SCORE!

Jälkitreeneihin haettiin lämpöjä päälle metsälenkiltä Ella-russelin kanssa. Tunti Kaupin metässä, kevyttä rallia chihun, russelin ja bc:n kesken - hauskaa oli! Metästä suorinta tietä (Subwayn kautta) Lentävänniemeen, jossa odotti tollerit rivissä jälkitreenien alkua. Aivan mielettömän hieno syyspäivä - kyllä kelpasi taivaltaa Lentsun vieraissa maastoissa. Eikä haitannut yhtään odotella maalissa, kun Lyyli jäljesti Fannia, kerran sää oli korrea ja maisema kohdillaan:

Ipen jälki tehtiin pääsykoehengessä. Trackerin mukaan 1,2 km pitkä, vanhentunut oli vajaa 1½ tuntia. Maalissa Vieno. Ei olis voinut kauheen paljon paremmin jälki sujua! Ipe oli hyvässä vireessä, treeneihin mennessä oli aivan tuli perseen alla, kun tajusi mitä oltiin tultu tekemään. Käytiin ensin kävelemässä Retulle jälki ja Ipe meni semmosella nelivedolla, että jouduin kerran jo vähän huomauttamaan. Sitten päästiin pian omiin hommiin ja nenäkoira oli oikein virkaintoinen. Sillä on hauska tapa jäljelle lähtiessä, kun pyydän sen istumaan hajunottoa varten: sen istumiseen menee tovi jos toinen, kun se lasittunut katse silmissä skannaa ilmavainulla hajuja, joita jäljelle lähtöpaikaikan läheisyydestä löytyy. "Hmm..tästä on menny joku takakiree snautseri - taatusti kääpiö. Lonkkavikainen rotikka. Tolleri...tää on se tuttu! Joku huoleton kultsukin on menny..."  Hajun otti huolella ja matkaan mars. Veti aluksi vähän tien toiselle puolelle olevaan metsään päin, jossa Vieno oli juuri aiemmin käynyt itse jäljestämässä. Hyvin kuitenkin lähti työstämään vanhempaa jälkeä kun päästiin tuoreen hajun houkutuksista kauemmas. 

Ensimmäisen kulman meni sukkana, toisen merkkas selvästi, kävi tarkistamassa suoraan lähtevän metsäpolun ja palasi. Toisen ja kolmannen kulman välissä lähti kävelytie metsään päin, johon lähti viemään. Seilasi edestakaisin, josta tiesin että ei ole oikea suunta. Kun pysähdyin, niin lähti itse palaamaan takaisin jäljelle. Kolmas kulma oli avokulma, jossa merkkasi taas vasemman selvästi, mutta halusi tarkistaa muut suunnat. Pyörittiin risteyksessä, jonka jälkeen jatkoi jäljelle hyvin. Viimeinen kulma ennen maalia oli sikäli outo, että Ipe veti sen kerrasta sukkana, mutta kun toppuuttelin vielä tarkistamaan, niin pyörittiin risteyksessä. Jouduttiin hetken aikaa odottelemaankin, kun takaa tuli juuri päiväkävelyllä (ja pitkällä flexillä!) oleva koira. Koira kääntyi jäljen suuntaan. Palautin takaisin päin, halusin varmistaa vielä uudelleen. Uudestaan sama, sukkana kulmasta oikealle. Eteni kuitenkin erittäin varmasti, ei seilannut eikä katsellut taakse, joten luotin koiraan. Joku 100 metriä ennen maalia pysähtyi kun seinään ja tuli iloisen vauhdikkaasti luo. Siinä oli ilmaisu. Hitto, kun näistä pitäis päästä palkkaamaan! Minä olin vaan vähän hölmistyneenä ja käskin jatkaa, joka sikäli oli ihan ok, koska Ipe vei suoraan maaliin! Se on iso peukku Ripeliukselle, joka useimmiten tekee hirveen työn kiertääkseen maalin taakse. 

Mutta kaiken kaikkiaan jälkityöskentely oli erinomaista ja erityisen tyytyväinen olen itseeni (jeij!), koska uskalsin puuttua koiran tekemiseen silloin kun mentiin metsään ja tulkitsin kulmamerkit oikein. On tässä näköjään jotain opittu. Vielä kun pääsisin Ipen ilmaisutaajuudelle, niin oltais aika hyviä!

Maalissa odotellessa käytettiin aika hyödyksi ja tehtiin hidasta ylämäkikävelyä. (Välillä se oli kyllä ei-niin-hidasta...) Treenattiin kaukoja ja tasapainoiltiin kivien ja kantojen päällä. Syötiin myös puolukoita.

Fannin maalivelvollisuus napsahti Nässyn rantaan, joka oli sikäli onnekasta, ettei Ipe ollut siellä silmät kiiluen kitisemässä uimaan. Pikkumusta on niin polleata koiraa kun se pääsee kylille ilman sidekickejään, onnelisesti myös paljon paremmin käyttäytyvämpi. Itsevarma ohitustilanteissa ja utelias vieraita koiria kohtaan. Pian jo kuusivuotias. <3

Lauantai-ilta, kello puolikymmenen

Tarviiko enempää sanoa?

"Vakavasti" ja vakavasti agilityä

Kauko-ohjausviesti, pujottelu-/temppurata (osittain koiraa kantaen), noutokisa, pikajuoksu ja tietovisa. Siinäpä ne nykyaisen 5-ottelun lajit. Valmennusryhmän kausi päättyi keskiviikkona juhlallisesti olympialaisiin, jossa totisen kisailun lisäksi herkuteltiin ja äänestettiin vuoden valmennusryhmäläinen. Ripelius oli tuli perseen alla koko kaks tuntia. Sen mielestä oli hillittömän kivaa, kun parhaimmillaan kentällä juoksi 9 koiraa ristiin rastiin. Pienin niistä oli Taito-poikanen, joka oli nääääin pieni ja pätevä bordercollien pentu. Ihme kyllä, selvisin käsittelystä ilman pentukuumetta.

Meidän vahvuudeksi osottautui nopeus, tarkkuudessa oli vähän toivomisen varaa. Kokonaiskilpailussa voitettiin hopeaa heti Anun ja Luun jälkeen. Henkeäsalpaava Pekan malja -kiertopalkinto meni Vuoden Valmennusryhmäläinen-tittelin mukana Outille ja Ollille - ehkä pitää lisätä agilitytavoitteisiin tuo Pekan malja sinne valioarvojen rinnalle, niin komeesta pystistä on kyse!

Alla kuva Oulun kisoista elokuun lopulta, toisen kuvaajan linssiin oltiin myöskin osuttu.

