Häikäisevä!

Kolme tuntia täydeltä terältä aurinkoa keväthangilla - verraton jälkitreenikeli tänään! Tarkoituksena oli tehdä sekahajutreeni eli sellainen jälki, jossa lähtöhajuna on kahden/useamman eri koiran hajua. Päätettiin kuitenkin, että lähdetään puhtaalla (mutta vanhalla) hajulla, koska haasteita asetti muut seikat tarpeeksi. Vanha haju, pihasta lähtö ja jälki, jonka päältä kulki ristiin rastiin maalikoiran vanhempia jälkiä. Maalissa oli tänään sympaattinen laumanvartija, joka oli vain viiden kuukauden ikäinen urospentu. "Pikkuinen" poika (Ipeäkin isompi) oli tullut alkuvuodesta Suomeen Virosta, jossa se oli kokenut aivan järkyttävän alun elämälleen (kuvitelkaa suljettu vankila, jossa sekalainen lauma koiria selviytyy syömällä toisiaan...) Olosuhteisiin nähdän tämä penneli oli aivan valloittava tyyppi - voi kumpa sille löytyisi se oikea loppuelämän koti.

Neiti Nenä

Pihasta lähdöt on aina haastavia kun ympäristö on täynnä maalikoiran hajuja. Tällä kertaa lähtö ei tuottanut haasteita, vaan Ipe lähti hämmästyttävän hyvin liikkeelle. Matkan varrella tuli oikeastaan vain kaksi turhautumista (ylimmät valkoiset nuolet) ja ne oli paikoissa, jossa olisi ollut leikiten mahdollisuus oikaisuun ilmavainulla (vaihtoehto, jonka Ipe yleensä valitsee). Syystä tai toisesta Ipe kuitenkin aina päätti lähteä seuraamaan ydinjälkeä ja eteni reipasta vauhtia rennosti. Tarkisti pistot tarkasti ja teki muutoinkin erittäin hienolla vireellä töitä. Todennäköisesti tämä ydinjäljen orjallinen jäljestäminen johtui lukuisista muista (vanhemmista) maalikoiran jäljistä, jotka sekotti ehkä sen verran, että varminta oli jäljestää tarkasti ydinjälkeä. Ahneella kun on tunnetusti paskanen loppu, niin ilmavainulla oikominen olisi voinu kolahtaa omaan nilkkaan. On siitä siis jotain hyötyä, ettei Ipe oli niin itsevarma, että rohkenisi lähteä poskettomasti perstuntumalla sinne tänne.

Kolmannen valkoisen nuolen kohdalla se pisti oikein vaihteen silmään ja lähti vetämään kauheeta kyytiä metsän läpi, mutta alle parin liinan mitan jälkeen stoppasi kuin seinään ja päättikin palata jäljelle. Ei tosin jäänyt murehtimaan ollenkaan, vaan pyyhälsi kovaa kyytiä takaisin ydinjäljelle ja jatkoi matkaa.

Vedentaantielle tullessa tuli aluksi täysi stoppi. Kohdassa oli kaksi muuta samaa jälkeä kulkenutta koiraa nostettu autoon ja maalikoira oli laitettu remmiin ja kävelty taluttimessa maaliin. Ipe merkkasi suunnan tarkasti, oikeastaan ilmaisi maalin rautalankaa väntämällä. Jos olisi ollut kyseessä tosietsintä, niin olisin lopettanut ja palkannut siihen ja sanonut omistajille, että maali on luoteessa päin. Maalista (luoteesta) tuuli kevyesti, joten silläkään Ipe ei ehkä halunnut mennä lähemmäs. Ilmaisumatka oli 400 metriä. Pienen tauon jälkeen lähti kuitenkin viemään eteenpäin ja pisteli tietä näköetäisyydelle. Ainoa kohta, jossa mentiin ilmavainulla lyhyen matkaa, jälki oli oikeasti kulkenut metsän kautta pienen lenkin (turkoosi katkoviiva).

Vitsit, että olin tyytyväinen! Ensinnäkin meidän treenit tosietsintöjen aloittamisen jälkeen on olleet enemmän tai vähemmän katastrofaalisia, joten oli hieno huomata, että se voi treeneissäkin vetää vielä hienolla vireellä. Erikoista ja erittäin hienoa oli se, että mentiin niin tarkasti ydinjälkeä. Ei nimittäin tyypillisintä Ipeä. Hommassa oli hienoa tekemisen meininkiä ja rennon tarkkaa työskentelyä. Matkaa tuli trackerin mukaan 2,8 km ja kestoa 50 minuuttia. Ipe oli melkein yhtä häikäisevä kuin ilmakin! <3

Herkkupäivä

Lauantaihan on perinteisesti karkkipäivä. Meidän kaksijalkaisten keskuudessa melkeen joka päivä on karkkipäivä, joten sen suurempaa mielihyvää en kokenut, kun seremoniallisesti dippasin viimeisen rivin sinistä peanutbutterpurkkiin. Illan lakritsijäätelöstä nautin kyllä erityisellä vakavuudella, sitä voi syödä vain silloin kun Henkka on poissa.

Ipen herkkupäivä alkoi aamulla kello yhdeksän jälkeen kun hypättiin Mapen ja Raidan kyytiin ja ajettiin hallille treenaamaan. Kyllä on ahkera ja aikaansaanut olo kun jo ennen puoltapäivää lauantaina on treenannut koiran! Tehtiin aluksi tekniikkapätkiä. Me treenattiin keppikulmia, jotka on viime aikoina lähtenyt jostain syystä vähän lipsumaan. Avokulma oli tällä kertaa helpompi kun irtoamisen takaa mentävä umpikulma. Lisättiin avokulmaan haastetta laittamalla putken suu keppien taakse, vajaa metrin päähän. Sitten vielä kunnolla vauhtia keppien syöttöön ja avot - putkessahan se oli! Ylläri. Oikeanlaisella rytmityksellä ja tarkalla käskytyksellä se putkihoukutuskin onnistuttiin selättämään. Kontakteilla leluhäiriötä, jotka kesti hyvin. Puomilla eteenirtoamista etupalkalla. Etupalkalla se onkin pala kakkua, mutta ilman etupalkkaa niiiiin nihkee.
Lopuksi ratapätkää, jossa jäin hinkkaamaan kaameesta vauhdista avokulmaan menoa (plus se metrin päässä oleva hämyputki). Hyvin haki oikeaan väliin, mutta jarrujen puuttuessa meno jatkui sinne putkeen yhtä hyvin. Ulkokautta ohjatessa, poispäinkäännöksellä kepeille onnistui yllättävän nätisti, kunhan malttoi taittua kakkosväliin.

Treenien jälkeen kävin kauppareissulla pistäytymässä M&M:ssä, josta hain porukalle sonninsuteja. Unnan purukalusto ei kyllä moisia suteja tuhoa, joten se sai kuivattuja kanafileitä, jotka sitten yht'äkkiä olikin kaikkien mielestä parempia kuin ne harvinaiset sutiherkut. Kohtaloihinsa tyytymisen jälkeen Frida lähti heti munimaan omaansa petiin ja jätti Fannin ja Ipen pelaamaan vaihtopeliä. Se on kyllä merkillistä, miten aina sen toisen herkku on parempi. Kauhee kyttäys päällä ja lennosta käydään vaihtamassa toisen herkulle. Tosin Fannilla lienee tässä semmoinen ahmattimainen taka-ajatus, että Ipen valmiiksi pehmeäksi pureskeltu herkku on nopeampi työstää omilla pikkuhampailla.

