keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Ip' to the rescue!

Onni on, että juoksukieltoisella jalalla voi puolijuosta kävellä reippaasti liinan perässä! Meillä on taas keikkaa pukannut, viimeisen viikon sisään Ipe on jäljestänyt lähemmäs 10 kilometriä. Tänäänkin mentiin niin railakkaasti, että uuden karhea huomioliivi meinas jäädä piikkilanka-aitaan. Ois voinu käydä huonostikin, onneksi selvittiin vain saumavaurioilla. Karanneen jäljillä -kangasmerkki joutuu uusintaompeluun viikonloppuna


Lauantaina käytiin ratkomassa kolmen viikon takaista mysteeriä (etsintä #31). Ipellä vanha jälki tietää kovaa vauhtia ja nyt mentiin totisesti tukka putkella! Nelivetokiskontaa, hullusti tarkastelua - työnarkomaani oikein elementissään. Vajaa neljä kilometriä ja motivaatiota oli jatkaa vielä toinen mokoma, mutta pimeys yllätti. Sovittiin, että palataan tällä viikolla uudestaan paikalle. 
Tänään karautettiin sitten jatkotoimiin (#33), sain poikkeuksellisesti Henkan mukaan kartturiksi. Jälkitunnelmia kysellessä ainoa yllätys oli kuulemma se, kuinka kovaa se jäljestää. Nii-in..tää on aika kaukana pilkuntarkasta pk-jäljestyksestä. Vaikka täggäsin Instagramiin #tracking, niin oikeastihan kyse on trailaamisesta, ei trackkaamisestä. Reilu pari kilsaa jäljestettiin ja todettiin kartalta, että lauantain jäljestys + tämänpäiväinen yhdistettynä ympyröi teiden ja polkujen väliin jäävän metsäalueen. Tässä piilee tämän harrastuksen suola: koskaan ei voi tietää jäljestääkö koira itse jälkeä vai rengastaakoo se karkurin olinpaikan. Kartan- ja erityisesti koiranlukutaito on välillä aika kovilla. 


Yksi harrastuksen lisäsuola liittyy muuten yllä olevaan kuvaan. Kun lähet ajeleen (usein johki jumalan selän taakse), niin sitä tulee nähtyä ja koettua maakuntia ihan uudella tavalla. En minä esim. tiennyt, että Ylöjärven perukoilla, lähellä Ikaallisten rajaa on iso kalasavustamo. Kotimatkalla oli pakko poiketa ja lounaslohen lisäksi ostin savustettuja muikkuja koirille. Oli nelikolla suut muikeena herkkumuikuista! Lisäksi etsintäkeikat mahdollistaa loistavasti sellaisten kätköjen hakemisen, missä ei tulis muuten mieleenkään käydä. Monta kärpästä yhdellä iskulla.

Se kaikkein hienoin suola on tietenkin se puhelu, kun karkuri on kotiutunut. Kuten onnekkaasti kävi eilisen etsinnän (#32) jäljiltä, jossa Ipe jäljesti joen vartta pitkin kohti Seitsemisen kansallispuistoa. Varsin selkeää työtä ja ensimmäinen ilmaisu tuli jo melko kaukaa. Rohkaistuna (ja pienen välipalkan voimalla) eteni kuitenkin vielä jonkin matkaa, kunnes ilmaisut ja palkkapyynnöt alkoi tulemaan liinanmitan taajuudella. Oli pakko uskoa, että lähellä ollaan. Kuten niin monessa muussakin tapauksessa oltiin "en usko, että se menisi tänne, ollaan etsitty ihan toisaalta" -ilmansuunnassa. Tehokas hajujälki ilmaisupaikalta kotiin ja kas, koira on pihassa seuraavana päivänä! Ei se toki läheskään aina ole näin ruusuista, mutta silloin tällöin kun sattuu näitä napakymppikeikkoja kohdalle, niin antaahan se uskoa ja voimaa tähän hommaan.

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Tylsän tokoilijan aivopesua

Tiistaina selvisi ultratutkimuksessa miksei jalka tunnu edelleenkään hyvältä, vaikka itse akilles ei ole enää vihoitellut: peroneusjänteen pitkittäinen repeämä. Kaksi (2) kuukautta juoksutaukoa. Kävellä saa ja pitääkin, kuulemma parantaa vauriota. Palaan siis agilitykentälle kenties ensi vuoden puolella. Pakkasin tiistaina laukun ja lähdin maalle sulattelemaan asiaa.


