Ihanan kamala ja kamalan ihana pentu

Mä en ole vauvaihminen. Enkä pentuihminenkään. Aloitetaanko siitä?

En ole koskaan potenut vauvakuumetta, vaan haaveillut lapsesta - toimeliaasta, hassuttelevasta ja ajattelevasta lapsesta. Musta on ihan parasta kun tuo jälkeläinen on nyt 2½-vuotias, se on niin huippu tyyppi ja sen kanssa on (suurimmaksi osaksi) älyttömän hauskaa. On päästy tiettyyn pisteeseen, jossa alun epävarmuudet ja pelot (apuaa...miten tämmönen pidetään hengissä?) on väistyneet ja on jonkinlainen luotto yhteistoimintaan. Mää ymmärrän sitä ja se ymmärtää mua.

Sama pätee koirien kanssa. Ihan rehellisesti voin sanoa, etten mitenkään sydämeni kyllyydestä nauti tästä pikkupentuarjesta. Siis onhan koiranpennut ihania - varsinkin sillon kun ne nukkuu tai sukeltaa. Muuten elämä tommosen Aikapommin kanssa on toistuvaa tulipalojen sammuttelua. Okei, ehkä asiaan vaikuttaa kolme muuta koiraa ja yksi pikkulapsi, mutta suurimmassa osassa ns. tilanteita on yhtenä osapuolena mustavalkonen silakka. Itsereflektion tuloksena olen tullut johtopäätökseen, että suurimman epätasapainon aiheuttaa oma ja varsin henkilökohtainen epävarmuus. Kuinka tätä käytetään? Miten tällä ajetaan? Juuri kun kuvittelet löytänees saman aaltopituuden pennun kanssa, niin alkaa hirvee kohina ja signaali katkeilee. Kuka sää oikein oot? Ja kuka mää oikein oon, kun oon sun kanssa? 

Mä muistan kun Ipe tuli ja se pentuhärdelli alkoi, niin itkin eräänäkin päivänä ja mietin ihan tosissani, että palautan sen. Nyt en oo kertaakaan itkenyt, enkä harkinnut palauttamista. Eli näistä lähtökohdista asiathan on hirveen hyvin! Rationaalinen-minä tietää, että tää pentuaika on ohi ihan yhdessä hujauksessa ja aika kultaa muistot. Mutta kun pahin hepuli on päällä ja yrität pelastaa seniorikansaa johonkin pennun tavoittamattomiin samalla kun lapsen nujupaini tulokkaan kanssa lipsahtaa puolivahingossa huutoitkun puolelle ja sitten kädet verinaarmuilla evakuoit kaikki loput elolliset pienen krokotiilin tieltä, niin...*huokaus*...voi Aika, kyllä nämäkin muistot vielä kultaantuu.

Tuntemattoman ja keskeneräisyyden sietokykyä, sitä elämä pennun kanssa vaatii. Ja varmaan vähän uskallusta tehdä virheitä. Aikan kanssa olen kerennyt kompuroimaan jo varsin monta kertaa. Suurimmat epäonnistumisen tunteet liittyy tilanteisiin, joissa pentu tekee jotain kiellettyä/vaarallista/ärsyttävää ja tilanteita seuraaviin palautteen antoihin. Kun palaa käämi.

Kuten aikaisemmassa postissa kerroin, Aika on melkosen viilee kaveri. Se ei ole erityisen herkkä tai pehmo. Se on semmonen itsevarma asennemuija, joka ei korviansa lotkauta kun sille latelee perkeleitä. Jos historian olisi mulle jotain pitänyt opettaa, niin sen että kovaan ei kannata vastata kovalla. Fannin kanssa käytiin kantapään kautta liian monta taistelua kunnes löysin tien kovan muijan kuoren alle. Se tie oli nimittäin rakkaus. Ja kuinka ollakkaan, Aikalle toimii se sama satu. Kun se pöljäilee, niin lempeän lujasti ohjaten saan kaikkein parhaimman vasteen. Rauhoitu, nyt menee vähän liian kovaa.

Parasta tuossa pentupentusessa on se, että se haluaa ihan hirveen lujasti tehdä asiat oikein. Jos se vain tietää mitä se oikein on. Niska/perse -otteet ja perkeleet ei sitä totisesti sille kerro. Siksipä tarvitsen tonnikaupalla pitkää pinnaa ja ymmärrystä, jolloin on edes teoreettinen mahdollisuus olla lempeä ja kunnioittava. Aika on nimittäin kuin pieni kouluhäirikkö, joka on kuitenkin sisimmältään ihan hikari. Kun sitä arvostaa ja sille antaa luottamusta, se alkaa loistaa. Ja sitten se loistaakin kirkkaasti.

Pakka sekaisin

Kun kahdeksan vuotta kimpassa olleeseen laumaan tulee uusi muuttuja, menee pakka sekaisin väistämättä. Joillakin uusi pentu ravisuttaa dynamiikkaa kaksi päivää, toisilla kaksi viikkoa, joissain tapauksissa lauman varaus muuttuu lopullisesti. Kun ajatusta uudesta pennusta esiteltiin perheemme hallituksessa, oli toinen hallituksen varsinaisista jäsenistä huolissaan etenkin Fridan ja Fannin hyvinvoinnista. Hänen ehdotuksensa olikin, että uusi koira voisi tulla vasta kun pienistä aika jättää. No pentu kuitenkin tuli, koska demokratia (ei toimi). Että semmonen hallitus.

Meillä on pian kuukausi takana neljän koiran arkea, eikä se nyt mitään ruusuilla tanssimista ole ollut koko aikaa. Ei sen puoleen, ei nuo ennakko-odotuksetkaan olleet erityisen ruusuisia. Suunnitelmallisilla arkirutiineilla ja ripauksella onnea päivät sujuu suhteellisen jouhevasti ja kaikki ovat hengissä päivän päätteeksi. Se on aina plussaa. Mutta on toki niitäkin hetkiä, kun paska osuu tuulettimeen ennen kun kerkeet kissaa sanoa, jolloin pistät vaan silmät kiinni, kädet kyynerpäitä myöten ristiin ja toivot parasta.

Aloitetaan nyt vaikka siitä tosiasiasta, että Aika ei ole mitenkään erityisen pehmeä pentu. Henkisesti. (Fyysisesti se on tosi ihanan pehmeen ja pusuteltava.) Esimerkiksi jos ruoasta on kyse, niin se. ei. anna. yhtään. jälkeen. Ajokoiramies-isäni ihasteli sen luonteenlujuutta, kun Aika antoi luuta syödessään lähdöt lähes 65-senttiselle venäjänajokoiralle. Tuumasi, että Aikasta tulisi hyvä kettukoira, jos olisi ajokoira. Niin. Kun tuollasen tahtonaisen istuttaa meidän laumaan, niin väkisin joku on helisemässä.

Frida vanhimpana on tullut aika poljetuksi. Frida on epävarma ja mukavuudenhaluinen. Se ei pidä hötkyilystä eikä liiallisesta ilakoinnista. Ihan nappipari pennun kanssa siis! Not. Suoraan sanoen en edes yritä saada niistä kavereita, vaan pyrin jonkinlaiseen kaaoksen tasapainoon niin, että Frida saisi mahdollisimman paljon omaa rauhaa. Aika varsin välkkynä kaverina huomasi hyvin nopeasti Fridan epävarmuuden ja yrittää häikäilemättömästi käyttää sitä hyväkseen. Se ei käy päinsä - siinä menee raja. Jatkuvan kieltämisen sijaan pyrin luomaan tilaisuudet kiusaamiselle mahdottomiksi eli eivät ulkoile samaan aikaan. Sisällä elävät suhteellisen rauhallista rinnakkaiselämää.

Fanni on ollut porukan musta hevonen. Iloinen yllätys. Jo Aikan kotiutumisiltana Fanni leikitti pentua hippajuoksulla ja säännöllisen epäsäännöllisesti yllyttää Aikaa hepulijuoksuihin pihamaalla. Fanni osaa hyvin pitää puoliaan ja on itsevarma. Ei se mitään BFF-valoja ole Aikan kanssa vaihtamassa, mutta on silleen suht luontevasti ottanut tän mustavalkoisen pyörremyrskyn vastaan. Pahoin pelkään, että Aikan kasvaessa Fannin auktoriteetti vähenee kun massa-alivoima on väistämätön tosiasia. Ruokajuttujen kanssa saa olla todella tarkkana, Fanni ja Aika on pari kertaa ottanut yhteen tyhjän lautasen vuoksi. Meillä kun on tapana, että koirat esitiskaa ruokalautaset ja vanhasta tavasta on laittanut ne vaan lattialle odottamaan virkaintoisia tiskaajia, niin Aikan ja Fannin sattuessa samalla apajalle onkin syntynyt ihan ilmiriita. Ja kumpikaan ei anna periksi eli olen joutunut erotuomarin hommiin aika liukkaasti. Nyt kun ovat vielä jossain määrin samaa kokoluokkaa niin ei ole sattunut mitään, mutta en halua koittaa samaa tilannetta sitten kun Aika on 10+ kg. Omat ruokansa syövät visusti portin eri puolilla.

Ipekin on ollut pieni yllätys. Jo ennalta oli selvää, että Ipe ei pidä pennuista. Ei siis mitenkään päin. Pehmeänä ja vähän epävarmana se ei kai oikein osaa toimia niiden kanssa tarpeeksi jämäkällä itsetunnolla ja sen vuoksi mielummin väistää kokonaan. Aikan sulavalinjainen pentuolemus ei ole ollut poikkeus. Ipe ei pidä Aikasta. Positiivinen yllätys tässä on ollut se, miten vähän se ei pidä siitä. Ulkona kulkevat rinnatusten ongelmitta, mussuttavat vieretysten mustikoita metsässä ja elävät rentoa rinnakkaiselämää. Yhteiselämästä ei kuitenkaan voi vielä puhua. Sisällä homma on vähän jännitteisempi. Ipe helposti ahdistuu jos Aika tulee liian lähelle, jolloin pyrkii poistumaan paikalta mahdollisimman pian. Pari ekaa viikkoa Ipe ja Aika elivät sisällä portin eri puolilla, mutta nyttemin ihmisten ollessa kotona koko lauma elää samassa tilassa. Poikkeustilanteen koittaessa (iltavilli tai muu pentuhepuli) heikoimmat (Frida) ja lyhythermoisimmat (Ipe) ohjataan turvallisempaan lokaatioon. (Tai kaaoksen aiheuttaja pistetään pihalle.)

Meidän laajennettuun laumaan kuuluva Olga the ajokoira puolestaan on aivan rakastunut Aikaan. Ja Aika rakastaa Olgaa. Harmillisesti kokoero on vielä niin valtava, että leikkipainia on vaikea saada tasapainoiseksi. Vaikka Olga leikkii suhteellisen nätisti, niin vuosikkaan ajokoiran elämänriemu pirskahtelee väkisin vähän liian kuplivasti. Sen vuoksi ajokoiran ja paimenen leikit on tiukasti valvottuja. Ehkä suloisinta ikinä on se, että Olga kirputtaa Aikaa - oikein silleen antaumuksella.

Samalla kun viimeistelin tätä tekstiä, löysin selkäni takaa alla olevan näyn. Toivoa siis on. Aina on toivoa.

Odottavan Aika on pitkä

3-viikkoinen Aika

Koko stoori lähtee liikenteeseen pitkästi viime vuosikymmeneltä. Olin tuore chihuahuanomistaja ja siihen aikaan niin aktiivisella rotufoorumilla tutustuin harrastajiin ympäri Suomen. Chihuahuoita siunaantui se kolme kappaletta ja Fannin ollessa ihan pienen pieni, eli elettiin vuotta 2007-2008, innostuin ihan toden teolla agilitystä. Hyvin pian kävi selväksi, että vähän häreempi harrastuskoira on saatava, joten lapsuudenhaave bordercolliesta (kiitos Babe, urhea possu - back in 1996) alkoi tuntua yhä todellisemmalta vaihtoehdolta.

Samoihin aikoihin tutustuin Saijaan, aiemmin menestyksekkäästi chihuja kasvattanut ja sittemmin maksikoiriin siirtynyt agilityharrastaja. Käytiin chihuporukalla Saijan agilitykoulutuksessakin ja sain kokeilla hänen Riepu-malia radalla. Maksikoiran tuntuma hyppysissä oli niin päräyttävä, että oman maksikoiran hommaaminen oli enää vain ajan kysymys. Vuoden 2008 agilityn MM-kisat skabailtiin Helsingissä ja muistan istuneeni katsomossa Saijan kanssa ja keskustelleeni bordercollien hankinnasta. Saija oli juuri lennättänyt Englannista Viuhkan ja ohjeisti katsomaan (edes osin) työlinjaisia pentueita jos ensisijaisesti harrastuskoiraa mielin. Sen vuoden viimeisenä päivänä syntyikin sitten Ipe ja loppu on pitkälti luettavissa tästä blogista.

3-viikkoinen Aika

Kun Ipe tuli ja päästiin aktiivisen harrastamisen makuun, niin tiesin että bordercollie on se mun rotu. Ei se vaihtamalla tästä enää parane. Alusta asti oli kovin selvää, että joskus tulevaisuudessa tulee uusi bordercollie perheeseen, joten itkin suurin piirtein verta kun kuulin, että Viuhka astutetaan Tipillä. Ipe oli vasta parivuotias, keskenkasvuinen myöhäisjunnu, joten uuden pennun aika ei todellakaan ollut vielä käsillä. Onneksi Saijalle jäi pentueesta narttu kotiin kasvamaan. Ja aikamoinen narttu siitä kasvoikin. Voltti on yksi mun all time favorite bortsuista - sairaaan upeesti liikkuva bc. Silloin päätin, että tuosta linjasta haluan jonakin päivänä koiran.

Voltti

Voltti ja Voltin Pirkko-sisko saivat ensimmäiset pentueensa juuri samoihin aikoihin kun itse lisäännyin, joten koiranpennun ottaminen siihen ihmispennun rinnalle ei tuntunut ihan parhaalta mahdolliselta vaihtoehdolta. Pari vuotta kului ja säännöllisen epäsäännöllisesti utelin Saijalta tulevia pentuesuunnitelmia. Kunnes tämä nykyinen pentue ajatustasolla varmistui ja varsinainen odottaminen alkoi. Urokseksi valikoitui Ässä, joka ei ole mikään tusinakoira. Siitä kertonee jo kilometrin pituinen tittelirivistö. Monitoimikone.

Oletettavissakin oli, että pennuille riittäisi halukkaita ottajia enemmän kuin pentuja tulisi, joten voinette kuvitella jännityksen määrän kun eräänä aurinkoisena toukokokuun perjantaina pennut syntyivät. 2u + 4n. Narttujonossa odottavalle sukupuolijakauma oli enemmän kuin mieleinen - olin pakahtua onnesta kun Saija ilmoitti, että jos kaikki sujuu pentujen kanssa hyvin niin voin tarjota yhdelle nartulle kodin.

6-viikkoinen Aika ja 1637-viikkoinen Laura

Kun ensimmäiset kuvat vastasyntyneistä saapuivat, taisin kommentoida ensitöikseni, että "nuo naamapuolet kyllä sykähdyttää aina". Kun kävin kolmeviikkoisia penneleitä ensimmäistä kertaa katsomassa, tuli se samainen naamapuoli syliin ja otti kovin tyytyväisenä pienet nokoset. Ok, tää on mun lemppari. Suosikkiasema vahvistui entisestään, kun lähes jokaisessa videossa, jonka pennuista näin, oli tää ko. pentu nuuskuttamassa vimmatusti paikkoja. Nenätyyppi. Luonteeltaankin pentu oli Saijan mukaan sen oloinen, että pärjäisi lapsiperheessä, joten niimpä se sitten muutti meille.

Seitsemän vuotta siinä vierähti, että alkuperäisestä unelmasta tuli todellisuutta. Kaksi viikkoa pentuarkea takana ja ehkä kuustuhatta kertaa oon kironnut noita teräviä hampaita ja iltavillihepuleita, mutta sitten se toinen puoli... Kun on ruoka-aika ja naksu otetaa esiin, niin pentu on niiiin pätevä ja sinnikäs ja iloinen ja kekseliäs ja aktiivinen ja ja ja. Niin ihana. <3 En malta oottaa, että se vähän kasvaa ja sen kanssa pääsee ihan kunnolla touhuamaan. Onhan se jo 4½-kiloinen.

Kiitos Saija! 

Juniorit

Aika on tullut. Kotiin.

Meillä on pentu. Vihdoinkin meillä on pentu. Tuntuu uskomattomalta edes kirjottaa tästä, mutta totta tosiaan; oon liki yhdeksän vuoden tauon jälkeen tilanteessa, että sydän pamppaillen katselen pientä rääpälekoiraa ja mietin malttamattomana minne kaikkialle meidän yhteiset seikkailut tulee meitä viemään tulevina vuosina. Jännittävää ja kauhistuttavaa, mutta eniten toiveikasta ja ihanaa.

Mistä, miten ja miksi pentu tuli on ihan oman postauksen paikka. Halusin kuitenkin ensitöikseni, näin reilu vuorokauden pennunomistaja, tulla kertomaan, että UFFIen uutisissa kääntyi juuri uusi, tuore sivu. Seikkailu alkakoon!

A I K A 

Jäniskoiran vuosi

Ja taas päivitin blogia. Syökö välittömämpi, lähes live sosiaalinen media näin paljon bloggausmotivaatiota vai onko se vaan mää? Tuntuu kuitenkin, että monen muunkin ennen-niin-aktiivinen blogi on päässyt vähän pölyttymään. Mutta ei kai koskaan ole liian myöhäistä jatkaa siitä mihin aikoinaan jäi? Ja vaikka olisikin, niin nousen tästä nyt nilkuttaen ja jatkan matkaani kuin mitään ei olisi tapahtunut. (Paitsi on.)

Kuten se, että se venäläinen punakone, joka muutti Karstulaan viime vuoden elokuussa on jo 1-vuotias ajokoirahulligaani, joka dominoi massaylivoimalla ja loistaa järjettömyydellään. Olga, tai kuten vanhempani sen kirjoittavat; Olka, on aika hulvaton maantiejyrä. Jäniskoira otti ja venähti ihan huolella. Tuo Fridan kanssa tasatahtia töpsöttelevä pentukoira on enää vain kultainen muisto ja tilalla on semmonen vajaa 65-senttinen lihasköntti. Ipe ei ole pärjännyt sille vauhdissa enää pitkään aikaan. (Se ihan jonkin verran kiristää seniorin mieltä.) Ja riistaviettikin roihahti jossain kohtaa niin kuumaksi, ettei rento ja huoleton irtopito pihassa ole enää mahdollista. Meni jo.

e l o k u u

s y y s k u u

m a r r a s k u u

j o u l u k u u

t a m m i k u u

h e l m i k u u

t o u k o k u u

k e s ä k u u

Kesäkuun 14. pvä Olga täytti vuoden. Vuosi, joka meni aivan käsitämättömän nopeasti. Kun ei itse ollut joka päivä katsomassa pennun kasvua, saattoi viikonkin ero näkyä kasvavassa koirassa hämmentävästi. Se oikeasti kasvoi ihan silmissä. Vaikka venyminen oli kiivasta, pysyi kroppa koko ajan järkevän sopusuhtaisena ja jalat suorina. Olga pääsi jo viime talvena metsästyksen makuun ihan todenteolla, sille ammuttiin ensimmäinen jänis 5-kuisena! Metsässä vietetyt tunnit kasvatti lihasmassaa huimasti, joskin kesätauko on niistä osan jo vienyt mennessään.

Rajusta ja nopeasta koheltamisesta huolimatta, Olga on ihanan hellyydenkipeä ja pehmo sohvakoira. Se nauttii toisten koirien seurasta ja saa edelleen hepuleita. Erityisen iloisena jälleennäkemisestä, se hymyilee nenä kurtussa ja möngertää syliin. Lempeä jättiläinen.

Reilu kuukausi vielä, Olga. Sitten koittaa taas ajokoiran ilot.

Vaistonvarainen poikkeus vahvistaa säännön

Haluan ottaa pienen hetken ja kirjoittaa etsijäkoiratoiminnasta. Ipe pääsi nenähommien makuun vuonna 2010 kun kävimme Suomen etsijäkoirat ry:n alkeiskurssin ja sille tielle jäimme. Tosietsinnöissä olemme käyneet reilu neljä vuotta. Jossain vaiheessa lopetin laskemisen, mutta arvelisin heitettyjä keikkoja olevan satakunta. Kaksi kertaa etsintä on päättynyt siihen, että Ipe on jäljestänyt suoraan kadonneen koiran luo. Kaksi kertaa sadasta. (Plus yksi lammaskeikka, jossa Ipe jäljesti karanneiden lampaiden luo ja pölöytti ne lähdölle niin, ette ne juoksi suoraan kotipihaan. Mutta lammas on reippaasti eri asia kuin koira.)

Yleisin kysymys etsinnän jälkeen on aina ja jatkuvasti se ärsyttävä "löytyikö se?" En voi tarpeeksi painottaa, että kadonneen eläimen etsiminen on täysin eri asia kuin kadonneen ihmisen. Kadonnut ihminen useimmiten odottaa apua ja pysyy aloillaan. Eläin ei. Ipe on tehnyt treenimielessä monen monta ihmisjälkeä ja suorastaan juoksee maali-ihmisen syliin eli vie joka kerta maaliin saakka. Mutta eläintä jäljestäessä tilanne on toinen. Etsintäkeikalle mennessä surusta murtuneen omistajan hartain toive on, että etsijäkoira tulee ja jäljestää kadonneen eläimen luo. Se ei kuitenkaan ole mahdollista. Saanen kertoa miksi.

