Monoton

Hengähdystauko - hiihtolomaksikin kutsuttu breikki, mutta meidän osalta hiihtelyt jäi kovin olemattomaksi. Sukset kyllä oli mukana, mutta monot ei. Jäällä olisi ollut vuoden parhaimmat suksimiskelit, joten toisaalta harmitti. Toisaalta ei, koska monollisenakaan en olisi suihkinut menemään - olkapäässä koukistajajänteen tulehdus. Sen sijaan kaivoin 20 vuotta vanhat minarit varastosta ja laskin mäkeä! Suojakelien jälkeen tiukentunut pakkanen oli pedannut aika hyvän minisuksimäen meidän pihaan. Pakkaset tuli muutoinkin kuin tilauksesta, moottorikelkkaurilla pystyi kävelemään valtavan hyvin ja lopulta jäälläkin kantoi hanki ihan jalan kuljettaessa.

Eräänä päivänä meidän pihaan ilmestyi poron pää. Kaikenlaisia raatoja oon nähnyt, mutta tämä oli mielenkiintoinen poikkeus Keski-Suomen leveysasteilla. Ipen ja Fannin mielestä se oli hirmuisen siisti juttu! Frida meinasi potkaista tyhjää ja haukkui sitten äänensä käheäksi. Unna ei varmaan edes huomannut, että sellainen oli pihassa... Näytin kuvaa hulvattomalle kummipojalleni (5½ v.), joka ihmetteli miksi meidän pihassa oli poron pää. Hetken hämmästyksen jälkeen kysyi: "Onko se kuollut poron pää?"

Meidän lenkkireitit oli täynnä keltaisia kylttejä. Käyvät kuulemma ensi viikonloppuna moottorikelkkailun enduron EM-kisat meidän perällä. Ipe oli kummissaan näistä kryptisistä merkeistä ja ylätuulessa kiersi kyltin taakse, alatuuleen, josta vasta tohti lähestyä niitä. Tämä toistui useamman lätkän kohdalla, kunnes aloin naksuttamaan kyltin haistelusta...ja niin niistä tulikin "kosketuskeppejä". Seuraavana päivänäkin se juoksi jo pitkän matkan takaa seuraavalle kyltille tökkimään sitä nenällään. Vastaehdollistui varsin tehokkaasti.

Treenasimme myös tokoa, tarkemmin ottaen tunnaria. Ja totesin, että meillä on oikea ongelma sen liikkeen kanssa. Ärsyttää ihan sikana, että olen onnistunut ryssimään liikkeen niin huolella. En yksinkertaisesti ole osannut opettaa ajatusta siitä, mitä liikkeessä pitäisi tehdä. Nenätyöskentelyn kanssa ei taatusti ole mitään ongelmaa, sen puolesta jo puhuu muut harrasteet (ja video). Mutta se yksinkertainen seikka, että miten yhdistää sujuvasti nenätyöskentely siihen halvatun noutoon tunnarikapuloilla, on tyystin pirstaleina. Ongelman ydin lienee se, että tunnarikaput nähdessä Ipen vahvin ajatus on nouto. Hakee omaa, mutta nostelee mennen tullen muita ja sylkee sitä mukaa kun "maistaa", ettei se ollutkaan se mitä piti tuoda. Oon yrittänyt palata sata ja tuhat kertaa taakse päin, että missä kohtaa kusin tän jutun! Käpytunnarilla ei ole ollut minkään valtakunnan ongelmaa - ikinä. Ei nostele hätäpäissään muita, vaan työskentelee tooooodella pitkäjänteisesti paikallistaakseen oman - olin käpyjä kaksi tai kaksi sataa. 

Vielä ärsyttävämpää on se, että oon ihan motissa tän ongelman kanssa. En ole saanut järkeistettyä itselleni, että mitä tekisin, jotta ongelma saataisiin korjaantumaan. Sen verran tiedän, että uudelleenkoulutus uusin käskyin ja metodein lienee kuitenkin edessä. Mutta miten ihmeessä? Tämä on yksi niistä probleemista, jotka lakaisen mielummin maton alle kuin otan työstettäväksi. (Välttääkseni uutta epäonnistumista.) APUA!

Olen jo jonkin aikaa ajatellut valjastaa Fanninkin etsintäkoiratoimintaan mukaan ja sain nenäaktiivisuudelle vahvistusta viikonloppuna. Lähdin Ipen kanssa ulkoilemaan, kun Henkka jäi pienten kanssa vetämään päiväunia. Heitettiin reipas tunnin lenkki jäätä pitkin ja tultiin metsäautoteitä takaisin. Henkka oli herätessään ajattelllut lähteä meidän seuraksi pihalle ja ulos päästyä Fanni oli ampaissut suorinta tietä rantaan - pikku ketulla nenä toimii! Sen erinomaisesta hajuerottelunenästä kertoo myös ihastuttava piirre meidän arkkivihollisia kohtaan. Kaupungissa samoilla nurkilla lenkkeilee kaksi sakemannia, joita Fanni tervehtii aina vihan ja pelon sekaisin tuntein. Talvisin kun on korkeat lumikinokset, niin se ei (fyysisesti) pienenä tyttönä niitä näe tien toiselta puolen, mutta kun tuuli tuo parivaljakon hajun nenään, niin (henkisesti ison tytön) niskakarvat nousee samantien pystyyn ja alkaa vähintään syyttävä murina.

Saksalaisista puheenollen, meillä kävi eilen yksi ällöttävän suloinen pentu pentunen. 8-viikkoinen Majken oli Ipen mielestä suloinen kaikki 60 sekuntia, jonka jälkeen Ipe toivoi saavansa omaa rauhaa varsin tehokkaasti. Hajurako spagettikoipiseen pentuun säilyi loppuun asti. Fanni sen sijaan oli ainoa, joka yritti saada aikaan jonkinlaista leikkiä, mutta Maikki-pienoinen oli vähän ymmällään kun Fannin häntä heilui, se oli leikkiinkutsuasennossa, mutta silti se haukkui kovaäänisesti. Unna suhtautui pentuun välinpitämättömästi ja Frida kävi päälle kun yleinen syyttäjä. Frida on ehkä hirvein roturasisti, jonka tunnen. Majken se mennä viiletti nihkeästä vastaanotosta huolimatta!