Kuva: Sari Eskelinen
(http://sary.1g.fi/kuvat/Agilitykuvat/2012-08-25+Oulu/DSC04051.jpg)

Torstaina juostiin minuuttiaikataululla aamusta saakka aina ilta kymmeneen. Töiden jälkeen sataa ja tuhatta Mouhikselle tuuraamaan Mappea ja Raitaa. Eka kerta ProCaniksella, viiden minuutin rataan tutustuminen ja ekana radalle (26 estettä) kisanomaiseen suoritukseen. Siihen nähden, että koira tuli ensimmäisen kerran halliin siinä vaiheessa kun käveltiin lähtöön, niin rata meni hyvin. Huolimattomuusvirheitä ohjaajalta ne pari lennokasta hyllyä, jotka sieltä tuli. Yksi rima tippui. Mulla oli suuria vaikeuksia hahmottaa tilaa pienessä hallissa, oli jotenkin semmonen olo koko ajan, että meinaan juosta seinää päin. Ipekin oli alustan kanssa vähän neuvotteluvaiheessa, sen näkösiä nelitassuluisuja se harjoitteli. Vikalla kierroksella otettiin muutamia kohtia eri ohjauksin. Iso peukku Ipelle hienoista A:n kontakteista, jotka otti joka kerta huolella, vaikka vire oli taas jossain siellä 'tarpeeksi korkean' ja 'railakkaan' välimaastossa.

Mouhijärveltä suorintan tietä Lempäälään kouluttamaan. Navin mukaan saapusmisaika olisi 20.04, joten pikkasen hilkulle meni aloittaa kahdeksalta tunti. Ehkä minuutin yli olin paikalla, joten ei onneksi käynyt kovin pahasti. Viimeiset treenit demarilla, ens viikolla alkaa talvikausi ja siirrytään tallille. Vaikka kiireisen päivän vuoksi lepo ja tarpeellinen ruokalu oli jäänyt vähälle, niin kyllä niistä alkeiskurssilaisista vaan tulee aina hyvälle mielelle!

Mukavia kuvia

Eilen tuli kuluneeksi neljä vuotta siitä, kun Mukavan ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen pentue näki päivänvalon. Koko bloggaaminenkin tuli oikeastaan aloitettua aikanaan pentuprojektin vuoksi. Siirryin kreivin aikan Vuodatuksen puolelta pois, kun mokomat hävittivät jokusen määrän käyttäjien kuvia. Servereille jäi kuitenkin kuvia menneisyydestä, joista näin 4-vuotispäivän kunniaksi julkaistakoon muutamat:

Syksyinen kantojuhta

Jännitysnäytelmä loppukohtaus

Vierihoitoa <3

Söpöyden multihuipentuma!

Good old times <3

Onnea nelivuotiaille Neekolle (M. Neeko) ja Mairelle (M. Luuma)! <3

Voittajakuperkeikka

Tää meidän tokoilu alkaa mennä ihan hurjaks. Tänään oli neljäs perättäinen päivä, kun treenasin ihan oma-alotteisesti ja iloisin mielin! Mihin tää vielä johtaa?!

Töiden ja semman välissä käppäiltiin Sorsikseen, jossa pienet puuhun kiinni ja Ipen kanssa lyhyt treeni. Kaukoja, jääviä, luoksetuloa. Ipe oli yks vieterijänis. Kaukoissa vinotti m-i taas oikealle. Kun vaihdoin käskyn vasemman käden liikkeeseen, niin se pyörähti maasta vasemman kautta ympäri ja istahti vasta sitten. Mitenkäs ne säännöt kuuluikaan? Jos koira nousee maasta ja päätyy samoille aloille istumaan, niin onko sillä kuinka paljon väliä mitä siinä matkalla tapahtuu? Tai luoksetulon maahanmenossa. Jos koira painuu maahan sivuttaisen kuperkeikan (selän kautta ympäri) saattelemana, niin onkohan se(kään) ihan ok? Jotain pientä viilausta siis täytyy tehdä vielä.

Jäävissä se on ollut pitkin sivun ihan kelpo, mutta nyt se salli vain seistä. Ja seisomista tarjosikin sitten ihan joka kohtaan. Ehkä nurtsilla oli liikaan sorsankakkaa? :D Otettiin puun kiertoja ja temppuilua maahan menemisen kyytipoikana - jo rupes kyynärät löytämään nurmikosketusta. Istumiseen otin vähän uudenlaisen rytmityksen, jolloin ihan bra.

Illalla sain kotipihalle oman tokosparraajan, kun Katri poikkesi Bensonin kanssa näyttämään heidän käyttämää tunnarimetodiaan. Kompostikehikon alle rivi, oman haistelusta naks! ja palkka. Ipekin koitti joitakin kierroksia ja tekikin ihan innokkaasti. Juteltiin lopuksi kadonnen tokomotivaation metsästämisestä ja samaan aikaan selän takana Ipe-rakas yritti onkia verkon välistä omaa suuhunsa. On se aika herttanen koira! Sovittiin, että käydään Katrin kanssa tallilla joku aamupäivä, kun eihän tässä graduntekijöillä ole muuta kun aikaa treenata...

*selailee koekalenteria*

Polttopuita talveksi

No ei nuilla ehkä ihan koko talvea selviä, mutta hyvä alkuhan se on! Etenkin tokovammaiselle koiranomistajalle. Me.ihan.oikeasti.treenattiin.tokoa. Luotan edelleen vankkumattomasti treenimetodiini, joka on toiminut jo kolme vuotta. Älä treenaa liian usein. Treenataan joskus ja jouluna, lopun aikaa Ipe tekee hommia mentaalipuolella. Ensin sille siis esitellään asia käytännössä, sen jälkeen se lukee siitä lisää wikipediasta ja muista lähteistä ja lopuksi se sulattelee näitä molempia osapuolia meditatiivisilla metsälenkeillä. Ja toimii hirveen hyvin! 

Noh...totta toinen puoli, mutta onhan mun myönnettävä, että oon hävyttömän laiska ja aikaansaamaton tokon suhteen. Säännöllisesti (muutamia kertoja viikossa) se treenaa vain kaukoja, jääviä ja käpytunnaria. Voittajaa ajatellen meillä olis vielä työnsarkaa metallissa, ruudussa ja tunnarissa. Mutta tunnarin eteen ollaan nyt parina Karstula-viikonloppuna tehty ihan oikeasti töitä. About kolmen sarjoissa, tarkoituksellisesti suhteellisen korkealla vireellä. Oma on jo noin 10 sentin päässä muusta kasasta, jeij! Nyt neuvoja tokohirmuilta: alanko levittään hajustamatonta kasaa ja oma edelleen semisti piilossa? Vai miten?

