maanantai 30. tammikuuta 2017

Vaistonvarainen poikkeus vahvistaa säännön

Haluan ottaa pienen hetken ja kirjoittaa etsijäkoiratoiminnasta. Ipe pääsi nenähommien makuun vuonna 2010 kun kävimme Suomen etsijäkoirat ry:n alkeiskurssin ja sille tielle jäimme. Tosietsinnöissä olemme käyneet reilu neljä vuotta. Jossain vaiheessa lopetin laskemisen, mutta arvelisin heitettyjä keikkoja olevan satakunta. Kaksi kertaa etsintä on päättynyt siihen, että Ipe on jäljestänyt suoraan kadonneen koiran luo. Kaksi kertaa sadasta. (Plus yksi lammaskeikka, jossa Ipe jäljesti karanneiden lampaiden luo ja pölöytti ne lähdölle niin, ette ne juoksi suoraan kotipihaan. Mutta lammas on reippaasti eri asia kuin koira.)




Yleisin kysymys etsinnän jälkeen on aina ja jatkuvasti se ärsyttävä "löytyikö se?" En voi tarpeeksi painottaa, että kadonneen eläimen etsiminen on täysin eri asia kuin kadonneen ihmisen. Kadonnut ihminen useimmiten odottaa apua ja pysyy aloillaan. Eläin ei. Ipe on tehnyt treenimielessä monen monta ihmisjälkeä ja suorastaan juoksee maali-ihmisen syliin eli vie joka kerta maaliin saakka. Mutta eläintä jäljestäessä tilanne on toinen. Etsintäkeikalle mennessä surusta murtuneen omistajan hartain toive on, että etsijäkoira tulee ja jäljestää kadonneen eläimen luo. Se ei kuitenkaan ole mahdollista. Saanen kertoa miksi.

Kun koira/kissa katoaa, se pistää uuden vaihteen silmään; eloonjäämisvaihteen. Kun eläin ymmärtää olevansa yksin vastuussa omasta hengissäpysymisestä, sen sisäinen luonto kertoo mitä sen pitää tehdä. 1) Etsi suojaa, 2) etsi juotavaa ja 3) hanki ravintoa. Voimakkaasti vaistojensa varassa elävälle eläimelle kaikki muut elolliset olennot on potentiaalinen uhka. Se ei jää kannon nokkaan istumaan peukku pystyssä ja odottele pelastusjoukkoja. Luonnossa ei voi jättää omaa selviytymistä toisten harteille. Vaikka kuinka heiluttelisimme valkoista lippua lähestyessämme maalia, karkuri ei jää ottamaan selvää olemmeko uhka vai mahdollisuus. Se pakenee, jos menemme liian lähelle. Sen vuoksi etsijäkoiratoiminta perustuu siihen, että jäljestävä koira ilmaisee ja mahdollisesti rajaa (esim. kiertämällä maalia) karkurin olinpaikan välimatkan takaa. Piste.

Etsintä ei siis pääty näköhavaintoon. Se päättyy kun koiran ohjaaja on tulkinnut koiransa ilmaisevan maalin välimatkan päästä. Se, kuinka pitkä välimatka on, riippuu täysin maastosta, sääolosuhteista ja tietysti myös jäljestävän koiran herkkyydestä. Ipen kohdalla lyhin ilmaisumatka tosietsinnässä on todistettavasti ollut vajaa 100 metriä. Tyypillisesti se on kuitenkin lähempänä 500 metriä. Etsinnän jälkeen omistajan tehtävänä on muilla tukitoimilla (grillaus, ruokinta, hajujäljet) houkutella karkuri jäämään alueelle ja ennen pitkään kasvattaa sen luottamusta lähestymiseen tai loukuttamiseen.

Välimatkan jättäminen ei ole sellainen asia, jota varsinaisesti tarvitsisi kouluttaa koirille. Jäljestävä koira toimii luonnostaan niin. Se aistii, että etsittävä on varuillaan ja säikky, jonka vuoksi se kokee viisaammaksi ilmaista se välimatkan takaa. Jäljestävä koirakin toimii siis vaistoillaan. Vaistonvaraisesta käytöksestä kielii juuri nämä kaksi poikkeustapausta, joita Ipen kanssa on osunut kohdalle vuosien varrelle.