Yritän uskotella itselleni, että kunnollinen tauko agilitystä tekee sekä minulle että koiralle ihan hyvää. Vedettiin koko viime kesä kuitenkin aika huolellisella kisa-/treenisykkeellä. Ja mikäs tässä on stressatessa, kun SM-nollatkin on kerätty jo. #envoiuskoasitätodeksi
Ja tokkiinsahan myö päästään hallille treenaamaan hyppytekniikkaa, keppikulmia, kontakteja...mitä noita nyt on. (Kävin tänään kääntämässä veistä haavassa, kun talkoilin kolmosten kisoissa. Siellä ne treenikaverit ja kisatutut mennä hurjasteli.)


Karstulaelon jännin juttu oli syksyn mittaan naapuriin ilmestynyt kissa, joka majailee vanhassa navetassa. Täysvalkoinen tyyppi on seurallinen ja hellyydenkipeä - mouruten juoksi luo kun meni moikkaamaan sitä. Kukaan sitä ei kuitenkaan tunnu kaipaavan, liekkö jonkun kesäkissana ollut. Kissat on kyllä erikoisia otuksia, niitä on kamalan vaikea lukea - siksi oon niiden kanssa vähän epävarma. Mutta tämä miuku oli kyllä sympaattinen neiti(?)



Päivät oli harmaita ja sateisia. Ulkoiltiin lähinnä vain pihapiirissä, poltettiin risuja ja lisäksi tuli treenattua tokoa. Ipen merkkihämäys alkaa sujumaan ihan hyvin. Vauhti on hidas kun jumiutuu leluista, mutta on kuitenkin hoksannut sen, että merkki on merkki, ei "iske leluun kiinni". Ruutu on erikoinen liike tuolle koiralle. Lähes 100% se tekee sen oikein aina ensimmäisellä kerralla, mutta jos ottaa toistoja niin jää 2-3 metriä ruudusta liian lyhyeen. Mikähän siinä on? Ruutu/merkki -erotteluakin pitäisi tehdä paljon, nyt otti selvästi häiriötä alla olevasta merkkitreenistä.


Palasin kaupunkiin perjantaina tokotreenien vuoksi. Maijun treeneissä aiheena oli seuraaminen ja kontakti. Otettiin aluksi liikkuroituna lyhyt seuraamispätkä, joka oli perussievää. Pientä hiomista siellä täällä, mutta noin yleisesti ottaen se on ihan hyvällä mallilla. Tykkään Ipen asenteesta seuruussa, se ei ole mikään yliyrittäjä vaan sopiva suorittaja. Pilkunviilaus ei ole ollenkaan mun juttu ja sen vuoksi meidän tokomotivaatio onkin ollut vähän mitä on. Maiju sai kuitenkin aika hyvin sysättyä meidän toko=kivaa -illuusion rakentamista taas etiäpäin, kun juteltiin esim. kontaktin treenaamisesta. Ongelma kaiketi meillä mulla on ollut se, että oon nähnyt tokon toimintana, jossa minä käsken ja Ipe tekee sen vuoksi, koska minä käsken. Toko on ollut velvoite, pienoinen pakko. Oon joutunut myöntämään, että toko ei ole tylsää, minä olen. Nyt olis korkea aika tehdä tokosta etuoikeus ja hauska haaste.


maanantai 21. lokakuuta 2013

Geokoira neljännesvuosikatsastuksessa


Voisko ajaa autoa vasen jalka kojelaudalla? Vaikka olis automaattivaihteistokin, niin vois se olla vähän kyseenalaista - manuaalista puhumattakaan. Osteopatia-ajasta en luovu vaikka olis pää kainalossa, joten nilkka kylmäkääreeseen ja nokka kohti Turkua!

Neljännesvuosihuolto osoittautui oikein leppoisaksi, ei edes tyyppivikoja korjattavana. Mutta ainahan sitä jotain löytyy: tällä kertaa 100km+ reppuretkeilyn johdosta rintaranka ja lavat tahmeat - odotetusti. Ei siis ensimmäistäkään lukkoa rangassa, mutta tuntuvaa jähmeyttä. Muutoinkin lihaksissa oli jonkin verran tyypillistä rasituksen aiheuttamaa kireyttä. Lisäksi vasen polvi oli kenties saanut vähän turpiinsa rakka vs. koira -taistelussa, mutta ei onneksi mitään vakavaa. 

Kotimatkalla heitettiin yksi bugi 9-tien varressa olevaan kätköön. Ipe alkaa olemaan aika haka geokätköilijä. Missä kätkö? -käskyllä lähti nenä käyntiin ja pian se paikallisti purkin kiviröykkiön alta. Tarpeeksi kun palkkailen sitä purkeista, niin kohta saan kisata sen kanssa kumpi löytää kätkölle ensin. Game on!

perjantai 18. lokakuuta 2013

Joutenolon sietämätön keveys

Ryhmäkuva!