Unna sai sitten toisen kohtauksen vielä eilen aamulla. Se oli onneksi aika lyhyt ja lievempi kuin ennen. Ilmeisesti lääkkeillä on jotain vaikutusta kuitenkin ollut. Sain onneksi yhteyden meidän eläinlääkäriin, jonka ohjeesta nostettiin annostus 1½-kertaiseksi. Peruin sitten illaksi kaavaillun luentoreissun Vantaalle, sillä koirat olisi joutuneet olemaan pitkän illan keskenään. 

Sen verran olivat yksin kotona, että pistäydyin Tampereen Selkäkeskuksella tämän olkapääni kanssa. Olipa melkonen kokemus! Fyssari/osteopaatti ei oikein arvostanut, kun kuuli että en ole koskaan ollut hoidettavana missään, vaikka harrastuskoiraani hoidatan säännöllisesti. Sen kipeän olkapään lisäksi oli kuulemma lukkoa jos jonkinmoista. Verraton fiilis, kun se rysäytteli rankaa auki sieltä täältä, parhaimmillaan naksui varmaan kolme neljä eri nikamaa. Ja mikä euforia siitä seurasi! Vaikka olin makuullaan, niin verta humahti päähän semmosella paineella, että tunsin pyörtyväni. Sormen- ja varpaanpäissä asti kutitteli. Halleluja - tältä se tuntuu kun veri kulkee normaalisti päähän! Oon varma, että kasvoin ainakin neljä senttiä pituutta ja kehkojen tilavuus kaksinkertaistui. Iltalenkillä hämmästelin, että hitsi vieköön, kääntyykö mun pää oikeesti näin paljon ja helposti. Wow. 

(Sen kipeän olkapään käsittely olikin ihan eri luku. Oon vakuuttunut, että johtavat terroristijärjestöt hakee kidutuskoulutuksensa tältä tyypiltä.)

Limp

ZZzzz...

Loman jälkeen tarvitsisi lomalta paluu -loman. Myö oltiin koko keskiviikko ihan vetelää sakkia. Illalla mentiin Ipen kanssa treeneihin ja alkulämmittelylenkillä tuntui, että jalat on ihan lyijyä. Vaikka Ipellä oli takana parin viikon aksatauko, niin silti oli hirveen työn takana puskea itsestä energiaa. Tehtiin Esan koutsaamana rataa, vajaa 30 estettä. Ensin vedettiin kisanomaisesti. Rimat tipahteli siellä täällä, muutoin perus OK. Outi tuumasi meidän vuoron jälkeen, että sun pitäis juosta! Minä yritin puolustella, että kun Ipe tuntuu niin löysältä. No onhan se löysä, jos itse löntystelee!
Toisella ja kolmannella rundilla keskityin sitten hyvään tsemppifiilikseen, tiheään palkkaukseen ja jalkatyöskentelyyn. Ja kas vain, oli mulla eri koira! Rimoja ei tullut enää ollenkaan. (Paitsi yks hassu, jota päin tuo hyppäsi ainakin kolme kertaa peräkkäin.) Vire oli parempi ja tekeminen tuntui taas agilityltä! Niin vaan pitäisi muistaa, etten voi vaatia kauhalla jos annan lusikalla vastavuoroisesti.

ZZZzz....

Tänään oli jo energisempi fiilis, erityisesti sen vuoksi, että Henkka lähti viikonlopuksi Saksaan, joten minä saan syyä ihan just mitä tykkään! Boom! Alkuperäinen suunnitelma oli kaalilaatikko, mutta kaupassa oli niin kämäsiä keräkaaleja, että vaihdoin suoraan plan B:hen ja ostin tarvikkeet suppilovahverorisottoon. Olen sitä paitsi hirvittävä työmyyrä, kun olen yksin kotona. Aamutuimaan sompailin yliopistolle viimeistelemään yhtä esseetä ja  ahkeroinnin jälkeen lähdin Kaupiin lenkille. 