Virhemarginaali on ollut onneksi oikeastikin marginaalinen. Yleisimmin se menee niin, että ekalla se juoksee kasan luo, jos oman haju ei satu heti lähistöltä nenään, niin tulee takaisin häntä heiluen. Uudella käskyllä lähtee (edelleen iloisesti) matkaan ja vasta nyt malttaa etsiä huolella, välillä pitkiäkin aikoja jos on oikein hyvässä piilossa. Mitä lähempänä olen itse kasaa, sitä varmennin se etsii oman heti ekalla yrittämällä. Mutta tarkoituksellisesti olen pitänyt matkan kisamitoissa. Ja turpani kiinni nenätyön aikana. Vauhdista palkka. 

Kyllä se osaa seuratakin!
(Edes nuo Unikko-kumpparit ei saa sen kontaktia herpaantumaan :DD)

Viikonloppuna nautittiin reipashenkisesti syksystä. Vaikka vasta muutamia viikonloppuna sitten olin maalla viettämässä kesälomaani. Kolmen kuukauden päästä on muuten jouluaatto, go figure! Sitä ennen on onneksi sopivasti aikaa nauttia sienistä, puolukoista ja vielä niistä sinnikkäimmistä mustikoistakin, jotka on kasvaneet käsikranaatin kokoisiksi. Unna huolehtii siitä, että metsään ei jää mustikoita. Koputettakoon nyt puuta, muttta pakko mainita semmonen pieni ja kummallinen juttu mustikoihin liittyen. Unnan yletön mustikansyönti on niitä harvoja asioita, jotka erottavat tämän syksyn edellisestä. Toinen eroavuus on se, että Unnan epilepsiakohtausten välit on pidempiä kuin aiemmin. En viitsi edes kirjoittaa nuita samaan virkkeeseen, mutta voinen silti kai hiljaa pienessä mielessäni pohtia asioiden yhteyttä...

Rita on mekastellut rantaheinikoissa sorsaperheitä lähdölle sen tuhannen kertaa. Tänään kun mentiin rantaan, niin kuulin jo puolesta matkaa kaameaa huutoa, jonka tunnistin (Ritan lisäksi) joutseniksi. Juoksulla rantaan kauhukuvat joutsenien joukkoteurastuksesta silmissä. Onneksi siellä oli kaikki osapuolet ehjin nahoin, yks astetta äkäsempi joutsenäiti tai -isi siellä vaan piti semmosen huutokonserton viiden poikasen puolesta, ettei mummelikaan tohtinut uida niiden perään. Ehkä se oli joku joutsenten perhepäivähoitola, jonka vastuulinnuksi oli valittu onnistuneesti pahapäisin aikuinen. Niin auktoriteettinen se ainakin oli, että Ritakin poikkeuksellisesti tyytyi katselemaan niitä rannalta. 

Sade ei sähikäistä sammuta

Meidän 25 päivää kestänyt treenitauko päättyi tänään. Vaellukset, koulutusvuorot ja Münchenit on pitäneet Ipen sivussa radalta sitten Oulun kisojen, joten voitte varmaan kuvitella millanen myllytys oli käynnissä kun illalla mentiin kentälle! 

Tarkasti tutti suussa

Vettä satoi taivaan täydeltä, kun käytiin heittämässä 45 minsan lämmittelylenkki - vihdoinkin löysin sen rengasreitin Niihaman pöpeliköstä. Fanni oli hupulaisena mukana ja tuntui tykkäävän mutaisesta lenkistä ihan yhtälailla kun tuo kaahotin. Oli kyllä villi koira tuo Ripelius, ei meinannut millään pysyä pöksyissään.

Valkkutreeneissä oli vain kaksi koirakkoa meidän lisäksi, joten aikaa oli ruhtinaallisesti. Anun rääkkitreenit keskittyi muistin ja häiriön kanssa pelaamiseen. Tutustuttiin kahdessa erässä 24 esteen rataan. Juuri ennen kun koiralle annettiin lähtölupa, Anu antoi ohjeeksi suorittaa jokin tietty este toisin päin. Ekalla kierroksella muisti vuoti ja handlasin kyllä hyvin keppien suorittamisen toisesta päästä, mutta sen jälkeisen putken unohdinkin. Ja maalissa ei ollut aavistustakaan siitä, että olisin unohtanut yhden esteen. On muuten joskus käynyt niin kisoissakin muutamia vuosia sitten! :D Ipellä oli paketillinen sähikäisiä perseen alla ja alku olikin melekosen holtitonta menoa. Sinänsä kiva juttu, että se pysyi kyllä ohjauksessa ja kuunteli, mutta vauhtia ja hulluutta oli sen verran, että tarkkuus pikkasen pääsi kärsimään. Se hyppäsi puomin sivusta (huolimattoman ohjauksen vuoksi) jotenkin todella oudosti ja onnistui kaatumaan siihen kyljelleen poikittain. Vähän keljulta se näytti, mutta jatkettiin treenejä.

Toisella kierroksella sain toimeksiannoksi suorittaa yhden hypyn takaakiertona, joka nyt kyllä onnistui muistin kannalta, mutta ohjausvalinta oli tökerö. Aika vaikeaa oli hahmottaa radalle uusi ohjausvaihtoehto ilman, että sai kävellä kohtaa tai edes katsoa sinne päin! Muuten rata onnistui ihan kivasti, Ipe tuntui hirveen hyvältä ja vire oli hyvä molemmilla. Hypättiin vähän matalemmilla rimoilla (40-55), treenin aikana taisi tulla kaksi rimaa alas, joista molemmista keskeytin.

Lopuksi mentiin vielä koko rata läpi häiriönsietokykyä treenaten. Kesken radan siellä seisoi "tuomari" tai "ratatyöntekijä" siivekkeen vieressä tai suora putki olikin mutkalla. Yksi pieni ja vihreä cuz tönötti keppien vieressä, mutta sehän ei Ipeä haitannut - ihme kyllä. Pahin häiriö oli, kun Anu seisoi putki-puomierottelun vieressä, vähän arpoi mutta haki sitten puomin oikein.