Kun koira/kissa katoaa, se pistää uuden vaihteen silmään; eloonjäämisvaihteen. Kun eläin ymmärtää olevansa yksin vastuussa omasta hengissäpysymisestä, sen sisäinen luonto kertoo mitä sen pitää tehdä. 1) Etsi suojaa, 2) etsi juotavaa ja 3) hanki ravintoa. Voimakkaasti vaistojensa varassa elävälle eläimelle kaikki muut elolliset olennot on potentiaalinen uhka. Se ei jää kannon nokkaan istumaan peukku pystyssä ja odottele pelastusjoukkoja. Luonnossa ei voi jättää omaa selviytymistä toisten harteille. Vaikka kuinka heiluttelisimme valkoista lippua lähestyessämme maalia, karkuri ei jää ottamaan selvää olemmeko uhka vai mahdollisuus. Se pakenee, jos menemme liian lähelle. Sen vuoksi etsijäkoiratoiminta perustuu siihen, että jäljestävä koira ilmaisee ja mahdollisesti rajaa (esim. kiertämällä maalia) karkurin olinpaikan välimatkan takaa. Piste.

Etsintä ei siis pääty näköhavaintoon. Se päättyy kun koiran ohjaaja on tulkinnut koiransa ilmaisevan maalin välimatkan päästä. Se, kuinka pitkä välimatka on, riippuu täysin maastosta, sääolosuhteista ja tietysti myös jäljestävän koiran herkkyydestä. Ipen kohdalla lyhin ilmaisumatka tosietsinnässä on todistettavasti ollut vajaa 100 metriä. Tyypillisesti se on kuitenkin lähempänä 500 metriä. Etsinnän jälkeen omistajan tehtävänä on muilla tukitoimilla (grillaus, ruokinta, hajujäljet) houkutella karkuri jäämään alueelle ja ennen pitkään kasvattaa sen luottamusta lähestymiseen tai loukuttamiseen.

Välimatkan jättäminen ei ole sellainen asia, jota varsinaisesti tarvitsisi kouluttaa koirille. Jäljestävä koira toimii luonnostaan niin. Se aistii, että etsittävä on varuillaan ja säikky, jonka vuoksi se kokee viisaammaksi ilmaista se välimatkan takaa. Jäljestävä koirakin toimii siis vaistoillaan. Vaistonvaraisesta käytöksestä kielii juuri nämä kaksi poikkeustapausta, joita Ipen kanssa on osunut kohdalle vuosien varrelle.

Viimeisin tapahtui perjantaiaamuna, kun olimme etsimässä 16-vuotiasta koiravanhusta. (Sen toisen keikan löydät täältä.) Sain torstai-iltana soiton tädiltäni, joka kertoi entisen naapurinsa kadottaneen koiransa. Koska kyseessä oli lähes kuurosokea koiravanhus, jolla oli historiassa ataksiatyyppistä oireilua, koin parhaaksi mennä paikalle mahdollisimman pian. On myönnettävä, että taustatietojen valossa en ollut järin toiveikas etsinnän suhteen, kuvittelin että melko pian jäljestyksen alettua pystyisin Ipen työskentelyvireestä toteamaan, että etsittävä on menehtynyt. Kuolleen jäljestäminen ei ole Ipelle mieluisaa, työskentely on silloin aina tosi "tahmeaa". Kuinka ollakkaan, heti hajunannon jälkeen kävi varsin selvästi ilmi, että nyt on poikkeuksellinen meno. Ipe lähti kun tykin suusta ja vire oli todella intensiivinen. Jäljestyksessä oli samanlaista draivia kuin ihmistä etsiessä; määrätietoista, maaliin pyrkivää voimaa.

