Aina valmiina - puolivuotiaan tilannekatsaus

Tuo pentukoira on jo puolivuotias. Rehellisesti sanottuna oon huojentunut, että se pikkupentukaaos on takanapäin. Lapsikoirahan on jo semmonen noheva pikkujuniori, jonka suurin osa aivopieruista on haihtunut savuna ilmaan. Tai ainakin ne pahimmat. Jopa mies sanoi, että onhan se ihan kiva ja söpö (sillon kun se nukkuu).

Aika on hauska koira. Jotenkin semmonen hyvällä tavalla röyhkeä, mutta kuitenkin tosi hellyydenkipeä kainaloinen. Se on kun parahin partiolainen, joka on aina valmiina ja syttyy kaiken uuden edessä. Sitä kiinnostaa kaikki ja se haluaa aina osallistua. Oli kyse sitten sienestämisestä, kakan lapioimisesta tai tanssimisesta. Sen mielestä kaikki on lähtökohtaisesti kivaa ja tutustumisen arvoista. Lisäksi se antaa pusun aina kun siihen on mahdollisuus. Usein myös silloin kun siihen ei olisi mahdollisuutta.

Kesän vaihduttua kuramäräksi syksyksi, jäi piha-agilityt kokonaan. Oikeastaan koko syksy ja alkutalvi on menty harrastusrintamalla hyvin matalla profiililla. Ainoa, missä Aika on kunnostautunut useamman kerran viikossa, on Nose Work. Piilojen etsiminen ottaa helposti pahimmat löysät pois. Tuossa syksyllä se teki yhden id-jäljen metsässä. Oli siinä oikein pätevä ja innokas. Tokoa ollaan tehty hyvin alkeellisesti - se häävin osaa edes perusasennon.

Tänään, puolivuotispäivän kunniaksi, se pääsi ensimmäistä kertaa hallille oikein tekemään jotain. Vähän ohjaustekniikkaa parilla hypyllä ja elämänsä ensimmäisen putken. En ehkä malta oottaa, että saadaan tuo agilitypää ihan kunnolla auki. Toisaalta on ahdistanut semisti se, etten oo pystynyt tekemään ja panostamaan ihan sillä intensiteetillä kun haluaisin, mutta sitten taas...eipähän oo tullut liikaa liian aikaisin. 

Ensisijainen koulutuksellinen asia on kuitenkin ollut kasvaa järkeväksi ja vaivattomaksi arjensankariksi. Impulssikontrollia ja relaamista. Vielä on vähän matkaa siihen, ettei ihan kaikki talon lelueläimet olisi kolmijalkaisia/yksikorvaisia/-silmäisiä, mutta toisaalta ihmislapsen ykkösjuttu on eläinlääkärileikki, niin ompahan riittänyt potilaita. 

Fysiikkapuolella nuo päivittäiset umpimetsälenkit on kaikessa riskialttiudessaankin aika timanttista treeniä kropanhallinalle ja onkin ollut ilo seurata kuinka elastinen ja ketterä tuo luikku on. Lisäksi metsässä kulkiessa saan arvokasta tietoa nenähommiin, kun pääsen näkemään miten se reagoi erilaisiin hajuihin. Nyt jo tiedän suurin piirtein miten se reagoi kauriiseen (perään!), supikoiriin (varokaa! olen isohurja koira, vaikka saatankin näyttää pelokkaalta!) ja siilityyppin (heimoi! mikä ihmekumma sää oot? siis en tajuu sua. mutta voidaanko leikkiä?) 

Jatkamme siis tällä hyväksi havaitulla "valmennusohjelmalla" ja otamme rennosti.

Puoli vuosikymmentä

Etsintäkeikoilla jäljestystä peesaavia omistajia on karkeasti laatikoiden kahdenlaisia; niitä, jotka jutustelevat lieventääkseen jännitystään (ja joille voisi sanoa vaikkapa, että Ipe on rodultaan shetlanninponi, ilman että niiden ilmekään värähtäisi - koska paniikki) ja niitä, jotka rennommin etsivät ikävästä tilanteesta kultareunuksen ja käyttävät tilaisuuden hyväkseen oppia uudesta lajista.

Olipa kyseessä kumpi tahansa, keskustelu alkaa yleensä aina kysymyksellä: "ootteko te kauan tehneet näitä hommia?"

