittaa, kuinka kauan se siellä horroksessa viihtyisi - voi hyvinkin olla, että jossain vaiheessa räjähtäis silmille. Eilen kävin pikaisesti Hervannassa ja maksimoidakseni ajankäytön heitin koirat autoon ja päätin ulkoiluttaa ne uusissa maisemissa. Suolijärvi oli varsin miellyttävä tuttavuus, täytyy palata sinne joskus ajan kanssa. Hyvällä omalla tunnolla voi tylsistyttää koiria pari päivää, kun tietää että loppuviikosta on luvassa taas ympärivuorokautista ulkoilua. Karstula <3

Tänään sentään ennätettiin treeneihin, jossa Pekka koutsasi hyppytekniikkaa. Set pointia, perussarjaa ja taipumista. Ipen kanssa olen tehnyt hävyttömän vähän hyppytekniikkaa, viimeksi treenattiin varmaa silloin kun lumetkin oli vielä maassa. Set pointissa sukeltaa, perussarjalla laiskottelee ja taipumisten sijaan nojailee. Hirveen hyvä juttu! Onneksi suurin osa ongelmista hiottiin pois, taipumisille ei tosin mitään mahda. Huono mikä huono. Kroppa kun ei toimi priimasti, niin eihän siinä pysty taipumaan mihinkään! Ipe luottaa sen sijaan keskipaikoisvoimaan ja kallistaa sujuvasti sisäkaarteeseen. Ei ihme, vaikka tulee rimat alas tiukoissa kurveissa. Treenit jatkukoon.
Nyt on kalibroitu hyppääminen perjantaisia kisoja varten. Myö ajellaan Seinäjoelle skabailemaan, kun ei sitten sinne Agirotuun lähdettykään.

Hyvää juhannusta!

Kesä <3

Kaksi lahnaa

Valmennusryhmän treeneissä oli teemana päärääkki eli 30+ esteen rata. Rataantutustumisen jälkeen mulla ei ollut mitään ongelmaa muistaa rataa, mutta oman vuoron koittaessa homma levis käsiin alta aikayksikön. Ensimmäistä kertaa ikinä hämäännyin siitä, että tutustuessa minikorkeudella olleet rimat antoivat ihan erilailla tilan tuntua kun maksirimat todellisuudessa sitten olivatkaan. Rata oli paikoin aika ahdas, mutta maksirimoilla tilaa oli muka hirveen paljon vähemmän. Olin ihan sekasin aina kun selkäni käänsin, että miten tuo este on jo tuossa! Ei mennyt ihan kaarnan pintaan. Äh...turhauttavaa.

Kuva: Tytti Käyhkö / http://koiramaiset.kuvat.fi

Yllä oleva kuva on Takujen juhlakisasta toukokuulta. Ilokseni löysin kuvat vasta äskettäin - Ipehän se siinä painaa menemään. Tuollaista kiilusilmäistä menijää ei näkynyt tänään kyllä treeneissä. Ipe oli ihan vetelä. Liekkö se edelleenkään kunnossa siitä keppitömäyksestä vai missä vika pilee? Tai sitten sillä meni maku koko touhusta kun kartturi ei pysynyt kartalla kahta estettä kauempaa. Virheestä ulos -kierroksella päästiin esteelle 9 täystyöllistävien pelastelujen ansiosta. Oli siinä taas onnistumisen iloa kerrakseen. 

Onneksi pääsin vähän skarppaamaan, kun tehtiin nopes/ketteryys-testi, jossa juostiin T-kuviota etu- ja takaperin sekä sivuttain (ristiaskeleet oli kielletty). Penskana panostetut tunnit yleisurheiluun osottautui varsin hyödyllisiksi tässä kohtaa. Vaikkei tästä varresta uskoisi, niin mun leipälaji oli 60 metrin pikamatka. :D

SM-kisahuumaa

Agilityn SM-kisat on kisattu tältä vuodelta ja takana on kaksi päivää parasta mahdollista jännitysnäytelmää. Jännitys on maksimaalista kun itse toimii vain katsojan ja tsempparin roolissa, eikä tarvitse ressata omaa suoritusta. Lauantai oli ehdottomasti jännempi, kun joukkueet näyttivät kyntensä. Jo toisena vuonna peräkkäin vastasin Pekan kanssa seuran joukkuehakemuksista, joten sehän on vähän kuin omia suojattejaan kannustaisi :D Minien viime vuotista hopeaa ei päästy kirkastamaan, mutta kokonaisuudessaan homma meni niin hienosti, että TamSK voitti seuramestaruuden! Kui hianoo se ny o! Medit vastasi parhaimmasta sijoituksesta, joka oli 4. Kaikki teki niin hienosti töitä ja hoitivat hommansa juuri niin hyvin kuin sillä hetkellä oli mahdollista. Toki aina jossittelun varaa jäi, mutta sitähän se urheilu on parhaimmillaan ja pahimmillaan.