Viimeisin tapahtui perjantaiaamuna, kun olimme etsimässä 16-vuotiasta koiravanhusta. (Sen toisen keikan löydät täältä.) Sain torstai-iltana soiton tädiltäni, joka kertoi entisen naapurinsa kadottaneen koiransa. Koska kyseessä oli lähes kuurosokea koiravanhus, jolla oli historiassa ataksiatyyppistä oireilua, koin parhaaksi mennä paikalle mahdollisimman pian. On myönnettävä, että taustatietojen valossa en ollut järin toiveikas etsinnän suhteen, kuvittelin että melko pian jäljestyksen alettua pystyisin Ipen työskentelyvireestä toteamaan, että etsittävä on menehtynyt. Kuolleen jäljestäminen ei ole Ipelle mieluisaa, työskentely on silloin aina tosi "tahmeaa". Kuinka ollakkaan, heti hajunannon jälkeen kävi varsin selvästi ilmi, että nyt on poikkeuksellinen meno. Ipe lähti kun tykin suusta ja vire oli todella intensiivinen. Jäljestyksessä oli samanlaista draivia kuin ihmistä etsiessä; määrätietoista, maaliin pyrkivää voimaa.

Ipe johdatti suo-ojaverkostoon, jossa meni syviä, kaivettuja ojia korttelimaisena muodostelmana. Ojat oli jäässä, mutta paikoin virtauksien vuoksi heikossa sellaisessa. Yhdessä vaiheessa tultiin niin sulaan kohtaan, ettei voitu jatkaa enää ojia pitkin ja päätin palauttaa sitä vähän aiempaan paikkaan, jossa olin ihan 100% että se oli ollut jäljellä. Matkalla sinne huomasin, että Ipe otti tosi voimakkaasti ilmavainua, joten annoin jatkaa hajun suuntaan. Tultiin uudestaan ojaverkostoon ja mentiin melkosta haipakkaa eteenpäin. Yhdessä T-risteysessä kun Ipe oli kääntymässä vasemmalle ja minä tulin liinanmitan perässä, niin olin huomaavinaan, että Ipe alkoi heiluttaa häntää. Kun pääsin ite kulmalle niin pääsi suusta joku ihan spontaani ei juma**uta! kun tajusin, että siinä se koira seisoi meidän edessä!! Kutsuin Ipen nopeasti luo ja aivan pökertyneenä kaivoin palkat taskusta ja kehuin ylitsevuotavasti Ipeä - samalla pidin silmällä, että mitä se etsittävä meinaa. Tämä mummokoira vaan seistä törötti siinä ojan pohjalla, ns. pitkät päällä, eikä tehnyt elettäkään pakoon. Saatiin lopulta koira lähestymään meitä Ipen avulla. Kun itse yritin houkutella sitä luokse, se alkoi haukkua epävarmuuttaan, mutta välittömästi kun otin Ipen tilanteeseen mukaan niin se tuli luo tervehtimään Ipeä, jolloin sain vanhuksen kytkettyä liinaan.




Nämä on niitä hetkiä kun meinaa pakahtua onnesta, ilosta ja kiitollisuudesta. Ipe, joka on normaalisti hyvin maalikorea ja ei vahingossakaan aja jälkeä liian lähelle, johdatti meidät koiravanhuksen luo, joka tarvitsi apua. Miten ja miksi? Siihen ei ehkä ole ihmisjärkeen käypää vastausta, mutta nöyränä otan vastaan tällaiset täysosumat. Samaan tapaan kun karkuteillä olevaa eläintä ohjaa vaistot, myös jäljestävä koira toimii vaistojensa varassa. Ne vaan tietää.

Tämä perjantainen napakymppi sai näkyvyyttä aika paljon isommin kun meidän tavanomaiset etsintäkeikat, ymmärrettävästi. Kyseisen rodun fb-ryhmä oli revetä perjantaina liitoksistaan, joten kävin jättämässä sinne terveiseni etsijäkoirakon näkökulmasta. Valehtelisin jos väittäisin, ettei ne 1500+ tykkäystä/sydäntä tai 140 kommenttia lämmittäisi mieltä - tottakai ne tuntuu ihanalta ja olen kiitollinen ihan jokaisesta niistä. Kuitenkin kaiken tämän pyörityksen keskellä koen tarpeelliseksi valottaa etsijäkoirakon arkista aherrusta ja sitä perustyötä. Meidän tehtävä ei ole mennä etsittävän iholle, mutta jos tarvi vaatii, niin sekin on näemmä mahdollista.

Eli summa summarum: kadonneen eläimen etsinnässä ja saksan kieliopissa on paljon samaa - poikkeus vahvistaa säännön.

torstai 8. syyskuuta 2016

Puhuksä aksaa?

