Happimyrkytys

Tämän parempia kevättalvikelejä ei varmaan ole olemassakaan? Heti aamusta taas suksille, vaihdettiin tyyli pertsaan ja pisteltiin Ipen kanssa kuuden kilsan lenkki osin jäällä, osin metsässä. Tultiin pihaan, annettiin pertsakamat äiskälle ja vaihdettiin luistelusukset alle. Äiti (Tampereen koulujenvälisten hiihtokilpailuiden kakkonen...70-luvun alussa) nousi suksille ensimmäistä kertaa tänä talvena, joten mentiin lyhyt mutta reipas kolme kilsaa jäällä - Fannikin pääsi mukaan Ipen kaveriksi.

Urheiluaamun jälkeen saatiin ajatus syödä lounas notskilla, joten pakattiin polttopuut, makkarat, soijanakit sekä juomat mukaan ja suunnattiin läheiseen saareen kärtsäämään makkaroita. Kun moottorikelkkaan mahtuu vain kaksi ihmistä ja mukaan on lähdössä viisi + koira, niin jotakin oli keksittävä. Onni oli, ettei paikallinen moottorikelkkapoliisi sattunut kohille, sillä meijän karavaanissa olisi ehkä ollut vähän sulattelemista; kaks kelkassa, yks tavarakärryn päällä ja kaksi liinan päässä minareilla/suksilla + sivussa kiitolaukkaava koira. Mutta voi pojat, oli siistiä "vesihiihtää"! Ipe veti kieli vyön alla, mutta näytti nauttivan meiningistä, vaikka alle oli vedetty se vajaa kymppi hiihtäen.

Nuotion sytytttämisen jälkeen on tietenkin tehtävä makkaratikku - tai minun tilanteessani kyseessä oli soijanakkitikku. Ei muuta kun puutavaraa metsästä ja kirves käteen! Kirves ei ole ehkä paras mahdollinen työkalu pikkutarkkaan näpertelyyn, mutta kyllä sillä soijanakkitikun saa aikaiseksi. Ja vielä sellaisen, jolle kaikki muut makkaratikut on kateellisia!

Aamulla kympiltä pihalle ja päivällä kolmelta sisälle. Siinä oli ulkoilua jo kerrakseen. Naamanahkaa ehkä vähän kipristää ja koiratkin on aika raukeina (kyllä, myös Unna ja Frida, jotka eivät ole poistuneet pihaa kauemmas koko päivänä). Aurinko käy pian mailleen ja minä käyn virvokejuoman kanssa paljuun lillumaan illaksi. Eilen istuttiin kaks tuntia opettelemassa tähtikuvioita, tänään jatketaan opiskelua. Aaah.

Kettu kuittaa!

Anna sen paistaa!

Jeesus kärsiköön, mutta meillä on vain hyviä uutisia. Unnan verikokeet osoitti, että kaikki arvot on edelleen ihan reilassa, veren lääkepitoisuuskin viitearvoissa. Torstaina tuli itse asiassa kolme viikkoa edellisestä kohtauksesta, joten näin pitkästä kohtausvälistä ei olla saatu nauttia aikapäiviin! *koputtaa puuta*

Nyt kun parvekelämpötila alkaa lähentelemään jo hellelukemia ja räystäistä tippuu solkenaan vesi, oli korkea aika työstää päättelyä vaille valmiiksi Unnan pakkashuppu. Kääpiön oikea korva ottaa nokkiinsa kovasta kylmyydestä, joten paukkupakkasilla eskimotyyli on tarpeen. Hain 100% villalangan aikanaan Tampereelle avatusta (superherkusta) Kerä-lankakaupasta, jonka fb-sivulla sattui olemaan Kerästä päälle -kilpailu. Eskimo-Unna on saanut jo aika monta peukkua, mutta jokainen kynnelle kykenevä saa käydä klikkaamassa täällä.

Keskiviikkona saatiin todellista superherkkua, kun treenattiin valkkutreeneissä este-erottelua. Fyysisesti esteitä oli vain 12, mutta radalla oli pituutta 31 esteen verran. Kontakti-putkierottelua ja keppi-putkierottua. Ekassa setissä otettiin lyhyemmissä pätkissä ja palkkailtiin. Ipelle putket ei ole suuria houkutuksia, ennemminkin se änkeäisi kontaktille putken sijaan. Kepeille viennissä sai olla tarkka, mutta kun oma rintamasuunta oli kunnossa, niin haki hyvin kepeille. Hämykohdista selvittiin siis suhteellisen kunnialla, mutta hiottiin sitten takaakiertoja apuriman avulla. Anu ehdotti Ipelle apurimaa, joka vekkaa koiran linjan takaakierrossa paremmaksi. Ipellä on tapana ajautua hirvittävän lähelle estettä, jolloin se joutuu hyppäämään hirvittävästi sivuun (selän taakse). Apurima toimi kyllä todella hyvin ja saatiin linjat suoristettua niiden avulla. Täytyy ehkä laittaa Vapulle pieni konsultointi, että miten me voitaisiin tuota treenata...

Toinen setti jäi juuri sopivasti nollakierroksen pituiseksi. Tai niinhän sitä luulis. Jossain siellä esteen 18 kohdalla alkoi tuntua siltä, että hitto soikoon, tässähän mennään kun juna! 21. putkeen heittäessä unohtuikin rata, mutta Anu huusi suunnistusapua selän takaa. Pieni pelastusohjaus kepeille ja loppurata hirveellä tsemppitaistolla maaliin - me tehtiin NOLLA! Täysikuu, 31 estettä, nolla tippunutta rimaa ja räkäset kontaktit (mutta siitä viis). Näemmä meissä on sittenkin potentiaalia kokonaisuuden selättämiseen - hitto, että oli balsamia haavoille. Ipe, meillä on toivoa. <3

Pääsiäisloma aloitettiin taivaallisessa säässä. Kun on ennen aamukymmentä jo suksilla, niin ei voi tulla kun hyvä päivä. Ensin käytiin aamulenkki suksimassa jäällä, niin että Ipe juoksi vapaana. Rannassa otettiin sitten vetotreeniä edestakaisin. Mitä kaikkea hauskaa sitä keksitäänkään vielä pitkän viikonlopun aikana, jeij!

Tähän joku hyvä otsikko

Eilen aamupäivällä tuli boksillinen pikkukoiria takaisin Tampereelle. Eilisten ulkoiluiden ja tämän aamun lenkin jälkeen meinasin soittaa äitille, että myyn ne sille pysyvästi kolme yhden hinnalla. Viikossa kerkeää tottua aika hyvälle kun on saanut rauhassa ja rennosti ulkoilla vain yhden koiran kanssa. Äkkiäkös sitä taas pääsee kiinni vanhaan rytmiin. Ensitöikseen Frida moikkasi Henkan onnellisena ja painui sen jälkeen takaisin boksiin, Unna selvitti olisiko mitään ruokaa tarjolla ja Fanni oli fiiliksissä siitä, että pääsi Isla-idolinsa kanssa taas kimppaan.

