Äärestä laitaan

Eilisen postauksen tunnelmia ja tämän päiväisiä treenejä summatessani voinen todeta, että taitaa olla lajin vaihto edessä. Jos agilityminä hautoo itsemurhaa, niin tokominä huutaa "YES, we can!" Tänään oli historialliset treenit kahdessakin mielessä; ensinnäkin tein ensimmäistä kertaa elämässäni kirjallisen suunnitelman omatoimitreeneihin ja toiseksi (ei, en noudattanut suunnitelmaa) suunnitelman ulkopuolelta laukkasi kehiin niin timanttinen mustahevonen, että oksat pois! Tai pitäisi varmaan sanoa metallinen. ;)

Metalli on selätetty! Ja kuinka naurettavan yksinkertaisella tavalla: Mulla on tapana hallille mennessä antaa Ipelle lelu siksi aikaa kun rakennan rataa tai tyhjennän kenttää, aktiviteetista riippuen. Pörrö on niin hyvässä hypessä kun tullaan treenaamaan, että tuo lelu on toiminut eräänlaisena pöhlöenergian poistajana. Tänään hallille päästyämme tarjosin omasta mielestäni vitsillä metallia, mutta Ipen mielestä kyseessä oli real deal. OMG! <3 Sen 10-15 minsaa minkä se yleensä myllyttää lelun kanssa järjestelyn aikana, niin tänään kuului säännöllistä kilinää ja kolinaa kun se heitteli, kantoi ja hautoi metalliaan:

Ei suurikaan asken tokokeisarikunnalle, mutta järjetön irvistys pienelle ja herkälle keisarinnalle (joka on näemmä vienyt mua ihan 6-0 tuon metallian kanssa kaikki nämä kuukaudet). On hyvinkin paljon mahdollista, että mennään tällä meiningillä ojasta allikkoon, mutta mielummin otan pistevähennyksen rehevästä nostosta, kuin nollaan sillä, ettei koira suostu nostamaan koko pahuksen kapulaa. YES, we can!

Suunnitelman mukaan keskityttiin hyppynoutoon palautusta vahvistaen. Lelunoutoa, korkeasta vireestä, vinoja palautuksia. Muutaman kerran tuli hypyn ohi ilmekään värähtämättä, mutta pienellä vartaloavulla saatiin palautukset toimimaan. Näytti siltä, että ehkä joku oivallus tuli paimenen päähän kun kehuin aina jo (kaukaakiin) siinä vaiheessa kuin lukitsi hypyn.

Listalta löytyi myös ruutua ja luoksetulon stoppeja. Stoppeja otettiin sillä ajatuksella, että joulukuun koe on (kaiketi) hallilla ja alusta on varsin...pitävä. Putkesta vähän vauhtia ja seisomista sen luonteisella jarrulla, että haiston jo palaneen anturan nenässäni. Todettiin, että hyvin pelaa jarrut ja siirryttiin ruutuharrastuksiin.
Ruutuun ensin kylmiltään. Ruudun vieressä oli putki ja toisella puolen puomi. Hyvin haki fokusta ruutuun kun virittelin, juoksi vauhdilla mutta kaaratti oikeaan reunaan. Korjauskäskyllä alkoi pälyillä ympärille ja tarjosi ensin putken ja lopulta sinkosi puomille ja otti mahottoman hienosti kontaktin. Vapautus ja samoilla lämmöillä uudestaan ruutuun. Haki parempaan paikkaan, mutta vähän epävarmasti. Otettiin yksi leluruutu ja sen perään uudestaan tyhjään ruutuun. Meni semmosella höökillä, että sain stopattua vasta takanauhalle. Palkkasin tästä, koska suurempi ongelma on ollut se, että aavistelee liian aikasin pysäytystä.

Treenien välillä Ipe huilasi kun agilitytykit Fanni ja Unna treenasivat junaputkea ja -keppejä. Mullahan on mainiot agilitykoirat tässä! Unnakin oli niin intopiukassa, ettei pystynyt kuin pyörimään ympyrään ennen esteelle lähetystä. Fannin kanssa muistuteltiin keppejä - "väärä" puoli alkaa olemaan siinä kunnossa, että pian on vain kaksi vahvaa puolta. Taidan ilmoittaa sen kisoihin...

Mikä on kun ei taidot riitä?