Facebook muistutti mua muutama päivä sitten eräästä aurinkoisesta syyspäivästä, jolloin raapusteltiin Ipen kanssa triplanolla ja viimenen tarvittava agilityserti valioitumista varten. Mun unelma agilityn suhteen kulminoitua aikalailla siihen; saada koirasta agilityvalio. Tuon kolme vuotta sitten juhlitun valioitumisen jälkeen agilityjumala heittikin saavillisen paskaa tuulettimeen ja sairaseläkkeeksi päätyvä alamäki alkoi kutakuinkin niillä näppäimillä. Ensin oltiin sivussa oman akillesvamman vuoksi ja kun viimein loppuvuodesta 2013 päästiin taas radoille niin tyyliin toisissa treeneissä Ipe liukastui (jälkeenpäin liian liukkaaksi havaitussa) putkessa sillä seurauksella, ettei yli puolen vuoden intensiivinen kuntoutuskaan (fyssari, vesijumppa, laser, osteopatia, kranio) tehnyt siitä enää agilitykoiraa. Vaikka luopumisen tuska rakkaasta harrastuksesta oli murskaava, niin toki olin kiitollinen siitä, että Ipe pystyi elämään normaalia arkielämää metsälenkkeineen ja toinen tärkeä harrastus (etsijäkoiratoiminta) pysyi meidän repertuaarissa.

Agility jäi totaalisesti pois meidän elämästä. Mitä nyt arvokisoja seurasin livestreamin kautta pari kertaa vuodessa. Tamsk rakensi upean, ison hallin Niihamaan - en voinut mennä edes sitä katsomaan, se olis tuntunut liian masokistiselta. Lällällää, täällä ois tämmönen uus, sairaan hieno halli, harmi kun sulla ei oo agilitykoiraa. Harkitsin lainakoiraa, kirjoitin kerran jopa Tamskin fb-ryhmään jo seuranhakuviestin, jonka pyyhin pois ennen kun kerkesin sitä edes julkaista. Entä jos rikon toisen koiran? Se tuntui liian isolta taakalta kannettavaksi.

Kunnes. Parisen viikkoa sitten harrastin sellaista hyvänlaatuista masokismia ja menin kroonisessa pentukuumeessa katsomaan jo varattuja Kulon pentuja Katrille. Juteltiin niitä näitä koiraharrastamisesta ja toki Kulon melko tapahtumarikkaasta pentuprojektista (loppu hyvin, kaikki hyvin <3). Kerroin myös tästä ajatuksesta liisata joltain agilitykoiraa ja loukkaantumisriskipeloista. Katri tuumasi siihen napakasti, että Taoa sää et saa rikki, se menee niin fiksusti. Sattumoisen Katrilla itsellä on toistaiseksi voimassaoleva liikuntarajoite, joten Tao tarvitsisi kartturia muutenkin. Ajatus Tao-lainasta tuntui heti jotenkin luontevalta, toki jännittävältä. Kotiin pästyä laitoi Katrille viestiä, että hitto vie, haluun kokeilla mitä tällä kortilla on annettavana. "Maksanko harrastaja- vai kisalisenssin?"




Tää puolimaratonin mittanen alustus oli siis tarkoitettu viemään tiistai-iltaan, kello kahteenkymmeneenyhteen. Alkoi jo hämärtää, joten näin sen uuden, sairaan hienon hallin ensikertaa iltahämyssä, mutta voi pojat - melkosen komee laitos! Jännitti ihan sikana. Toiveikkaasti mietin, että onhan agility niinkun pyörällä ajaminen, kun sen kerran oppii niin sen aina taitaa? Well...turns out, että jos on  yli kahden vuoden totaalitauko agilitystä ja sut heitetään vieraan, täysin erilaisen koiran (kuin mihin olet tottunut) puikkoihin, niin kyllä siinä apupyöriä tarvitaan. Taakse JA eteen.

Tää Tao nimittäin - hän on ihan ainutlaatuinen. Reippaat 60 cm säkäkorkeutta eli semmonen ihan snadisti majesteettisen olonen paimenpoika. Ja kun Tao menee radalla, niin se on täydellinen optinen harha. Näyttää maltilliselta, jopa hitaalta, mutta silmänräpäyksessä onkin tullut paikasta a paikkaan b. Ihan kun jostain madonreiästä putkahtais valonnopeudella. Siis niin kertakaikkisen hämmentävä ohjaustuntuma tässä koirassa! Semmosta ihmeellistä hiljaista, mutta raakaa voimaa, joka tulee kun hyökyaalto ja tukahduttaa sut jos oot nanosekunin myöhässä. Meni jo.