Ipe ei ollut yhtään mielissään siitä, että menetti paikkansa parrasvaloissa. Närkästynyttä murinaa kuului jonkin aikaa jos yksikään pienistä tuli liian lähelle. Mutta eipä mennyt aikaakaan kun Ipe muisti, miten oiva kuumavesipullo Unna on. Noilla kahdella on kyllä merkillinen suhde - tai oikeastaan siitä on selvää hyväksikäytön makua. Unna kun on onnellisen tietämätön siitä, että Ipe ei oikeasti välitä siitä, joten sen mielestä on ainoastaan kivaa kun bordercollien lyöttäytyy kylkeen kiinni. Ipe taas on sisäistänyt tehokkaasti sen, mitä chihuahuoiden isi-isistä on jo kerrottu: niitä käytettiin lääkinnälliseen tarkoitukseen kun paikkoja kolotti tai sairasti esim. reumaa. Aktiivinen koiraurheilijahan ei tervettä päivää näe, joten pieneen niskajumiin tai lanneoireiluun yksi pahaa-aavistamaton kääpiö toimii verrattoman hyvin.

Eilen iltapäivällä lähdettiin etsintään (#13) toisen koirakon kanssa yhdessä. Onni olikin, että lähdettiin kahden koiran voimalla, sillä aktiivista jäljestysaikaa kertyi yhteensä 2½ tuntia ja matkaa lähes 9 kilometriä! Semmonen vajaan viiden tunnin happihyppely siinä tuli otettu aivan taivaallisen hienossa ilmassa, joten en pistänyt pahakseni. Ipe teki tosi hyvällä vireellä töitä, mutta joku merkillinen juttu etsinnässä oli, sillä vedettiin pariin kertaan umpisilmukka, mikä oli melkosen outoa Ipeltä. 4½ kilsaa kuitenkin jäljestettiin aktiivisesti ja välillä semmosella nelivedolla, ettei ollut epäselvyyttä siitä, etteikö olisi oltu jäljellä.
Vipsu jatkoi siitä, mihin Ipen kanssa lopeteltiin ja edettiin taas toinen mokoma. Aika selkee käsitys saatiin karkurin etenemisestä ja haudottiin sotasuunnitelma sen mukaan. Ikävä kyllä tänään tuli tieto, että ko. koira oli jäänyt junan alle jonkin matkan päässä siitä, mihin jäljestys lopettiin eilen.

Unna kävi tänään taas luovuttamassa verta. Tippa kerrallaan kerättiin lääkekontrollia varten näyte ja selvittiin yhdellä putkilolla. Ipe lähti mukaan uusimaan viikon päästä erääntyviä rokotuksiaan. Odotustilassa samaan aikaan odottanut vanhempi mies katseli kultsunsa kanssa Unnan minipientä boksia ja lattialla makaavaa Ipeä, jonka jälkeen kysyi: "eikö tuo häkkiä ole vähän liian pieni tuolle?" (osoitti Ipeä). Aavistelin sen olevan hämäläistä huumoria, mutta jatkokysymyksistä päätellen tämä setä luuli oikeasti, että boksi oli bordercollieta varten. Huokaus.

Sirkushuveja

Kotikisat. Hmm...mitä niistä kertoisin? Kaksi positiivista asiaa; meillä Ipellä oli kauhean kivaa ja yksikään rima ei tippunut! Hurraa! Voisin lopettaa tähän ja jäädä siihen uskoon, että menipäs meillä hyvin. Mutta tosiasiassa meille lankesi se yleisön viihdyttäjän rooli.

Lähdin kauheella tsempillä ja hyvällä mielellä kisoihin, mutta edes mun viidakkopoika Mowgli-paita ei pelastanut meitä syöksymästä keskittymisen valtatieltä ulos ja pyörähtämästä kaks kertaa katon kautta ympäri. Sen parin viikon takaisen henkisen valmentautumisluennon innoittamana päätin yrittää keskittymisharjoitusta ennen radalle menoa. Luennolla rakennettiin itselle täydellisen keskittymisen paikka - oikea zen-tila, jossa voin keskittyä vain tässä ja nyt olevaan hetkeen koirani kanssa. Mun zen-tilasta tuli sellanen talvinen järvihorisontti, jossa kirkkaan sininen taivas ja täydeltä terältä paistava aurinko häikäisee jään kanssa yhteistyönä koko muun maailman pois. Kun luennoitsija meni sanomaan jotain jostain kuplasta, niin mulla tuli jostain syystä välittömästi mieleen SE Lady Gagan muna-asu parin vuoden takaa. Ja niinkun kesken keskittymisharjoituksen kuuluu, mietin hetken että onkohan se sovelias vaihtehto istuttaa omaan zen-ympäristöön. What the hell, semisti läpikuultavassa munankuoressa keskellä kirkasta järvenjäätä oli ihanan turvallista ja rauhallista.

Munamaailmaan syventyminen kaipaa vielä harjoitusta, sillä eilisissä kisoissa siitä tuli kyllä täydellinen Lady Gaga -munakas. Ensimmäiselle radalle mennessä tuntui, että koko rata valui mielestä kun hiekka sormien välistä. En muistanut, mitä tapahtui takakaarteen jälkeen ja en kertakaikkisesti saanut enää ajatuksesta kiinni ennen kun oli jo mentävä. Meillä epäedullinen rataprofiili ei auttanut yhtään asiaa. Yleensä mulla ei ole minkään valtakunnan ongelmia muistaa rataa, mutta nyt tää psyykkausjuttu heitti niin härän pyllyä, että koko pakka levisi käsiin ennen kun oltiin päästy edes radalle. Ei hyvä. Ensimmäinen rata on täydellinen esimerkki siitä, miltä agility näyttää kun keskittyminen herpaantuu. (Liekkö se keskittyminenkään olisi meitä pelastanut, kun on 90% radasta auttamattomasti myöhässä...)

Toinen rata tuntui jo paljon mukavammalta ja olin ihan valmis henkiseen taistoon sen kanssa. Profiili oli hauska, tekemistä riitti ja fiilis oli hyvä. Olin erittäin tyytyväinen alun putkikäännökseen ja kepeille heittoon. Kaikki piti olla ihan klaarassa, kunnes kaasu hirtti kiinni ja tultiin rytinällä keinulta alas. Voi paska! Meni pasmat ihan sekaisin (kuten videolta on nähtävissä) ja loppurata sitten jolkoteltiin maaliin. Puomin ja A:n kontaktit oli sentään kelvolliset.

Jatkamme harjoituksia.

Soft spot

Oltiin toista tuntia jäällä ja metsässä Ipen kanssa. Autolle palatessa levittelin tunnarikapuloita ja nameja parkkiksen reunaan, kun näin sen; metsästä tuli münsterinseisoja. Niin tavattoman sievä korvakarvoineen ja suklaasilmineen. Siro pieni narttu, kuvankaunis. Omistaja hämmästeli rotutuntemustani, joten kerroin Ritasta ja jutusteltiin jonkin aikaa niitä näitä. Tein vielä Ipen kanssa tunnarin, jonka jälkeen hypättiin autoon. Sitten se iski - niin spontaani ja perusteellinen itku, että yllätyin itsekin.

"You're entirely bonkers"

Mietin eilen, että onkohan Isla masentunut. On niin erikoisen hiljaista ja rauhallista. Se vain nukkuu. Jostain vaatemytyn alta pilkistää sekalainen kasa koipia ja kuuluu uneksiva hengitys... Kunnes muistin, että ainahan se on tuollainen sisällä. Täältä vaan puuttuu ne kolme pientä porsasta, jotka jaksaa meuhkata (ja jotka mahtuu meuhkaamaan!) sisälläkin.

Oikeastaan on jo vähän ikävä pieniä. Etenkin Unnan palloralli on sellainen viihdyke, joka jaksaa ilahduttaa päivästä toiseen. Muutenkin sen päätön touhuilu ja sympaattinen sähläys kuuluu niin olennaisesti meidän arkeen, että ilman sitä on jotenkin tyhjää. Pienillä on kuulemma ollut mukavaa maalla. Skypetettiin eilen Unnan ja Fannin kanssa, vaan eihän siitä mitään tullut kun Fanni luuli äänen kuuluvan pihalta ja halusi portaille tähystämään tiluksia ja Unnan ilmeestä päätellen sen tyytyväinen ajatus oli, että "wow, i hear voices..."

Tosin kyllä Ipeltäkin tuntuu pähkinät läikkyvän kupista, kun se juoksee edelleen kauheeta kyytiä joka ikinen kerta kun tullaan pihalta tarkistamaa, että eihän sen sonninsuteihin ole koskettu. Vasta sen jälkeen se tulee itsehyväisenä myhäillen takaisin eteiseen antamaan valjaita pois päältään. Valjaat, jotka sillä on ollut koko viikon vain nimellisesti niskassa. Yhden (ajatuksella kulkevan) koiran kanssa tuo lenkkeily hoituu aika pitkälti ilman remmejä, vaikka asutaankin suhteellisen lähellä keskustaa. Iltapissalle en ole vaivautunut ottamaan niitä edes mukaan.

Itseasiassa tänään sillä ei ollut hiihtoreissullakaan valjaita päällä kun mentiin Näsijärven jäälle ja noustiin suksille. En viitsinyt valjastaa Ipeä vetojuhdaksi, jottei se ole ihan jumissa sunnuntain kisoissa. Ei tullut sitten ajateltua omaa tukkoisuutta kun vetäsin vajaan kympin lenkin... Ihastelin vielä mennessä omaa timanttista kuntoa, kunnes käänsin sukset takaisin autolle päin ja totesin, että sitä tuli purjehdittua varsin suotuisassa myötätuulessa koko tulomatka. Paluumatkan kilometrit tuntui äkkiä paljon pisemmiltä ja saatto sinne maitohapon poikanen iskea jalkoihin jossain vaiheessa aika huolella.
Vaan on tuo keväthangilla hiihtäminen paikoittain aika hienoa! (Paikoin, jossa kantohanki loppuu kuin seinään ja suksi haukkaa lumen alle sillä seurauksella, että mennään roimasti kumoon, ei-niin-hienoa.) Aurinko ei vain valaise, vaan myös lämmittää jo mukavasti poskia. Koira painaa onnesta mykkyrällä pitkin jäätä ja ketään ei näy missään. Hetkiä, jollon ei käy yhtään kateeksi Barcelonassa olevaa puolisoa tai Uudessa-Seelannissa olevaa pikkusiskoa.

Yksinkertaisia asioita

Minun ja Ipen villit viikot on sujuneet varsin mainiosti. Tänäkin aamuna oltiin aamulenkillä jo ennen kahdeksaa - syötiin aamupalaa ja luettiin Aamulehteä oikein ajan kanssa. (Tai Ipehän söi aamupalansa tuttuun tapaan noin 37 sekunnissa ja painui sen jälkeen takaisin sänkyyn.) Kiireettömät aamut on ihania! Olen  edelleen aivan ymmälläni ja samalla haltioissani tästä uudesta unirytmistä, joka on vertaansa vailla.

Oon ollut hirvittävän ahkera rästihommien kanssa. Aamupalan jälkeen nakkaan läppärin syliin ja istahdan sohvalle, jolloin Ipe hiippailee makkarista antamaan henkisen tukensa akateemiselle aivotyöskentelylle. Eiliseen mennessä oli tullut kirjoitettu jo toistakymmentä sivua. Mistä ihmeestä johtuu, että voin olla ahkera vain yksin ollessani? Eilen tuli ensimmäisen kerran kunnon writer's block, johon ei auttanut kuin keskipäivän viipyilevä konsultointi Beniltä ja Jerryltä.

 Ipen kanssa ollaan lenkkeilty auringon paisteessa päivä toisensa jälkeen ja nautiskeltu siitä, ettei ole kiire mihinkään. Eilisiin treeneihin lähdettiin jo hyvissä ajoin ja ajettiin Birgitan polun varteen hakemaan lämpöjä päälle. Rauhallinen puolitoista tuntia treenien alle ei ollut yhtään liikaa, yksin ollessaan Ipen lenkkeily on kuitenkin 85 %:sti reipasta ravia.

Treeneissä tehtiin 29 esteen rataa, jota en vetänyt kuin kerran alusta loppuun ehkä noin viiden hyllyn kautta. Loppuaika käytettiin suosiolla ohjausten hiomiseen. Tulin siihen tulokseen, että paras lopputulos syntyi aina yksinkertaisimmilla asioilla. Liika yritys ja snobbailu koitui useimmiten kohtaloksi. Minimaalinen käskytys, rauhallinen rytmitys ja maltillinen ohjaus - niistä se onnistuminen rakentuu. Ja se katse koiraan!
Välillä tulee semmonen hassu tunne, että agilityhän on loppujen lopuksi aika helppoa. Mutta se on myös naurettavan helposti kustu kun teet siitä itselle liian vaikeaa. Kauheen yksinkertaista - teoriassa.