Vaikka kengät oli märät ja kaikki vaatteet kurassa, niin ei lannistanut mieltä yhtään! Oli niiiiin kiva treenata taas pitkästä aikaa, varsinkin kun tuo koira oli aika ihana. Loppujäähdyttelylle mentiin reippain mielin otsalamppu taskussa, kun alkoi jo hämärtää. Uteliaina mentiin vähän vieraampia polkuja ja jossain vaiheessa kun alkoi olla tarpeeksi pimeää, oli hyvä todeta otsalampun pattereiden olevan lopussa. Hämmästyttävän hyvä hämäränäkö sitä ihmiselläkin on, kun selvisin sieltä liukkaiden avokallioiden ja juurakoiden labyrintistä ehjin nahoin ja ennen puoltayötä kotiin!

"Kun kerran sais reissullansa..."

Unna odottaa tuomiota holtittomasta käyttäytymisestä, josta voi pahimmassa tapauksessa seurata elinkautinen. Se oli taas eilen hukassa. Päivällä laskin jo minuutteja siihen, kun koirat tulee takaisin Tampereelle maalaislomaltaan, mutta illalla olinkin jo aivan valmis lähettämään tuon yhden pienen brindlen takaisin sinne mistä se tulikin.

Sanotaan vaikka näin, että tuo kahen kilon rääpäle on pimein hormoonihirviö, jonka olen koskaan tavannut. Sillä on juoksu ja tuntuu, että jokaisesta juoksusta se muuttuu entistä pöllömmäksi. Ollaan viisi vuotta ulkoiltu tuossa viereisellä kentällä, koska se on turvallinen jyrkkine rinteineen - rajaa kivasti autotiet ulkopuolelle. Edes Fanni ei viitsi nousta rinnettä muutamaa metriä korkeammalle vaikka rusakko suhahtais nenän alta täyteen juoksuun. Päästin koirat irti ja kerkesin saada Fridalta railakkaat tervetulosuudelmat, kun kutsuin koiria takaisin päin. Vaan yksi Unna puuttui. Oli pimeää, joten en voinut nähdä sitä, vaikka se olisikin kentällä vielä ollut. Kutsuin ja vihelsin, rapistelin ruokapussia ja lahjoin loputtomilla herkkulupauksilla. Ei kuulu Kuukkuraista. 

Ipen eromökötys karisi välittömästi tiehensä kun se pääsi jälkihommiin. "Ipe, missä Unna?" Kallisti päätään ja lamppu syttyi - bling! Vainu nenään ja kohti takarinnettä. Tässä vaiheessa jo kirosin pieniä perkeleitä mielessäni, kun tajusin että se hormoonihiiri on kuudessa päivässä kerennyt saamaan taas itsensä niin kovin kierroksille, että se on lähtenyt lätkimään. Sain siis unohtaa toiveet rusakonpapanakasalla mussuttavasta reikäpäästä. Ipe valjaisiin, Unnan panta pussiin ja jälkirutiineiden saattelemana uudestaan jäljelle. Nousi uudestaan rinteeseen, pysähtyi ja ilmaisi kohti Tarkonpuistoa. Kiireellä tielle katsomaan, mutta mitään ei näy missään. Onneksi oli jo myöhä ja autojakin vain harvakseltaan. Frida ja Fanni oli boksissa kentällä, johon Fanni jäi sopivasti houkutinlinnuksi haukkumaan. Juoksulla kotiin hakemaan taskulamppu ja apuvoimia. Alakerran corgipojan iltalenkki aikaistui, kun pyysin heitä pihalle. Vieras (uros!)koira vetää Unnaa puoleensa aivan taatusti. Kun pääsin pihalle, niiin Henkka olikin jo bongannut satunnaisen koiranulkoiluttajan seisovan  kahden talon päässä meiltä. Siellä oli meidän Unnakin! Se oli kuulemma pistellyt vastaan Oravanpolkua Karjalanpuistoon päin (eli täysin eri suuntaan kotoa!) ja kun tämä mies oli tullut myöskin corginsa kanssa vastaan, niin Unna oli lyöttäytynyt heidän seuraansa ja kävellyt yhtä matkaa kotiin päin.

Se vinkuu, kitisee ja ulvoo(!) aamusta iltaan. Haluaisi dry humppia Fannia päivät pitkät. Itkee sohvan vieressä, jos kaikki muut ovat pelastautuneet Unnan ulottumattomiin sohvalle. Tai sitten istuu eteisessä ja kitisee ulos. Puhumattakaan niistä lisääntyvistä epilepsiakohtauksista juoksujen aikana. 

Sanoinko jo, että se sterilisoidaan näiden juoksujen jälkeen?

Grüss Gott!

Aamupalalla Nutellaa sämpylän päälle, kadun kulmasta (jos toisestakin) sokerihuurrettuja brezeleitä, ehkä iltapalaksi to-die-for-käsekücheä? Miten voi olla mahdollista, ettei saksalaiset oo lihavia? Tai humalassa niinku suomlaiset? Ja koiratkin kulkee miljoonakaupungin ydinkeskustassa irti omistajiensa perässä. *pitkä ja kateellinen huokaus*

HD-kokoisena: http://coldplay.com/uploads/20120912MunichLarge2.jpg

Münchenin taivallus otti paikkansa ensisijaisesti siitä syystä, että oli aika lähteä katsomaan taas Coldplaytä. Järjestyksessään viides Coldplay-reissu rantautui jo toistamiseen Saksaan, mutta mikäs sinne reissatessa kun siellä on oheiskivana kaikkea herkullista ja halpaa. Etelä-Saksa on varsin tuntematonta seutua, mutta siellä Alppien juurella taitaa kasvaa maasta riippumatta aika rentoa porukkaa, niin kovin ystävällisiä olivat, aivan kuin itävaltalaisetkin. Etelä-Saksan murrekin oli varsin kaunista korvalle ja hämmästyksekseni totesin, että osaan saksaa huomattavasti paremmin kuin esim. ruotsia. Ruotissa ruotsin puhuminen on aina tervan juontia, mutta Saksassa taas oikein innosta puhkuen odottaa, että pääsee kommunikoimaan ja yrittää viimeiseen asti pärjätä saksalla. Sehr toll!

Keskiviikkoiltaisen ja erittäin sateisen keikan jälkeen oli muutama päivä aikaa tankata sokeria koneeseen ja kävellä ympäri kaupunkia. Münchenin Olympiasatadionilla (jossa se Virénin Lassekin vähän kompuroi...) oli tosiaan melekosen kosteat olosuhteet soitella kitaraa, mutta pääesiintyjä selviytyi tästäkin haasteesta ammattitaidolla. Olipa onni, että otettiin stadikan edestä ilmaiseksi tarjotut sadeviitat, vaikka goretakki olikin päällä. Kuvaaminen jäi vesisateen vuoksi lähes olemattomaksi, Henkan puhelimesta löytyy videopätkää jonkun verran. Keikka oli sateesta huolimatta erinomainen. In front of stage -liput takasi mukavan intensiivisen kokemuksen, märkänä istuminen ja bändin näkeminen kärpäsen paskan kokoisena olis voinu vesittää illan pahemmin.

