SCORE!

Jälkitreeneihin haettiin lämpöjä päälle metsälenkiltä Ella-russelin kanssa. Tunti Kaupin metässä, kevyttä rallia chihun, russelin ja bc:n kesken - hauskaa oli! Metästä suorinta tietä (Subwayn kautta) Lentävänniemeen, jossa odotti tollerit rivissä jälkitreenien alkua. Aivan mielettömän hieno syyspäivä - kyllä kelpasi taivaltaa Lentsun vieraissa maastoissa. Eikä haitannut yhtään odotella maalissa, kun Lyyli jäljesti Fannia, kerran sää oli korrea ja maisema kohdillaan:

Ipen jälki tehtiin pääsykoehengessä. Trackerin mukaan 1,2 km pitkä, vanhentunut oli vajaa 1½ tuntia. Maalissa Vieno. Ei olis voinut kauheen paljon paremmin jälki sujua! Ipe oli hyvässä vireessä, treeneihin mennessä oli aivan tuli perseen alla, kun tajusi mitä oltiin tultu tekemään. Käytiin ensin kävelemässä Retulle jälki ja Ipe meni semmosella nelivedolla, että jouduin kerran jo vähän huomauttamaan. Sitten päästiin pian omiin hommiin ja nenäkoira oli oikein virkaintoinen. Sillä on hauska tapa jäljelle lähtiessä, kun pyydän sen istumaan hajunottoa varten: sen istumiseen menee tovi jos toinen, kun se lasittunut katse silmissä skannaa ilmavainulla hajuja, joita jäljelle lähtöpaikaikan läheisyydestä löytyy. "Hmm..tästä on menny joku takakiree snautseri - taatusti kääpiö. Lonkkavikainen rotikka. Tolleri...tää on se tuttu! Joku huoleton kultsukin on menny..."  Hajun otti huolella ja matkaan mars. Veti aluksi vähän tien toiselle puolelle olevaan metsään päin, jossa Vieno oli juuri aiemmin käynyt itse jäljestämässä. Hyvin kuitenkin lähti työstämään vanhempaa jälkeä kun päästiin tuoreen hajun houkutuksista kauemmas. 

Ensimmäisen kulman meni sukkana, toisen merkkas selvästi, kävi tarkistamassa suoraan lähtevän metsäpolun ja palasi. Toisen ja kolmannen kulman välissä lähti kävelytie metsään päin, johon lähti viemään. Seilasi edestakaisin, josta tiesin että ei ole oikea suunta. Kun pysähdyin, niin lähti itse palaamaan takaisin jäljelle. Kolmas kulma oli avokulma, jossa merkkasi taas vasemman selvästi, mutta halusi tarkistaa muut suunnat. Pyörittiin risteyksessä, jonka jälkeen jatkoi jäljelle hyvin. Viimeinen kulma ennen maalia oli sikäli outo, että Ipe veti sen kerrasta sukkana, mutta kun toppuuttelin vielä tarkistamaan, niin pyörittiin risteyksessä. Jouduttiin hetken aikaa odottelemaankin, kun takaa tuli juuri päiväkävelyllä (ja pitkällä flexillä!) oleva koira. Koira kääntyi jäljen suuntaan. Palautin takaisin päin, halusin varmistaa vielä uudelleen. Uudestaan sama, sukkana kulmasta oikealle. Eteni kuitenkin erittäin varmasti, ei seilannut eikä katsellut taakse, joten luotin koiraan. Joku 100 metriä ennen maalia pysähtyi kun seinään ja tuli iloisen vauhdikkaasti luo. Siinä oli ilmaisu. Hitto, kun näistä pitäis päästä palkkaamaan! Minä olin vaan vähän hölmistyneenä ja käskin jatkaa, joka sikäli oli ihan ok, koska Ipe vei suoraan maaliin! Se on iso peukku Ripeliukselle, joka useimmiten tekee hirveen työn kiertääkseen maalin taakse. 