Tähän kulttuurishokkiin kun lisätään se tosiasia, että kahden vuoden poissaolo radalta tuntui ja varmasti näkyikin omassa fysiikassa melko radikaalisti: räjähtävä lähtö oli pelkkä vitsi, rytmitys epärytmitystä ja radan hahmottaminen poimittu kategoriasta Liisa Ihmemaassa. Paikoin tuntui masentavan tumpelolta. Voiko olla näin rapakunnossa? Jos agility olisi kieli ja jokainen koira ja ohjaaja oma murteensa, niin tässä yhtälössä tilanne oli se, että Tao puhui todella voimakasta murretta ja minä vain auttavasti agilityä. Verstehen Sie?

Oon kuitenkin toivekas ja ennen kaikkea innoissani tästä paluusta radoille! Ja tietenkin todella kiitollinen Katrille, että uskoi Taon lainaan. Mulla on loistava lainakoira ja onnekkasti tuttu, turvallinen ja taitava Anu kouluttajana eli kaikki ainekset edistyä ja tulla paremmaksi. Alla on video, joka antaa todella ruususen kuvan meijän treeneistä, sillä pääsääntöisesti mentiin 2-4 estettä kerrallaan, koska meni jo. Mutta hei, keskitytään onnistumisiin!



torstai 11. elokuuta 2016

Kun aika (ja koiranpentu) parantaa haavat

Ajatus blogipäivityksestä lienee kypsynyt tarpeeksi pitkään. Vai mitä luulet? Se on marinoitunut monessa liemessä ja saavuttanut sellaisen pisteen, ettei sitä voi jättää enää tekemättä. Voi hyvinkin olla, että tämä on blogin viimeinen kirjoitus tai voi olla, että se avaa sanaisen arkun ruostuneet saranat ja saa aikaan kirjoitusryöpyn. Mene ja tiedä. Olen saanut viestejä tuntemattomilta(kin), jotka toivovat UFFIen uutisten palaavan blogikartalle. Se on tuntunut samaan aikaan omituiselta ja ihanalta.



Blogi on alun alkaen ollut mulle ensisijaisesti treeni- ja kisakertaamo. Koiraharrastuksen ajatussuodattamo ja siinä sivussa muiden koiramaisten ilmiöiden laskeutumispaikka. Unnan kuoleman ja Ipen loukkaantumisen myötä koko koiraelämä heitti niin raa'asti häränpyllyä, että bloggaaminen ei tuntunut enää luontevalta. Sen vuoksi en kokenut tarpeelliseksi jatkaa aktiivista kirjoittamista. Voin kertoa, että oon yrittänyt kirjoittaa, välillä väkisinkin, mutta koskaan ne ei lähteneet luonnoksista eteenpäin. Tuntui vaikealta ja tarpeettomalta. Jotakin puuttui.


Tässä nyt kuitenkin ollaan. Viimeisten kahden vuoden aikana on tapahtunut niin paljon, että retroperspektiivistä tarkasteltuna aika tuntuu merkittävästi pidemmältä kuin kahdelta vuodelta. Karistettiin kaupungin tomut kengistämme ja ostettiin oma koti Ylöjärven maalaismaisemista. Muutama hassu naapuri, pihaa riittämiin ja pystymetsää ympärillä. Täällä oon kotonani. Ja koirilla on aika kivaa. Blogikatkon aikana oon kokenut tähän astisen elämäni onnellisimmat hetket kun saimme kauan odotetun ja niin kovin kaivatun lapsen. Tämä meidän reilu 1½-vuotias naperoinen on ihan huippu tyyppi ja nauran katketakseni päivittäin kun seuraan minin touhuja. Oon viihtynyt kotona lapsen kanssa paremmin kuin hyvin ja niin järjettömän kiitollinen siitä, että saan kokea vanhemmuuden. 