Taivas oli kirkkaansininen, aurinko paistoi, mutta tuuli niin vietävästi, ettei pipo meinannut pysyä päässä. Viiman vuoksi päätin tulla takaisin rannan sijaan metsän kautta, vaikka siellä usein tulee urpoja vastaan. Ja kuinkas ollakaan, törmäsin taas yhteen "mistä näitä koiranomistajia tulee?" -tapaukseen. Minä kun suosiolla väistän aina pöpelikön puolelle kun kapealla metsäpolulla tulee joku vastaan. Kultsu-uroksen omistaja ei kuitenkaan tehnyt elettäkään, että olisi aikomuksissa mennä ohi missään määrin hallitusti, joten jouduin sanomaan hänelle, että voitko ottaa koirasi kiinni ohituksen ajaksi. Uros kävi ärhentelemässä käskyn alla istuvalle Ipelle ja Unna meuhkasi raivosta sylissä. Rouva yrittää sitten käsin paimentaa koiransa ohi, mutta sehän ei tälle herrasmiehelle passannut. Toisessa kädessä nahkahihna ja toiselle kädellä yrittää sivellä koiraansa liikkeelle. Kun hän totesi, ettei saa koiraansa ohi, niin tuumasi, että "jäädään mekin sitten seisomaan tähän." Are you shitting me?! Pyysin ystävällisesti pitämään koiraansa sen verran kiinni, että me sitten päästäisiin tarpomaan vähän kauemmas ja ohi, niin rouva närkästyi ja sanoi, että "tää ei kuule sun koirias syö. Vai onko ne vihasia?" Sanoin, että minä olen vihainen, jos päästät sen meidän iholle. Argh! Mulle ei vaan mene jakeluun, että minkä vuoksi on ihan tuskasen paljon liikaa niitä ihmisiä, jotka ajattelee että heidän koiransa saa huidella ihan kenen tahansa vieraan naamalla. Argh!

Parin minuutin positiivisuussuggestio ja olin taas oma lempeä itseni. Ahkeroin vähän lisää vielä kotona ja ennen koulutusvuoroa kävin Ipen kanssa naapurikentällä treenamassa pikaisesti tokoa. Otin merkin ja kapulan mukaan - totesin, että se teoriassa osaa jo ohjatun. Merkki on sille kiva juttu ja vaikka aniharvoin treenattu, niin mukavasti mielessä. Treenasin ensin namilla suuntia ja sitten kapulan kanssa. Ensin etsi ahneuksissaan lisää herkkuja, mutta sitten löytyi kapulakin. Vaihdista palkka. Jeij! Sisälle tullessa tiesin heti, että kaikki ei ole kunnossa - Unna ei tullut vastaan. Boksista kuuluikin vaimea kitinä. Kohtaus. :| Lääkkeen aloituksen jälkeen saatiin kuitenkin kolmen viikon kohtausväli rikki, joten sinänsä edistystä. Jouduin kiireellä perumaan treenit, koska en voinut jättää sitä yksin kotiin. Katsotaan, mitä aika tuo tullessaan.

Loppuun vielä iloinen uutinen! Huomenna saa piirtää rastin seinään, olen nimittäin menossa osteopaatille hoidettavaksi. Siis ihan itse, minä - ilman koiraa! En ole ikinä koskaan milloinkaan käynyt edes tavan hierojalla. Tuntuis ihan kauhealta maksaa useampi kymppi jostain väsyneestä hieronnasta. Tuo olkapää on vihoitellut jo niin kauan, että on korkea aika tehdä jotain, äitin sponsoroimana. Enhän minä nyt itse olisi siitä maksanut!

Terveisin hän, joka ajaa koiransa Turkuun ja takaisin muutaman kuukauden välein...