Ipe johdatti suo-ojaverkostoon, jossa meni syviä, kaivettuja ojia korttelimaisena muodostelmana. Ojat oli jäässä, mutta paikoin virtauksien vuoksi heikossa sellaisessa. Yhdessä vaiheessa tultiin niin sulaan kohtaan, ettei voitu jatkaa enää ojia pitkin ja päätin palauttaa sitä vähän aiempaan paikkaan, jossa olin ihan 100% että se oli ollut jäljellä. Matkalla sinne huomasin, että Ipe otti tosi voimakkaasti ilmavainua, joten annoin jatkaa hajun suuntaan. Tultiin uudestaan ojaverkostoon ja mentiin melkosta haipakkaa eteenpäin. Yhdessä T-risteysessä kun Ipe oli kääntymässä vasemmalle ja minä tulin liinanmitan perässä, niin olin huomaavinaan, että Ipe alkoi heiluttaa häntää. Kun pääsin ite kulmalle niin pääsi suusta joku ihan spontaani ei juma**uta! kun tajusin, että siinä se koira seisoi meidän edessä!! Kutsuin Ipen nopeasti luo ja aivan pökertyneenä kaivoin palkat taskusta ja kehuin ylitsevuotavasti Ipeä - samalla pidin silmällä, että mitä se etsittävä meinaa. Tämä mummokoira vaan seistä törötti siinä ojan pohjalla, ns. pitkät päällä, eikä tehnyt elettäkään pakoon. Saatiin lopulta koira lähestymään meitä Ipen avulla. Kun itse yritin houkutella sitä luokse, se alkoi haukkua epävarmuuttaan, mutta välittömästi kun otin Ipen tilanteeseen mukaan niin se tuli luo tervehtimään Ipeä, jolloin sain vanhuksen kytkettyä liinaan.

Nämä on niitä hetkiä kun meinaa pakahtua onnesta, ilosta ja kiitollisuudesta. Ipe, joka on normaalisti hyvin maalikorea ja ei vahingossakaan aja jälkeä liian lähelle, johdatti meidät koiravanhuksen luo, joka tarvitsi apua. Miten ja miksi? Siihen ei ehkä ole ihmisjärkeen käypää vastausta, mutta nöyränä otan vastaan tällaiset täysosumat. Samaan tapaan kun karkuteillä olevaa eläintä ohjaa vaistot, myös jäljestävä koira toimii vaistojensa varassa. Ne vaan tietää.

Tämä perjantainen napakymppi sai näkyvyyttä aika paljon isommin kun meidän tavanomaiset etsintäkeikat, ymmärrettävästi. Kyseisen rodun fb-ryhmä oli revetä perjantaina liitoksistaan, joten kävin jättämässä sinne terveiseni etsijäkoirakon näkökulmasta. Valehtelisin jos väittäisin, ettei ne 1500+ tykkäystä/sydäntä tai 140 kommenttia lämmittäisi mieltä - tottakai ne tuntuu ihanalta ja olen kiitollinen ihan jokaisesta niistä. Kuitenkin kaiken tämän pyörityksen keskellä koen tarpeelliseksi valottaa etsijäkoirakon arkista aherrusta ja sitä perustyötä. Meidän tehtävä ei ole mennä etsittävän iholle, mutta jos tarvi vaatii, niin sekin on näemmä mahdollista.

Eli summa summarum: kadonneen eläimen etsinnässä ja saksan kieliopissa on paljon samaa - poikkeus vahvistaa säännön.

Puhuksä aksaa?

Facebook muistutti mua muutama päivä sitten eräästä aurinkoisesta syyspäivästä, jolloin raapusteltiin Ipen kanssa triplanolla ja viimenen tarvittava agilityserti valioitumista varten. Mun unelma agilityn suhteen kulminoitua aikalailla siihen; saada koirasta agilityvalio. Tuon kolme vuotta sitten juhlitun valioitumisen jälkeen agilityjumala heittikin saavillisen paskaa tuulettimeen ja sairaseläkkeeksi päätyvä alamäki alkoi kutakuinkin niillä näppäimillä. Ensin oltiin sivussa oman akillesvamman vuoksi ja kun viimein loppuvuodesta 2013 päästiin taas radoille niin tyyliin toisissa treeneissä Ipe liukastui (jälkeenpäin liian liukkaaksi havaitussa) putkessa sillä seurauksella, ettei yli puolen vuoden intensiivinen kuntoutuskaan (fyssari, vesijumppa, laser, osteopatia, kranio) tehnyt siitä enää agilitykoiraa. Vaikka luopumisen tuska rakkaasta harrastuksesta oli murskaava, niin toki olin kiitollinen siitä, että Ipe pystyi elämään normaalia arkielämää metsälenkkeineen ja toinen tärkeä harrastus (etsijäkoiratoiminta) pysyi meidän repertuaarissa.