Mutta kaiken kaikkiaan jälkityöskentely oli erinomaista ja erityisen tyytyväinen olen itseeni (jeij!), koska uskalsin puuttua koiran tekemiseen silloin kun mentiin metsään ja tulkitsin kulmamerkit oikein. On tässä näköjään jotain opittu. Vielä kun pääsisin Ipen ilmaisutaajuudelle, niin oltais aika hyviä!

Maalissa odotellessa käytettiin aika hyödyksi ja tehtiin hidasta ylämäkikävelyä. (Välillä se oli kyllä ei-niin-hidasta...) Treenattiin kaukoja ja tasapainoiltiin kivien ja kantojen päällä. Syötiin myös puolukoita.

Fannin maalivelvollisuus napsahti Nässyn rantaan, joka oli sikäli onnekasta, ettei Ipe ollut siellä silmät kiiluen kitisemässä uimaan. Pikkumusta on niin polleata koiraa kun se pääsee kylille ilman sidekickejään, onnelisesti myös paljon paremmin käyttäytyvämpi. Itsevarma ohitustilanteissa ja utelias vieraita koiria kohtaan. Pian jo kuusivuotias. <3

Lauantai-ilta, kello puolikymmenen

Tarviiko enempää sanoa?

"Vakavasti" ja vakavasti agilityä

Kauko-ohjausviesti, pujottelu-/temppurata (osittain koiraa kantaen), noutokisa, pikajuoksu ja tietovisa. Siinäpä ne nykyaisen 5-ottelun lajit. Valmennusryhmän kausi päättyi keskiviikkona juhlallisesti olympialaisiin, jossa totisen kisailun lisäksi herkuteltiin ja äänestettiin vuoden valmennusryhmäläinen. Ripelius oli tuli perseen alla koko kaks tuntia. Sen mielestä oli hillittömän kivaa, kun parhaimmillaan kentällä juoksi 9 koiraa ristiin rastiin. Pienin niistä oli Taito-poikanen, joka oli nääääin pieni ja pätevä bordercollien pentu. Ihme kyllä, selvisin käsittelystä ilman pentukuumetta.

Meidän vahvuudeksi osottautui nopeus, tarkkuudessa oli vähän toivomisen varaa. Kokonaiskilpailussa voitettiin hopeaa heti Anun ja Luun jälkeen. Henkeäsalpaava Pekan malja -kiertopalkinto meni Vuoden Valmennusryhmäläinen-tittelin mukana Outille ja Ollille - ehkä pitää lisätä agilitytavoitteisiin tuo Pekan malja sinne valioarvojen rinnalle, niin komeesta pystistä on kyse!

Alla kuva Oulun kisoista elokuun lopulta, toisen kuvaajan linssiin oltiin myöskin osuttu.

Kuva: Sari Eskelinen
(http://sary.1g.fi/kuvat/Agilitykuvat/2012-08-25+Oulu/DSC04051.jpg)

Torstaina juostiin minuuttiaikataululla aamusta saakka aina ilta kymmeneen. Töiden jälkeen sataa ja tuhatta Mouhikselle tuuraamaan Mappea ja Raitaa. Eka kerta ProCaniksella, viiden minuutin rataan tutustuminen ja ekana radalle (26 estettä) kisanomaiseen suoritukseen. Siihen nähden, että koira tuli ensimmäisen kerran halliin siinä vaiheessa kun käveltiin lähtöön, niin rata meni hyvin. Huolimattomuusvirheitä ohjaajalta ne pari lennokasta hyllyä, jotka sieltä tuli. Yksi rima tippui. Mulla oli suuria vaikeuksia hahmottaa tilaa pienessä hallissa, oli jotenkin semmonen olo koko ajan, että meinaan juosta seinää päin. Ipekin oli alustan kanssa vähän neuvotteluvaiheessa, sen näkösiä nelitassuluisuja se harjoitteli. Vikalla kierroksella otettiin muutamia kohtia eri ohjauksin. Iso peukku Ipelle hienoista A:n kontakteista, jotka otti joka kerta huolella, vaikka vire oli taas jossain siellä 'tarpeeksi korkean' ja 'railakkaan' välimaastossa.

Mouhijärveltä suorintan tietä Lempäälään kouluttamaan. Navin mukaan saapusmisaika olisi 20.04, joten pikkasen hilkulle meni aloittaa kahdeksalta tunti. Ehkä minuutin yli olin paikalla, joten ei onneksi käynyt kovin pahasti. Viimeiset treenit demarilla, ens viikolla alkaa talvikausi ja siirrytään tallille. Vaikka kiireisen päivän vuoksi lepo ja tarpeellinen ruokalu oli jäänyt vähälle, niin kyllä niistä alkeiskurssilaisista vaan tulee aina hyvälle mielelle!

Mukavia kuvia

Eilen tuli kuluneeksi neljä vuotta siitä, kun Mukavan ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen pentue näki päivänvalon. Koko bloggaaminenkin tuli oikeastaan aloitettua aikanaan pentuprojektin vuoksi. Siirryin kreivin aikan Vuodatuksen puolelta pois, kun mokomat hävittivät jokusen määrän käyttäjien kuvia. Servereille jäi kuitenkin kuvia menneisyydestä, joista näin 4-vuotispäivän kunniaksi julkaistakoon muutamat:

Syksyinen kantojuhta

Jännitysnäytelmä loppukohtaus

Vierihoitoa <3

Söpöyden multihuipentuma!

Good old times <3

Onnea nelivuotiaille Neekolle (M. Neeko) ja Mairelle (M. Luuma)! <3

Voittajakuperkeikka

Tää meidän tokoilu alkaa mennä ihan hurjaks. Tänään oli neljäs perättäinen päivä, kun treenasin ihan oma-alotteisesti ja iloisin mielin! Mihin tää vielä johtaa?!

Töiden ja semman välissä käppäiltiin Sorsikseen, jossa pienet puuhun kiinni ja Ipen kanssa lyhyt treeni. Kaukoja, jääviä, luoksetuloa. Ipe oli yks vieterijänis. Kaukoissa vinotti m-i taas oikealle. Kun vaihdoin käskyn vasemman käden liikkeeseen, niin se pyörähti maasta vasemman kautta ympäri ja istahti vasta sitten. Mitenkäs ne säännöt kuuluikaan? Jos koira nousee maasta ja päätyy samoille aloille istumaan, niin onko sillä kuinka paljon väliä mitä siinä matkalla tapahtuu? Tai luoksetulon maahanmenossa. Jos koira painuu maahan sivuttaisen kuperkeikan (selän kautta ympäri) saattelemana, niin onkohan se(kään) ihan ok? Jotain pientä viilausta siis täytyy tehdä vielä.

Jäävissä se on ollut pitkin sivun ihan kelpo, mutta nyt se salli vain seistä. Ja seisomista tarjosikin sitten ihan joka kohtaan. Ehkä nurtsilla oli liikaan sorsankakkaa? :D Otettiin puun kiertoja ja temppuilua maahan menemisen kyytipoikana - jo rupes kyynärät löytämään nurmikosketusta. Istumiseen otin vähän uudenlaisen rytmityksen, jolloin ihan bra.

Illalla sain kotipihalle oman tokosparraajan, kun Katri poikkesi Bensonin kanssa näyttämään heidän käyttämää tunnarimetodiaan. Kompostikehikon alle rivi, oman haistelusta naks! ja palkka. Ipekin koitti joitakin kierroksia ja tekikin ihan innokkaasti. Juteltiin lopuksi kadonnen tokomotivaation metsästämisestä ja samaan aikaan selän takana Ipe-rakas yritti onkia verkon välistä omaa suuhunsa. On se aika herttanen koira! Sovittiin, että käydään Katrin kanssa tallilla joku aamupäivä, kun eihän tässä graduntekijöillä ole muuta kun aikaa treenata...

*selailee koekalenteria*

Polttopuita talveksi

No ei nuilla ehkä ihan koko talvea selviä, mutta hyvä alkuhan se on! Etenkin tokovammaiselle koiranomistajalle. Me.ihan.oikeasti.treenattiin.tokoa. Luotan edelleen vankkumattomasti treenimetodiini, joka on toiminut jo kolme vuotta. Älä treenaa liian usein. Treenataan joskus ja jouluna, lopun aikaa Ipe tekee hommia mentaalipuolella. Ensin sille siis esitellään asia käytännössä, sen jälkeen se lukee siitä lisää wikipediasta ja muista lähteistä ja lopuksi se sulattelee näitä molempia osapuolia meditatiivisilla metsälenkeillä. Ja toimii hirveen hyvin! 

Noh...totta toinen puoli, mutta onhan mun myönnettävä, että oon hävyttömän laiska ja aikaansaamaton tokon suhteen. Säännöllisesti (muutamia kertoja viikossa) se treenaa vain kaukoja, jääviä ja käpytunnaria. Voittajaa ajatellen meillä olis vielä työnsarkaa metallissa, ruudussa ja tunnarissa. Mutta tunnarin eteen ollaan nyt parina Karstula-viikonloppuna tehty ihan oikeasti töitä. About kolmen sarjoissa, tarkoituksellisesti suhteellisen korkealla vireellä. Oma on jo noin 10 sentin päässä muusta kasasta, jeij! Nyt neuvoja tokohirmuilta: alanko levittään hajustamatonta kasaa ja oma edelleen semisti piilossa? Vai miten?

Virhemarginaali on ollut onneksi oikeastikin marginaalinen. Yleisimmin se menee niin, että ekalla se juoksee kasan luo, jos oman haju ei satu heti lähistöltä nenään, niin tulee takaisin häntä heiluen. Uudella käskyllä lähtee (edelleen iloisesti) matkaan ja vasta nyt malttaa etsiä huolella, välillä pitkiäkin aikoja jos on oikein hyvässä piilossa. Mitä lähempänä olen itse kasaa, sitä varmennin se etsii oman heti ekalla yrittämällä. Mutta tarkoituksellisesti olen pitänyt matkan kisamitoissa. Ja turpani kiinni nenätyön aikana. Vauhdista palkka. 

Kyllä se osaa seuratakin!
(Edes nuo Unikko-kumpparit ei saa sen kontaktia herpaantumaan :DD)

Viikonloppuna nautittiin reipashenkisesti syksystä. Vaikka vasta muutamia viikonloppuna sitten olin maalla viettämässä kesälomaani. Kolmen kuukauden päästä on muuten jouluaatto, go figure! Sitä ennen on onneksi sopivasti aikaa nauttia sienistä, puolukoista ja vielä niistä sinnikkäimmistä mustikoistakin, jotka on kasvaneet käsikranaatin kokoisiksi. Unna huolehtii siitä, että metsään ei jää mustikoita. Koputettakoon nyt puuta, muttta pakko mainita semmonen pieni ja kummallinen juttu mustikoihin liittyen. Unnan yletön mustikansyönti on niitä harvoja asioita, jotka erottavat tämän syksyn edellisestä. Toinen eroavuus on se, että Unnan epilepsiakohtausten välit on pidempiä kuin aiemmin. En viitsi edes kirjoittaa nuita samaan virkkeeseen, mutta voinen silti kai hiljaa pienessä mielessäni pohtia asioiden yhteyttä...

Rita on mekastellut rantaheinikoissa sorsaperheitä lähdölle sen tuhannen kertaa. Tänään kun mentiin rantaan, niin kuulin jo puolesta matkaa kaameaa huutoa, jonka tunnistin (Ritan lisäksi) joutseniksi. Juoksulla rantaan kauhukuvat joutsenien joukkoteurastuksesta silmissä. Onneksi siellä oli kaikki osapuolet ehjin nahoin, yks astetta äkäsempi joutsenäiti tai -isi siellä vaan piti semmosen huutokonserton viiden poikasen puolesta, ettei mummelikaan tohtinut uida niiden perään. Ehkä se oli joku joutsenten perhepäivähoitola, jonka vastuulinnuksi oli valittu onnistuneesti pahapäisin aikuinen. Niin auktoriteettinen se ainakin oli, että Ritakin poikkeuksellisesti tyytyi katselemaan niitä rannalta. 

