Tuo pentukoira on jo puolivuotias. Rehellisesti sanottuna oon huojentunut, että se pikkupentukaaos on takanapäin. Lapsikoirahan on jo semmonen noheva pikkujuniori, jonka suurin osa aivopieruista on haihtunut savuna ilmaan. Tai ainakin ne pahimmat. Jopa mies sanoi, että onhan se ihan kiva ja söpö (sillon kun se nukkuu).
Aika on hauska koira. Jotenkin semmonen hyvällä tavalla röyhkeä, mutta kuitenkin tosi hellyydenkipeä kainaloinen. Se on kun parahin partiolainen, joka on aina valmiina ja syttyy kaiken uuden edessä. Sitä kiinnostaa kaikki ja se haluaa aina osallistua. Oli kyse sitten sienestämisestä, kakan lapioimisesta tai tanssimisesta. Sen mielestä kaikki on lähtökohtaisesti kivaa ja tutustumisen arvoista. Lisäksi se antaa pusun aina kun siihen on mahdollisuus. Usein myös silloin kun siihen ei olisi mahdollisuutta.
Kesän vaihduttua kuramäräksi syksyksi, jäi piha-agilityt kokonaan. Oikeastaan koko syksy ja alkutalvi on menty harrastusrintamalla hyvin matalla profiililla. Ainoa, missä Aika on kunnostautunut useamman kerran viikossa, on Nose Work. Piilojen etsiminen ottaa helposti pahimmat löysät pois. Tuossa syksyllä se teki yhden id-jäljen metsässä. Oli siinä oikein pätevä ja innokas. Tokoa ollaan tehty hyvin alkeellisesti - se häävin osaa edes perusasennon.
Tänään, puolivuotispäivän kunniaksi, se pääsi ensimmäistä kertaa hallille oikein tekemään jotain. Vähän ohjaustekniikkaa parilla hypyllä ja elämänsä ensimmäisen putken. En ehkä malta oottaa, että saadaan tuo agilitypää ihan kunnolla auki. Toisaalta on ahdistanut semisti se, etten oo pystynyt tekemään ja panostamaan ihan sillä intensiteetillä kun haluaisin, mutta sitten taas...eipähän oo tullut liikaa liian aikaisin.
Ensisijainen koulutuksellinen asia on kuitenkin ollut kasvaa järkeväksi ja vaivattomaksi arjensankariksi. Impulssikontrollia ja relaamista. Vielä on vähän matkaa siihen, ettei ihan kaikki talon lelueläimet olisi kolmijalkaisia/yksikorvaisia/-silmäisiä, mutta toisaalta ihmislapsen ykkösjuttu on eläinlääkärileikki, niin ompahan riittänyt potilaita.
Fysiikkapuolella nuo päivittäiset umpimetsälenkit on kaikessa riskialttiudessaankin aika timanttista treeniä kropanhallinalle ja onkin ollut ilo seurata kuinka elastinen ja ketterä tuo luikku on. Lisäksi metsässä kulkiessa saan arvokasta tietoa nenähommiin, kun pääsen näkemään miten se reagoi erilaisiin hajuihin. Nyt jo tiedän suurin piirtein miten se reagoi kauriiseen (perään!), supikoiriin (varokaa! olen isohurja koira, vaikka saatankin näyttää pelokkaalta!) ja siilityyppin (heimoi! mikä ihmekumma sää oot? siis en tajuu sua. mutta voidaanko leikkiä?)
Jatkamme siis tällä hyväksi havaitulla "valmennusohjelmalla" ja otamme rennosti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti