Olipa kyseessä kumpi tahansa, keskustelu alkaa yleensä aina kysymyksellä: "ootteko te kauan tehneet näitä hommia?"
Ollaan. Tänään tulee kuluneeksi viisi vuotta meidän ensimmäisestä tosietsinnästä. VIISI vuotta! Muistan vieläkin kuin eilisen sen hetken, kun Tiina soitti ja kysyi voisinko tulla Ipen kanssa jäljestämään auton tönäisemäksi joutunutta koiraa. Olin Koskikeskuksessa ja suunnitellut illaksi ohjelmaa. Voisin! Sydän jyskytti tuhatta ja sataa innostuksesta ja jännityksestä samaan aikaan. Peruin koko loppupäivän ohjelman, ryntäsin kotiin keräämään kimpsut ja kampsut, hypättiin Ipen kanssa autoon ja lähdettiin matkaan. Ensimmäiselle keikalle oli matkaa kokonaiset 1,3 kilometriä. Tiina oli Kiran kanssa paikalla ja me päästiin ensimmäisenä hommiin. Ipe jäljesti kaikki 600 metriä ja ilmaisi. Ei mihinkään sen jälkeen. Aattelin mielessäni "voi ny morjens, että semmonen jälkikoira". Myöhemmin saimme viestin, että pelokas karkuri löydettiin luotisuoraan sieltä mihin Ipe ilmaisi. No niin, eihän se ihan reisille sittenkään mennyt.
Tuon ensikokemuksen jälkeen ollaan heitetty keikka jos toinenkin. Alkuvuosina jaksoin vielä pitää kirjaa, mutta jossain vaiheessa tapa jäi ja lopulta en tietenkään pysynyt enää kärryillä. Mutta kaiken kaikkiaan Ipen kanssa on pakattu kamat ja suunnattu hommiin reilusti toista sataa kertaa. En tänä päivänäkään ymmärrä, miten oon saattanut olla niin onnekas, että meidän polku johti etsijäkoiratoiminnan pariin. Tämä koko matka on ollut yks ikimuistoisimmista ja hienoimmista jutuista mun elämässä. Mutta myös yksi pahimmista vuoristoradoista. Ne epäilysten kalvavat kuristukset ja toisaalla ylitsepursuavan riemun euforiat. Aikamoinen kyyti.
Oon vuosien varrella kohdannut satoja ihmisiä ja seurannut dekkareitakin jännempiä karkuritarinoita. Kukin tavallaan on jäänyt mieleen, toiset syvemmin kuin toiset. Erilaisten kohtaamisten myötä oon oppinut jotain myös itsestäni. Siviilissä herkkä ja tunteikas, työliivi päällä rationaalinen ja vahva. Oon hyvällä tavalla pystynyt ulkoistamaan surun ja epätoivon tunteet, joita omistajissa näen ja koen, niin ettei ne mene oman ihon alle. Pystyn olemaan tukena, neuvonantajana ja toivon tuojana. Joskus ikävä kyllä myös lohtuna. Vain kerran oon revennyt ihan kunnolla liitoksistani kun Kankaanpäässä löydettiin suden raatelema ajokoira. Ehkä sen näyn edessä olikin ihan inhimillistä näyttää tunteensa.
En tiedä miksi, mutta jotkut selvittämättömiksi jääneet tapaukset on jääny kummittelemaan mieleen. Ehkä sitä aina miettii, että oliko Ipen työskentelyssä jotain, mitä en hoksannut tai tehtiinkö varmasti kaikkemme asian eteen. Toisaalta pitkiksi venyvät karkurireissut ja toistuvat etsinnät saman kaverin perässä tekevät omistajat tutummiksi, jolloin ammattimaista etäisyyttä on vaikeampi pitää. Kokemus on näyttänyt, että kaikista raastavimpia on kohtalot, jotka eivät koskaan selviä. Kun omistaja antaisi vaikka toisen kätensä, että saisi lemmikkinsä kotiin edes kuolleena. Sen ikuisen mitä jos? -ajatuksen kanssa on kaikkein raskain elää.