Justiinsa kun pääsee niille vaiheille, että uskaltaa toivoa akillesvaivan olevan pian historiaa, niin kannattaa tehä semmonen napakka ja vauhdikas syväkyykky! Lääkärin kautta uudestaan sairaslomalle ja lähete ultraan varmistamaan, ettei vaan ole repeämään. *hakkaa päätä seinään*

Mistä pääsemmekin seuraavaan ajankohtaiseen aiheeseen: liikuntakielto ja neljä koiraa. Ja se siitä aiheesta.



Vielä eilen, kun kaikki oli paremmin, tehtiin Ipen kanssa nopea etsintä (#30) tuossa tien toisella puolen. Näin tiistai-iltana ruusunmarjapuskassa pienen kissan, jonka omistajaa olen yrittänyt selvittää. Yksi potentiaalinen tuli sitten eilen hajun kanssa paikalle ja koitettiin, että osuuko arpa vai ei. Vain koira tietää sen, sillä tällä kertaa viesti ei tullut ihan laajakaistaa pitkin perille, hivenen epävarmaksi jäin. Selvä tyhjä se ei ollut, mutta jotain outoa jäljestyksessä oli. En tiedä, voiko kodin välitön läheisyys vaikuttaa jotenkin etsintään tai se, että tempaisin koiran kiireellä suoraan liinan päähän pitkän työpäivän jälkeen. Mene ja tiedä. Loukku tuolla nyt joka tapauksessa on, katsotaan minkälainen kissa sinne on mennäkseen.


Agilityyn akilles ei ole vielä taipunut (ja tällä menolla en uskalla edes ajatella, milloin pääsen taas kentälle...), mutta sepä ei estänyt Ipeä treenaamasta keskiviikkona. Mappe haki siskolikan mukaan treeneihin ja Islander oli käynyt kuulemma aika kuumana. Oli huidellut kieliposkella ansaesteille...kuullostaa hirveen rattosalta. Kiitos joka tapauksessa Mapelle Ipen aktivoinnista, pienikin apu on iso apu tässä tilanteessa. <3


Meiltä jäi tämän illan tokotreenitkin väliin. Ja muutama etsintä on pakko perua. Miten paljon voi harmittaa?! Lisäksi mietin sitä, että miksi mahdollisuus täydelliseen laiskotteluun, rästileffojen ja -sarjojen katselu ja herkuttelu tuntuu väkinäiseltä juuri silloin kun siihen olisi mitä parhain mahdollisuus?


Kaikesta huolimatta aurinkoista viikonloppua!
(Vois ne asiat huonomminkin olla.)

maanantai 14. lokakuuta 2013

Lainapaimen tarjolla!

Eilen oli eriskummallinen, mutta hieno päivä. Jos joltain agilityihmiseltä on sattunut menemään ohi viime viikon pysäyttävin uutinen, niin esim. Anun blogissa on aika hyvä briiffaus asiasta. Sunnuntai taittui siis aamusta iltaan Hervannassa hyväntekeväisyysepiksissä, jossa talkoilin aluksi ilmoittautumisessa ja sitten maksoin koirani radalle. Akilleen vuoksi en päässyt itse nauttimaan vauhdin hurmasta, mutta sekös osoittautui varsin mehukkaaksi tilanteeksi - Ipelle on saatava lainakartturi. Facebook-kuulutuksen jälkeen ohjaaja löytyi noin 10 minuutissa! Saaran ja tolleri-Viggon säntillisenä kepona paremmin tunnettu Johannes tarttui tilaisuuteen. On Jossua nähty muutamia kertoja Viggon ja Raidan kanssa radallakin, mutta joka tapauksessa nostan hattua rohkeudesta tarttua "vieraan" koiran puikkoihin. Kaksi starttia kisaavien radalle, kiitos.

Lentävä korvapuusti / Kuva Hanna Heinonen
Päivä venähti valtavan osallistujaryntäyksen vuoksi vähän pidemmäksi kuin oltiin aluksi uumoiltu, joten päätin käydä maksamassa Ipelle yhden startin jo mölliradallekin. Sitten pitäis saada vielä kartturi. Lea oli sattunut tulemaan juuri sopivasti paikalle ja eihän yllytyshullua tarvi kauaa ylipuhua. Vähän totista likkaa se oli kyllä rataantutustumisessa...

Kuva Hanna Heinonen
Suurin jännitys sinänsä oli se, että lähteekö Ipe edes toisen ohjaisiin mukaan. Se on joskus kauan sitten tehnyt Saaran kanssa yhden treenin ja siinäpä sen lainaohjaajakokemus onkin. Ottaen vielä huomioon symbioosin voimakkuuden, joka minulla ja Ipellä vallitsee, niin ei ole itsestäänselvyys etteikö sillä tulis äitiä ikävä. Hieman hölmistynyt se oli kun Lea otti hihnan ja lähti leikittämään. Ilmeisesti lelu ja radalla kiitävät koirat sai sen semmoisiin sfääreihin, että agility kenen tahansa kanssa tuntui otolliselta. Olipa muuten mielenkiintoista nähdä oma koira radalla! Ja miks mun ensimmäinen kommentti radan jälkeen oli "sehän on paljon nopeempi Lean kanssa kun mun!"? Enivei, tyypit veti siistin nollaradan ja olivat tuloslistassa toisina naurettavalla -273,70 ajalla! Tattis Lea!



Seuraavaksi oli kisaavien vuoro ja Johanneksen aika astua puikkoihin. Rata oli paikoin varsin kinkkinen ja se näkyi lopulta tuloslistoillakin - kaikkiaan vain neljä nollatulosta. Kävelin rataantutustumisen Johanneksen kanssa ja kertasin Ipen käskytysjuttuja ja toimivia ohjauskuvioita. 3. putken jälkeen nostin kuitenkin käteni ilmaan ja toivotin onnea matkaan. Suoraan sanottuna en olisi siihen itsekään keksinyt mitään sujuvaa ratkaisua. 



Vaikka hyllyä pukkasi, niin kaikille oli kivaa ja Ipe oli superonnellinen, että pääsi pitkästä aikaa agilityradalle. Kiitos siis Johannekselle ja Lealle, että tartuitte haasteeseen! 

lauantai 12. lokakuuta 2013

Ohjattua ohjattua


Eilen oli varsin historiallinen päivä, sillä me aloitettiin ihan oikeissa tokotreeneissä. Siis kouluttaja ja treenikaverit ja kaikkee! Siitä on hetki aikaa, kun ollaan oltu ohjatuissa treeneissä - Ipe oli silloin ehkä häävin vuoden ikäinen. Mutta meillä kävi tosiaan munkki ja päästiin valmennusryhmän kouluttamaan ryhmään eli meidän perään katsoo koko talven seuran tokokerma. Vaatimattomasti ensimmäisenä kouluttajana maajoukkue-Anu.

Treeniaiheena oli ohjattu nouto. Ipe on tehnyt oikeastaan vaan merkkiä, suuntia vähän namialustoilla. Mun tokotreenaaminen kaatuu usein epäoleennaisiin ja oleennaisiin pikkuseikkoihin, kuten sääntöepäselvyyksiin jne. Mitä käskyjä pitää/saa antaa? Kuka niitä sääntöjä oikeasti jaksaa lukea? Noh, selvispähän nyt sekin, että merkille pitää pysäyttää ja suuntakäsky saa olla esim. vasenhae. En kyllä tiedä vielä, että tulenko käskyttämään pelkkä hae vai pelkkä suunta vai molemmat. Onko jollain preferenssiä?

Keskityttiin kuitenkin vain merkkiin ja sille hakeutumiseen häiriöistä huolimatta. Merkkiä ei olla tehty taas miesmuistiin, joten siihen nähden se meni sinne ihan mallikkaasti. Paikka oli vähän etäällä, joten sitä täytyy lähteä hiomaan lähemmäs merkkiä. Rintamasuunta oli kuitenkin ihan kelpo. Sitten otettiin haastetta lisäämällä "kapulat" eli lelut molemmille puolin, merkin kanssa samaan linjaan. Merkki unohtui sen siliän tien ja hervottoman kokoinen silmälukko iski päälle. Kamala tuijotus leluun, ei tullut kuulonkaan että olisi kyennyt tekemään mitään järkevää siinä hetkessä. Hyvänä neuvona saatiin rikkoa huomio käskyttämällä esim. seuruuseen tai maahan. Palkkailin jonkin verran myös pelkästä kontaktista. Parilla ekalla "merkki" -käskyllä syöksyi suvereenisti lelun kimppuun. Muutamalla huomautuksella luopui siitä ja haki merkin, vaikkakin hitaanlaisesti. Vaikeutettiin heittämällä lelut merkin viereen, jossa hiffasi mukavan nopeasti, että merkki on merkki. Lopuksi palattiin kapulapaikkoihin ja oikein haetusta merkistä vapautin lelulle, mutta nyt se ei enää tiennyt saiko siihen oikeasti koskea vai ei. Tyyppi oli ihan ymmyrkäisenä ja oli oikein silmin nähden huomattavissa, kuinka kovaa sillä päässä raksutti.

Lopuksi otettiin toisen ryhmän kanssa yhteinen paikkamakuu. Tais olla lähemmäs 15 koiraa rivissä. Meidän viimeisin koemainen paikkamakuu on tehty viime joulukuussa eli on siitä hetki aikaa. Meni ekasta alas, vaihtoi lonkalleen ennen kun kerkesin edes piiloon. Oli suhteellisen rauhallinen, tuijotti piiloa ja kääntyi kyllä katsomaan Anua kun käveli häiriönä koirien välistä. Palatessa katseli hieman jopa hätääntyneen näköisenä muita ihmisiä ja haki katseella selvästi mua. Jotenkin se yli kymmenen ihmisen "ilmestyminen" sekoitti sen ja hukkasi mut silmistään. Tajusi vasta kun olin ihan lähellä ja huojentui silmin nähden. Menin ite niin epävarmaksi sen hapuilevasta katseesta, että eikö se noussut sivulle jo pitkästi ennen käskyä. Vaikka meillä on ollut varmat paikkamakuut aina, niin tunnistan kyllä tämän kohdan meidän heikoimmaksi lenkiksi. Se hetki kun palaan koiran viereen ja odotetaan ksäkylupaa. Se on piinaava. Vaatii siis treeni.

Hauskat treenit ja oon jo ihan älyttömän innoissani tulevasta kaudesta. Tiedän, että tuun saamaan niin paljon hyviä neuvoja ja ideoita treenaamiseen, että motivaatio kasvaa aivan varmasti. Isoin ongelma on kuitenkin ollut aina se, etten osaa varioida ja haastaa koiraa siinä määrin kuin olisi tarvis. Sen vuoksi meidän treenaaminen on ollut tylsää ja yllätyksetöntä.

Jäyhä Jököttäjät
Tänään päästiin taas etsintöjen makuun. Viimeisestä on jonkin verran aikaa, sen susikeikan jälkeen uskaltauduttiin onneksi suhteellisen pian helpolle ja hyvällä sykkeellä vedetylle keikalle (etsintä #27), joten suurempia traumoja ei ainakaan koiralle jäänyt. Saatiin hyvä peesaajakin matkaan, kun Nassu lähti liinalainan lisäksi seuraamaan etsintää.

Aamulla haettiin Pirkanmaan kissoja oikein olan takaa. Ensin Pirkkalassa (#28) ja heti perään Kangasalla (#29). Etenkin Kangasalla Ipe teki hommia rautalangasta vääntäen, joten ei jäänyt epäselväksi karkurin mahdollinen olinpaikka. Rengasti isohkon pellon ja ilmaisi sen kolmesta eri ilmansuunnasta. Peukku Ripelle!

Täytyy kyllä sanoa, että varsin on onnellisen näköinen koira kun se on kolmen viikon totaalilepo-100km vaellus-totaalilepo -vaiheen jälkeen päässyt käyttämään päätään ja nenäänsä. <3

torstai 10. lokakuuta 2013

Äly hoi, älä jätä!

Lääkäri pisti maanantaina liikuntakieltoon. Tulehduskipulääkekuuri ja paikallisvoidetta hauteena. Vasen akilles on nyt kirjaimellisesti mun akilleen kantapää. Agilityn talvikauden aloitus lykkääntyi taas viikolla. Huomenna uhmaan kohtaloa (sekä lääkäriä) ja menen tokotreeneihin - se ei ole ohjaajalle niin fyysistä kuin agi.

Tänään kävin vähän jo koittamassa, mitä tuo jalka sanoo jos kävelee pidempään kuin Sorsapuistoon ja takaisin. Koirat autoon ja metsään. Mentiin päätä huimaavaa 5 km / 2 h -vauhtia ja lokattiin matkalla kolme kätköä. Kiihdytysajomeiningistä kertonee jotain se, että Unnakin kaahotti välillä meikäläisen ohi.


Ipe ei ole kohta kolmeen viikkoon tehnyt juuri mitään aivojumppaa. Toissa viikon makasi kotona minun sairastaessa, viime viikon väsytti itsensä fyysisesti Lapissa ja tällä viikolla ollaan taas tehty makoilun maailmanennätystä liikuntakiellon vuoksi. Se alkaa pikkuhiljaa vuotaa saumoista - älykkyys siis. Tänään se rellesti kaksi tuntia metsässä siihen malliin kuin olisi energiajuomaöverit vetänyt majava. Liikekieli oli laiskan letkeää, mutta vauhti kuin nopeennetussa filmissä - lyllerö pikakelauksella. Keitetty makaroni satasen sprintillä oksasilppurin kanssa. Ihan päätöntä touhua. Toivotaan, että jalka kestää - olis viikonlopulle etsintäkeikkoja tiedossa. (Etsintähommista tuli mieleeni, että en ole tainnut vielä blogin puolella linkata Suur-Tampereen artikkelia Fannista.)