Ollaan. Tänään tulee kuluneeksi viisi vuotta meidän ensimmäisestä tosietsinnästä. VIISI vuotta! Muistan vieläkin kuin eilisen sen hetken, kun Tiina soitti ja kysyi voisinko tulla Ipen kanssa jäljestämään auton tönäisemäksi joutunutta koiraa. Olin Koskikeskuksessa ja suunnitellut illaksi ohjelmaa. Voisin! Sydän jyskytti tuhatta ja sataa innostuksesta ja jännityksestä samaan aikaan. Peruin koko loppupäivän ohjelman, ryntäsin kotiin keräämään kimpsut ja kampsut, hypättiin Ipen kanssa autoon ja lähdettiin matkaan. Ensimmäiselle keikalle oli matkaa kokonaiset 1,3 kilometriä. Tiina oli Kiran kanssa paikalla ja me päästiin ensimmäisenä hommiin. Ipe jäljesti kaikki 600 metriä ja ilmaisi. Ei mihinkään sen jälkeen. Aattelin mielessäni "voi ny morjens, että semmonen jälkikoira". Myöhemmin saimme viestin, että pelokas karkuri löydettiin luotisuoraan sieltä mihin Ipe ilmaisi. No niin, eihän se ihan reisille sittenkään mennyt.

Tuon ensikokemuksen jälkeen ollaan heitetty keikka jos toinenkin. Alkuvuosina jaksoin vielä pitää kirjaa, mutta jossain vaiheessa tapa jäi ja lopulta en tietenkään pysynyt enää kärryillä. Mutta kaiken kaikkiaan Ipen kanssa on pakattu kamat ja suunnattu hommiin reilusti toista sataa kertaa. En tänä päivänäkään ymmärrä, miten oon saattanut olla niin onnekas, että meidän polku johti etsijäkoiratoiminnan pariin. Tämä koko matka on ollut yks ikimuistoisimmista ja hienoimmista jutuista mun elämässä. Mutta myös yksi pahimmista vuoristoradoista. Ne epäilysten kalvavat kuristukset ja toisaalla ylitsepursuavan riemun euforiat. Aikamoinen kyyti.

Oon vuosien varrella kohdannut satoja ihmisiä ja seurannut dekkareitakin jännempiä karkuritarinoita. Kukin tavallaan on jäänyt mieleen, toiset syvemmin kuin toiset. Erilaisten kohtaamisten myötä oon oppinut jotain myös itsestäni. Siviilissä herkkä ja tunteikas, työliivi päällä rationaalinen ja vahva. Oon hyvällä tavalla pystynyt ulkoistamaan surun ja epätoivon tunteet, joita omistajissa näen ja koen, niin ettei ne mene oman ihon alle. Pystyn olemaan tukena, neuvonantajana ja toivon tuojana. Joskus ikävä kyllä myös lohtuna. Vain kerran oon revennyt ihan kunnolla liitoksistani kun Kankaanpäässä löydettiin suden raatelema ajokoira. Ehkä sen näyn edessä olikin ihan inhimillistä näyttää tunteensa.

En tiedä miksi, mutta jotkut selvittämättömiksi jääneet tapaukset on jääny kummittelemaan mieleen. Ehkä sitä aina miettii, että oliko Ipen työskentelyssä jotain, mitä en hoksannut tai tehtiinkö varmasti kaikkemme asian eteen. Toisaalta pitkiksi venyvät karkurireissut ja toistuvat etsinnät saman kaverin perässä tekevät omistajat tutummiksi, jolloin ammattimaista etäisyyttä on vaikeampi pitää. Kokemus on näyttänyt, että kaikista raastavimpia on kohtalot, jotka eivät koskaan selviä. Kun omistaja antaisi vaikka toisen kätensä, että saisi lemmikkinsä kotiin edes kuolleena. Sen ikuisen mitä jos? -ajatuksen kanssa on kaikkein raskain elää.

Tuntuu uskomattomalta saada kuuden kuukauden kuluttua etsinnästä puhelu, jossa koiravanhuksen omistaja kysyy, että vieläkö muistan heidät. Tammikuisilla pakkasilla kadonnut koira oli Ipen mukaan menehtynyt ja ilmaisualue sekä -suunta omistajan mukaan sula mahdottomuus. Vanha herra sanoi suoraan, ettei voi uskoa kadonneen menneen niin vaikeakulkuista maastoa. Hän myös lupasi soittaa, jos joskus koiran kohtalo selviäisi. Ja niin hän soitti - viikko ennen juhannus ja kertoi, että koira oli löytynyt hukkuneena juuri sieltä, mihin Ipe ilmaisi. "Nyt minä uskon sinua Laura", sanoi hän ja oli kiitollinen, että sai haudata koiransa. "Kiitos", vastasin minä ja mielessäni pyysin anteeksi Ipeltä, että koskaan kehtasin epäillä koiraa tai itseäni.