Agility jäi totaalisesti pois meidän elämästä. Mitä nyt arvokisoja seurasin livestreamin kautta pari kertaa vuodessa. Tamsk rakensi upean, ison hallin Niihamaan - en voinut mennä edes sitä katsomaan, se olis tuntunut liian masokistiselta. Lällällää, täällä ois tämmönen uus, sairaan hieno halli, harmi kun sulla ei oo agilitykoiraa. Harkitsin lainakoiraa, kirjoitin kerran jopa Tamskin fb-ryhmään jo seuranhakuviestin, jonka pyyhin pois ennen kun kerkesin sitä edes julkaista. Entä jos rikon toisen koiran? Se tuntui liian isolta taakalta kannettavaksi.

Kunnes. Parisen viikkoa sitten harrastin sellaista hyvänlaatuista masokismia ja menin kroonisessa pentukuumeessa katsomaan jo varattuja Kulon pentuja Katrille. Juteltiin niitä näitä koiraharrastamisesta ja toki Kulon melko tapahtumarikkaasta pentuprojektista (loppu hyvin, kaikki hyvin <3). Kerroin myös tästä ajatuksesta liisata joltain agilitykoiraa ja loukkaantumisriskipeloista. Katri tuumasi siihen napakasti, että Taoa sää et saa rikki, se menee niin fiksusti. Sattumoisen Katrilla itsellä on toistaiseksi voimassaoleva liikuntarajoite, joten Tao tarvitsisi kartturia muutenkin. Ajatus Tao-lainasta tuntui heti jotenkin luontevalta, toki jännittävältä. Kotiin pästyä laitoi Katrille viestiä, että hitto vie, haluun kokeilla mitä tällä kortilla on annettavana. "Maksanko harrastaja- vai kisalisenssin?"

Tää puolimaratonin mittanen alustus oli siis tarkoitettu viemään tiistai-iltaan, kello kahteenkymmeneenyhteen. Alkoi jo hämärtää, joten näin sen uuden, sairaan hienon hallin ensikertaa iltahämyssä, mutta voi pojat - melkosen komee laitos! Jännitti ihan sikana. Toiveikkaasti mietin, että onhan agility niinkun pyörällä ajaminen, kun sen kerran oppii niin sen aina taitaa? Well...turns out, että jos on  yli kahden vuoden totaalitauko agilitystä ja sut heitetään vieraan, täysin erilaisen koiran (kuin mihin olet tottunut) puikkoihin, niin kyllä siinä apupyöriä tarvitaan. Taakse JA eteen.

Tää Tao nimittäin - hän on ihan ainutlaatuinen. Reippaat 60 cm säkäkorkeutta eli semmonen ihan snadisti majesteettisen olonen paimenpoika. Ja kun Tao menee radalla, niin se on täydellinen optinen harha. Näyttää maltilliselta, jopa hitaalta, mutta silmänräpäyksessä onkin tullut paikasta a paikkaan b. Ihan kun jostain madonreiästä putkahtais valonnopeudella. Siis niin kertakaikkisen hämmentävä ohjaustuntuma tässä koirassa! Semmosta ihmeellistä hiljaista, mutta raakaa voimaa, joka tulee kun hyökyaalto ja tukahduttaa sut jos oot nanosekunin myöhässä. Meni jo.

Tähän kulttuurishokkiin kun lisätään se tosiasia, että kahden vuoden poissaolo radalta tuntui ja varmasti näkyikin omassa fysiikassa melko radikaalisti: räjähtävä lähtö oli pelkkä vitsi, rytmitys epärytmitystä ja radan hahmottaminen poimittu kategoriasta Liisa Ihmemaassa. Paikoin tuntui masentavan tumpelolta. Voiko olla näin rapakunnossa? Jos agility olisi kieli ja jokainen koira ja ohjaaja oma murteensa, niin tässä yhtälössä tilanne oli se, että Tao puhui todella voimakasta murretta ja minä vain auttavasti agilityä. Verstehen Sie?

Oon kuitenkin toivekas ja ennen kaikkea innoissani tästä paluusta radoille! Ja tietenkin todella kiitollinen Katrille, että uskoi Taon lainaan. Mulla on loistava lainakoira ja onnekkasti tuttu, turvallinen ja taitava Anu kouluttajana eli kaikki ainekset edistyä ja tulla paremmaksi. Alla on video, joka antaa todella ruususen kuvan meijän treeneistä, sillä pääsääntöisesti mentiin 2-4 estettä kerrallaan, koska meni jo. Mutta hei, keskitytään onnistumisiin!