Monoton

Hengähdystauko - hiihtolomaksikin kutsuttu breikki, mutta meidän osalta hiihtelyt jäi kovin olemattomaksi. Sukset kyllä oli mukana, mutta monot ei. Jäällä olisi ollut vuoden parhaimmat suksimiskelit, joten toisaalta harmitti. Toisaalta ei, koska monollisenakaan en olisi suihkinut menemään - olkapäässä koukistajajänteen tulehdus. Sen sijaan kaivoin 20 vuotta vanhat minarit varastosta ja laskin mäkeä! Suojakelien jälkeen tiukentunut pakkanen oli pedannut aika hyvän minisuksimäen meidän pihaan. Pakkaset tuli muutoinkin kuin tilauksesta, moottorikelkkaurilla pystyi kävelemään valtavan hyvin ja lopulta jäälläkin kantoi hanki ihan jalan kuljettaessa.

Eräänä päivänä meidän pihaan ilmestyi poron pää. Kaikenlaisia raatoja oon nähnyt, mutta tämä oli mielenkiintoinen poikkeus Keski-Suomen leveysasteilla. Ipen ja Fannin mielestä se oli hirmuisen siisti juttu! Frida meinasi potkaista tyhjää ja haukkui sitten äänensä käheäksi. Unna ei varmaan edes huomannut, että sellainen oli pihassa... Näytin kuvaa hulvattomalle kummipojalleni (5½ v.), joka ihmetteli miksi meidän pihassa oli poron pää. Hetken hämmästyksen jälkeen kysyi: "Onko se kuollut poron pää?"

Meidän lenkkireitit oli täynnä keltaisia kylttejä. Käyvät kuulemma ensi viikonloppuna moottorikelkkailun enduron EM-kisat meidän perällä. Ipe oli kummissaan näistä kryptisistä merkeistä ja ylätuulessa kiersi kyltin taakse, alatuuleen, josta vasta tohti lähestyä niitä. Tämä toistui useamman lätkän kohdalla, kunnes aloin naksuttamaan kyltin haistelusta...ja niin niistä tulikin "kosketuskeppejä". Seuraavana päivänäkin se juoksi jo pitkän matkan takaa seuraavalle kyltille tökkimään sitä nenällään. Vastaehdollistui varsin tehokkaasti.

Treenasimme myös tokoa, tarkemmin ottaen tunnaria. Ja totesin, että meillä on oikea ongelma sen liikkeen kanssa. Ärsyttää ihan sikana, että olen onnistunut ryssimään liikkeen niin huolella. En yksinkertaisesti ole osannut opettaa ajatusta siitä, mitä liikkeessä pitäisi tehdä. Nenätyöskentelyn kanssa ei taatusti ole mitään ongelmaa, sen puolesta jo puhuu muut harrasteet (ja video). Mutta se yksinkertainen seikka, että miten yhdistää sujuvasti nenätyöskentely siihen halvatun noutoon tunnarikapuloilla, on tyystin pirstaleina. Ongelman ydin lienee se, että tunnarikaput nähdessä Ipen vahvin ajatus on nouto. Hakee omaa, mutta nostelee mennen tullen muita ja sylkee sitä mukaa kun "maistaa", ettei se ollutkaan se mitä piti tuoda. Oon yrittänyt palata sata ja tuhat kertaa taakse päin, että missä kohtaa kusin tän jutun! Käpytunnarilla ei ole ollut minkään valtakunnan ongelmaa - ikinä. Ei nostele hätäpäissään muita, vaan työskentelee tooooodella pitkäjänteisesti paikallistaakseen oman - olin käpyjä kaksi tai kaksi sataa. 

Vielä ärsyttävämpää on se, että oon ihan motissa tän ongelman kanssa. En ole saanut järkeistettyä itselleni, että mitä tekisin, jotta ongelma saataisiin korjaantumaan. Sen verran tiedän, että uudelleenkoulutus uusin käskyin ja metodein lienee kuitenkin edessä. Mutta miten ihmeessä? Tämä on yksi niistä probleemista, jotka lakaisen mielummin maton alle kuin otan työstettäväksi. (Välttääkseni uutta epäonnistumista.) APUA!

