Ilon kautta!

Agilitymasennus on selätetty - ainakin toistaiseksi!

Jos tuntuu, ettei yhteistyö koiran kanssa toimi, niin iloisen mielen voi hakea jostain muustakin. Anun ja Lean kanssa kehitettiin tänään huikee tarinan alku suomenruotsalaiselle Cuz-perheelle, josta aiotaan tehdä tulevina viikkoina animaatio. Pysykää kuulolla!

(Tehtiin me jotain muutakin treeneissä kun leikittii cuzeilla.) Soile toi rääkkimielessä mm-kisojen medien joukkueradan, joka oli tilastollisesti vaikein. Tehtiin ensin kisanomaisesti, sitten juostiin virheiden takia, treenattiin lisää rataa ja lopuksi vielä kisanomainen veto. Ekalla setillä tehtiin kaks hyllyä ja kiellettiin yks saakelin päällejuoksu molemmilla kerroilla. 

Hinkattiin vaikeahkoa keppien aloitusta. Kovasta vauhdista ei ihan osunu oikeaan väliin. Oikeastaan Ipe haki ihan mihin sattuu! Ja oikeastaan mää ohjasinkin ihan miten sattuu. Pienellä säädöllä saatiin sekin toimimaan. Tosin viimesellä kisavedolla meni taas väärään väliin kun tultiin A:lta. Päällejuoksua hinkattiin myös, joka ihan ok kun malttoi tehdä pienen vastavedon.

Vikan kierroksen kisaveto meni muilta osin ihan ok, mutta hyllytettiin mennen tullen putki-A-erottelussa! Taisi olla laiskan ohjaajan vika, koska Ipelle ei ole kovin tyypillistä tehdä kontakti-putkierottelun mokia.
Säätöä siellä ja täällä, mutta pääasia oli se, että meno tuntui piiitkästä aikaa taas ihan kohtuulliselta. Tehtiin suurimmaksi osaksi kuitenkin samaa rataa. Näissä tunnelmissa on kiva lähteä lauantaina kisaamaan.

Totisesti

Fanni on saavuttanut jo 6 vuoden kypsän iän. Tunnustan tuntevani syyllisyyttä siitä, että muistin syntymäpäivän kolme päivää liian aikaisin ja seuraavan kerran neljä päivää liian myöhään. Onkohan tämä semmonen asia, jota Fanni joutuu käymään sitten isona läpi terapeutin kanssa? Katsokaa nyt tuota ilmettä - krokotiilinkyynel on juuri vierähtämässä poskelle.

Tästä syystä rakastan koiria - ne ei katkeroidu, jos unohdan niiden syntymäpäivän. Niiden elämänasenne on se, että joka päivä on syntymäpäivä. Niillä on aina karnevaalihattu päässä.

Rakastan sinua Fanni vuoden jokaisena päivä. <3

Jäljellä vain hyvää mieltä

Jo toiset miljoonan taalan treenit tällä viikolla! Tällä kertaa lajina oli jälki ja vuorossa jatkokurssin pitkä metsäjälki. Trackeri oli hukassa jo lähteissä ja näemmä löysi satelliitit vasta ensimmäisen 500 metrin jälkeen, lopussa sitten puhelin teki nukahtamistempun ja lopun 200-300 metriä puuttui myös kartalta. No jos ei gps osannut tänään tehdä jälkeä, niin me osattiin sitten senkin puolesta! Ipe oli aivan huippu! <3

Jälki oli reilu 20 tuntia vanha ja noin 2,8 kilometriä pitkä. Maalissa oli snautseri-Alfa - vanha uros, jolla sydänvika. Mirvan kanssa puhuttiin jälkeen päin, että mahtoiko maalikoiralla olla niin suuri vaikutus jälkityöskentelyyn, koska Ipe totisesti jäljesti ihan erilaisella harkinnalla ja tarkkuudella kuin koskaan aiemmin. Alfalle on tehty kemiaalinen kastraatio ja se on sydänvikansa vuoksi lääkityksellä, joten sen jättämät hajut oli todella mielenkiintoisia Ipen mielestä. Haisteli totuttua enemmän merkkauspaikkoja ja tarkasteli pistoja aktiivisesti.