Jos joku miettii, kulkeeko Münchenin yleisissä paljon lipuntarkastajia,
niin meidän kokemuksen mukaan ei.
 Pummilla olisi päässyt oikein nätisti, mutta ei kai me nyt sellasta tehtäis :D

Koirakulttuuri. Siis hyvä tavaton, kuinka paljon Suomella olis opittavaa Keski- ja Etelä-Euroopasta! Siellä kun ei ole ongelma eikä mikään, että koirat kulkevat mukana kaikkialla. Pienet, isot, rotukoirat ja mixit. Kaikenlaista näkyi - yllättävää, kuinka paljon kaupungissa oli metsästyskoirarotuja. Jokunen kirjoitus aikaisemmin kun tulin maininneeksi ne weimarit, niin siellä niitä oli! Ja unkarinvizsloja, toinen lempparini! <3 Ei ollut ollenkaan tavatonta, että koirat kulkivat ilman remmiä kaupungin sykkeessä. Siinä se saattoi seistä ruokakaupan oven edessä ja odotella omistajaansa sieltä harvasta paikasta, johon koirat eivät olleet tervetulleita. 

Koiria oli paljon jopa eläintarhassa (tosin kaikki kytkettyinä), jossa me käytiin kaikkien odotusten ja etiikan lakien vastaisesti. Oon viimeksi käynyt eläintarhassa ehkä kymmenen vuotta sitten. Korkeasaaressa, josta muistan ne väsyneet eläimet. Päätin elää reunalla ja tehdä jotain normaalista poikkeavaa, antamalla mahdollisuuden maailman ensimmäiselle geo-zoolle, joka Münchenissä on ollut jo rapiat sata vuotta. Myönnettäköön heti kättelyyn, ettei kokemus ollut ihan niin herttainen kun nettisivut voisivat antaa ymmärtää, mutta tulipahan käytyä. Joukkoon mahtui mukavasti positiivisia yllätyksiäkin, joten mikään täydellinen ranteet auki -kokemus tämä ei kuitenkaan ollut.

Heti alkuun päästiin lähikontaktiin vuohien kanssa, jotka tykkäs rapsuttelusta ja hengailivat ruoka-automaatilla kuin Pavlovin koirat. Yks utelias tyyppi tuli nuolemaan mun kättä samalla kun rapsuttelin tätä kuvassa näkyvää toteemieläintä ja hetken jälkeen se yrittikin jo maistaa mun kyynerpäätä. Varsin kouriintuntuva aloitus eläintarhakierrokselle. Bitte, hier können Sie tulla vuohen puremaksi. -Schönen Dank!

Eläintarha oli jaettu maanosittain ja suurimmalla osalla tyypeistä oli varsin hulppeat läänit. Sademetsärakennukset oli aika jännittäviä, kun siellä oli kuuman kosteaa ja papukaijat, lepakot ja muut aviaattorit asusteli siellä "vapaina". Eivät toki päässet lähtemään mihinkään kauas, mutta saattoivat yllättää syöksylennoillaan jostain puskan takaa. Laiskiaispariskuntakin eli tällaisessa talossa, jossa ne tosiaan käyskenteli omaa tahtiaan. Kuvassa ohikiitävä yksilö kapusi siitä päidemme päältä kohti katon rajaan asennettua riippusänkyä. Seinässä oli ystävällinen ohjelappu: Bitte, ethän koske laiskiaiseen.

"Sademetsässä" vilisti vapaana myös pieniä liskoja

Meidän ehdoton lemppari (sarvikuonon lisäksi) oli kirahvi. Siellä oli kaksi pitkäkaulaa, jotka söi puihin asennetuista heinäkoreista ja hengaili riikinkukkojen kanssa. Mulla on nyt missio: nähdä kirahvi luonnossa. Erinäisiä eläimiä on tullut nähtyä luonnossa, kuten Intiassa elefantit ja tiikeri sekä Uudessa-Seelannissa pingviinejä, joten niiden kohtaaminen ei ollut niin sykähdyttävää. Voi pojat, että haluan päästä näkemään tuommosen hujopin jossain savannilla!

Surullisimmat treffit löyty apina-alueelta, jossa sai kunnon reality-checkin varsin rivakasti kun tuumaili hetken niiden kädellisten touhuja. Erityisesti niiden, jotka ovat jo hämmentävän lähellä ihmistä. Pienemmät ja eläimellisemmät apinalajit tuntu olevan vaan kauheen fiiliksissään siitä yhteisöstä, jossa elivät ja sukivat toisiaan. Aika viriilejä tyyppejä ne pikkuapinat! Mutta sitten nää isommat ja älykkäämmät, jotka mm. Hannoverissa vasta hiljattain päättivät rakentaa tikkaat ja kiivetä aitauksesta ulos, olivat melko masentavan näköisiä. Nuorimmat apinat oli selvästi leikkisämpiä ja ilon kautta kulkevia veitikoita, jotka keksi milloin mitäkin jekkua. Mutta kyynel kostutti silmäkulmaa, kun seurattiin tovi orankien elämää, joista varsin provosoivasti käyttäytyi kuvassa oleva vanhus. Se tuli istumaan lasin taakse nenä kiinni lasiin ja katseli kulmiensa alta lasin takana tuijottavia ihmisiä. Siirryttiin sisätilojen puolelle, johon se tuli perässä ja taas lasin taakse mielensäpahoittaja-ilmeen kanssa. No kyllä minä ainakin mieleni pahoitin. Surullisinta niissä oli se, että niiden silmistä näki niin huutomerkeillä varustettuna olevan viestin siitä, että ne taitaa ymmärtää paaaaaljon enemmän kuin me oletetaankaan...

Illalla nukkumaan mennessä mietin, mitä eläintarhassa tapahtuu öisin? Onko niillä jotkut hirveet reivit kun kukaan ei oo kattomassa? Hautooko ne sotasuunnitelmaa vallankumauksen varalta? Vai onko ne vaan yksinkertaisesti menettäny jo kaiken toivon? Jos joskus siunaantuu jälkipolvea, niin pitäiskö niitä oikeesti viedä tommoseen paikkaan? Voiko eläintarhan ideologiaa selittää millään tavalla, jotta voisin edes hitusen oikeuttaa käyntiäni siellä? Oli miten oli, niin ehkä keskityn seuraavalla kaupunkimatkallani kuitenkin enemmän niihin leipomoihin...