Meidän laadukkaasta ajanvietosta kertoo kaiken oleennaisen alla oleva kuva:

E.T. phone home...


maanantai 7. lokakuuta 2013

RTW UFFI - it is ON!


Last night it finally happened - I dropped off my very first and special travel bug! After our week of hiking in Lapland we stayed couple of days in Karstula where I had one last cache to find. The one in observation tower happens to be extremely cool place, it definitely shows the best side of Karstula. And the house I still reference as my home is not too far away from that spot, so it was a perfect starting point for my UFFI-bug.


Although, when it was actually time to put the bug into the cache and leave it there, I almost got cold feet! What if it gets lost? What if I'll never ever see it again? Like I was letting go of something truly important... Ok, wake up Laura, it's only a piece of metal! So I left it there (with a little bit of heavy heart).

Good luck, UFFI-bug! I hope you have amazing round the world journey!
And on we go!

lauantai 5. lokakuuta 2013

Erämaan kutsu




Meidän alkuperäinen vaellussuunnitelma kaatui elo-syyskuun vaihteessa, jonka vuoksi tehtiin pahimpaan eräkuumeeseen pieni ruskaretki. Mutta kun kuume on kova ja vaelluskenkiä kuumottaa, niin silloin on tehtävä kaikkensa, ettei kunnon erämaavaelluksesta tarvitsisi luopua. Väännettiin, petyttiin, väännettiin lisää ja toivottiin viimeiseen asti parasta, kunnes viimein varmistui vapaa viikko syys-lokakuun vaihteeseen - me päästään sittenkin pohjoiseen! Viimeinen jännitysmomentti iski neljä päivää ennen autoon istumista, kun sairastuin kunnon kuumetautiin ja makasin sohvan pohjalla kolme päivää. Penisiliinikuuri lääkärisedältä ja reissuun.


Alkuperäisestä suunnitelmasta poikkesimme sen verran, että päätettiin ajaa "vain" Kilpisjärvelle asti, josta lähtisimme viikon Kilpisjärvi-Halti -vaellukselle. Tämä sen vuoksi, että Käsivarren erämaassa on hyvä autiotupien verkosto. Koska vaelluksen ajankohta oli sangen myöhäinen perinteiselle syysreissulle, oli varauduttava yöpakkasiin ja muutoinkin armottomaan säähän. Sadepäivän vaellusetapin päättäminen telttayöhön pienessä pakkasessa ei houkutellut etenkään siksi, että olin puolikuntoinen, joten tupamahdollisuus tuntui lohduttavalta.


Käsivarsi on Saariselän jälkeen yksi suosituimmista vaelluskohteista Suomessa, joten hiljaisesta erämaasta ei voinut kovin vahvasti unelmoida. Mutta niin vaan viikon aikana alkoi käydä selväksi, että olemme liikenteessä ruskasesongin jälkilöylyissä ja erämaa oli kuin olikin hiljainen! Aloitimme reissun Norjan puolelta, Didnujoen varresta, jossa näimme muutaman norjalaisen koiranulkoiluttajan, mutta sen jälkeen näimme ensimmäiset ihmiset vasta viimeisenä ilta kun lähestyimme Kilpisjärven lähintä tupaa. Eli liki viikko ylhäisessä yksinäisyydessa erämaassa - niiiiin parasta!


Didnulta käveltiin Lossujärven tuvalle, jossa ensimmäinen yö kaminalla saunaksi lämmitetyssä tuvassa. Ensimmäisenä aamuna satoi lunta ja kaikki ympärillä olevat huiput oli lumessa. Loppuruskavaellus muuttui kertaheitolla esitalvivaellukseksi.




Ensimmäisenä kokonaisena päivänä söimme hotellilounasta. Lossun ja Pithsuksen välillä on pieni ja sympaattinen Urtas hotelli, jonka joku kalamies on aikanaan kyhännyt erämaahan. Nyttemmin se on retkeilijöiden käytössä. Hotellilla on myös yksi erämaan geokätköistä, joka oli tietenkin pakko lokata! Sattuipa sieltä löytymään ihan tuore bugikin, joka lähti matkaan. Lounastuksen lomassa ulkoa kuului outoa kolinaa, joka osoittautui Petteri Punasarveksi kello kaulassaan. Poroja näkyi viikon aikana päivittäin, mutta tämä tyyppi uskaltautui lähimmäksi. Tosin lähti Petterikin aika haipakkaan kohti ylärinnettä kun mentiin Ipen kanssa jutustelemaan sille. 