Tuntuu uskomattomalta saada kuuden kuukauden kuluttua etsinnästä puhelu, jossa koiravanhuksen omistaja kysyy, että vieläkö muistan heidät. Tammikuisilla pakkasilla kadonnut koira oli Ipen mukaan menehtynyt ja ilmaisualue sekä -suunta omistajan mukaan sula mahdottomuus. Vanha herra sanoi suoraan, ettei voi uskoa kadonneen menneen niin vaikeakulkuista maastoa. Hän myös lupasi soittaa, jos joskus koiran kohtalo selviäisi. Ja niin hän soitti - viikko ennen juhannus ja kertoi, että koira oli löytynyt hukkuneena juuri sieltä, mihin Ipe ilmaisi. "Nyt minä uskon sinua Laura", sanoi hän ja oli kiitollinen, että sai haudata koiransa. "Kiitos", vastasin minä ja mielessäni pyysin anteeksi Ipeltä, että koskaan kehtasin epäillä koiraa tai itseäni.
Meille on onnekkaasti osunut perinteisten jäljestys-ilmaisu-houkuttelu-kiinnisaaminen ilmaisualueelta -onnistumisten lisäksi muutama ihan huikea täysosuma, joiden aikaansaamaa adrenaliini+endorfiini-ryöppyä en tule ikipäivänä unohtamaan! Ensimmäinen sattui jo melko varhaisessa vaiheessa uraa, kun jäljestettiin epilepsiakohtauksen saanutta laumanvartijaa. Ajattelin, että tapaus oli ainutlaatuinen ja poikkeuksellinen siksi, että Ipelle epilepsiakohtaukset oli kotipuolesta tuttuja (Unnalle terkkuja <3). Tuon tapauksen jälkeen Ipe on vienyt apua odottavan karkurin luo vielä kaksi kertaa. Tammikuussa se haki yhden vanhuksen kotiin oikein uutiskynnys kolisten (klik ja klik) ja viimeisimmän taksipalvelun se järjesti eräällä nuorelle mäyräkoirapojalle vain kuukausi sitten. Noita kaikkia kolmea yhdisti se, ettei karkuri tehnyt oikein elettäkään paetakseen, vaan ne odottivat, että joku tulisi jeesiin. (Miksi karkuri normaalisti ilmaistaan välimatkan takaa, siitä voi lukea lisää täältä.)
Sattui meille kerran yksi hulvaton kadonneiden lampaiden metsästyskin, jossa Ipe jäljesti lampaiden läheisyyteen ja ilmaisi ne ensin sokkona välimatkan takaa. Kun oltiin palaamassa takaisin, niin huomasin, että sitä vähän kuitenkin kutittelis vielä jatkaa hommia. Pistin sen uudestaan liinaan ja mentiin palan matkaa, jonka jälkeen huomasin yhtäkkiä tuijottavani pajukkoa rouskuttavia villarouvia. Palkkauksen jälkeen Ipellä syttyi joku ahaa, lampaita! -lamppu ja se otti muutaman kyyristyneen askeleen lampaita kohti, jonka seurauksena tyypit otti jalat alle ja juoksi takaisin kotipihaan. Lampaiden omistajalle tämä tietenkin näyttäytyi täyden palvelun toimintana, jossa ensin jäljestetään ja sitten paimennetaan vielä eläimet takaisin kotiin. Melkein teki mieli jättää tämä illuusio elämään, mutta rehellisyyden nimissä oli vähän korjattava sitä paimennusosuutta - ei Ipen pöläytys ollut paimennusta nähnytkään. Kiva onnenkantamoinen.