Agility on ollut viime aikoina aika paskaa, suoraan sanottua. Olen päässyt analyysissani siihen vaiheeseen, että aineistosta nousee voimakkaasti esiin asennevamma ja toistaiseksi määrittelemätön muuttuja, joka on saanut aikaan edellä mainitun asennevamman. En kerta kaikkisesti ole saanut tuntumaa lajiin muutamaan viikkoon ja se jos joku kiristää.

Syyllinen vai syytön?

Eilen tehtiin tekniikkatreeniä, Esa oli tuonut lyhyitä ratapätkiä. Ja jos niistä ennestään jo lyhyistä pätkistä selviää esteelle 1-4 niin kylläpä tullee hyvä mieli! Not. Tuntuu, että ihan perusasiat vuotaa kun seula, niin ei semmosella tekemisellä ihan kamalan kaus pääse. Eilisissä treeneissä pakkovalssikin osottautui niin ylitsepääsemättömäksi asiaksi, että ihan muutama kirosana tähän.

Ongelma on eräänlainen noidankehä, jonka syy-seurassuhteen järjestyksestä en ole päässyt jyvälle. 

a) Ipe ei tule käteen ja sinkoilee aivan vallattomasti

b) Mulla palaa käämi kun Ipe ei tule ohjaukseen

c) Kun palaa käämi, niin en keskity kunnolla

d) Kun en keskity kunnolla, niin ohjaus on ala-arvoista - koira ei pysty lukemaan -> sinkoilee aivan vallattomasti

Miten tämä asia ratkaistaan? No tietenkin niin, että ilmoittaudutaan kisoihin. Siellä pystyy rajaamaan jo yhden muuttujan (huono keskittyminen) ilmiön ulkopuolelle ja katsotaan, mitä siitä seuraa. Vaikka tutkimusta tehdessä pitäisi olla mahdollisimman objektiivinen ja jättää ovet auki moneen eri suuntaan, niin jostain syystä minun hypoteesini on vahvasti jämähtänyt siihen, että ongelman ydin lienee ohjaajan korvien välissä...

Marraskuun aurinko

Zombiesää väistyi pyhäinpäivän jälkeen ja elämä voitti. Oli marraskuu ja aurinko paistoi - historiallista.

Eilinen ja tämä päivä oltiin vaan. Ikään kuin ei oltais tehty mitään, mutta niin että koko ajan touhuttiin jotain. Semmosta kun elämä on maalla - siellä ei mennä kello kaulassa mihinkään, mutta ei siellä hommatkaan lopu. Miehet otti kaiken irti toistaiseksi sulasta järvestä; verkot vesille! Ipeä huolestutti rannalla.

Eilen syötiin voissa paistettua kuhaa ja perunamuussia, tänään kuhakiusausta. Lähiruokaa, tiedättehän. Tuo kuvassa oleva luikero on kyllä made ja se jäi odottamaan keittopäivää. Ritan päivän kohokohta on kalojen perkuuhetki, jolloin se napsii sille heitetyt kalanpyrstöt. Rouskuttaa niitä kuin sipsiä konsanaan. Päätin tarjota kaupunkikoiralle uuden luomuelämyksen ja annoin Ipelle yhden kuhanpyrstön. Etuhampailla nosteli ja ihmetteli sitä, riipi lopulta juuressa olevan lihan ja jätti itse pyrstön syömättä. Rita hoiti homman loppuun. Tänäaamuna uusi yritys. Oli sulatellut asiaa yön ylin ja päätti olla todellinen karpaasi. Riks, raks, poks ja sinne meni kuhanpyrstö! (Kotimatkalla sulatteli syömäänsä pyrstöä...hajusta päätellen.)

Tänään totesimme tunnarin kanssa ongelman. Oma on puoliksi piilossa jo kovin lähellä hajustamattomia. Ollaan tehty yhden ison kanssa kanssa ja myös kolmen pienemmän kasan kanssa. Probleema on nyt se, kun oma on tuotu tarpeeksi lähellä (10-20 cm) niin välittömästi kun se saa hajun omasta, se ottaa lähimmän mahdollisen kapulan suuhunsa - ja välittömästi tämän jälkeen toteaa, että voi perskules, ei tämä ollutkaan oma...sylkee pois ja jatkaa etsintää löytäen sen vieressä olevan oman ja palauttaa. Joskus tietysti käy niin onnekkaasti, että se lähin mahdollinen on tosiaan se oma, mutta useinkaan näin ei ole. Mitä ihmettä nyt pitäis tehdä? Väärien mälväämisestä huomauttaminen on aiemmin johtanut siihen, että se alkaa varoa kapuloita ja kysyy vielä kasan luona "lupaa" lähestyä niitä.