Pithsusjärven tupa oli meidän matala maja kahden yön ajan. Aamurusko oli aina jotain aivan käsittämättömän kaunista. Koko kirpakka pakkasaamu täyttyi vaalenpunaiseen lämpöön ja yölliset lumet narisi kengän alla. Tehtiin Pithsukselta käsin päiväretki reissumme (kirjaimelliseen) kohokohtaan eli Haltille. Sinne ja takaisin tuvalle, yhteensä 24 km. Päiväreput selkään ja kohti Suomen korkeinta pistettä, 1324 metriä! Päivä oli aamusta ihan lupaavan oloinen, mutta jossain vaiheessa pilvet kerääntyi taivaalle ja päivä muuttui synkäksi. Jossain tonnin korkeudessa alkoi olla jo sellaiset olosuhteet, että siinä kysyttiin aikamoista tahdonvoimaa, jos mieli huipulle. 


Kalottireitin tolpat oli ylärinteessä hautuneet jään ja lumen alle, lunta tuli lisää vaakasuoraan, vaikka sitä oli paikoin jo polveen saakka. Näkyvyys oli todella huono, juuri juuri löydettii merkkien avulla huipulle. Mutta niin vain huiputettiin Suomen korkein tunturi! Ylhäällä olosuhteet oli niin brutaalit, etten edes kaivanut kameraa repusta vaan otin muutaman nopean kännykkäkuvan. Jääkohmeisin sormin saatiin kirjattua nimemme the Kirjaan eli Haltin kävijälaskuriin. Oltiin 111 790. ja 111 791. kävijät huipulla. Haltin geokätkö jäi kyllä hakematta, kun lunta oli tosiaan niin paljon, ettei toivoakaan kätkön etsinnästä. Alasmennessä harmitti, ettei ollut minareita mukana, oltais tultu aika rehvakasta vauhtia suksilla!

Ipe teki myös aikamoisen uratyön, se ressukka oli aivan viiman pieksimän tunturisuden näköinen, kun naama lumihuurussa ja tossut aivan riekaleina se kahlasi ylös saakka. Välillä jouduin antamaan sille takapuolesta vauhtia kun lumi upotti ja tossuilla ei ollut niin hyvää pitoa. Mutta tulipahan käytyä! Vitsi, että oli hyvä fiilis sen jälkeen ja 12 km "kotimatka" tuvalle tuntui ihan puistokävelyltä.


Pithsusjärveltä jatkettiin matkaamme Meekolle, joka oli näennäisesti kevyt päivä. Reipas kymppi matkaa olikin vähän matkaansa pidemmän oloinen, koska reitti oli todella kivikkoinen ja paikoin vaikeakulkuinen. Eilisen päivän puolimaratonin jäljiltä vihoitellut akilleskin antoi selvästi ymmärtää, ettei tykännyt rakassa kulkemisesta. Kaiken hyvän päälle vielä satoi puolet matkasta vettä/räntää.




Vaikka matka oli vaikeakulkuinen, niin komiat oli toki maisemat. Pithsusköngästä eli vesiputousta ihmeteltiin jonkin aikaa ja matkalla oli muitakin hienoja, toki pienempiä putouksia. Jyrkänteet valui vettä jääpuikkoja pitkin. Lyhyen, mutta raskaan etapin päätteeksi oli ihana saapua taas uuteen autiotupaan, jossa ei ollut ristinsielua. Tosin sinne päästäksemme oli kahlattava yhden joen yli. (Yläjuoksulla oli kyllä silta, mutta kuka hullu sinne jaksaa väsyneenä lähteä?!) Näin lokakuussa nuo ylitykset ei tuntuneet enää niin herkuilta kun joskus elokuun helteillä. Jalat kylmettyi tunnottomiksi aika rivakasti, joten kiireellä olisi pitänyt mennä. Mutta toisaalta taas kovin kieli poskella siellä ei voi vetää, jossei halua kaatua rinkka selässä jokeen. Mutta akilles tykkäsi kylmähoidosta!




Käytiin iltalenkillä Meekon varaustuvan puolella, jossa piti olla yksi kätkö. Haettiin ja haettiin melkeen tunnin verran, mutta ei se peijakas antautunut. Toki sitä vähän vaikeutti se, ettei siellä gps:ssä ollut näyttämässä nollapistettä eikä kätkölle ollut mitään hinttiä, joten haettiin käytännössä neulaa heinäsuovasta. Ihasteltiin sitten vain kauniita maisemia, mm. keskimmäisen kuvan oikeassa laidassa olevaa Saivaaraa eli Kekkosta. Tunturin päällä on Kekkosen muistomerkki, joka jäi tällä reissulla näkemättä akilleksen vuoksi. Ens kerralla sitten sekä Kekkonen että kätkö!