Sää lupaili alkuviikosta vielä aika kurjaa keliä, mutta ennuste onneksi parani loppuviikkoa kohden niin roimasti, että lauantai oli varsin helteinen päivä. Ehkä jopa liian kuuma, mutta ei kai sitä Suomen kesästä saa valittaa. Tikkakosken urheilukeskuksen ympäristö oli ihanteellinen koiratapahtumalle, koska lähettyvillä oli hyvin uimapaikkoja koirille. Ipe, joka oli hupulaisena mukana koko viikonlopun, arvosti kovin paljon uintimahdollisuutta. Meidänhän piti olla perjantaina SM-etkoilla kisaamassa, mutta sen keppiäksidentin vuoksi jätettiin kisailu väliin ja mentiin paikalle vasta lauantaiaamuna. Oli kyllä ihan järkiratkaisu, koska ei se nielu vielä ihan terässä ollut lauantainakaan.

Arvokisoissa on niin kivaa, kun jännitys on ihan erilaista kun taviskisoissa (luonnollisesti), mutta myös seurahenki ja yhteisfiilis paljon parempaa. Tätä mieltä oon ainakin tässä vaiheessa kun en ole ite oman koiran kanssa (agilityn) SM-kisoissa kisannut koskaan, katsotaan kuinka kireenä sitä sitten ollaan jos joskus tositoimiin päästään. Ja pelkkää plussaahan on se, että kaikki Suomen huiput on yhtä aikaa samassa paikassa - laatuagilitya on niin miellyttävää seurata. 

Muutamia otoksia viikonlopulta, lisää niitä löytyy täältä.

Tänä vuonna saatiin kuin saatiinkin järjestettyä "virallinen" joukkuekuvaus

Medit

 

 

Minit

Johanna ja Ilja on sattuneesta syystä mun all time suokkarit <3
(Toistaiseksi Suomen ainoa chihuahua, joka on kisannut arvokisoissa)

TamSKilaiset ei ota itseään turhan vakavasti ;)

Itku vähän lyhyemmästäkin ilosta

Treenien sijaan kisattiin Eteläpuistossa Tamskin iltakisoissa. Kaksi Jalosen starttia. Ilta päättyi ennen aikojaan, kun toisen radan jälkeen oltiin kävelemässä Pyynikillä ja Ipe teloi itsensä. Juoksi keppi suussa niin, että kepin tökättyä yhtäkkiä maahan, se oli kun seiväs sen kurkussa. Jessus, että säikähdin! Kakoi pari kertaa ennen kuin keppi edes tippui maahan ja jäi vaikean näköisenä makaamaan maahan. Onneksi antaa ronkkia suutaan hyvin, joten tutkailin sen kitaa pariinkin otteeseen, mutta mitään jälkeä ei näkynyt. Ilmeisesti tökkäsi syvälle nieluun. Hetken jälkeen liikkui taas normaalisti, tosin vaisusti. Kentän laidalla ei halunnut juoda, eikä purra kiinni leluun. Eli me lähdettiin kotiin.

Ensimmäinen rata siis ennätettiin mennä, tällä kertaa painostettiin perusteelliseen lämmittelyyn ja radalla kokonaisuuteen. Kickbikella kisapaikalle ja siellä vielä rundattiin pitkin Pyynikkiä lämpöä hakiessa. Tosin lämpöä oli ihan ilman lämmittelyäkin sen verran, että Ipe sai käydä järvessä. Rata oli profiililtaan mukavan jalosmainen, etenevä mutta kuitenkin omat haasteensa tarjoava. Lähtö oli jokseenkin epävarma, ensimmäinen rima alas. Se ei tosin näy videolla. Tulos oli HYL. Kuka huomaa missä kosahtaa?

Meidän akilleen kantapää selätettiin tällä radalla monin kerroin! Pakka todellakin pysyi vakuuttavan hyvin kasassa, huolimatta ensimmäisestä rimasta ja siitä hyllystä, joka oli tyystin arviointivirhe. Luulin, että Ipe valuisi edeltävillä hypyillä sen verran, että linjaisi itsensä sopivasti, mutta toisin kävi.
Olin varsin tyytyväinen omaan vireeseeni (miinus se arviointimoka), maltoin jopa ottaa huolella kontaktit. Ipe teki juuri sen mitä pyydettiinkin.

Kotiin potkittiin niin hiljakseen kun vain koira voi ravilla käydä. Söi ruokansa ihan normaalisti ja painui sen jälkeen nukkumaan. Iltapissalle lähtiessä oli haluton kulkemaan portaita alaspäin ja suusta valui sylkeä. Vein Ipen takaisin sisälle ja käytin pienet ensin. Hain sitten Islan ja kannoin pihalle. Kantoi päätään matalla. Voi kurjuus sentään! Mistä meille riittää tätä epäonnea? :(
Tsuumattiin vielä taskulampulla kitaa, mutta mitään ei näy. Ronkkimisen jälkeen nielaisu ja oikein silmät värähti, kun teki niin kipeää nielaista. Täytyy katsoa, mikä huomenna on tilanne.