Olen jo jonkin aikaa ajatellut valjastaa Fanninkin etsintäkoiratoimintaan mukaan ja sain nenäaktiivisuudelle vahvistusta viikonloppuna. Lähdin Ipen kanssa ulkoilemaan, kun Henkka jäi pienten kanssa vetämään päiväunia. Heitettiin reipas tunnin lenkki jäätä pitkin ja tultiin metsäautoteitä takaisin. Henkka oli herätessään ajattelllut lähteä meidän seuraksi pihalle ja ulos päästyä Fanni oli ampaissut suorinta tietä rantaan - pikku ketulla nenä toimii! Sen erinomaisesta hajuerottelunenästä kertoo myös ihastuttava piirre meidän arkkivihollisia kohtaan. Kaupungissa samoilla nurkilla lenkkeilee kaksi sakemannia, joita Fanni tervehtii aina vihan ja pelon sekaisin tuntein. Talvisin kun on korkeat lumikinokset, niin se ei (fyysisesti) pienenä tyttönä niitä näe tien toiselta puolen, mutta kun tuuli tuo parivaljakon hajun nenään, niin (henkisesti ison tytön) niskakarvat nousee samantien pystyyn ja alkaa vähintään syyttävä murina.

Saksalaisista puheenollen, meillä kävi eilen yksi ällöttävän suloinen pentu pentunen. 8-viikkoinen Majken oli Ipen mielestä suloinen kaikki 60 sekuntia, jonka jälkeen Ipe toivoi saavansa omaa rauhaa varsin tehokkaasti. Hajurako spagettikoipiseen pentuun säilyi loppuun asti. Fanni sen sijaan oli ainoa, joka yritti saada aikaan jonkinlaista leikkiä, mutta Maikki-pienoinen oli vähän ymmällään kun Fannin häntä heilui, se oli leikkiinkutsuasennossa, mutta silti se haukkui kovaäänisesti. Unna suhtautui pentuun välinpitämättömästi ja Frida kävi päälle kun yleinen syyttäjä. Frida on ehkä hirvein roturasisti, jonka tunnen. Majken se mennä viiletti nihkeästä vastaanotosta huolimatta!

Ministä on moneksi

Fanni on monitoimityökalu. Reilu kolme kiloa tiukkaa tavaraa. Kauneus ja äly samassa paketissa. Keskiviikkona se täytti vaivattomasti bordercollien kokoisen aukon valmennusryhmän ratatreeneissä. Silkkaa terapiaa viilettää pikkumustan kanssa! Mustat mutkaputket on aiheuttaneet kisoissa kiellon jo toisenkin, joten jäin aika huolella varmistelemaan, mutta niin vain löysi tiensä ulos mustasta aukosta. Edellisissä kisoissa päätään nostanut keinukammo vielä vähän kummitteli, mutta palkkasin pari kertaa kunnon namivedätyksellä. Takaakierroissa niisto ei-vaan-toimi. Aivan mahdoton. Napakäännöksellä meni sujuvammin. Pitäis vaan mustaa tuon kääpiön kanssa, että sille ei ihan toimi samat metkut kun Ipelle.

Pikkumustasta on näemmä myös mainostähdeksi. HauHaun `Herkkuhimo keinot keksii`-mainoskampanja näki päivänvalon ja video ilmestyi jo youtubeen. Printtikuvat lävähti myös firman nettisivuille. Suhteellisen veikeetä katsoa Fannia siellä täällä.

hauhau.fi

Hämmentävin juttu oli ehdottomasti videomainoksen ääni! Herttinen sentään, meinasin pyllähtää kun kuulin sen ensimmäisen kerran. Toki niille, jotka Fannia eivät tunne, ääni on varmaan yks lysti.  Jos Fanni osaisi puhua, niin luonteensa omaisesti sillä olisi takuulla äijämäinen viskiääni! :D Ei ehkä kovin kaupallinen, joten ymmärrän varsin hyvin tuo cartoon-äänen. Enjoy! ;D

Tuoksuu jännittävältä!