Kissanpäivät

Hyvin poikkeuksellinen viikko edessä. Henkka lähti (sateiseen) Barcelonaan ja pienet matkasivat "mummulaan". Me ollaan siis Ipen kanssa ihan kahdestaan. Vähänkö me otetaan ilo irti tästä huolettomasta elämästä!

Lenkkeillään letkästi, treenataan tehokkaasti ja sunnuntaina jopa kisataan kovasti. Aurinko se vaan hellii ja loppua ei näy. Tänään jäällä ei ollut viikonloppumaista tunkua, tosin tuuli oli aika navakka. Ipellä oli (tuuliavusteiset) pystykorvat.

Opiskeluahkerointia, kiekonmetsästystä - elämän syntyjä syviä. (Miksi koira, joka ei oikeasti hauku juuri koskaan, haukkuu useinkin unissaan?) Uunissa muhii kaalilaatikko, pakkasessa on B&J- ja lakritsijäätelöä. Lattioilla lojuu sonninsuteja ja taskusta jos toisesta löytyy kuivattuja kanafileitä.

Jonkun salaa suorittama ohjelmistopäivitys, joka saa mut heräämään ilman kellon soittoa jo kahdeksan jälkeen (sen entisen yhdentoista sijaan) tuntuu aivan mahtavalta! En oo ennen käsittänytkään kuinka paljon päivässä on tunteja - kauheesti aikaa tehdä kaikkea kivaa ja/tai hyödyllistä! Tiedän, että viimeistään torstaina alan ikävöimään pieniä ja viestittely Espanjaan tihenee, mutta otetaan nyt ilo irti kun vielä voi. Ja voinhan aina ikävän yllättäessä ajella Turtolan cittariin...

UNbelievable

Eilen illalla myöhään tuli kutsu etsintäkeikalle (#12), jonne lähdettiin heti auringonnousun jälkeen, sillä kyseessä oli sairas koira, jolla päivittäinen lääkitys. Oltiin aamukahdeksalta paikalla. Mulla oli epämiellyttävä tunne tulevasta jo senkin vuoksi, että karkurista ei ollut puhdasta hajua ja perheessä oli useampi muukin koira. Näytettiin Ipelle kaikki muut koirat - se on hauska kun se on juuri sen verran kiinnostunut muista koirista, ettäkauempaa kaula pitkällä nuuskaisee, että ketäs te olette. Sen jälkeen muut koirat on ihan ilmaa sille.

Mentiin suoraan jäälle, talon rantaan, josta lähti katoamispäivän (kolme päivää vanhat) jäljet kohti järven selkää. Sää oli aivan tyyni ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Pakkasta oli kuitenkin varmaan vielä 15 astetta aamusta ja Ipe nosteli aluksi tassuja, mutta jäällä aurinko lämmitti mukavasti.

Annoin hajun ja tapahtui juuri niinkuin pelkäsin. Ipe vaikeroi ja keksi kaikkea muuta kuin hommia. Ei edennyt niin mihinkään. Pomppi vaan naamalle, kaivoi lunta ja rallatteli menemään. Jonkin verran tuijotti oikealle, muttei kuitenkaan sellaista selvää merkkausta. Käveltiin vähän ympäriinsä, vasemmalle lähti kauheella höökillä, mutta parin liinanmitan jälkeen kääntyi kannoillaan ja tuli semmonen ilkikurinen "näkänää, juksasin!" -ilme naamallaan pupuloikkia takaisin päin.  

Tarkisti vähän matkaa jälkiä järvelle päin, muttei edennyt sinnekään. Oikealle sitten lähti ja kolusi rantoja pitkin, muttei kyllä tehnyt oikein töitä. Alkoi sitten ihan tosissaan vääntämään rautalangasta, että mitään hommia en enää tee, nyt sitä herkkua tänne ja äkkiä! Istui eteen, katsoi hetken oikealle vielä, muttei kunnon merkkausta tai ilmaisua. Tai ainakaan sellaista, mihin olen tottunut. 

Menin omistajan luo kauemmas jäälle ja sanoin, ettei Ipe ole kyllä tekemässä mitään hommia. Käytiin läpi mahdollisia skenaarioita ja kerroin rehellisesti, etten tiedä miten Ipe reagoisi siihen, että koira olisi esim. tippunut heikkoihin jäihin (järvessä voimakkaita virtauksia), joka oli omistajan pelko. Pyysin, että mennään takaisin rantaa (oltiin edetty n. 300m) jossa koittaisin vielä kerran antaa hajua. Yksi perheenjäsenistä oli löytänyt edelliseltä illalta tuoreempia jälkiä jonkin matkan päässä. Päätettiin käydä tsekkaamassa ne. Otin Ipen liinasta pois ja annoin sen skannata rantaa matkalla niemen kärkeen. Se ennätti sinne jo ennen meitä ja näin jo kauempaa, että nyt se taisi nostaa jäljen. Jäi pyytävästi odottelemaan mua ja malttamattomana katseli perään, että joko tullaan. 

Niemen kärjessä pistin Ipen takaisin liinaan ja annoin hajun. Halusi ottaa hajun (ihme kyllä!) ja heti nuuhkaisun jälkeen nosti katseen "merkitsevästi" kohti etelää niemen suuntaisesti. Lähti liikkeelle ja näin heti, että nyt ollaan töissä. Eteni huolellisesti ja aika rauhallisesti. (Ipen rauhallinen on siis se, ettei liinassa ole vetoa, mutta silti saa hikihatussa puuskuttaa, että pysyy perässä...) Nousi muutaman kymmenen metrin jälkeen jäältä ylös niemen rinnettä. Maasto oli tiheää kuusikkoa, jossa oli taas kelpo työ pysyä perässä ja olla sotkematta liinaa tuhannen mutkalle. 

Ipe eteni varmasti ja ylempänä rinteessä näkyi suhteellisen tuoreita, isoja jälkiä. Olin niin hyvilläni, että nyt oli sentään jotain konkreettista suunta-arviota koiran olinpaikasta. Haistoi tarkasti yhden pissan ja eteni tiheää ryteikköä. Oltiin tultu noin 200 metriä kun Ipe pysähtyi kuin seinään. Tuijotti eteensä ja häntä alkoi vienosti ja anteeksipyytävästi heilua. Mitä kettua - en nähnyt eteenpäin niin pitkälle kuin Ipe ja kun pääsin vähän lähemmäs, niin huomasin järkytyksekseni, että siinä se etsittävä koira seistä töröttää aivan patsaana kuusen juurella, noin 10 metrin päässä Ipestä!?!?! Whaaaaat?!!