Jos jossain mennään taaksepäin, niin jossain ollaan sentään edistytty! Se ottaa metallisen noutokapun suuhunsa! Lätty oli nounou ruudun kanssa, mutta metallin kanssa se oli oiva peli! Sillä saa vireen niin korkeaksi, että unohtaa kuinka hirveän kamala se metalli onkaan. Alla olevalla videolla näkyy tämän päivän heikoin suoritus. Oltiin tehty alle jo neljä viisi toistoa oikein hienolla draivilla ja olin niin äimänä, että oli pakko huutaa Henkka kuvaamaan. No silloihan the moment oli vähän niinkun jo ohi, mutta keskinkertainen vire oli vielä jäljellä. Neiti Sieväsestä on kovaa vauhtia tulossa Irongirl!

Tosin ennen Irongirl-kassamagneettileffaa voi olla, että tehdään vielä niitä Nuija ja Tosinuija -pätkiä...

Niin mitä sanoit syönees?

"Klementiiniä, omenaa, kurkkua, salaattia, päärynää, ananasta, luumua, nektariinia...", tuumii Unna. Tuo pieni ja raidallinen nisäkäs on aikamoinen kulinaristi. Viimeisimpänä superherkkuna se on keksinyt nyt klementiinit. Tiiätkö sen ilmeen kasvoillasi, kun tarjoat koiralle jotain muka herkullista ja se pentele hyppääkin kun pieni piraja kiinni syöttiin ja jää silmät kiiluen vielä odottamaan lisää? Unnaan uppoo kaikenlainen. Kaikki paitsi makea - mikä on hampaiden kannalta tietenkin hieno asia.

Tohtori Sykerön avaruussukkula on tulessa

Tultiin pyhiä viettämään maalle. Pihalla on just semmonen Walking Dead -ilma. Loputon tihkusade ja sumua niin, ettei rannassa erota horisonttia. Ipen mielestä on kauhean kivaa kun voi olla koko ajan pihalla kuraisena ja märkänä. Pienten mielestä ei. 

Sattumalta unohdin kertoa, etteivät ne pysy pinnalla?
Uusi Suometar -lehdestä vuodelta 1918 - vintin aarteita.

Sattumalta olemme treenanneet tunnaria ja ruutua. Ruudun kanssa tuli todellinen epic fail, kun kaivoin kaapista frisbeen eli lätyn, joka on Ipelle kaikki kaikessa. Tiiätte varmaan miten (paimen)koira juoksee kun lätty on lähdössä lentoon? No sillä komeella banaanilla samalla taaksepäin katsoa. Vaikka en ollut kerennyt edes heittää koko lättyä vielä kertaakaan ja otettiin kylmiltään ruutuun lähetys, niin hirveen hienosti se kaarratti sinne vasemmassa reunasta sisään. Taitavasti haki heti suorilta oikean paikan, mutta sivuoven käyttö ei ollut kauheen ilahduttava asia. Toinen yritys ja taas vasemmasta laidasta sisään. Prkl. En saanut korjattua sitä mitenkään muuten kun viemällä lätyn ruutuun ja sille lähetys. Note to self: Suoraa juoksemista sisältävissä toiminnoissa ei voi käyttää frisbeetä. 

Tunnarilla iso keko hajustamattomia ja oman semipiilotusta noin 20-10 sentin etäisyydelle kasasta. Eilen teki kolme erinomaista vauhtitunnaria. Korkeella vireellä lähetys ja silti pysyy hyvin nenämoodissa. Noston (ja noin metrin parin palautuksen) jälkeen kehu ja palkka. Tänään tuli sitten takapakkia kun levitin kasaa niin, ettei yksikään kapula koskenut toisiinsa. Ipe katseli vieressä ja ilmeisesti tämä visuaalinen kokemus siitä, että minä sorkin kasaa (pihdeillä) oli merkki siitä, että ne on kaikki omia. Lähetyksestä syöksyi sinne, piteli kahta kolmea jo vuoroin suussaan kun hoksasi, ettei tässä nyt kaikki ihan täsmännyt. Nenä päälle ja oman toi lopulta. Voi kettu! Toinen toisto niin, että Ipe ei ollut näkemässä kun vein oman ja silloin teki ihan ok. Palkkasin siitä ja jätettiin se tältä päivää nyt siihen. Katsotaan, mitä se on huomenna keksinyt...