Elämä on siis ihmispennun myötä muuttunut aivan täydellisesti, muttei kuitenkaan niin, että siitä viitsisi koirablogiin tuon tuosta tarinoida. Koirien osalta elämä on pysynyt hyvin staattisena, jonka vuoksi en ole kokenut minkäänlaista kipinää päivittää blogia. Kaikilla on muutama vuosikilometri lisää mittarissa - Frida (11½ v.) on solakka seniori, jonka vireystaso ja pilke silmäkulmassa senkun voimistuu vuosi vuodelta. Vastikään eläinlääkärissä Fridan nielu jouduttiin tähystämään epäonnisen ruohonsyönnin jäljiltä. Eläinlääkäri ei ollut uskoa korviaan kun kuuli Fridan iän: "ei uskoisi seniori-ikäiseksi koiraksi, tosi hyvässä kunnossa!" Fanni (vajaa 10 v.) on joutunut käymään harmillisen usein eläinlääkärissä vatsavaivojen ja ja sydämen vajaatoiminnan vuoksi. Tänä kesänä aloitettiin sydänlääkitys, jonka ansiosta vointi kohenikin nopeasti ja saimme takaisin sen touhukkaan ja sähäkän pikkumustan, joka on aina siellä missä tapahtuu. Ipe (7½ v.) jäi sairaseläkeläisen tielle, eikä ole harrastanut mitään jäljestystä vauhdikkaampaa. Onni on nuo etsintähommat, jotka pitää paimenen elämän mielenkiintoisena. Virkaintoinen pörrö on aina niin tärkeänä kun pääsee hommiin. Ipe nauttii maalaiselämästä - en uskalla edes arvata kuinka paljon se on syönyt mustikoita tämän kesän aikana.


Viime viikonloppuna meille tuli pentu. Tai teknisesti se ei ole minun pentu, vaan vanhempieni, mutta käytännössähän se siis on  meidän - koko perhepiirin vauva. Tuon pennun myötä täyttyi jokin kipeä kolo, jonka olemassaolosta en oo edes tiennyt. Ihan kuin puuttuva palanen olisi naksahtanut kohtaan, jossa en tiennyt olevan tilaa. Viime vuosina suurimmat muutokset koirarintamalla on olleet surua, menetyksiä ja isompia tai pienempiä kipuiluja. Kun tuoksutin huumaantuneena sitä koiranpennun tuoksua, niin tunsin toivon ja ilon parantavan voiman. Yhtäkkiä nuo kolme "vanhustakin" näyttäytyivät aivan uudessa valossa, jotenkin tärkeinä ja arvokkaina. Pisto sydämmessä havahduin huomaamaan sen tosiasian, etten ole ollut tarpeeksi läsnä koirille. Suru Unnan kuolemasta ja agilitystä ulkopuolelle jääminen on syöneet niin paljon, etten ole osannut nauttia koirista sellaisina kuin ne on. Tuo pieni pentu pääsi herättämään mut horroksesta niin yllättäen ja pyytämättä, että olo on hämmentävän energinen ja innostunut. Jopa niin innostunut, että todellakin päätin elvyttää blogin.

Niin se pentu vai? No se on Olga, pieni punakone - perheemme venäläisvahvistus. Monen vuoden tauon jälkeen iskä palasi ajokoirakantaan, kun haettiin lauantaina susirajalta venäjänajokoira. Toivottovasti tuleva kettujen kauhu ja jänisten järkytys. Ajokoiranpentu on yks mahtavimmista asioista mitä tiedän! Meillä oli vuonna 1996 suomenajokoirapentue, kun Taru sai yhdeksän pientä termiittiä. Olin sillon 10-vuotias ja muistan tuon ajan todella hyvin - yks parhaista lapsuusmuistoista. Ne läpättävät ropellikorvat ja mantelisilmät! Tää Olga-neiti on osottautunut ihan mahtavaksi pentuhirviöksi - aikamoinen jääräpää, mutta voih miten hän nauttii hellyydestä ja läheisyydestä. Kun on väsynyt.



Olga tuli ja paransi koiraihmisen särkyneen sydämen. Semmonen venakko. 

maanantai 4. elokuuta 2014

Seitsemän vuoden oppikoulu

Aina en välttämättä tiedä tarkalleen mikä viikonpäivä on. Tiedän suurinpiirtein missä olen nyt ja mitä ehkä huomenna tapahtuu, ensi viikosta tai seuraavasta kuukaudesta tiedän kovin vähän. Ollaan tässä ja nyt. Tehdään hetki kerrallaan. Nautiskellaan kun siihen on mahdollisuus. Ollaan hiljaa ja paikallaan jos siltä tuntuu. Tai jos tulee pakottava tarve lähteä seikkailemaan, niin sitten mennään. 

Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen kesä on tuntunut kesältä. Vaikka en ole tehnyt yhtään sen vähempää töitä kuin edellisinäkään kesinä, niin päällimmäisenä on mielessä monet onnelliset ja sattumien kautta eteen tulleet tapahtumat. Yleensä kesästä jää mieleen sumea yhteenlasku työpäivistä toisensa perään ja viikonloppuisin odottavat agilitykisat. En ole kisannut kisan kisaa koko kesänä, en minkään sortin. Hetkinen, taisin valehdella! Juurihan me miehen kanssa kisattiin järvessä lötköpötköjen päällä tasapainoillen, että kumpi pystyy pyörähtämään nopeammin oman akselinsa ympäri. Se oli hauska kisa! Nauraa rätkätin niin, että hyvä etten höräyttänyt vettä henkeen ja hukkunut siihen paikkaan. Ois sitä varmaan pahempiakin tapoja kuolla.

Kesä tuo mieleen sen, kun Ipe lähti ensimmäistä kertaa uimaan ilman leluhoukuttimia. Kroolattiin yhdessä kohti järven selkää ja kuin hienoimmatkin kuviouimarit, käännyttiin synkronoidusti sanomatta sanaakaan takaisin rantaan. Tai mites se retki koirien ja perheen kanssa kun käytiin tutustumassa läheisessä saaressa joutsenperheen jo hylkämään pesään. Kahlattiin äitin kanssa mutapohjaista rantaa ja löydettiin pesästä jättimäinen muna! Minun ja äitin lakkaretki suolle oli todellinen menestys: löydettiin kaiken kaikkiaan kaksi lakkaa - toinen mulle ja toinen sulle. Yhtään enempää ei oltais tarvittukaan. 

Parhaat muistot jää hetkistä, joita ei ole suunniteltu ennalta liikaa. Hetkistä, joille on antautunut ja nauttinut siitä mitä eteen tulee. Myönnän, että olen taipuvainen uimaan vastavirtaan aina silloin tällöin. Saatan itkeä maailman epäoikeudenmukaisuutta tai ikävää. Mutta yhä nopeammin saan ravisteltua sellaiset ajatukset pois, joille en voi mitään. Parhaiten siihen auttaa koiramainen elämäntapa. Kun katsoo noiden pienten ja isomman huoletonta menoa, niillä ei purista kengässä mikään muu kuin se kivi jonka päälle ne juuri sattuvat astumaan. Ja sekin helpottaa noin puolen sekunnin päästä. Älä huoli, asioilla on tapana järjestyä.








Tänään on Unnan 7-vuotissyntymäpäivä. Oon pohjattoman kiitollinen siitä, että tuo pieni ja erikoislaatuinen koira tuli meidän elämään. Uskon, että Unnalla on ollut eniten vaikutusta siihen huolettomuuteen ja hetkessä elämiseen, jonka olen saavuttanut viime aikoina. Hullunkurista sanoa, että ensimmäinen kesä ilman Unnaa on ollut yksi hienoimmista. Mutta vain ja ainoastaan Unnan ansiosta. Sanoin usein, että jos Unna olisi ollut ihminen, niin se olisi se koulunpihassa huomioliiveihin puettu erityislapsi, jonka kognitiiviset taidot eivät kohtaa millään tasolla yhteiskunnan ja ikäluokan odotuksia. Mutta sen sijaan se olisi tunneälyltään ylempänä kuin mikään muu elollinen sen ympärillä. Se, jolla on niin voimakas läsnäolo ja empatiakyky, että sen seurassa tunnet jotain selittämätöntä onnellisuutta. Ja yhtäkkiä uskot siihen, että kaikki on mahdollista.




Unnan kuvasta tulee väkisin mieleen Albert Einsteinin sitaatti:
"On kaksi tapaa elää: niin, että mikään ei ole ihmeellistä, tai niin, että kaikki on ihmeellistä."

And the rest is up to you.

lauantai 2. elokuuta 2014

Rakkauden kesä

Radiohiljaisuus on ollut pitkä, mutta kivuton ainakin minun osaltani. Elokuu on koittanut, kesä on kulkenut kohisten eteenpäin. Meillä on kaikki hyvin. Koirat ovat viettäneet todellista sapaattikesää. Päivät ovat täyttyneet laiskasti toinen toistaan seuraavista tunneista. Isäntäväki on tehnyt kovasti töitä ja kun ei tehdä töitä niin hiljaa hissukseen kuljeskellaan pitkin Näsijärven rantoja tai läheisiä puistoja. Jokaisen mahdollisuuden tullen olemme karauttaneet Keski-Suomeen, jossa intiaanikesä antaa täydellisen laidallisen itsestään. Arki siellä on vakiintunut pihan ja rannan väliin. Ipe on uinut niin paljon, että sen varpaanväleihin lienee kasvaneen jo räpylät. 

Pienet ovat nautiskelleen olemisen sietämättömästä keveydestä. Fannilla on ollut hivenen takapakkia terveyden kanssa, mutta siitä lisää myöhemmin. Pikkumusta on alkanut harmaantua, joka on samalla huolestuttavaa ja hurmaavaa. Frida (aka rakastan-vain-isäntää) on kuorinut itsestään todellisen sydänkäpysen. Se on hirvittävän hellyydenkipeä ja jotenkin niin kovin välittävä. Aivan kuin se olisi antanut anteeksi sen, että se on jäänyt auttamatta aktiivisempien (tai intensiivisempää hoitoa vaativien) karvaeläinten varjoon. Elämä on omalla tavallaan huoletonta, vaikka mitään ruusuilla tanssimista se ei jatkuvasti olekaan. Hyväksytään epätäydellisyys ja annetaan kultareunuksen kukoistaa.






Oman raukeutensa arkeen on tuonut se todellisuus, että olen vihdoin ja viimein virallisesti kasvatustieteen maisteri. Yliopistoura on ainakin toistaseksi (never say never) takanapäin ja suorastaan henkeä pidätellen odotan syksyn ja loppuvuoden tuomia haasteita. Muutoksia titteleihin saatiin silläkin saralla, että eräänä koleana keskiviikkopäivänä, kesäkuun lopussa, juhlistimme 10-vuotispäiväämme avioitumalla Näsijärven rantakalliolla läheisten läsnäollessa. Koirat olivat tietenkin todistamassa tilaisuutta, joka vasten kaikkia odotuksiani oli kertakaikkisen kaunis, intiimi ja sadunomainen. 


Kuva: Tuomas Mikkonen Photography


Pitäkää huolta toisistanne!



maanantai 2. kesäkuuta 2014

Sanaton kauneus



Kuin varkain kevät on kääntynyt kesäksi. Aika kuluu, mutta sama aurinko paistaa. Tänään tuli täyteen viisi kuukautta ilman Unnaa. Jossain vaiheessa kevättä en enää löytänyt innostusta kirjoittaa blogiin mitään. Aloitin kerran jos toisenkin, mutta aina sama kuristava tunne pysäytti aikeet. Kummallinen elämä - toisaalta tämä kesän korville pääsy on tuntunut olevan yhtä myllerrysten aikaa, toisaalta tunnen olevani siellä mihin tammikuussa jäin. Istutettiin eilen perunaa ja myllättiin kasvimaata - riipaisevan tyhjältä tuntuva tilanne ilman raidallista viherpeukaloa.

Ikävän kanssa oppii elämään, yllättävän nopeasti. Kun mikään ei ole enää niinkuin ennen, on vaikea löytää itseään kirjoittamassa blogiin. On muka hirveä tarve määritellä itseään ja tätä tilannetta. Keitä me nyt ollaan ilman yhtä laumanjäsentä, ilman agilityä, ilman sitä ja tätä? Vaikka monesta ollaan luovuttu, niin tilalle on tullut jokin selittämän tyyneys - sanaton kauneus. Ihan hyvä meidän on olla näin.



sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Kansallispuiston kauneus

Morjesta pöytään pitkästä aikaa! Käytiin perjantai-lauantaina toteuttamassa eräs idea, joka on kypsynyt meidän molempien mielissä jo hyvän aikaa. Miksei laajentaa retkelyharrastusta syksyisistä erämaavaelluksista helpommin saavutettaviin kohteisiin? Päiväretkiä ollaan heitetty esim. Birgitan polulla, Pyhä-Häkissä ja Siikanevalla, mutta yön yli kestäviä telttaretkiä ei olla harrastettu napapiirin alapuolella sitten lapsuusvuosien. Myöpä siis pakattiin kamat perjantaina ja ajettiin Seitsemisen kansallispuistoon. Oltiin Pakkulakankaan P-paikalla klo 16 ja lähdettiin matkaan. Henkalla oli rinkassa yöpymiskamat, mulla pikkurepussa ruoat. Hienointa tässä oli se, että myös pikkuiset lähtivät matkaan - meksikolaiset elämänsä ensimmäistä kertaa telttaretkellä! 