Ensimmäinen kilometri mentiin kun junaraiteilla, määrätietoisesti ja tarkasti. Aiemmasta poiketen Ipe jäi myös oma-alotteisesti odottamaan peesaajia, jotka välillä jäi näköetäisyydeltä tiheässä metsässä kapealla polulla. Polku oli alkupäästä muutoinkin vaikeakulkuista isojen ja liukkaiden kivien takia, niin tahti oli maltillisempi varmaan myös sen vuoksi. Ensimmäinen häiriö oli laavulla, jossa oli ihmisiä ja koira retkievästelemässä. Nämä eivät suinkaan olleet Ipen mielestä yhtään kiinnostavia, vaan laavun läheisyydessä ollut huussi veti paskafetissikoiraa aika kutkuttelevasti. Otettiin uudelleen haju, jonka jälkeen palasi takaisin moodiin ja jatkoi jäljestystä.

Seuraava pulmatilanne tuli vasta n. 100 metriä tieltä, jonka päässä maali oli. Jälki kulki suoraan polkua kohti tietä, mutta risteyksestä olisi lähtenyt polku kulkeman tien suuntaisesti kohti maalia. Tässä vaiheessa antoi jo vahvasti ymmärtää, että maali alkaa olemaan jo lähellä, eikä välttämättä haluaisi edetä enää - ainakaan jäljen päällä. Yritti, että lähtisi kiertämään vasempaa kautta, mutta estettiin. Jatkoi juomatauon jälkeen halukkaasti uudelleen jälkeä pitkin. Kun päästiin tietä, niin ignoorasi täysin jäljen suunnan (vasen). Olisi mielummin mennyt tien yli ja jatkanut kenties metsää pitkin maalille oikealta puolen kiertäen. Tuumailun jälkeen katseli kaihoisasti suoraan maalia kohden ja piippasi. Vahvistettiin aina katsetta, ensin suullisesti ja sitten vartaloavulla. Päätti sitten lähteä loppusuoralle tietä pitkin, mutta koko matkan sahasi puolelta toiselle ja odotti sopivaa polkua, josta pääsisi kiertoradalle. Tilaisuutta ei kuitenkaan tullut, joten tultiin maaliin jäljen päältä. Noin 50 metrin päästä ilmaisi, maali oli tuolloin jo näkyvissä.

Kaikkineensa valtavan maltillista työtä! Olin suorastaan vähän yllättänyt, kuinka hienosti treeni meni. Ensimmäistä kertaa ikinä vauhdin ja ajatuksen balanssi oli onnistunut. Normaalisti Ipen vaa'alle käy niin, että ensin asetetaan sopiva punnus ajatusta toiseen kuppiin ja sitten rysäytetään kohtuuttoman suuri punnus vauhtia toiseen sillä seurauksella, että ajatus lentää kun leppäkeihäs. Silloin ollaan kujalla molemmat ja lopputulema on tätä luokkaa:

http://muttscomics.com

Reilu tunti aktiivista nenätyötä vie aika tehokkaasti mehut koirasta. Kaikkensa antaneena, märkänä ja kuraisena - kyllä sillä on herkullisen kitten moussensa ansainnut. Mää en saanut kissanruokaa palkaksi, mutta  huikea fiilis märistä ja kuraisita vaatteista huolimatta - tällä euforialla jaksaa taas seuraaviin treeneihin!

Äärestä laitaan

Eilisen postauksen tunnelmia ja tämän päiväisiä treenejä summatessani voinen todeta, että taitaa olla lajin vaihto edessä. Jos agilityminä hautoo itsemurhaa, niin tokominä huutaa "YES, we can!" Tänään oli historialliset treenit kahdessakin mielessä; ensinnäkin tein ensimmäistä kertaa elämässäni kirjallisen suunnitelman omatoimitreeneihin ja toiseksi (ei, en noudattanut suunnitelmaa) suunnitelman ulkopuolelta laukkasi kehiin niin timanttinen mustahevonen, että oksat pois! Tai pitäisi varmaan sanoa metallinen. ;)

Metalli on selätetty! Ja kuinka naurettavan yksinkertaisella tavalla: Mulla on tapana hallille mennessä antaa Ipelle lelu siksi aikaa kun rakennan rataa tai tyhjennän kenttää, aktiviteetista riippuen. Pörrö on niin hyvässä hypessä kun tullaan treenaamaan, että tuo lelu on toiminut eräänlaisena pöhlöenergian poistajana. Tänään hallille päästyämme tarjosin omasta mielestäni vitsillä metallia, mutta Ipen mielestä kyseessä oli real deal. OMG! <3 Sen 10-15 minsaa minkä se yleensä myllyttää lelun kanssa järjestelyn aikana, niin tänään kuului säännöllistä kilinää ja kolinaa kun se heitteli, kantoi ja hautoi metalliaan:

Ei suurikaan asken tokokeisarikunnalle, mutta järjetön irvistys pienelle ja herkälle keisarinnalle (joka on näemmä vienyt mua ihan 6-0 tuon metallian kanssa kaikki nämä kuukaudet). On hyvinkin paljon mahdollista, että mennään tällä meiningillä ojasta allikkoon, mutta mielummin otan pistevähennyksen rehevästä nostosta, kuin nollaan sillä, ettei koira suostu nostamaan koko pahuksen kapulaa. YES, we can!

Suunnitelman mukaan keskityttiin hyppynoutoon palautusta vahvistaen. Lelunoutoa, korkeasta vireestä, vinoja palautuksia. Muutaman kerran tuli hypyn ohi ilmekään värähtämättä, mutta pienellä vartaloavulla saatiin palautukset toimimaan. Näytti siltä, että ehkä joku oivallus tuli paimenen päähän kun kehuin aina jo (kaukaakiin) siinä vaiheessa kuin lukitsi hypyn.

Listalta löytyi myös ruutua ja luoksetulon stoppeja. Stoppeja otettiin sillä ajatuksella, että joulukuun koe on (kaiketi) hallilla ja alusta on varsin...pitävä. Putkesta vähän vauhtia ja seisomista sen luonteisella jarrulla, että haiston jo palaneen anturan nenässäni. Todettiin, että hyvin pelaa jarrut ja siirryttiin ruutuharrastuksiin.
Ruutuun ensin kylmiltään. Ruudun vieressä oli putki ja toisella puolen puomi. Hyvin haki fokusta ruutuun kun virittelin, juoksi vauhdilla mutta kaaratti oikeaan reunaan. Korjauskäskyllä alkoi pälyillä ympärille ja tarjosi ensin putken ja lopulta sinkosi puomille ja otti mahottoman hienosti kontaktin. Vapautus ja samoilla lämmöillä uudestaan ruutuun. Haki parempaan paikkaan, mutta vähän epävarmasti. Otettiin yksi leluruutu ja sen perään uudestaan tyhjään ruutuun. Meni semmosella höökillä, että sain stopattua vasta takanauhalle. Palkkasin tästä, koska suurempi ongelma on ollut se, että aavistelee liian aikasin pysäytystä.

Treenien välillä Ipe huilasi kun agilitytykit Fanni ja Unna treenasivat junaputkea ja -keppejä. Mullahan on mainiot agilitykoirat tässä! Unnakin oli niin intopiukassa, ettei pystynyt kuin pyörimään ympyrään ennen esteelle lähetystä. Fannin kanssa muistuteltiin keppejä - "väärä" puoli alkaa olemaan siinä kunnossa, että pian on vain kaksi vahvaa puolta. Taidan ilmoittaa sen kisoihin...

Mikä on kun ei taidot riitä?

Agility on ollut viime aikoina aika paskaa, suoraan sanottua. Olen päässyt analyysissani siihen vaiheeseen, että aineistosta nousee voimakkaasti esiin asennevamma ja toistaiseksi määrittelemätön muuttuja, joka on saanut aikaan edellä mainitun asennevamman. En kerta kaikkisesti ole saanut tuntumaa lajiin muutamaan viikkoon ja se jos joku kiristää.

Syyllinen vai syytön?

Eilen tehtiin tekniikkatreeniä, Esa oli tuonut lyhyitä ratapätkiä. Ja jos niistä ennestään jo lyhyistä pätkistä selviää esteelle 1-4 niin kylläpä tullee hyvä mieli! Not. Tuntuu, että ihan perusasiat vuotaa kun seula, niin ei semmosella tekemisellä ihan kamalan kaus pääse. Eilisissä treeneissä pakkovalssikin osottautui niin ylitsepääsemättömäksi asiaksi, että ihan muutama kirosana tähän.