Meidän perheessä syvimmät epätoivon huokaukset saa aikaan koiraharrastuksiin laitettu taloudellinen satsaus. Kun se sama tyyppi, joka tuskailee nelijalkaisiin sijoitettua rahaa, kysyy että mitä haluaisin synttärilahjakais, niin on aika yhdistää huvi ja hyöty. No itseasiassa, sunnuntaina 24. pvä olis yks mielenkiintoinen luennoitsija Tampereella... Vaikka järkeen ei mahtuiskaan se, että joku voi oikeasti haluta synttärilahjaksi hajutunnistuskouluttajan luennon, niin luulis sen olevan tyytyväinen, ettei tarvinnut itse keksiä mitään synttäriyllätystä.

Hormilan Ilkka oli minun lahjavalintani. Mies, joka on kouluttanut Suomen poliisikoiria jo ties kuinka monta kymmentä vuotta ja erityisesti ansioitunut hajutunnistuksessa. Kouluttanut maailmallakin, mm. Malesian poliisikoiria. Kovan luokan tekijä ja ennen kaikkea erittäin kokenut.
Kuusi tuntia täyttä tykitystä ja hengästyttävän paljon tietotaitoa. En kertakaikkisesti ala tässä referoimaan koko luentoa, en siihen tyhjentävästi pystyisikään. Mutta se täytyy todeta, että motivaatio kasvoi tsiljoonasti. Ja oivallusten määrä lähenteli sitä luokkaa, että luulen ymmärtäväni koko hajutunnistusjäljen aivan uudessa valossa.

Heti kotiin päästyäni meinasin revetä verkkareihini, kun oli pakko päästä suunnittelemaan kaikkea uutta ja kivaa. Otettiin alkupalaksi pieni muistutus esine-etsinnästä. Illalla oli vielä pakko päästä testaamaan esineitä jäljellä. En ihmettele kyllä yhtään, miksi Ipen jäljestys on välillä niin juosten kustua, koska sehän ei juurikaan saa vahvistusta itse jäljen työstämisestä, ainoastaan lopputuloksesta (maalin ilmaisusta).

Kokeilumielessä pistin Henkan kävelemään noin 400 metrin jäljen, johon sovittuihin pakkoihin tiputettiin hajustetut vanulaput. Sovitut paikat siksi, ettei esineitä ole koskaan jäljellä ollut, joten halusin tietää missä mennään. Valkoiset vanulaput lumisella polulla olisi ollut vaikea löytää ilman ennakkotietoa...tai koiran nenää! Oli nimittäin ilmiselvää, että Ipe reagoi niihin todella terävästi! Ja mikä muutos työskentelyssä oli jo alle puolen kilometrin jäljen aikana! Alun se veti tyypilliseen tapaan aika korkealla nenällä, mutta kun ajoi ensimmäisen lapun yli niin löi nelitassujarrut päälle ja kääntyi kannoillaan tarkistamaan, että mikäs ihme siellä oli! Naks-palkka. Jatkettiin matkaa - Ipellä oikein silmät loisti kun oli niin toihkeissaan kanafileestä kesken jäljen. Kuono laski vähän lähemmäs maata ja teki hirmu tarkasti työn. Toisen lapun yli ja sama juttu. Täyskäännös ja vimmattusti heilui häntä kun skannasi, että mistä se haju tuli - löytyi-naks-palkka. Aivo koira ei montaa toistoa tarvihe, kun loppu (150m) matka meni niin tiiviisti maavainulla, etten ole hetkeen nähnyt sitä niin intensiivisenä.

En ainoastaan ollut aivan kyltymättömän iloinen hienosta jäljestä, vaan myös vakuuttunut siitä, että juuri tätä me tarvitaan! Nenä maassa työskentely ei varsinaisesti ole ensisijainen tavoite esinetreenillä, vaan se tekemisen tarkkuus ja yllätyksellisyys, joka pitää motivaatiota yllä. Esineillä ja sen tuomilla välipalkoilla uskon, että motivaatioa, into ja (positiivinen) jännitys jäljestää huolellisesti kasvaa.