Perjantai-illan aikana käveltiin puiston luoteisreunasta aina kaakkoisreunaan asti. Matkalla oli muun muassa vanha mylly ja lähde, josta täytettiin vesipullot. Veden saanti onkin eteläisissä kansallispuistoissa vähän haastavampaa kuin pohjoisessa, jossa voi juoda käytännössä mistä vaan vesistöstä. Seitsemisissä on lähteen lisäksi muutama kaivo, jossa vesi on enemmän tai vähemmän kyseenalaista, mutta talousvetenä ihan käypää. Lähdevesi on tietenkin ihan ylivertaista ja meidän poikkeamalla lähteellä oli hieno tuohikauhakin väsyneitä kulkijoita varten.












Leiriydyttiin Kirkas-Soljasen telttapaikalla, joka oli kauniisti pienen niemen kärjessä. Joutsenet lensivät illalla pienelle järvelle, aamulla heräsin kuikkapariskunnan lauluun. Illalla grillattiin (soija)makkaraa ja kärtsättiin vaahtokarkkeja. Ilma oli kirkas, mutta viileähkö. Yöksi oli luvattu aste pakkasta. Koirat oli illan kevyen 13 kilometrin lenkin jälkeen valmiita unten maille, heti iltaruoan jälkeen tietenkin. Ipelle telttailu onkin tuttua hommaa, pienet oli ensikertalaisiksi erinomaisia reissukavereita. Rauhoittuivat illaksi teltaan, tyytyväisinä hautautuivat untuvapussien uumeniin. Kun mekin viimein kääriydyttiin pussien sisään, niin erityisesti Fanni oli loistava lämpöpatteri. Se nukkua posotti mun pussissa aina aamuun asti, jolloin vaihtoi hetkeksi Henkan puolelle. Frida on vähän mukavuudenhaluisempi ja tykkää tutuista ja turvallisista arkirutiineista, jonka vuoksi oli vähän rauhattomampi. Mutta hienosti 9-vuotiaskin selviytyi eräretkestä - mennä kipitti omin jaloin koko reissun. Aamu valkeni jo ennen kuutta, mutta torkahdin vielä hetkeksi. Kirkas-Soljanen ei ollut aamusta kovin kirkas, koko tienoo oli sankan sumun peitossa. Sumu tosin hälveni ennen kun lähdettiin taittamaan matkaa eteenpäin.















Lauantain etappi kulki puiston länsireunaa takaisin autolle. Vajaan 17 km matkalla käytiin ihastelemassa Soljasten suoaluetta, ihmeteltiin majavan patoa, vierailtiin Koveron perinnetilalla täyttämässä vesipullot ja tietenkin pidettiin lounastauko. Lauantaina lokattiin pari geokätköäkin. Pikkukoirat oppi nopeasti, että tauon aikana kannattaa oikeasti levätä eikä nuohota itseään nuotioringissä, sitä ei tiedä kuinka pitkä taivallus on vielä edessä. Oltiin takaisin autolla klo 14 jälkeen. 22 h minivaellus oli ihana irtiotto arjesta. Meille sattui hyvät kelit - muutama raekuuro meni yli lauantaina, mutta suurimman osan ajasta paistoi aurinko. Lauantaina vastaan tuli muutamia retkikuntia, muuten saatiin olla ihan rauhassa puistossa. Muita koiria ei nähty ollenkaan.






Seitseminen oli iloinen yllätys - vaihtelevaa maastoa, paljon mielenkiintoista nähtävää. Suomalaista luontoa kauneimmillaan ja vielä näin lähellä. Erityisen mukavaa matkan taittamisesta tekee se, että muutaman kilometrin välein vaihtuu maisemat nevoista, aarniometsien kautta korpikuusikoksi. Välillä saa hikoilla harjurinteissä, välillä valua fiilistellen pitkin pitkospuita. Jokaiselle jotain. Lähiretkeilyyn pitäisi panostaa entistä enemmän, Suomessa on varmasti lukuisia upeita mestoja, joissa kelpaisi tallustella. Ehkä seuraava reissu sitten Helvetinjärvelle?


Polku uuteen

Pienen päivänsäteen
polun päähän vien.
Käsi tarttuu käteen.
Minä tunnen tien.

Kysymyksinesi
uudeksi teet sen.

Miksi virtaa vesi?
Uiko hyttynen?
Voiko hauki haistaa?
Miksi kaatuu puu?
Saako näitä maistaa?
Lahoaako luu?
Mikä on tuo sieni?
Mikä laulaa noin?

Kysy, taimi pieni!
Vastaan, jos vain voin...

Arja Karkiainen