Älä lähde kesä, mutta tule jo syksy!

Olen kesälomalla ja pyrkinyt viimeiseen asti taistelemaan pimeneviä iltoja ja vihmovia puuskatuulia vastaan. Eilen istuin aurinkolasit päässä puistossa, mutta villapaitakin päällä meinasi iskeä vilu. Iltaisin on niin koleaa, että tekisi mieli kaivaa sormikkaat jo käyttöön ja painaa pipo syvälle päähän. Mutta en varmasti - koska olen kesälomalla. Jos fyysisesti aletaan olla jo häviöllä, niin henkisesti en varmasti anna periksi! Ennen kuin loma loppuu parin päivän päästä. Siitä jatketaan tosin suoraan Müncheniin (<3), jossa sääennusteiden mukaan 27 asteen aurinkoinen lämpötila muuttuu sopivasti harmaaksi sateeksi kun saavumme kaupunkiin. Ei lannistuta.

Loma on kuitenkin ollut armollinen ja rentouttava säästä huolimatta. Lapin erämaata ja Keski-Suomen hiljaista maalaiselämää. En kai minä muuta voisikaan toivoa? Ja onhan se aurinkokin paistanut - viime viikollakin helli meitä Karstulassa niin mukavasti, että riehannuttiin rannalla.

Ja onhan loppukesän lomailussa paljon hienouksia, joista juhannuslomailijat voivat vain unelmoida! Unna ja Fanni ovat syöneet mustikoita enemmän kuin moni suomalaisihminen tänä kesänä. Unna toivoi ruokavalion muutosta lähi- ja luomuruokaan ja sillä se taisikin elää koko vaellusreissun ajan. Tuo pieni ja ennen niin ponneton metsässäkulkija on nykyisin kärppänä siellä, missä kulkija varvikkoon kyykkää mustikoita poimimaan. Fanni on omatoimisempi ja kerää itse omat mustikkansa.

Verrattoman outoa on se, että samalla kun kesän loppuminen jokseenkin harmittaa, niin syksyn tule ei haittaa yhtään. Syksyn odotus pelastaakin syvimmältä depressiolta kun joutuu toteamaan, ettei sandaalit jalassa yksinkertaisesti enää tarkene. Syksyllä on vaikka mitä jännää. Jännä arkikin alkaa taas. Jännä gradu odottaa seuralaista yksinäisen kesän jäljiltä ja loppusuoralla olevat opinnot saavat uutta maustetta opettajan pedagogisista opinnoista. Jännää! Tulin myös tarkastaneeksi, että metsässäkin on vaikka mitä jännää syksyä odottamassa.

Poikkeus vahvistaa säännön

En ole koskaan oikein lämmennyt näille haasteille, joita blogeissa aika ajoin kiertää. Nyt kuitenkin sattui kohdalle niin kutkuttavia kysymyksiä, että innosta puhkuen kävin miettimään vastauksia niihin. Kiitos haastajalle!

“Ohjeet haastetuille: Jokaisen haastetun tulee vastata niihin 11 kysymykseen, jotka haastaja on esittänyt ja postata ne blogissaan. Valitse sitten 11 uutta haastateltavaa ja linkitä heidät postaukseesi. Keksi 11 uutta kysymystä, joihin haastettujen tulee vastata. Älä haasta sitä henkilöä, jolta sait haasteen."

1. Mikä on sellainen koirarotu, jonka ulkonäkö on aina viehättänyt sinua, mutta jota tuskin tulet koskaan hankkimaan?
Helppo aloitus! Weimarinseisoja! Seisojaskenet on lapsuudesta enemmän ja vähemmän tutut - silloin jo ihastelin taivaallisen kauniita weimareita, joiden näkeminen oli harvinainen tähtihetki. Joku niiden riisutussa ja sulavalinjaisessa olemuksessa viehättää tautisesti, kaunis rakenteinen ja upeasti liikkuva seisoja on lumoava näky. Seisojaa en todennäköisesti tule koskaan hankkimaan - vain siinä tapauksessa jos päätän joskus muuttaa jänkhälle ja metsästää riekkoja elääkseni.
Rakkautta weimareihin ei vähennä yhtään William Wegmanin upeat valokuvat, joissa kyseinen koirarotu esiintyy varsin groteskistikin.

Lähde

2. Minkälainen nimi on hyvä nimi koiralle?
Riippuu koirasta! Ite kuulun siihen kastiin, joka ei näe ongelmaksi nimetä koiraa ihmisen nimellä ja toisaalta vierastaa näitä tessuja ja tassuja jonkin verran. Sohvakoiran kanssa se nyt on melkeen se ja sama, että onko koira vaikka Kastehelmi, mutta harrastuskoiralle en ehkä antaisi niin pitkää nimeä. Agiradalla koiran nimen täytyy olla näpäkkä ja kätevä. Siksi Islastakin on tullut Ipe ja radalla se on Ip. Seuraavan harrastuskoiran nimi on ollut hautomossa jo hyvän tovin ja varteenotettavia vaihtoehtoja on jäänyt jäljelle kaksi tai kolme. Sen verran uskalias en ehkä olisi, että nimeisin koirani Avaksi, Tykiksi tai Salamaksi, jos siitä tuliskin joku hirvee lahna. :D Omista koirista osuvin nimi on mielestäni Unnalla, joka on niin Unnan näköinen kun olla ja voi.

3. Milloin todella tunsit onnistuneesi koirasi kasvatuksessa tai missä viime aikaisessa tilanteessa olet ajatellut, että jotain on näköjään tullut tehtyä oikein?
Ipe on aikamoinen luonnonlahjakkuus kiltteyskilpailussa, joten en ehkä voi kovin montaa sulkaa siitä ottaa hattuuni, mutta kyllä silti lämmitti vaelluksella aika monta kertaa sydäntä, kun tuumaili kuinka helppo koira se onkaan. Huoleton ja vaivaton mitä erillaisimmissa tilanteissa. Ei tarvinnut olla huolissaa porokohtaamisista, ei stressata riekkojen rauhasta, ei muista reissaajista tai oikeastaan yhtään mistään. Vastoin kaikki luonnonpuiston lakeja Ipe oli koko reissun vapaana: jos toisia vaeltajia tuli vastaan, se kulki käskyn alla vierellä ohi, tai kuten useimmissa tapauksessa, sai luvan mennä tervehtimään innosta soikeina olevia rapsuttajia, ollen toki itsekin innosta soikeana. Autiotuvilla käyttäytyi paremmin kuin moni ihmisreissaaja ja otti haastavatkin tilanteet (kuten vaikeat vesistön ylitykset) todella lungisti. Se on ajatuksella kulkeva koira. <3

4. Milloin viimeksi ja missä tilanteessa olit todella, todella huolestunut koirastasi?
Viimeisin keissi täytyy olla Unnan katoamistemppu kesäkuulta, jolloin oli niitä (onneksi) harvinaisia paniikkinappula-hetkiä. Meni kyllä kuppi ihan totaalisesti nurin ja oli häijyä maistaa sitä fiilistä, kun ajatus ei paniikin vuoksi kulje enää kunnolla. Edes Fridan turvonnut pää -jatko-osa ei huolestuttanut niin paljon, kuin kadoksissa ollut Unna. Hyi kauheeta, ihan kylmää kun mietinkin sitä iltaa...

5. Edustaako nykyinen koirasi sellaista rotua, jossa aiot pitäytyä ja jollaisia aiot vielä tulevaisuudessakin hankkia? Kyllä/ei, miksi?
Kyllä ja ei. Chihuahuat on nähty - sen rodun pariin ei ole kamalasti intressejä nykyisen terveys-, luonne- ja ulkomuototilanteen vuoksi. Olen uhannut, että sitten kun oon niin vanha, etten agilityradoilla jaksa enää juosta, niin saatan hankkia eläkepäivien iloksi chihuahuan, mutta siihen on onneksi aika monta vuotta aikaa.
Bordercollie sen sijaan on the rotu, joka tulee todennäköisesti olemaan osa elämää hamaan tulevaisuuteen asti. Mulla on vuodelta 1997 koirarotukirja, jossa on bortsujen kohdalla kirjanmerkki ollut siitä asti kun kirjan olen saanut. Unelma omasta beeceestä toteutui tosin vasta kymmenen vuotta myöhemmin, mutta hyvää kannattaa aina odottaa. Päivääkään en vaihtaisi pois. Rotu liippaa niin läheltä omaa sielunmaisemaani, kaikessa herkkyydessään ja innokkuudessaan - ollaan vahvasti samalla aaltopituudella.

6. Mikä on epämieluisinta koiraperheen arjessa?
Hmm...ehkä siivo? Koirankarvoihin, kuraan ja hiekkaan on kyllä niin tottunut, että siitä ei enää osaa niin ressatakkaan, mutta kun vierailee koirattomassa kodissa, niin sitä huomaa miettivänsä, että miten täällä on niin eriskummallisen siistiä. Oishan se kiva, että vois pitää vaikka valkosia mattoja ja vaaleaa sohvaa, mutta tämmöisen lauman kanssa ne ei tule kysymykseenkään.

7. Milloin ja miksi olet todella haaveillut vaihtavasi koirasi rullaluistimiin tai muuhun vaivattomampaan harrastukseen tai elämäntapaan?
Näitä tilanteita on yllättävän vähän, ottaen huomioon kuinka reikäpäisiä (kirjaimellisesti) nuo pienet varsinkin on. Yleensä ne hetket kun tekis mieli laittaa Keltaseen pörssiin ilmoitus "myydään neljä persereikää" ovat lähtöisin omasta ärsyyntyneisyydestä ja lyhytpinnaisuudesta, jota on ajoittain (kerran kuukaudessa) havaittavissa. Joskus edes lyhytpinna ei ole koetuksella näiden kanssa, mutta joskus taistellaan kyllä kaikkia todennäköisyyksiä vastaan. Kyllä on iloiset ajatukset kaukana, kun ajattelet käyttäväsi koirat "äkkiä pissalla" ja jo rappukäytävään sattuu samaan aikaan alakerran innokas pentu, josta Frida saa paskahalvauksen ja koko saakelin minikomppania yltyy silmittömään raivoon samalla kun Ipe vetää häntä vimmatusti heiluen tekemään tuttavuutta tämän karvalapsen kanssa. Pihalle päästyäsi jokainen on valinnut oman pääilmansuuntansa, jota lähtee toteuttamaan päättäväisin askelin, kukaan ei suostu pissaamaan nopeasti ja arkkivihollisetkin (kaksi työlinjaista sakemannia) yllättää suu vaahdossa ärjyen kulman takaa. Ei ole liioiteltua sanoa, että olen joskus tullut posket kyynelistä märkänä sisään ja kihissyt raivosta kaikille mahdollisille koirajumalille.

8. …mutta miksi se karvainen köriläs vielä nuokkuu jaloissasi?
No juuri siitä syystä, että arki on näiden kanssa enemmän juhlaa kuin taistelua ja ylläkuvattuja worst-case-scenarioita sattuu onneksi todella harvoin. Kaikille tutuille ja tuntemattomille, jotka hämmestelevät lauman kokoa, sanon aina, että enemmän ne antaa kuin ottaa. Ihan sama kuinka paska päivä on ollut töissä tai ylpällä, niin neljä vilpittömästä ilosta heiluvaa häntää kääntää suu pielet väkisinkin hymyyn. Vaikea kuvitella elämää ilman koiria.

9. Erityinen hetki?
Flow - agiradalla. Tai vaikka se kiireetön ilta sohvalla neljän kainaloisen kanssa.

10. Milloin tiedät, että koirasi on täydellisen onnellinen?
Kolme neljästä meillä on erityisen täpinöissään silloin kuin tapahtuu. (Se yksi punainen on onnellisimmillaan silloin kun on vatsa täynnä ja mitään joutenoloa kummempaa ei ole odotettavissa.) Toimijatyypit: mikä tahansa jakamaton huomio näitä kohtaan saa ne onnesta mykkyrälle, vielä siistiimpää on jos voi tehdä jotain hassua, jonka seurauksena kuuluu "NAKS!" Täydellisestä onnesta kertoo se kipinä silmässä, hyvä ryhti ja odottava, mutta rento asenne. Ipellä se hetki useimmiten sisältää vettä tai lunta.