Tämä 75-kilonen, jättiläisen kokoinen ja ryvettynyt koira seisoi siinä tyynenrauhallisena, eikä tehnyt elettäkään suuntaan tai toiseen. Siinä ne Ipen kanssa tuijottelivat rauhallisesti toisiinsa, Ipe oli ihmeellisen rento ja näytti juuri siltä, kuin olisi viestinyt kaverille "moi! sori kauheesti kun häiritsen, mutta me nyt tultiin hakeen sua". Ainoa, mitä tajusin siinä puolishokin ja hämmennyksen tilassa tehdä, oli kuiskata Ipelle "wau, mahtava tyttö(!)", jolloin Ipe tuli luo pyytämään palkkaa. Koira vaan jäi seisomaan siihen samaan paikkaan ihan hievahtamatta, joten palkkasin ensin Ipen ja soitin sitten omistajan paikalle (joka oli jääny jäälle, kun noustiin rinteen ryteikköön). Vilkuilin vielä tuon tuosta, että oliko jättiläinen vain mystinen näky vai onko tää ihan todellinen tilanne. 

Ikuisuudelta tuntuvan hetken jälkeen (jonka aikana syötin huomaamattani Ipelle kokonaisen pussillisen kanafileitä ja kyynelehdin ilosta ja latelin kuiskien kaikki tuntemani hemmottelu- ja kehusanat sille) omistaja tuli ryteikön läpi ja meni koiran luo. Kun hän pääsi koiran lähelle, niin se ikäänkuin heräsi horroksesta ja alkoi heiluttaa häntää ja liikkua. Pahimpien skenaarioiden vuoksi omistajalla ei ollut hihnaa mukana, joten annoin Ipen liinan, johon koira solmittiin ja sitten lähdettiin kotiin päin. Jäälle päästyä koira oli jo ihan rento ja iloinen, haistelivat Ipen kanssa toisiaan.

Olin aivan äimänä koko tapahtuneesta. Tietenkin aivan järjettömän onnellinen, mutta niin loputtoman hämmästynyt jäljestyksestä. Ipe on normaalisti erittäin vieraskorea maalikoiraa kohtaan, tosietsinnöissä tämä on vielä korostuneempi piirre. Etsijäkoiran tehtävä on nimenomaan jättää hajurako ja ilmaista maali kauempaa, jottei karkuri säikähdä ja ota jalkoja alleen. Hajurako on Ipen kohdalla tarkoittanut jopa puolen kilometrin matkaa, tuulesta riippuen. Voiko olla todellista, että tämän sairaan koiran kanssa Ipe teki poikkeuksen ja johdatti mut suoraan kadonneen luo? En-voi-uskoa-tätä-todeksi. Miten paljon enemmän nuo koirat tietää, aistii ja tulkitsee karkurin hajusta kun me osataankaan arvata?

Kohtaus elämästä

Tuossa iltana eräänä nautiskelin iltapalaa olkkarin lattialla ja yksi raidallinen nisäkäs venkoili toiveikkaana sylissäni. Koska se raidakas on niin onnettoman söpö ja vastustamaton, niin toiveikkuus ei ole suinkaan tuulesta teemattu. Annoin sille pienen palan kurkkua leipäni päältä, jolloin se katsoi parhaaksi hypätä sylistäni suoraan lattialla olevaan piimälasiin! Epäonnekkaasti se hapanmaito sijaitsi juuri oikean (sokean) silmän katveessa, joten yllätys se taisi olla Unnallekin. Hieman hölmistyneenä, oikea takajalka puoleen reiteen asti piimässä se söi alkuperäisen suunnitelmansa mukaisesti sen kurkun. Välttyäksemme lisääntyviltä piimätassujäljiltä nostin Unnan yläilmoihin ja kutsuin kaksi alipalkattua siistijää paikalle. Niin Isla ja Fanni nuolivat jalan puhtaaksi, varvasvälit kävin huuhtasemassa vielä lavuaarissa.

Häikäisevä!

Kolme tuntia täydeltä terältä aurinkoa keväthangilla - verraton jälkitreenikeli tänään! Tarkoituksena oli tehdä sekahajutreeni eli sellainen jälki, jossa lähtöhajuna on kahden/useamman eri koiran hajua. Päätettiin kuitenkin, että lähdetään puhtaalla (mutta vanhalla) hajulla, koska haasteita asetti muut seikat tarpeeksi. Vanha haju, pihasta lähtö ja jälki, jonka päältä kulki ristiin rastiin maalikoiran vanhempia jälkiä. Maalissa oli tänään sympaattinen laumanvartija, joka oli vain viiden kuukauden ikäinen urospentu. "Pikkuinen" poika (Ipeäkin isompi) oli tullut alkuvuodesta Suomeen Virosta, jossa se oli kokenut aivan järkyttävän alun elämälleen (kuvitelkaa suljettu vankila, jossa sekalainen lauma koiria selviytyy syömällä toisiaan...) Olosuhteisiin nähdän tämä penneli oli aivan valloittava tyyppi - voi kumpa sille löytyisi se oikea loppuelämän koti.

Neiti Nenä

Pihasta lähdöt on aina haastavia kun ympäristö on täynnä maalikoiran hajuja. Tällä kertaa lähtö ei tuottanut haasteita, vaan Ipe lähti hämmästyttävän hyvin liikkeelle. Matkan varrella tuli oikeastaan vain kaksi turhautumista (ylimmät valkoiset nuolet) ja ne oli paikoissa, jossa olisi ollut leikiten mahdollisuus oikaisuun ilmavainulla (vaihtoehto, jonka Ipe yleensä valitsee). Syystä tai toisesta Ipe kuitenkin aina päätti lähteä seuraamaan ydinjälkeä ja eteni reipasta vauhtia rennosti. Tarkisti pistot tarkasti ja teki muutoinkin erittäin hienolla vireellä töitä. Todennäköisesti tämä ydinjäljen orjallinen jäljestäminen johtui lukuisista muista (vanhemmista) maalikoiran jäljistä, jotka sekotti ehkä sen verran, että varminta oli jäljestää tarkasti ydinjälkeä. Ahneella kun on tunnetusti paskanen loppu, niin ilmavainulla oikominen olisi voinu kolahtaa omaan nilkkaan. On siitä siis jotain hyötyä, ettei Ipe oli niin itsevarma, että rohkenisi lähteä poskettomasti perstuntumalla sinne tänne.

Kolmannen valkoisen nuolen kohdalla se pisti oikein vaihteen silmään ja lähti vetämään kauheeta kyytiä metsän läpi, mutta alle parin liinan mitan jälkeen stoppasi kuin seinään ja päättikin palata jäljelle. Ei tosin jäänyt murehtimaan ollenkaan, vaan pyyhälsi kovaa kyytiä takaisin ydinjäljelle ja jatkoi matkaa.

Vedentaantielle tullessa tuli aluksi täysi stoppi. Kohdassa oli kaksi muuta samaa jälkeä kulkenutta koiraa nostettu autoon ja maalikoira oli laitettu remmiin ja kävelty taluttimessa maaliin. Ipe merkkasi suunnan tarkasti, oikeastaan ilmaisi maalin rautalankaa väntämällä. Jos olisi ollut kyseessä tosietsintä, niin olisin lopettanut ja palkannut siihen ja sanonut omistajille, että maali on luoteessa päin. Maalista (luoteesta) tuuli kevyesti, joten silläkään Ipe ei ehkä halunnut mennä lähemmäs. Ilmaisumatka oli 400 metriä. Pienen tauon jälkeen lähti kuitenkin viemään eteenpäin ja pisteli tietä näköetäisyydelle. Ainoa kohta, jossa mentiin ilmavainulla lyhyen matkaa, jälki oli oikeasti kulkenut metsän kautta pienen lenkin (turkoosi katkoviiva).

Vitsit, että olin tyytyväinen! Ensinnäkin meidän treenit tosietsintöjen aloittamisen jälkeen on olleet enemmän tai vähemmän katastrofaalisia, joten oli hieno huomata, että se voi treeneissäkin vetää vielä hienolla vireellä. Erikoista ja erittäin hienoa oli se, että mentiin niin tarkasti ydinjälkeä. Ei nimittäin tyypillisintä Ipeä. Hommassa oli hienoa tekemisen meininkiä ja rennon tarkkaa työskentelyä. Matkaa tuli trackerin mukaan 2,8 km ja kestoa 50 minuuttia. Ipe oli melkein yhtä häikäisevä kuin ilmakin! <3

Herkkupäivä

Lauantaihan on perinteisesti karkkipäivä. Meidän kaksijalkaisten keskuudessa melkeen joka päivä on karkkipäivä, joten sen suurempaa mielihyvää en kokenut, kun seremoniallisesti dippasin viimeisen rivin sinistä peanutbutterpurkkiin. Illan lakritsijäätelöstä nautin kyllä erityisellä vakavuudella, sitä voi syödä vain silloin kun Henkka on poissa.

Ipen herkkupäivä alkoi aamulla kello yhdeksän jälkeen kun hypättiin Mapen ja Raidan kyytiin ja ajettiin hallille treenaamaan. Kyllä on ahkera ja aikaansaanut olo kun jo ennen puoltapäivää lauantaina on treenannut koiran! Tehtiin aluksi tekniikkapätkiä. Me treenattiin keppikulmia, jotka on viime aikoina lähtenyt jostain syystä vähän lipsumaan. Avokulma oli tällä kertaa helpompi kun irtoamisen takaa mentävä umpikulma. Lisättiin avokulmaan haastetta laittamalla putken suu keppien taakse, vajaa metrin päähän. Sitten vielä kunnolla vauhtia keppien syöttöön ja avot - putkessahan se oli! Ylläri. Oikeanlaisella rytmityksellä ja tarkalla käskytyksellä se putkihoukutuskin onnistuttiin selättämään. Kontakteilla leluhäiriötä, jotka kesti hyvin. Puomilla eteenirtoamista etupalkalla. Etupalkalla se onkin pala kakkua, mutta ilman etupalkkaa niiiiin nihkee.
Lopuksi ratapätkää, jossa jäin hinkkaamaan kaameesta vauhdista avokulmaan menoa (plus se metrin päässä oleva hämyputki). Hyvin haki oikeaan väliin, mutta jarrujen puuttuessa meno jatkui sinne putkeen yhtä hyvin. Ulkokautta ohjatessa, poispäinkäännöksellä kepeille onnistui yllättävän nätisti, kunhan malttoi taittua kakkosväliin.

Treenien jälkeen kävin kauppareissulla pistäytymässä M&M:ssä, josta hain porukalle sonninsuteja. Unnan purukalusto ei kyllä moisia suteja tuhoa, joten se sai kuivattuja kanafileitä, jotka sitten yht'äkkiä olikin kaikkien mielestä parempia kuin ne harvinaiset sutiherkut. Kohtaloihinsa tyytymisen jälkeen Frida lähti heti munimaan omaansa petiin ja jätti Fannin ja Ipen pelaamaan vaihtopeliä. Se on kyllä merkillistä, miten aina sen toisen herkku on parempi. Kauhee kyttäys päällä ja lennosta käydään vaihtamassa toisen herkulle. Tosin Fannilla lienee tässä semmoinen ahmattimainen taka-ajatus, että Ipen valmiiksi pehmeäksi pureskeltu herkku on nopeampi työstää omilla pikkuhampailla.

Unna sai sitten toisen kohtauksen vielä eilen aamulla. Se oli onneksi aika lyhyt ja lievempi kuin ennen. Ilmeisesti lääkkeillä on jotain vaikutusta kuitenkin ollut. Sain onneksi yhteyden meidän eläinlääkäriin, jonka ohjeesta nostettiin annostus 1½-kertaiseksi. Peruin sitten illaksi kaavaillun luentoreissun Vantaalle, sillä koirat olisi joutuneet olemaan pitkän illan keskenään. 

Sen verran olivat yksin kotona, että pistäydyin Tampereen Selkäkeskuksella tämän olkapääni kanssa. Olipa melkonen kokemus! Fyssari/osteopaatti ei oikein arvostanut, kun kuuli että en ole koskaan ollut hoidettavana missään, vaikka harrastuskoiraani hoidatan säännöllisesti. Sen kipeän olkapään lisäksi oli kuulemma lukkoa jos jonkinmoista. Verraton fiilis, kun se rysäytteli rankaa auki sieltä täältä, parhaimmillaan naksui varmaan kolme neljä eri nikamaa. Ja mikä euforia siitä seurasi! Vaikka olin makuullaan, niin verta humahti päähän semmosella paineella, että tunsin pyörtyväni. Sormen- ja varpaanpäissä asti kutitteli. Halleluja - tältä se tuntuu kun veri kulkee normaalisti päähän! Oon varma, että kasvoin ainakin neljä senttiä pituutta ja kehkojen tilavuus kaksinkertaistui. Iltalenkillä hämmästelin, että hitsi vieköön, kääntyykö mun pää oikeesti näin paljon ja helposti. Wow. 

(Sen kipeän olkapään käsittely olikin ihan eri luku. Oon vakuuttunut, että johtavat terroristijärjestöt hakee kidutuskoulutuksensa tältä tyypiltä.)

Limp

ZZzzz...

Loman jälkeen tarvitsisi lomalta paluu -loman. Myö oltiin koko keskiviikko ihan vetelää sakkia. Illalla mentiin Ipen kanssa treeneihin ja alkulämmittelylenkillä tuntui, että jalat on ihan lyijyä. Vaikka Ipellä oli takana parin viikon aksatauko, niin silti oli hirveen työn takana puskea itsestä energiaa. Tehtiin Esan koutsaamana rataa, vajaa 30 estettä. Ensin vedettiin kisanomaisesti. Rimat tipahteli siellä täällä, muutoin perus OK. Outi tuumasi meidän vuoron jälkeen, että sun pitäis juosta! Minä yritin puolustella, että kun Ipe tuntuu niin löysältä. No onhan se löysä, jos itse löntystelee!
Toisella ja kolmannella rundilla keskityin sitten hyvään tsemppifiilikseen, tiheään palkkaukseen ja jalkatyöskentelyyn. Ja kas vain, oli mulla eri koira! Rimoja ei tullut enää ollenkaan. (Paitsi yks hassu, jota päin tuo hyppäsi ainakin kolme kertaa peräkkäin.) Vire oli parempi ja tekeminen tuntui taas agilityltä! Niin vaan pitäisi muistaa, etten voi vaatia kauhalla jos annan lusikalla vastavuoroisesti.

ZZZzz....

Tänään oli jo energisempi fiilis, erityisesti sen vuoksi, että Henkka lähti viikonlopuksi Saksaan, joten minä saan syyä ihan just mitä tykkään! Boom! Alkuperäinen suunnitelma oli kaalilaatikko, mutta kaupassa oli niin kämäsiä keräkaaleja, että vaihdoin suoraan plan B:hen ja ostin tarvikkeet suppilovahverorisottoon. Olen sitä paitsi hirvittävä työmyyrä, kun olen yksin kotona. Aamutuimaan sompailin yliopistolle viimeistelemään yhtä esseetä ja  ahkeroinnin jälkeen lähdin Kaupiin lenkille. 

Taivas oli kirkkaansininen, aurinko paistoi, mutta tuuli niin vietävästi, ettei pipo meinannut pysyä päässä. Viiman vuoksi päätin tulla takaisin rannan sijaan metsän kautta, vaikka siellä usein tulee urpoja vastaan. Ja kuinkas ollakaan, törmäsin taas yhteen "mistä näitä koiranomistajia tulee?" -tapaukseen. Minä kun suosiolla väistän aina pöpelikön puolelle kun kapealla metsäpolulla tulee joku vastaan. Kultsu-uroksen omistaja ei kuitenkaan tehnyt elettäkään, että olisi aikomuksissa mennä ohi missään määrin hallitusti, joten jouduin sanomaan hänelle, että voitko ottaa koirasi kiinni ohituksen ajaksi. Uros kävi ärhentelemässä käskyn alla istuvalle Ipelle ja Unna meuhkasi raivosta sylissä. Rouva yrittää sitten käsin paimentaa koiransa ohi, mutta sehän ei tälle herrasmiehelle passannut. Toisessa kädessä nahkahihna ja toiselle kädellä yrittää sivellä koiraansa liikkeelle. Kun hän totesi, ettei saa koiraansa ohi, niin tuumasi, että "jäädään mekin sitten seisomaan tähän." Are you shitting me?! Pyysin ystävällisesti pitämään koiraansa sen verran kiinni, että me sitten päästäisiin tarpomaan vähän kauemmas ja ohi, niin rouva närkästyi ja sanoi, että "tää ei kuule sun koirias syö. Vai onko ne vihasia?" Sanoin, että minä olen vihainen, jos päästät sen meidän iholle. Argh! Mulle ei vaan mene jakeluun, että minkä vuoksi on ihan tuskasen paljon liikaa niitä ihmisiä, jotka ajattelee että heidän koiransa saa huidella ihan kenen tahansa vieraan naamalla. Argh!

Parin minuutin positiivisuussuggestio ja olin taas oma lempeä itseni. Ahkeroin vähän lisää vielä kotona ja ennen koulutusvuoroa kävin Ipen kanssa naapurikentällä treenamassa pikaisesti tokoa. Otin merkin ja kapulan mukaan - totesin, että se teoriassa osaa jo ohjatun. Merkki on sille kiva juttu ja vaikka aniharvoin treenattu, niin mukavasti mielessä. Treenasin ensin namilla suuntia ja sitten kapulan kanssa. Ensin etsi ahneuksissaan lisää herkkuja, mutta sitten löytyi kapulakin. Vaihdista palkka. Jeij! Sisälle tullessa tiesin heti, että kaikki ei ole kunnossa - Unna ei tullut vastaan. Boksista kuuluikin vaimea kitinä. Kohtaus. :| Lääkkeen aloituksen jälkeen saatiin kuitenkin kolmen viikon kohtausväli rikki, joten sinänsä edistystä. Jouduin kiireellä perumaan treenit, koska en voinut jättää sitä yksin kotiin. Katsotaan, mitä aika tuo tullessaan.

Loppuun vielä iloinen uutinen! Huomenna saa piirtää rastin seinään, olen nimittäin menossa osteopaatille hoidettavaksi. Siis ihan itse, minä - ilman koiraa! En ole ikinä koskaan milloinkaan käynyt edes tavan hierojalla. Tuntuis ihan kauhealta maksaa useampi kymppi jostain väsyneestä hieronnasta. Tuo olkapää on vihoitellut jo niin kauan, että on korkea aika tehdä jotain, äitin sponsoroimana. Enhän minä nyt itse olisi siitä maksanut!

Terveisin hän, joka ajaa koiransa Turkuun ja takaisin muutaman kuukauden välein...

Monoton

Hengähdystauko - hiihtolomaksikin kutsuttu breikki, mutta meidän osalta hiihtelyt jäi kovin olemattomaksi. Sukset kyllä oli mukana, mutta monot ei. Jäällä olisi ollut vuoden parhaimmat suksimiskelit, joten toisaalta harmitti. Toisaalta ei, koska monollisenakaan en olisi suihkinut menemään - olkapäässä koukistajajänteen tulehdus. Sen sijaan kaivoin 20 vuotta vanhat minarit varastosta ja laskin mäkeä! Suojakelien jälkeen tiukentunut pakkanen oli pedannut aika hyvän minisuksimäen meidän pihaan. Pakkaset tuli muutoinkin kuin tilauksesta, moottorikelkkaurilla pystyi kävelemään valtavan hyvin ja lopulta jäälläkin kantoi hanki ihan jalan kuljettaessa.

Eräänä päivänä meidän pihaan ilmestyi poron pää. Kaikenlaisia raatoja oon nähnyt, mutta tämä oli mielenkiintoinen poikkeus Keski-Suomen leveysasteilla. Ipen ja Fannin mielestä se oli hirmuisen siisti juttu! Frida meinasi potkaista tyhjää ja haukkui sitten äänensä käheäksi. Unna ei varmaan edes huomannut, että sellainen oli pihassa... Näytin kuvaa hulvattomalle kummipojalleni (5½ v.), joka ihmetteli miksi meidän pihassa oli poron pää. Hetken hämmästyksen jälkeen kysyi: "Onko se kuollut poron pää?"