Sade ei sähikäistä sammuta

Meidän 25 päivää kestänyt treenitauko päättyi tänään. Vaellukset, koulutusvuorot ja Münchenit on pitäneet Ipen sivussa radalta sitten Oulun kisojen, joten voitte varmaan kuvitella millanen myllytys oli käynnissä kun illalla mentiin kentälle! 

Tarkasti tutti suussa

Vettä satoi taivaan täydeltä, kun käytiin heittämässä 45 minsan lämmittelylenkki - vihdoinkin löysin sen rengasreitin Niihaman pöpeliköstä. Fanni oli hupulaisena mukana ja tuntui tykkäävän mutaisesta lenkistä ihan yhtälailla kun tuo kaahotin. Oli kyllä villi koira tuo Ripelius, ei meinannut millään pysyä pöksyissään.

Valkkutreeneissä oli vain kaksi koirakkoa meidän lisäksi, joten aikaa oli ruhtinaallisesti. Anun rääkkitreenit keskittyi muistin ja häiriön kanssa pelaamiseen. Tutustuttiin kahdessa erässä 24 esteen rataan. Juuri ennen kun koiralle annettiin lähtölupa, Anu antoi ohjeeksi suorittaa jokin tietty este toisin päin. Ekalla kierroksella muisti vuoti ja handlasin kyllä hyvin keppien suorittamisen toisesta päästä, mutta sen jälkeisen putken unohdinkin. Ja maalissa ei ollut aavistustakaan siitä, että olisin unohtanut yhden esteen. On muuten joskus käynyt niin kisoissakin muutamia vuosia sitten! :D Ipellä oli paketillinen sähikäisiä perseen alla ja alku olikin melekosen holtitonta menoa. Sinänsä kiva juttu, että se pysyi kyllä ohjauksessa ja kuunteli, mutta vauhtia ja hulluutta oli sen verran, että tarkkuus pikkasen pääsi kärsimään. Se hyppäsi puomin sivusta (huolimattoman ohjauksen vuoksi) jotenkin todella oudosti ja onnistui kaatumaan siihen kyljelleen poikittain. Vähän keljulta se näytti, mutta jatkettiin treenejä.

Toisella kierroksella sain toimeksiannoksi suorittaa yhden hypyn takaakiertona, joka nyt kyllä onnistui muistin kannalta, mutta ohjausvalinta oli tökerö. Aika vaikeaa oli hahmottaa radalle uusi ohjausvaihtoehto ilman, että sai kävellä kohtaa tai edes katsoa sinne päin! Muuten rata onnistui ihan kivasti, Ipe tuntui hirveen hyvältä ja vire oli hyvä molemmilla. Hypättiin vähän matalemmilla rimoilla (40-55), treenin aikana taisi tulla kaksi rimaa alas, joista molemmista keskeytin.

Lopuksi mentiin vielä koko rata läpi häiriönsietokykyä treenaten. Kesken radan siellä seisoi "tuomari" tai "ratatyöntekijä" siivekkeen vieressä tai suora putki olikin mutkalla. Yksi pieni ja vihreä cuz tönötti keppien vieressä, mutta sehän ei Ipeä haitannut - ihme kyllä. Pahin häiriö oli, kun Anu seisoi putki-puomierottelun vieressä, vähän arpoi mutta haki sitten puomin oikein.

Vaikka kengät oli märät ja kaikki vaatteet kurassa, niin ei lannistanut mieltä yhtään! Oli niiiiin kiva treenata taas pitkästä aikaa, varsinkin kun tuo koira oli aika ihana. Loppujäähdyttelylle mentiin reippain mielin otsalamppu taskussa, kun alkoi jo hämärtää. Uteliaina mentiin vähän vieraampia polkuja ja jossain vaiheessa kun alkoi olla tarpeeksi pimeää, oli hyvä todeta otsalampun pattereiden olevan lopussa. Hämmästyttävän hyvä hämäränäkö sitä ihmiselläkin on, kun selvisin sieltä liukkaiden avokallioiden ja juurakoiden labyrintistä ehjin nahoin ja ennen puoltayötä kotiin!