Ongelma on eräänlainen noidankehä, jonka syy-seurassuhteen järjestyksestä en ole päässyt jyvälle. 

a) Ipe ei tule käteen ja sinkoilee aivan vallattomasti

b) Mulla palaa käämi kun Ipe ei tule ohjaukseen

c) Kun palaa käämi, niin en keskity kunnolla

d) Kun en keskity kunnolla, niin ohjaus on ala-arvoista - koira ei pysty lukemaan -> sinkoilee aivan vallattomasti

Miten tämä asia ratkaistaan? No tietenkin niin, että ilmoittaudutaan kisoihin. Siellä pystyy rajaamaan jo yhden muuttujan (huono keskittyminen) ilmiön ulkopuolelle ja katsotaan, mitä siitä seuraa. Vaikka tutkimusta tehdessä pitäisi olla mahdollisimman objektiivinen ja jättää ovet auki moneen eri suuntaan, niin jostain syystä minun hypoteesini on vahvasti jämähtänyt siihen, että ongelman ydin lienee ohjaajan korvien välissä...

Marraskuun aurinko

Zombiesää väistyi pyhäinpäivän jälkeen ja elämä voitti. Oli marraskuu ja aurinko paistoi - historiallista.

Eilinen ja tämä päivä oltiin vaan. Ikään kuin ei oltais tehty mitään, mutta niin että koko ajan touhuttiin jotain. Semmosta kun elämä on maalla - siellä ei mennä kello kaulassa mihinkään, mutta ei siellä hommatkaan lopu. Miehet otti kaiken irti toistaiseksi sulasta järvestä; verkot vesille! Ipeä huolestutti rannalla.

Eilen syötiin voissa paistettua kuhaa ja perunamuussia, tänään kuhakiusausta. Lähiruokaa, tiedättehän. Tuo kuvassa oleva luikero on kyllä made ja se jäi odottamaan keittopäivää. Ritan päivän kohokohta on kalojen perkuuhetki, jolloin se napsii sille heitetyt kalanpyrstöt. Rouskuttaa niitä kuin sipsiä konsanaan. Päätin tarjota kaupunkikoiralle uuden luomuelämyksen ja annoin Ipelle yhden kuhanpyrstön. Etuhampailla nosteli ja ihmetteli sitä, riipi lopulta juuressa olevan lihan ja jätti itse pyrstön syömättä. Rita hoiti homman loppuun. Tänäaamuna uusi yritys. Oli sulatellut asiaa yön ylin ja päätti olla todellinen karpaasi. Riks, raks, poks ja sinne meni kuhanpyrstö! (Kotimatkalla sulatteli syömäänsä pyrstöä...hajusta päätellen.)

Tänään totesimme tunnarin kanssa ongelman. Oma on puoliksi piilossa jo kovin lähellä hajustamattomia. Ollaan tehty yhden ison kanssa kanssa ja myös kolmen pienemmän kasan kanssa. Probleema on nyt se, kun oma on tuotu tarpeeksi lähellä (10-20 cm) niin välittömästi kun se saa hajun omasta, se ottaa lähimmän mahdollisen kapulan suuhunsa - ja välittömästi tämän jälkeen toteaa, että voi perskules, ei tämä ollutkaan oma...sylkee pois ja jatkaa etsintää löytäen sen vieressä olevan oman ja palauttaa. Joskus tietysti käy niin onnekkaasti, että se lähin mahdollinen on tosiaan se oma, mutta useinkaan näin ei ole. Mitä ihmettä nyt pitäis tehdä? Väärien mälväämisestä huomauttaminen on aiemmin johtanut siihen, että se alkaa varoa kapuloita ja kysyy vielä kasan luona "lupaa" lähestyä niitä.

Jos jossain mennään taaksepäin, niin jossain ollaan sentään edistytty! Se ottaa metallisen noutokapun suuhunsa! Lätty oli nounou ruudun kanssa, mutta metallin kanssa se oli oiva peli! Sillä saa vireen niin korkeaksi, että unohtaa kuinka hirveän kamala se metalli onkaan. Alla olevalla videolla näkyy tämän päivän heikoin suoritus. Oltiin tehty alle jo neljä viisi toistoa oikein hienolla draivilla ja olin niin äimänä, että oli pakko huutaa Henkka kuvaamaan. No silloihan the moment oli vähän niinkun jo ohi, mutta keskinkertainen vire oli vielä jäljellä. Neiti Sieväsestä on kovaa vauhtia tulossa Irongirl!

Tosin ennen Irongirl-kassamagneettileffaa voi olla, että tehdään vielä niitä Nuija ja Tosinuija -pätkiä...

Niin mitä sanoit syönees?