Etsijäkoiratoiminta on vienyt mut paikkoihin, joihin en olisi ikinä muuten kulkeutunut. Se on tuonut elämään ihmisiä ja koiria, joihin en olisi muuten tutustunut. Se on antanut ikimuistoisen upeita (ja karmivia) kokemuksia, joita vaalin kuin suurinta aarretta. Se on kasvattanut henkisesti ja haastanut fyysisesti. Sen ansiosta tiedän, ettei ole paras idea lähteä kaksin koiran kanssa jäljestämään tuntemattomaan metsään kun pakkasta on alle -20 astetta ja on pilkkopimeää. Pakkanen syö aika nopeasti patterit otsalampusta ja akun puhelimesta. Tiedän myös, ettei Jämijärveltä pääse pois eksymättä - siellä on joku piinattu bermudankolmio, jonne olen eksynyt joka kerta kun olen ollut Jämillä etsinnässä. Tiedän, että Suomi on täynnä piilotettuja helmiä, jotka löytää ajelemalla valtateiden ulkopuolella.
Etsijäkoiratoiminnan ansiosta tiedän lisäksi sen, että ihmisissä on yhteisöllisyyden voimaa ja halua auttaa toista hädän hetkellä. Ja se voima on valtava! Oon myöhään talvi-iltana ottanut epäuskoisena vastaan puheluita, joissa täysin tuntemattomat kiipeilyharrastajat tarjoavat apuansa alle puolen tunnin päästä siitä kun oon kysynyt kiipeilyseuralta mahdollisuutta tarkistaa eräs vaikeakulkuinen kallioalue. Ja kahden tunnin päästä siitä seurannut vierestä kun kiipeilijät laskeutuvat yötä myöten lumituiskussa kallioseinämää alas varmistaakseen, ettei kadonnut koira ole tippunut kalliolta alas.
Oon nähnyt lukuisia ja taas lukuisia ihmisjoukkoja, jotka on tulleet auttamaan kadonneen omistajaa. Siellä on mm. muonitusmestaria, kipinävahtia, lappujen jakajaa, lastenhoitajaa, some-päivystäjää, loukutusapua ja karttavastaavaa. Kaikilla sama tavoite: saada karkuri kotiin.
Se upein asia tässä hommassa on ollut tuo koira, kumppani. Ipe. Jos me jossain ollaan onnistuttu, niin tässä. Meillä on ollut tähdet kohdillaan ja yksisarvisten pölyä matkassa. Oon niiiin niiin niiiiiiin kiitollinen tuosta koirasta ja tuolle koiralle, ettei mitkään verbaaliset sanat pysty sitä pohjatonta tunnetta kuvaamaan. Turha edes yrittää.
Ollaan Ipen kanssa kai vähän samiksia; siviilissä herkkiä, mutta liivi päällä vahvoja virkanaisia. Ipe rakastaaRAKASTAA jälkihommia. Kun kutsu käy ja etsintäkeikkaa sovitaan puhelimessa, se tulee kuulolle ja tekee jo valmiiksi muistiinpanoja. Lähetäänkö hommiin? on kysymys, joka saa sen silmät loistamaan ja koko koiran kasvamaan viisi senttiä korkeammaksi kun se ravistelee itsestään supersankariominaisuudet esiin. Ipe on kuin Peter Parker, joka on arjessa sosiaalisesti vähän kömpelö nörtti, mutta pelastustrikoot päällä itsevarma ja tilannetajuinen toimija.
Jos en itse olisi tätä kokenut, niin en koskaan olisi voinut kuvitella miten upeaa yhteistyö koiran kanssa voi olla. Minun ja Ipen yhteistyö ei perustu logiikkaan, järjestelmällisyyteen tai tavoitteellisuuteen. Monet tai lähes kaikki asiat, joita Ipestä jäljestäessä tulkitsen on ominaisuuksiltaan sellaisia, joista en voi koota koulutusmateriaalia tai edes siinä hetkessä rationaalisesti perustella niitä. Meidän yhteistyö perustuu siihen, että jossain matkan varrella me löydettiin toisemme järjen tuolla puolen ja sattumoisin siellä kulkee se kaikkein merkityksellisin ja arvokkain tietotaito. Intuitio.
Kiitos kiitos kiitos.
Ihana kirjoitus! Teette tärkeää työtä!
VastaaPoista