Meille on onnekkaasti osunut perinteisten jäljestys-ilmaisu-houkuttelu-kiinnisaaminen ilmaisualueelta -onnistumisten lisäksi muutama ihan huikea täysosuma, joiden aikaansaamaa adrenaliini+endorfiini-ryöppyä en tule ikipäivänä unohtamaan! Ensimmäinen sattui jo melko varhaisessa vaiheessa uraa, kun jäljestettiin epilepsiakohtauksen saanutta laumanvartijaa. Ajattelin, että tapaus oli ainutlaatuinen ja poikkeuksellinen siksi, että Ipelle epilepsiakohtaukset oli kotipuolesta tuttuja (Unnalle terkkuja <3). Tuon tapauksen jälkeen Ipe on vienyt apua odottavan karkurin luo vielä kaksi kertaa. Tammikuussa se haki yhden vanhuksen kotiin oikein uutiskynnys kolisten (klik ja klik) ja viimeisimmän taksipalvelun se järjesti eräällä nuorelle mäyräkoirapojalle vain kuukausi sitten. Noita kaikkia kolmea yhdisti se, ettei karkuri tehnyt oikein elettäkään paetakseen, vaan ne odottivat, että joku tulisi jeesiin. (Miksi karkuri normaalisti ilmaistaan välimatkan takaa, siitä voi lukea lisää täältä.)

Sattui meille kerran yksi hulvaton kadonneiden lampaiden metsästyskin, jossa Ipe jäljesti lampaiden läheisyyteen ja ilmaisi ne ensin sokkona välimatkan takaa. Kun oltiin palaamassa takaisin, niin huomasin, että sitä vähän kuitenkin kutittelis vielä jatkaa hommia. Pistin sen uudestaan liinaan ja mentiin palan matkaa, jonka jälkeen huomasin yhtäkkiä tuijottavani pajukkoa rouskuttavia villarouvia. Palkkauksen jälkeen Ipellä syttyi joku ahaa, lampaita! -lamppu ja se otti muutaman kyyristyneen askeleen lampaita kohti, jonka seurauksena tyypit otti jalat alle ja juoksi takaisin kotipihaan. Lampaiden omistajalle tämä tietenkin näyttäytyi täyden palvelun toimintana, jossa ensin jäljestetään ja sitten paimennetaan vielä eläimet takaisin kotiin. Melkein teki mieli jättää tämä illuusio elämään, mutta rehellisyyden nimissä oli vähän korjattava sitä paimennusosuutta - ei Ipen pöläytys ollut paimennusta nähnytkään. Kiva onnenkantamoinen.

Etsijäkoiratoiminta on vienyt mut paikkoihin, joihin en olisi ikinä muuten kulkeutunut. Se on tuonut elämään ihmisiä ja koiria, joihin en olisi muuten tutustunut. Se on antanut ikimuistoisen upeita (ja karmivia) kokemuksia, joita vaalin kuin suurinta aarretta. Se on kasvattanut henkisesti ja haastanut fyysisesti. Sen ansiosta tiedän, ettei ole paras idea lähteä kaksin koiran kanssa jäljestämään tuntemattomaan metsään kun pakkasta on alle -20 astetta ja on pilkkopimeää. Pakkanen syö aika nopeasti patterit otsalampusta ja akun puhelimesta. Tiedän myös, ettei Jämijärveltä pääse pois eksymättä - siellä on joku piinattu bermudankolmio, jonne olen eksynyt joka kerta kun olen ollut Jämillä etsinnässä. Tiedän, että Suomi on täynnä piilotettuja helmiä, jotka löytää ajelemalla valtateiden ulkopuolella.

Etsijäkoiratoiminnan ansiosta tiedän lisäksi sen, että ihmisissä on yhteisöllisyyden voimaa ja halua auttaa toista hädän hetkellä. Ja se voima on valtava! Oon myöhään talvi-iltana ottanut epäuskoisena vastaan puheluita, joissa täysin tuntemattomat kiipeilyharrastajat tarjoavat apuansa alle puolen tunnin päästä siitä kun oon kysynyt kiipeilyseuralta mahdollisuutta tarkistaa eräs vaikeakulkuinen kallioalue. Ja kahden tunnin päästä siitä seurannut vierestä kun kiipeilijät laskeutuvat yötä myöten lumituiskussa kallioseinämää alas varmistaakseen, ettei kadonnut koira ole tippunut kalliolta alas.
Oon nähnyt lukuisia ja taas lukuisia ihmisjoukkoja, jotka on tulleet auttamaan kadonneen omistajaa. Siellä on mm. muonitusmestaria, kipinävahtia, lappujen jakajaa, lastenhoitajaa, some-päivystäjää, loukutusapua ja karttavastaavaa. Kaikilla sama tavoite: saada karkuri kotiin.

Se upein asia tässä hommassa on ollut tuo koira, kumppani. Ipe. Jos me jossain ollaan onnistuttu, niin tässä. Meillä on ollut tähdet kohdillaan ja yksisarvisten pölyä matkassa. Oon niiiin niiin niiiiiiin kiitollinen tuosta koirasta ja tuolle koiralle, ettei mitkään verbaaliset sanat pysty sitä pohjatonta tunnetta kuvaamaan. Turha edes yrittää.