Meidän lenkkireitit oli täynnä keltaisia kylttejä. Käyvät kuulemma ensi viikonloppuna moottorikelkkailun enduron EM-kisat meidän perällä. Ipe oli kummissaan näistä kryptisistä merkeistä ja ylätuulessa kiersi kyltin taakse, alatuuleen, josta vasta tohti lähestyä niitä. Tämä toistui useamman lätkän kohdalla, kunnes aloin naksuttamaan kyltin haistelusta...ja niin niistä tulikin "kosketuskeppejä". Seuraavana päivänäkin se juoksi jo pitkän matkan takaa seuraavalle kyltille tökkimään sitä nenällään. Vastaehdollistui varsin tehokkaasti.

Treenasimme myös tokoa, tarkemmin ottaen tunnaria. Ja totesin, että meillä on oikea ongelma sen liikkeen kanssa. Ärsyttää ihan sikana, että olen onnistunut ryssimään liikkeen niin huolella. En yksinkertaisesti ole osannut opettaa ajatusta siitä, mitä liikkeessä pitäisi tehdä. Nenätyöskentelyn kanssa ei taatusti ole mitään ongelmaa, sen puolesta jo puhuu muut harrasteet (ja video). Mutta se yksinkertainen seikka, että miten yhdistää sujuvasti nenätyöskentely siihen halvatun noutoon tunnarikapuloilla, on tyystin pirstaleina. Ongelman ydin lienee se, että tunnarikaput nähdessä Ipen vahvin ajatus on nouto. Hakee omaa, mutta nostelee mennen tullen muita ja sylkee sitä mukaa kun "maistaa", ettei se ollutkaan se mitä piti tuoda. Oon yrittänyt palata sata ja tuhat kertaa taakse päin, että missä kohtaa kusin tän jutun! Käpytunnarilla ei ole ollut minkään valtakunnan ongelmaa - ikinä. Ei nostele hätäpäissään muita, vaan työskentelee tooooodella pitkäjänteisesti paikallistaakseen oman - olin käpyjä kaksi tai kaksi sataa. 

Vielä ärsyttävämpää on se, että oon ihan motissa tän ongelman kanssa. En ole saanut järkeistettyä itselleni, että mitä tekisin, jotta ongelma saataisiin korjaantumaan. Sen verran tiedän, että uudelleenkoulutus uusin käskyin ja metodein lienee kuitenkin edessä. Mutta miten ihmeessä? Tämä on yksi niistä probleemista, jotka lakaisen mielummin maton alle kuin otan työstettäväksi. (Välttääkseni uutta epäonnistumista.) APUA!

Olen jo jonkin aikaa ajatellut valjastaa Fanninkin etsintäkoiratoimintaan mukaan ja sain nenäaktiivisuudelle vahvistusta viikonloppuna. Lähdin Ipen kanssa ulkoilemaan, kun Henkka jäi pienten kanssa vetämään päiväunia. Heitettiin reipas tunnin lenkki jäätä pitkin ja tultiin metsäautoteitä takaisin. Henkka oli herätessään ajattelllut lähteä meidän seuraksi pihalle ja ulos päästyä Fanni oli ampaissut suorinta tietä rantaan - pikku ketulla nenä toimii! Sen erinomaisesta hajuerottelunenästä kertoo myös ihastuttava piirre meidän arkkivihollisia kohtaan. Kaupungissa samoilla nurkilla lenkkeilee kaksi sakemannia, joita Fanni tervehtii aina vihan ja pelon sekaisin tuntein. Talvisin kun on korkeat lumikinokset, niin se ei (fyysisesti) pienenä tyttönä niitä näe tien toiselta puolen, mutta kun tuuli tuo parivaljakon hajun nenään, niin (henkisesti ison tytön) niskakarvat nousee samantien pystyyn ja alkaa vähintään syyttävä murina.

Saksalaisista puheenollen, meillä kävi eilen yksi ällöttävän suloinen pentu pentunen. 8-viikkoinen Majken oli Ipen mielestä suloinen kaikki 60 sekuntia, jonka jälkeen Ipe toivoi saavansa omaa rauhaa varsin tehokkaasti. Hajurako spagettikoipiseen pentuun säilyi loppuun asti. Fanni sen sijaan oli ainoa, joka yritti saada aikaan jonkinlaista leikkiä, mutta Maikki-pienoinen oli vähän ymmällään kun Fannin häntä heilui, se oli leikkiinkutsuasennossa, mutta silti se haukkui kovaäänisesti. Unna suhtautui pentuun välinpitämättömästi ja Frida kävi päälle kun yleinen syyttäjä. Frida on ehkä hirvein roturasisti, jonka tunnen. Majken se mennä viiletti nihkeästä vastaanotosta huolimatta!

Ministä on moneksi

Fanni on monitoimityökalu. Reilu kolme kiloa tiukkaa tavaraa. Kauneus ja äly samassa paketissa. Keskiviikkona se täytti vaivattomasti bordercollien kokoisen aukon valmennusryhmän ratatreeneissä. Silkkaa terapiaa viilettää pikkumustan kanssa! Mustat mutkaputket on aiheuttaneet kisoissa kiellon jo toisenkin, joten jäin aika huolella varmistelemaan, mutta niin vain löysi tiensä ulos mustasta aukosta. Edellisissä kisoissa päätään nostanut keinukammo vielä vähän kummitteli, mutta palkkasin pari kertaa kunnon namivedätyksellä. Takaakierroissa niisto ei-vaan-toimi. Aivan mahdoton. Napakäännöksellä meni sujuvammin. Pitäis vaan mustaa tuon kääpiön kanssa, että sille ei ihan toimi samat metkut kun Ipelle.

Pikkumustasta on näemmä myös mainostähdeksi. HauHaun `Herkkuhimo keinot keksii`-mainoskampanja näki päivänvalon ja video ilmestyi jo youtubeen. Printtikuvat lävähti myös firman nettisivuille. Suhteellisen veikeetä katsoa Fannia siellä täällä.

hauhau.fi

Hämmentävin juttu oli ehdottomasti videomainoksen ääni! Herttinen sentään, meinasin pyllähtää kun kuulin sen ensimmäisen kerran. Toki niille, jotka Fannia eivät tunne, ääni on varmaan yks lysti.  Jos Fanni osaisi puhua, niin luonteensa omaisesti sillä olisi takuulla äijämäinen viskiääni! :D Ei ehkä kovin kaupallinen, joten ymmärrän varsin hyvin tuo cartoon-äänen. Enjoy! ;D