Paimenen rintafileet ja muita arkisia asioita

Se alkaa aurinko paistaa tännekin risukasaan! Viikko on mennyt suurilta osin opintojen parissa, mutta ollaan myö keretty tekemään pikkasen jotain muutakin - kuten maratonijäljestys ja äkkilähtö Turkuun. Tosin aina kun on ollut pienikin hetki ylimääräistä aikaa, niin mitäpä muutakaan me tehtäisiin kuin laskoteltaisiin (tai pelattaisiin Unnan kanssa palloa). Joskus parhaimmista sohvapaikoista käydään kiivasta taistelua...

Ensiksi täytyy kuitenkin iloisesti ilmoittaa, että Unna on voinut toistaiseksi erittäin hyvin! Lääkkeen aloitus ei ole aiheuttanut lääkepökkyrää, jota pelonsekaisin tuntein odotin. Sen sijaan täällä on ollut semmonen tättähäärä taas vauhdissa, että isommatkin jo väistyy tieltä. Unnan ruokahalu on kasvanut eksponentiaalisesti, jos sen puruvoima olisi suurempi, niin olisin varmasti menettänyt jo muutaman sormenpään. Jossei se ole syömässä tai pyytämässä ruokaa, niin sitten se pelailee palloa. On se vaan aika liikkis.

Maanantaina käytiin tosiaan hommissa Ipen kanssa, kun jäljestettiin erästä koiravanhusta (etsintä #11). Se keikka ei ollutkaan ihan hetkessä ohi, sillä varsinainen jäljestys kesti 1½ tuntia ja etsinnässä oltiin reipas 5 tuntia! Aikamoinen urakka, joka onneksi päättyi ihan onnellisesti. Hiukan tuuliajolla olin Ipen työskentelyn kanssa - jotain outoa siinä oli, mutta ei mitään käsitystä, mistä kaikki kummallisuudet johtui. Ei varmaan auta kun laittaa nokka kohti uusia treenejä ja etsintöjä. 

Keskiviikkona agitreenien sijaan lähdettiin käymään Turussa, kun onnekkaasti saatiin Tanjalle lyhyellä varoitusajalla aika. Ipe ei ole tuntunut hyvältä agissa viime aikoina ja sen jalat on oudosti lipsuneet sellaisilla alustoille, jossa ne on ennen pitäneet normaalisti. Tuosta jalkojen lipsumisesta Tanja jo epäili kaularangan ongelmia ennen kun oli edes koskenut koiraan. Ja niinhän ihan perustaivutuksissa kävikin ilmi, että jotain häikkää kaulassa on vasemmalla puolen. Mitään supervakavaa se ei onneksi ollut, vastasi hyvin käsittelyyn ja "toimi" taas kunnolla hoidon jälkeen. Jonkun tällin kuitenkin ottanut kaularankaan, jonka vuoksi pidetään nyt pari viikkoa agisaikkua.

Muuten Ipe oli oikein mainiossa kunnossa niiltä osin, missä ongelmia yleensä on ollut. Maksan verenkiertokin oli kuulemma paras tähän asti! Sitten kun se saa nää ikuisuusongelmat kuntoon, niin se keksii jotain uutta. Koirahierojaopiskelijakin jo mainitsi aiemmin kireistä rintalihaksista ja niinhän ne oli edelleen vähän jähmeät. 

Edellisestä osteopatiasta on se 2½ kk ja tuli kyllä tarpeeseen. Aluksi Ipe oli levoton ja yritti kiehnätä itseään pois käsittelystä, mutta jo hetken päästä alkoi silmät lumpsumaan siihen malliin, että taidettiin siellä käydä kolkuttelemassa taas nirvanan ovia...