Ollaan Ipen kanssa kai vähän samiksia; siviilissä herkkiä, mutta liivi päällä vahvoja virkanaisia. Ipe rakastaaRAKASTAA jälkihommia. Kun kutsu käy ja etsintäkeikkaa sovitaan puhelimessa, se tulee kuulolle ja tekee jo valmiiksi muistiinpanoja. Lähetäänkö hommiin? on kysymys, joka saa sen silmät loistamaan ja koko koiran kasvamaan viisi senttiä korkeammaksi kun se ravistelee itsestään supersankariominaisuudet esiin. Ipe on kuin Peter Parker, joka on arjessa sosiaalisesti vähän kömpelö nörtti, mutta pelastustrikoot päällä itsevarma ja tilannetajuinen toimija.

Jos en itse olisi tätä kokenut, niin en koskaan olisi voinut kuvitella miten upeaa yhteistyö koiran kanssa voi olla. Minun ja Ipen yhteistyö ei perustu logiikkaan, järjestelmällisyyteen tai tavoitteellisuuteen. Monet tai lähes kaikki asiat, joita Ipestä jäljestäessä tulkitsen on ominaisuuksiltaan sellaisia, joista en voi koota koulutusmateriaalia tai edes siinä hetkessä rationaalisesti perustella niitä. Meidän yhteistyö perustuu siihen, että jossain matkan varrella me löydettiin toisemme järjen tuolla puolen ja sattumoisin siellä kulkee se kaikkein merkityksellisin ja arvokkain tietotaito. Intuitio.

Kiitos kiitos kiitos.

"Kympin työtä, pentu!"

Jos otsikon lausahdus ei kuullostanut tutulta, niin on erittäin todennäköistä ettei taloudessasi asu Ryhmä Hau -fania. Meillä on yksi sellainen, vaikka omastakin takaa löytyy melkonen Hau-ryhmä, jolla on aina vauhti päällä. Vauhdista ja vaarallisista tilanteista huolimatta on pakko sanoa muutama sananen tästä pennusta noin niinkun töiden näkökulmasta. Kuten edellinen postaus varsin seikkaperäisesti kertoi, on arki pennun, pikkulapsen ja senioriremmin kanssa jokseenkin tapahtumarikasta. Jokapäiväisistä ärräpäistä huolimatta, voisin jopa ihan varovasti sanoa, että ehkä pahin kaaos on saatu kesytettyä ja päivä päivältä arki käy jouhevammaksi. Toisin sanoen, saan koko ajan lisää luottoa yhteiselämään Aikan kanssa, josta syntyvä varmuus tekee koirastakin rauhallisemman. Ei tarvihe hötkyillä, kun (ihmisen) stressitasot on saatu parempaan kuosiin.

Se, mikä on ollut alusta asti selvää, on tämän koiran työmotivaatio. Voi pojat, tää tyyppi on syntynyt suorittamaan! Koulutuksellisesti ollaan menty tähän asti semmosella 3x3min -kaavalla eli kaikki uudet "temput" on opeteltua aamu-, päivä- ja iltaruokaa syödessä. Sen enempää se ei ole vaatinut. Aika tarttuu aivan supernopeasti uusiin tehtäviin ja tarjoaa itse aktiivisesti.

Oon ollut täysin yllättynyt siitä, kuinka kes-kit-ty-nees-ti näin pieni pentukoira voi tehdä hommia! Se ei sählää, turhaudu tai lannistu. Se on itsevarma ja innostunut. Se koittaa, koittaa ja lopulta voittaa. Se kestää jopa pienehköjä "agilitytreenejä" lelulla palkattuna ilman liiallista kuumumista tai ylimenoa. Yksinkertaisesti se haluaa tehdä tarkasti ja tehokkaasti töitä. Ja mikä parasta; TÄYSIÄ! Aika leikkii todella hyvin ja ainakin toistaiseksi luovuttaakin lelun helposti.

Alla neljän viikon takaa hubailuvideo, jota nyt katsoessa oikein hämmästyn kuinka paljon se on tuosta kasvanut! Se oli ihan pieni pallero kuukausi sitten. Neljään viikkoon on näemmä mahtunut rutkasti jalkojen kasvattamista.

Agilityyn ollaan alettu tekemään pohjia suuntakäskyille (vasen/oikea) ja wrapeille (tik/tak). Hassuteltu takaakiertoja pihassa ja vahvistettua yhdessä juoksemista. Tokon osalta ollaan juuri ja juuri saatu perusasentoa mallinnettua. Tällä viikolla tehtiin uusi aluevaltaus (jota ei vielä videoilla näy) kun otettiin Nose Workin eucalyptus käsittelyyn ja kolmannella sessiolla se puhinanuusku lähti käyntiin! Aikan kanssa on ihana tehdä yhdessä, kun se on niin motivoitunut kaikkeen mitä sille tarjoaa.