"Klementiiniä, omenaa, kurkkua, salaattia, päärynää, ananasta, luumua, nektariinia...", tuumii Unna. Tuo pieni ja raidallinen nisäkäs on aikamoinen kulinaristi. Viimeisimpänä superherkkuna se on keksinyt nyt klementiinit. Tiiätkö sen ilmeen kasvoillasi, kun tarjoat koiralle jotain muka herkullista ja se pentele hyppääkin kun pieni piraja kiinni syöttiin ja jää silmät kiiluen vielä odottamaan lisää? Unnaan uppoo kaikenlainen. Kaikki paitsi makea - mikä on hampaiden kannalta tietenkin hieno asia.

Tohtori Sykerön avaruussukkula on tulessa

Tultiin pyhiä viettämään maalle. Pihalla on just semmonen Walking Dead -ilma. Loputon tihkusade ja sumua niin, ettei rannassa erota horisonttia. Ipen mielestä on kauhean kivaa kun voi olla koko ajan pihalla kuraisena ja märkänä. Pienten mielestä ei. 

Sattumalta unohdin kertoa, etteivät ne pysy pinnalla?
Uusi Suometar -lehdestä vuodelta 1918 - vintin aarteita.

Sattumalta olemme treenanneet tunnaria ja ruutua. Ruudun kanssa tuli todellinen epic fail, kun kaivoin kaapista frisbeen eli lätyn, joka on Ipelle kaikki kaikessa. Tiiätte varmaan miten (paimen)koira juoksee kun lätty on lähdössä lentoon? No sillä komeella banaanilla samalla taaksepäin katsoa. Vaikka en ollut kerennyt edes heittää koko lättyä vielä kertaakaan ja otettiin kylmiltään ruutuun lähetys, niin hirveen hienosti se kaarratti sinne vasemmassa reunasta sisään. Taitavasti haki heti suorilta oikean paikan, mutta sivuoven käyttö ei ollut kauheen ilahduttava asia. Toinen yritys ja taas vasemmasta laidasta sisään. Prkl. En saanut korjattua sitä mitenkään muuten kun viemällä lätyn ruutuun ja sille lähetys. Note to self: Suoraa juoksemista sisältävissä toiminnoissa ei voi käyttää frisbeetä. 

Tunnarilla iso keko hajustamattomia ja oman semipiilotusta noin 20-10 sentin etäisyydelle kasasta. Eilen teki kolme erinomaista vauhtitunnaria. Korkeella vireellä lähetys ja silti pysyy hyvin nenämoodissa. Noston (ja noin metrin parin palautuksen) jälkeen kehu ja palkka. Tänään tuli sitten takapakkia kun levitin kasaa niin, ettei yksikään kapula koskenut toisiinsa. Ipe katseli vieressä ja ilmeisesti tämä visuaalinen kokemus siitä, että minä sorkin kasaa (pihdeillä) oli merkki siitä, että ne on kaikki omia. Lähetyksestä syöksyi sinne, piteli kahta kolmea jo vuoroin suussaan kun hoksasi, ettei tässä nyt kaikki ihan täsmännyt. Nenä päälle ja oman toi lopulta. Voi kettu! Toinen toisto niin, että Ipe ei ollut näkemässä kun vein oman ja silloin teki ihan ok. Palkkasin siitä ja jätettiin se tältä päivää nyt siihen. Katsotaan, mitä se on huomenna keksinyt...

Rita täyttää kolmen kuukauden päästä 15 vuotta. Se on aika pitkä ikä tuon kokoiselle koiralle. Takajalat on kesästä menneen jo paljon huonompaan kuntoon, laukka on ollut kamalaa, mutta nyt myös ravi on aika köpöä. (Käynti ei kuulu tämän münsterin liikekirjoon edelleenkään.) Muorilla on lopun alkua nähtävissä. Vääjäämätön totuus. Ei se mikään hyshys-asia ole ollut missään vaiheesa, mutta kyllä se kova päätös tulee olemaan. Koiravanhusten kanssa ei vaan haluaisi käyttää sanontaa "parempi myöhään kun ei milloinkaan". Parempi aiemmin kuin myöhemmin, imo. Mutta miten ihmeessä?

Jos nyt kuitenkin keskitytään elämään päivä kerrallaan?

Ps. Walking Dead -ilmalla ei kuvata järkkärillä. Walking Dead -ilmalla käytetään Instagrammia. Suttuisia kuvia suttuisena vuodenaikana.