Rita täyttää kolmen kuukauden päästä 15 vuotta. Se on aika pitkä ikä tuon kokoiselle koiralle. Takajalat on kesästä menneen jo paljon huonompaan kuntoon, laukka on ollut kamalaa, mutta nyt myös ravi on aika köpöä. (Käynti ei kuulu tämän münsterin liikekirjoon edelleenkään.) Muorilla on lopun alkua nähtävissä. Vääjäämätön totuus. Ei se mikään hyshys-asia ole ollut missään vaiheesa, mutta kyllä se kova päätös tulee olemaan. Koiravanhusten kanssa ei vaan haluaisi käyttää sanontaa "parempi myöhään kun ei milloinkaan". Parempi aiemmin kuin myöhemmin, imo. Mutta miten ihmeessä?

Jos nyt kuitenkin keskitytään elämään päivä kerrallaan?

Ps. Walking Dead -ilmalla ei kuvata järkkärillä. Walking Dead -ilmalla käytetään Instagrammia. Suttuisia kuvia suttuisena vuodenaikana.

Pikkunisäkäs ja paljon muuta hukassa

Hei sinä, joka ajauduit blogiini hakusanojen raidallinen pikkunisäkäs Namibia saattelemana - ikävä tuottaa pettymys.

Joskus huomaan itsekin kaipaavani namibialaisia pikkunisäkkäitä, etenkin niitä raidallisia. 

Kolautettu kommando ja city-Sherlock

Mulla oli kristallin kirkas visio tämän päivän raportoinnista, mutta eräs hävyttömän moraaliton Ford Transitin kuski sumensi sen ajamalla kylkeen ja pakenemalla paikalta kun oltiin tulossa kotiin jälkitreeneistä! Näin rekkarin, mutta kun paniikki iski päälle, pulssi oli 180 ja kyyneleet valui silmistä, niin ajatus ei tosiaan pysynyt kasassa. Pari vahvaa ehdokasta rekkarille on, mutta se ensisijaisesti muistamani ei hätäkeskuksen mukaan vastannut ko. autoa. Onni onnettomuudessa, mitään ei sattunut - suurin lommo oli epäilemättä henkinen. 

Sikäli hurja päivä, että jo ennen kolaria olin nähnyt elämäni vilahtavan silmien edessä, kun aamulla harrastettiin adrenaliilin ryöpytystä köysilaskeutumisen merkeissä. Pyynikin näkötornilla (mistä saa oikeasti maailman parhaita munkkeja!) oli mahdollisuus laskeutua 26 metriä korkeasta tornista köysien varassa alas. No mehän oltiin siellä heti etunenässä! 

Pelotti aivan naurettavan paljon! Oman haasteensa toi tornin ikkunat, joita piti kaiken muun panikoinnin lisäksi varoa. Suunnittelin tyylikästä kommandosisäänkäyntiä suoraan ikkunasta, mutta se jäi kyllä sitten toteuttamatta kun kaikki energia kului eloonjäämistaisteluun. Se-tunne-kun-täytyy-nojata-reunan-yli. :|

Adrenaliinikikseissä oli hyvä lähteä  illan jälkitreeneihin, joissa koitti jatkokurssin jälki #2. Vuorossa oli kaupunkijälki, joka tehtiin Valkeakosken keskustassa. Taajamajäljet ei oo olleet meidän bravuureita, mutta nyt oli aivan eri ääni kellossa. Ripelius oli niin virkaintoinen konstaapeli ottaessani sitä autosta, ettei se meinannut pysyä nahoissaan, kun setvin liinaa suoraksi ja laitoin kamat ojennukseen. 