Vapaa liikkuminen metsässä, paljolti ihan umpi sellaisessa, on fysiikan kehityksessä meidän kulmakivi. Nyt marja- ja sieniaikaan me ollaan puoliksi asuttu tuossa takametsässä ja on ollut ilo huomata kuinka taitavasti Aika on alkanut käyttää kroppaansa. Kovistakin vauhdeista hallitsee vaivattomasti hyppyjä, arvioi etäisyyttä ja korkeutta järkevästi. Jotain sellaista, mitä ei vielä kuukausi sitten osannut niin menestyksekkäästi. Metsässä liikkuu uteliaasti, ei ole perskärpänen, muttei myöskään seikkaile ihan päättömästi kauas näköpiiristä. Itse asiassa tänään kävi ensimmäistä kertaa sellanen, että "hukkasi" meidät. Oltiin aika liki, mutta jotenkin touhuissaan sekoitti suuntansa. Kuulin kimakan haukahduksen ja voisin melkein vannoa, että se kysyi "missä ootte?!" Kun huikkasin "täällä!", tuli huojentuneen iloisena moikkaan ja jatkoi taas seikkailujansa.

Vaikka Aika on enimmäkseen toiminnan naisia, osaa se myös rauhoittua. Viime viikolla eräänä iltana, melko stressaavan päivän päitteeksi, tein pienen eläinkokeen. Normaalin naksutteluhetken sijaan päätin kokeilla kuinka nopeasti se luopuu kaikesta toiminnasta. Otin ruokakupin, laskin sen maahan ja kävin istumaan viereen täysin passiivisena. Ainoa vihje oli jo Aikalle tuttu "jätä" eli ei saa mennä kupille ilman lupaa. Olin valmistautunut syväluotaavaan meditaatiohetkeen, mutta kellotin vain 8 minuuttia kun pentu nukkui kerällä minun ja ruokakuppinsa välissä! Paljon ja kaikkea se kerkesi siinä kahdeksassa minuutissa kokeilla ja tarjota, mutta hämmentävän nopeasti ymmärsi jutun juonen ja antoi asian olla.

Sama koira, kaksi eri puolta.

Ihanan kamala ja kamalan ihana pentu

Mä en ole vauvaihminen. Enkä pentuihminenkään. Aloitetaanko siitä?

En ole koskaan potenut vauvakuumetta, vaan haaveillut lapsesta - toimeliaasta, hassuttelevasta ja ajattelevasta lapsesta. Musta on ihan parasta kun tuo jälkeläinen on nyt 2½-vuotias, se on niin huippu tyyppi ja sen kanssa on (suurimmaksi osaksi) älyttömän hauskaa. On päästy tiettyyn pisteeseen, jossa alun epävarmuudet ja pelot (apuaa...miten tämmönen pidetään hengissä?) on väistyneet ja on jonkinlainen luotto yhteistoimintaan. Mää ymmärrän sitä ja se ymmärtää mua.

Sama pätee koirien kanssa. Ihan rehellisesti voin sanoa, etten mitenkään sydämeni kyllyydestä nauti tästä pikkupentuarjesta. Siis onhan koiranpennut ihania - varsinkin sillon kun ne nukkuu tai sukeltaa. Muuten elämä tommosen Aikapommin kanssa on toistuvaa tulipalojen sammuttelua. Okei, ehkä asiaan vaikuttaa kolme muuta koiraa ja yksi pikkulapsi, mutta suurimmassa osassa ns. tilanteita on yhtenä osapuolena mustavalkonen silakka. Itsereflektion tuloksena olen tullut johtopäätökseen, että suurimman epätasapainon aiheuttaa oma ja varsin henkilökohtainen epävarmuus. Kuinka tätä käytetään? Miten tällä ajetaan? Juuri kun kuvittelet löytänees saman aaltopituuden pennun kanssa, niin alkaa hirvee kohina ja signaali katkeilee. Kuka sää oikein oot? Ja kuka mää oikein oon, kun oon sun kanssa? 

Mä muistan kun Ipe tuli ja se pentuhärdelli alkoi, niin itkin eräänäkin päivänä ja mietin ihan tosissani, että palautan sen. Nyt en oo kertaakaan itkenyt, enkä harkinnut palauttamista. Eli näistä lähtökohdista asiathan on hirveen hyvin! Rationaalinen-minä tietää, että tää pentuaika on ohi ihan yhdessä hujauksessa ja aika kultaa muistot. Mutta kun pahin hepuli on päällä ja yrität pelastaa seniorikansaa johonkin pennun tavoittamattomiin samalla kun lapsen nujupaini tulokkaan kanssa lipsahtaa puolivahingossa huutoitkun puolelle ja sitten kädet verinaarmuilla evakuoit kaikki loput elolliset pienen krokotiilin tieltä, niin...*huokaus*...voi Aika, kyllä nämäkin muistot vielä kultaantuu.

Tuntemattoman ja keskeneräisyyden sietokykyä, sitä elämä pennun kanssa vaatii. Ja varmaan vähän uskallusta tehdä virheitä. Aikan kanssa olen kerennyt kompuroimaan jo varsin monta kertaa. Suurimmat epäonnistumisen tunteet liittyy tilanteisiin, joissa pentu tekee jotain kiellettyä/vaarallista/ärsyttävää ja tilanteita seuraaviin palautteen antoihin. Kun palaa käämi.