 

Meekolta Saarijärvelle oli viimeisen kokonaisen päivän etappi. Matkalla oli kaikkea kuravellistä lumirinteisiin. Ipe oli tietenkin ihan pähkinöinä kun pääsi lumikasan kimppuun. Meeko-Saarijärvi väli oli koko viikon helppokulkuisin, eikä kahdenkympin päivämatka tuntunut raskaalta. Kuonarjoella pysähdyttiin lounastamaan, josta matka jatkui tunturin yli kohti Saarijärven kämppää. Hiukan ennen Saarijärven nähtiin rinteessä kaksi mönkijää koirineen, jotka oli tulossa kohti. Paikalliset poromiehet oli matkalla jänkhälle, vaan aikamoinen yllätys oli nähdä miesten "porokoirat". Meidät ohittaessa vislasivat rinteessä juosseille koirille, jotka tuli saman tien ja hyppäsi mönkkäreiden tarakoille - toisessa kenotti aika stydin kokoinen kelpie ja toisessa pikkiriikkinen bortsu! Bortsumiestä hymyilytti leveästi kun ajoivat ohitse ja moikkasivat meidän bc-retkikuntaamme.



Viimeiseksi yöksi saimme ensimmäistä kertaa tupaan seuraa, kun satuimme samaan aikaan erään elämäntapakulkijan kanssa Saarijärvelle. Hesalainen eläkeläinen on kulkenut Kekkosen ajoista asti Käsivarressa ja tunsi tienoon kaikki kulmat. Kynttilänvalossa kuunneltiin silmät pyöreinä jänkhänmiehen tarinoita tuntureilta. En tiedä, kuinka paljon niissä oli Lapin lissää, mutta aikamoisia seikkailijoita nuo tuntureiden todelliset kulkijat on! Kyllä siinä tunsi itsensä ihan turistiksi niitä juttuja kuunnellessa. Hauska lopetus viikon vaelluksellemme. Seuraavana aamuna oli enää poronkusema autolle, joka odotti Kilpisjärven luontotalon parkkiksella. Viimeiset viisi kilometriä mietin kuumeisesti, että mitä karkkia ostan ensimmäisenä Kilpparin K-marketista.


100 kilometriä erämaata. Huikea, mutta myös rankka reissu. Hieno oli kokea erämaa silloin kuin syksy kääntyy talveksi. Siellä tuntee itsensä sitä pienemmäksi, mitä armottomampi sää on. Henkinen irtiotto arjesta onnistui täydellisesti - erämaassa ei voi miettiä kuin juuri sitä hetkeä jossa on ja kulkee. Koko muu maailma katoaa.
 
Käsivarren seutu meni heittämällä ykköseksi Suomen vaelluskohteiden listalla. Tienoosta tekee melko maagisen se fakta, että siellä ollaan käytännössä koko ajan avotunturissa eli puurajan yläpuolella. Alueella sijaitsee kaikki Suomen yli tonniset huiput ja autiotuvatkin on verrattain korkealla. Esimerkkinä Pithsusjärven tupa, jossa yövyttiin kaksi yötä 730 metrin korkeudessa vrt. Saariselän korkein kohta, Sokosti 718 metriä.

Ipe oli edelleen yhtä vaivaton eräkulkija kuin aiemminkin. Tällä kertaa jopa vaivattomampi, sillä tassu vs. rakka -taistelussa pärjättiin viime vuotta paremmin tossujen ansiosta. Tossuja pidettiin vain pahimmissa rakkakohdissa ja toki silloin Haltin huiputuspäivänä. Viimeisenä iltana huomasin, että molemmissa takatassuissa on pieni anturarikko, mutta kulkua se ei tuntunut haittaavan. Retkirekku nukkua rötkötti joka yö laverilla meidän välissä, tunturissa ilmaisi porot jo kaukaa ja skannasi Kalottireittiä aktiivisesti meidän edellä. Kolean kosteasta ilmastosta johtuen kuvasin matkan varrella verrattaen vähän, mutta monet mentaalivalokuvat on syövytetty verkkokalvolle pysyvästi. Ipe on kuin kotonaan noissa maisemissa. Sitä onnellisuuden määrää kun katsoo reppuselkäistä eräkettua täydellisen kauniissa avotunturimaisemassa odottamassa omiaan. <3