Jälkiä tehdessä oli käynyt ilmi, että klo 20 alkaa Valkeakoski-päivän ilotulitus, joten meillä oli pieni hoppu saada kolme jälkeä tehtyä ennen pommitusten aloittamista. Jälki oli tuore, noin tunnin vanha ja trackerin mukaan pituutta kertyi 1,5 km, maalissa oli valkkari-Piki. Lähtö oli taas viimekertaiseen tapaan varsin vauhdikas, huolellisemmin kuitenkin varmisteli jäljen kulkusuuntaa. Kun pongasi jäljen niin meleko rivakasti edettiin. Sillan yli kohti kauppa-aukion tyyppistä toriviritelmää, jossa nuoriso pörräsi jalan ja mopoillaan siihen malliin, että piti tarkistaa kaikki mahdolliset ilmansuunnat viimesen päälle ennen kuin tuumaustauon jälkeen jatkoi matkaa. Selvästi taas sahasi tyhjän päällä, josta pysäytyksen jälkeen palasi aina takaisin. Kun tästä päästiin yli, niin loppu matka mentiin haipakkaa aina viimeiseen kulmaan asti, josta ajoi yli kun lähti kiertämään maaliin. Veto loppui liinasta, se oli ainoa signaali jonka huomasin kun jälki loppui. 

Maalia lähestyessä meno meni vähän leikittelyn puolelle, hölkkäili katsomaan kaikki mahdolliset polut ja pientareet. Piilomaalia ei ilmaissut tällä kertaa niin selvästi kun voisi sen tehdä. Kun seistiin aivan maalin viereisessä risteyksessä, niin olisi voinut lähteä hyvillä mielin kaikkiin muihin suuntiin paitsi sinne maaliin. Eli yksinkertaisesti se haluaa väistää maalin. Työt se oli lopettanut jo hyvissä ajoin, joka oli oikeastaan ainoa selvä merkki siitä, että maali on lähellä. Tämä maalidilemma on sellainen asia, johon luulee välillä keksineen hyvän ratkaisun, mutta taas seuraavalla kerralla tuo koira keksii jotain uutta ja taas ollaan ihan huuli pyöreenä. Tuntuu, että yrittää ratkoa koodikieltä ja juuri kun olet vahvistunut siihen uskoon, että se yksi ja sama merkki tarkoittaa hammaslankaa, niin selviää että se onkin atomipommin merkki...

Mutta iso ja kansainvälisesti tunnettu thumbs up-merkki sille, että työskentelyvire jäljellä vilkkaassa kaupunkiympäristössä oli erittäin hyvä! 

Voi voi, tokoa...

Koska agility yhden nimeltä mainitsemattoman bordercollien kanssa on ollut viime viikkoina yhtä tervan juontia, päätin että nyt keskitytään tottelevaisuuteen - kerrankin. Ilmoittaa repäisin sen sitten joulukuiseen tokokokeeseen sinne valmiiksi voittajien luokkaan ja samalla jo toivoinkin, että juoksuaika sattuisi sopivasti alkamaan ennen koetta. Koska muuten en voi koetta perua, luontoni ei siihen taivu (ja sairauksia en kontollemme toivo). Jos otetaan koe ikään kuin välitarkastuksena sille, mitä pitäisi vielä treenata.

Paikkamakuu En osaa kuvitella, mitä ongelmia tämän kanssa olisi? Maholliset tuplakäskyt, ehkä. Pitää taas joskus muistutella lähtöjä ja paluita, mutta itse paikalla makaaminen on ollut Ipen heiniä.
Seuraaminen Askelsiirtymiä pitää treenata. Minkäslaisia kaikenlaisia paikallaan käännöksiä voittajassa edes on?
Jäävät Sääntökirjassa lukee vain istuminen seuraamisen yhteydessä? Eiks voittajassa ole vielä zetaa? Sitä me ollaan treenattu!
Luoksetulo Ei se mikään priima ole, mutta kelpaa tähän hätään.
Ruutu Kokeenomaisina liikkeinä tehty vähän. Eli kokonaisuus hallintaan. Sääntöjen osalta edelleen epäselvää - käskytetäänkö koira pysähtymään vai pysähtyykö se ite, jolloin vasta käskytetään maahan? Hmm..ja pitääkö mun ite tietää millonka käännyt kolmiota kävellessä vai käskyttääkö liikkuri?
Hyppynouto Vinoja palautuksia treenattava.
Metalli Me hanskataan tää, jos saa noutaa ruokalusikkaa! :D
Tunnari Not quite there yet...but we are working on it!
Kaukot Koemaisina kokonaisuuksina treenattava lisää.
(Kokonaisvaikutelma: keskeneräinen)

Mitäs sanotte - tässä on on 37 päivää aikaa, ollaanko me tuhoon tuomittuja?