Kuten aikaisemmassa postissa kerroin, Aika on melkosen viilee kaveri. Se ei ole erityisen herkkä tai pehmo. Se on semmonen itsevarma asennemuija, joka ei korviansa lotkauta kun sille latelee perkeleitä. Jos historian olisi mulle jotain pitänyt opettaa, niin sen että kovaan ei kannata vastata kovalla. Fannin kanssa käytiin kantapään kautta liian monta taistelua kunnes löysin tien kovan muijan kuoren alle. Se tie oli nimittäin rakkaus. Ja kuinka ollakkaan, Aikalle toimii se sama satu. Kun se pöljäilee, niin lempeän lujasti ohjaten saan kaikkein parhaimman vasteen. Rauhoitu, nyt menee vähän liian kovaa.

Parasta tuossa pentupentusessa on se, että se haluaa ihan hirveen lujasti tehdä asiat oikein. Jos se vain tietää mitä se oikein on. Niska/perse -otteet ja perkeleet ei sitä totisesti sille kerro. Siksipä tarvitsen tonnikaupalla pitkää pinnaa ja ymmärrystä, jolloin on edes teoreettinen mahdollisuus olla lempeä ja kunnioittava. Aika on nimittäin kuin pieni kouluhäirikkö, joka on kuitenkin sisimmältään ihan hikari. Kun sitä arvostaa ja sille antaa luottamusta, se alkaa loistaa. Ja sitten se loistaakin kirkkaasti.

Pakka sekaisin

Kun kahdeksan vuotta kimpassa olleeseen laumaan tulee uusi muuttuja, menee pakka sekaisin väistämättä. Joillakin uusi pentu ravisuttaa dynamiikkaa kaksi päivää, toisilla kaksi viikkoa, joissain tapauksissa lauman varaus muuttuu lopullisesti. Kun ajatusta uudesta pennusta esiteltiin perheemme hallituksessa, oli toinen hallituksen varsinaisista jäsenistä huolissaan etenkin Fridan ja Fannin hyvinvoinnista. Hänen ehdotuksensa olikin, että uusi koira voisi tulla vasta kun pienistä aika jättää. No pentu kuitenkin tuli, koska demokratia (ei toimi). Että semmonen hallitus.

Meillä on pian kuukausi takana neljän koiran arkea, eikä se nyt mitään ruusuilla tanssimista ole ollut koko aikaa. Ei sen puoleen, ei nuo ennakko-odotuksetkaan olleet erityisen ruusuisia. Suunnitelmallisilla arkirutiineilla ja ripauksella onnea päivät sujuu suhteellisen jouhevasti ja kaikki ovat hengissä päivän päätteeksi. Se on aina plussaa. Mutta on toki niitäkin hetkiä, kun paska osuu tuulettimeen ennen kun kerkeet kissaa sanoa, jolloin pistät vaan silmät kiinni, kädet kyynerpäitä myöten ristiin ja toivot parasta.

Aloitetaan nyt vaikka siitä tosiasiasta, että Aika ei ole mitenkään erityisen pehmeä pentu. Henkisesti. (Fyysisesti se on tosi ihanan pehmeen ja pusuteltava.) Esimerkiksi jos ruoasta on kyse, niin se. ei. anna. yhtään. jälkeen. Ajokoiramies-isäni ihasteli sen luonteenlujuutta, kun Aika antoi luuta syödessään lähdöt lähes 65-senttiselle venäjänajokoiralle. Tuumasi, että Aikasta tulisi hyvä kettukoira, jos olisi ajokoira. Niin. Kun tuollasen tahtonaisen istuttaa meidän laumaan, niin väkisin joku on helisemässä.

Frida vanhimpana on tullut aika poljetuksi. Frida on epävarma ja mukavuudenhaluinen. Se ei pidä hötkyilystä eikä liiallisesta ilakoinnista. Ihan nappipari pennun kanssa siis! Not. Suoraan sanoen en edes yritä saada niistä kavereita, vaan pyrin jonkinlaiseen kaaoksen tasapainoon niin, että Frida saisi mahdollisimman paljon omaa rauhaa. Aika varsin välkkynä kaverina huomasi hyvin nopeasti Fridan epävarmuuden ja yrittää häikäilemättömästi käyttää sitä hyväkseen. Se ei käy päinsä - siinä menee raja. Jatkuvan kieltämisen sijaan pyrin luomaan tilaisuudet kiusaamiselle mahdottomiksi eli eivät ulkoile samaan aikaan. Sisällä elävät suhteellisen rauhallista rinnakkaiselämää.

Fanni on ollut porukan musta hevonen. Iloinen yllätys. Jo Aikan kotiutumisiltana Fanni leikitti pentua hippajuoksulla ja säännöllisen epäsäännöllisesti yllyttää Aikaa hepulijuoksuihin pihamaalla. Fanni osaa hyvin pitää puoliaan ja on itsevarma. Ei se mitään BFF-valoja ole Aikan kanssa vaihtamassa, mutta on silleen suht luontevasti ottanut tän mustavalkoisen pyörremyrskyn vastaan. Pahoin pelkään, että Aikan kasvaessa Fannin auktoriteetti vähenee kun massa-alivoima on väistämätön tosiasia. Ruokajuttujen kanssa saa olla todella tarkkana, Fanni ja Aika on pari kertaa ottanut yhteen tyhjän lautasen vuoksi. Meillä kun on tapana, että koirat esitiskaa ruokalautaset ja vanhasta tavasta on laittanut ne vaan lattialle odottamaan virkaintoisia tiskaajia, niin Aikan ja Fannin sattuessa samalla apajalle onkin syntynyt ihan ilmiriita. Ja kumpikaan ei anna periksi eli olen joutunut erotuomarin hommiin aika liukkaasti. Nyt kun ovat vielä jossain määrin samaa kokoluokkaa niin ei ole sattunut mitään, mutta en halua koittaa samaa tilannetta sitten kun Aika on 10+ kg. Omat ruokansa syövät visusti portin eri puolilla.

Ipekin on ollut pieni yllätys. Jo ennalta oli selvää, että Ipe ei pidä pennuista. Ei siis mitenkään päin. Pehmeänä ja vähän epävarmana se ei kai oikein osaa toimia niiden kanssa tarpeeksi jämäkällä itsetunnolla ja sen vuoksi mielummin väistää kokonaan. Aikan sulavalinjainen pentuolemus ei ole ollut poikkeus. Ipe ei pidä Aikasta. Positiivinen yllätys tässä on ollut se, miten vähän se ei pidä siitä. Ulkona kulkevat rinnatusten ongelmitta, mussuttavat vieretysten mustikoita metsässä ja elävät rentoa rinnakkaiselämää. Yhteiselämästä ei kuitenkaan voi vielä puhua. Sisällä homma on vähän jännitteisempi. Ipe helposti ahdistuu jos Aika tulee liian lähelle, jolloin pyrkii poistumaan paikalta mahdollisimman pian. Pari ekaa viikkoa Ipe ja Aika elivät sisällä portin eri puolilla, mutta nyttemin ihmisten ollessa kotona koko lauma elää samassa tilassa. Poikkeustilanteen koittaessa (iltavilli tai muu pentuhepuli) heikoimmat (Frida) ja lyhythermoisimmat (Ipe) ohjataan turvallisempaan lokaatioon. (Tai kaaoksen aiheuttaja pistetään pihalle.)

Meidän laajennettuun laumaan kuuluva Olga the ajokoira puolestaan on aivan rakastunut Aikaan. Ja Aika rakastaa Olgaa. Harmillisesti kokoero on vielä niin valtava, että leikkipainia on vaikea saada tasapainoiseksi. Vaikka Olga leikkii suhteellisen nätisti, niin vuosikkaan ajokoiran elämänriemu pirskahtelee väkisin vähän liian kuplivasti. Sen vuoksi ajokoiran ja paimenen leikit on tiukasti valvottuja. Ehkä suloisinta ikinä on se, että Olga kirputtaa Aikaa - oikein silleen antaumuksella.

Samalla kun viimeistelin tätä tekstiä, löysin selkäni takaa alla olevan näyn. Toivoa siis on. Aina on toivoa.

Odottavan Aika on pitkä

3-viikkoinen Aika

Koko stoori lähtee liikenteeseen pitkästi viime vuosikymmeneltä. Olin tuore chihuahuanomistaja ja siihen aikaan niin aktiivisella rotufoorumilla tutustuin harrastajiin ympäri Suomen. Chihuahuoita siunaantui se kolme kappaletta ja Fannin ollessa ihan pienen pieni, eli elettiin vuotta 2007-2008, innostuin ihan toden teolla agilitystä. Hyvin pian kävi selväksi, että vähän häreempi harrastuskoira on saatava, joten lapsuudenhaave bordercolliesta (kiitos Babe, urhea possu - back in 1996) alkoi tuntua yhä todellisemmalta vaihtoehdolta.

Samoihin aikoihin tutustuin Saijaan, aiemmin menestyksekkäästi chihuja kasvattanut ja sittemmin maksikoiriin siirtynyt agilityharrastaja. Käytiin chihuporukalla Saijan agilitykoulutuksessakin ja sain kokeilla hänen Riepu-malia radalla. Maksikoiran tuntuma hyppysissä oli niin päräyttävä, että oman maksikoiran hommaaminen oli enää vain ajan kysymys. Vuoden 2008 agilityn MM-kisat skabailtiin Helsingissä ja muistan istuneeni katsomossa Saijan kanssa ja keskustelleeni bordercollien hankinnasta. Saija oli juuri lennättänyt Englannista Viuhkan ja ohjeisti katsomaan (edes osin) työlinjaisia pentueita jos ensisijaisesti harrastuskoiraa mielin. Sen vuoden viimeisenä päivänä syntyikin sitten Ipe ja loppu on pitkälti luettavissa tästä blogista.

3-viikkoinen Aika

Kun Ipe tuli ja päästiin aktiivisen harrastamisen makuun, niin tiesin että bordercollie on se mun rotu. Ei se vaihtamalla tästä enää parane. Alusta asti oli kovin selvää, että joskus tulevaisuudessa tulee uusi bordercollie perheeseen, joten itkin suurin piirtein verta kun kuulin, että Viuhka astutetaan Tipillä. Ipe oli vasta parivuotias, keskenkasvuinen myöhäisjunnu, joten uuden pennun aika ei todellakaan ollut vielä käsillä. Onneksi Saijalle jäi pentueesta narttu kotiin kasvamaan. Ja aikamoinen narttu siitä kasvoikin. Voltti on yksi mun all time favorite bortsuista - sairaaan upeesti liikkuva bc. Silloin päätin, että tuosta linjasta haluan jonakin päivänä koiran.

Voltti

Voltti ja Voltin Pirkko-sisko saivat ensimmäiset pentueensa juuri samoihin aikoihin kun itse lisäännyin, joten koiranpennun ottaminen siihen ihmispennun rinnalle ei tuntunut ihan parhaalta mahdolliselta vaihtoehdolta. Pari vuotta kului ja säännöllisen epäsäännöllisesti utelin Saijalta tulevia pentuesuunnitelmia. Kunnes tämä nykyinen pentue ajatustasolla varmistui ja varsinainen odottaminen alkoi. Urokseksi valikoitui Ässä, joka ei ole mikään tusinakoira. Siitä kertonee jo kilometrin pituinen tittelirivistö. Monitoimikone.

Oletettavissakin oli, että pennuille riittäisi halukkaita ottajia enemmän kuin pentuja tulisi, joten voinette kuvitella jännityksen määrän kun eräänä aurinkoisena toukokokuun perjantaina pennut syntyivät. 2u + 4n. Narttujonossa odottavalle sukupuolijakauma oli enemmän kuin mieleinen - olin pakahtua onnesta kun Saija ilmoitti, että jos kaikki sujuu pentujen kanssa hyvin niin voin tarjota yhdelle nartulle kodin.

6-viikkoinen Aika ja 1637-viikkoinen Laura

Kun ensimmäiset kuvat vastasyntyneistä saapuivat, taisin kommentoida ensitöikseni, että "nuo naamapuolet kyllä sykähdyttää aina". Kun kävin kolmeviikkoisia penneleitä ensimmäistä kertaa katsomassa, tuli se samainen naamapuoli syliin ja otti kovin tyytyväisenä pienet nokoset. Ok, tää on mun lemppari. Suosikkiasema vahvistui entisestään, kun lähes jokaisessa videossa, jonka pennuista näin, oli tää ko. pentu nuuskuttamassa vimmatusti paikkoja. Nenätyyppi. Luonteeltaankin pentu oli Saijan mukaan sen oloinen, että pärjäisi lapsiperheessä, joten niimpä se sitten muutti meille.

Seitsemän vuotta siinä vierähti, että alkuperäisestä unelmasta tuli todellisuutta. Kaksi viikkoa pentuarkea takana ja ehkä kuustuhatta kertaa oon kironnut noita teräviä hampaita ja iltavillihepuleita, mutta sitten se toinen puoli... Kun on ruoka-aika ja naksu otetaa esiin, niin pentu on niiiin pätevä ja sinnikäs ja iloinen ja kekseliäs ja aktiivinen ja ja ja. Niin ihana. <3 En malta oottaa, että se vähän kasvaa ja sen kanssa pääsee ihan kunnolla touhuamaan. Onhan se jo 4½-kiloinen.

Kiitos Saija! 

Juniorit

Aika on tullut. Kotiin.

Meillä on pentu. Vihdoinkin meillä on pentu. Tuntuu uskomattomalta edes kirjottaa tästä, mutta totta tosiaan; oon liki yhdeksän vuoden tauon jälkeen tilanteessa, että sydän pamppaillen katselen pientä rääpälekoiraa ja mietin malttamattomana minne kaikkialle meidän yhteiset seikkailut tulee meitä viemään tulevina vuosina. Jännittävää ja kauhistuttavaa, mutta eniten toiveikasta ja ihanaa.

Mistä, miten ja miksi pentu tuli on ihan oman postauksen paikka. Halusin kuitenkin ensitöikseni, näin reilu vuorokauden pennunomistaja, tulla kertomaan, että UFFIen uutisissa kääntyi juuri uusi, tuore sivu. Seikkailu alkakoon!

A I K A