11. Koirasi hauskin piirre, tapa tai ominaisuus?
Frida on ainoa, joka tervehtiessään kantaa lelua suussaan. Se on musta älyttömän hellyyttävää
Fanni on ihana iltaisin väsyneenä. Kun on aika lähteä makuuhuoneeseen nukkumaan, se kääntyy valmiiksi selälleen kun tulen sitä nostamaan. Siitä sen voi nostaa kuin vauvan väsivarsille tai pidellä Leijonakuningas-tyyliin ilmassa patsastellen.
Unna on mestaripäivystäjä. Iltaisin kun keittiössä puuhastellaan iltapalaa ja leipävehkeet (eli juusto!!) jää pöydälle odottamaan mahdollista santsikierrosta, niin Unna makaa sfinxinä keittiön matolla hiiren hiljaa vaikka kukaan ei siellä asioisikaan hetkeen. Odotus yleensä palkitaan...
Ipen ihanin ja persoonallisin juttu ilmenee iltaväsymyksen iskiessä. Jos istun koneella, niin se tulee usein väsyneenä jalkoihin makaamaan ja nuolee jalkapöytää. <3 Ipe ei ole mikään pusuttelija, ei esimerkiksi nuole naamaa ollenkaan, joten tämä harvinaislaatuinen hellyydenosoitus on jotenkin ylisöpö. :D

Vahinko kiertää seuraaville: Lea, Katri, Anu, Heidi, Salla, Sarianne

Haluan tietää:
1. Rotu, jonka ulkonäköä ihailet, mutta et voisi sellaista kuitenkaan ottaa?
2. Saitko valita koirasi pentueesta? Jos kyllä, niin mitkä seikat vaikuttivat päätökseen?
3. Minkä niminen koirasi olisi, jossei se olisi se mikä on?
3. Tähtihetki koiraharrastuksessa?
4. Milloin viimeksi olet huomannut satsaavasi koiraasi enemmän kuin satsaisit itseesi?
5. Mistä koirasi taidosta tai ominaisuudesta olet erityisen ylpeä?
6. Jos saisit muutta jonkin asian koirasi koulutushistoriassa, mikä se olisi ja miksi?
7. Jos olisit koira, millainen agi-/tokokoira olisit?
8. Millainen ihminen koirasi taas olisi? Mikä se olisi ammatiltaan?
9. Miten päädyit ykköslajinne pariin?
10. Mikä on ärsyttävin asia ykköslajissanne?
11. Onko olemassa koiraa tai koiraharrastajaa, jota ihailet syystä tai toisesta?

Rento-Reiskan matka nirvanaan

Ipe on siitä poikkeuksellinen olento, että sen taivas löytyy Turusta. ;) Välittäisin minäkin Turusta yhtä paljon, jos saisin siellä niin totaalista mielihyvää kuin Isla. Kävimme siis Tanjalla osteopatiassa taas tänään. Tai taas ja taas - edellisestä kerrasta on kolme kuukautta. Kolmen kuukauden huoltoväli on osoittautunut ihan toimivaksi systeemiksi, toki useamminkin voisi käydä, mutta tuo suora tietä tuhansine valvontakameroineen käy niin verenpaineen päälle, että neljä kertaa vuodessa on ihan riittävästi.

Auringon alla ei ollut mitään järkyttävän uutta. Tavallisuudesta poiketen rintaranka oli jokseenkin tahmea, mutta se lienee ihan kantojuhtana olemisen syytä viime viikolta. Aukesi helposti, joten se oli sillä hyvä. Vaelluksen jälkeen tuntuu olevan pieni välttämättömyys hoidattaa koira kuntoon, edelliselläkin kerralla rintaranka oli jumissa.

Maksan verenkiertoon keskityttiin entistä tiiviimmin, se on edelleen jähmeä vasemmalta puolelta - kuten aina. Hoito aloitettiin tällä kertaa maksaa tukevalla käsittelyllä, joka tehtiin koiran seistessä. Oli muuten hirveen helppoa pitää löysää makaroonia pystyssä. Tanja piteli takapäätä hoitonsa ohella ja minä kannattelin etupäätä, joka pyrki viimatusti vaipumaan kooman rajamaille. Vähän sama tunne kun teininä, jolloin joskus piti pidellä pystyssä todella tuhdistu humaltunutta kaveria. Maksan käsittely sai aikaan megalomaaniset venytykset - Ipe nosti etutassunsa mun harteille ja venytti takajalkansa suoriksi samalla kun rinta lähes tulkoon kosketti mattoa. Jopa päivittäin venyvien koirien kanssa työskentelevän kommentti oli "herrajumala!" Ipe on pieni ja notkea joogi. Watch out - ensi keväänä on kansanopiston kurssivalikoimassa Ripeliuksen vetämä dooga-kurssi!

Makuukäsittelyssä nähtiin lisää uusiin ulottuvuuksiin ylettyviä syvävenytyksiä, joita saatteli täydellistä tyytyväisyyttä viestivät huokaukset. Kun silmät alkaa pelaamaan hedelmäpeliä ja lopulta hyytyvät kokonaan, ei fiilikset nirvanasta ole kovinkaan kaukana.
Oikea puoli oli hyvä, vasemmassa puolessa edelleen tekemistä. Mutta parannusta viime kertaan kuitenkin oli, joten suunta on oikea! Jatkamme rohtojen syöntiä, muistamme venytellä ja huolehtia lenkkeilystä kaikissa eri muodoissa. Katsotaan, miltä tilanne näyttää kolmen kuukauden kuluttua.

Rentoilua erämaamajassa

Todistusaineistoa

Viimeisimpään kisapäivitykseen on lisätty vihdoin se video, jota kaikki ovat varmasti odotelleet henkeä pidätellen. Ai, ette?

Videoon pääsee nopeammin käsiksi tästä linkistä.

*Ihmeellisen Seesteinen Laitahyökkääjä ja Ajatustenlukija

*I.S.L.A.
Ipe ansaitsee Sudenpentujen arvonimen, ehdottomasti. Tuo koira on semmonen eräkettu, että ei paremmasta väliä. Toki se osottautui lungiksi eränkävijäksi jo ensimmäisellä reissullaan, mutta vakuutti erinomaiset eräominaisuutensa uudestaan.

Neljä kokonaista ja kaksi vajaata vaelluspäivää; laskeskelin noin 70 kilometrin matkalta kaksi armoa anelevaa vaivasenluuta, yhden kantapäärakon ja neljä rakan hellimää tassua. Plus kaikki ne kuhmut päässä, jotka aiheutuivat maahisille tehtyjen autiotupahuussien ovenpielistä. Mutta ei semmosta kolhua tullut, etteikö oltaisi kilometrien jälkeen voitu huokaista ihastuksissamme: "wow, mikä reissu takana!"

Sunnuntai-iltana saavuttiin Aittajärven parkkikselle melko myöhään, joten tehokasta kävelyaikaa oli juuri sen verran, että etsittiin sopiva leiritymispaikka. Hilpaisu perusosalta erämaanpuolelle oli onneksi lyhyt ja lähti käyntiin jännittävästi kahlaamolta. Viime reissulla vesistönylitykset hoitui pikkuisella vaijeripaatilla, joten kahlaushommat oli uusi kokemus sinänsä. Kahlauksen mestariksi osottautui tietenkin Ipe, joka Lutralutra-lisänimensä oikeuttamana oli usein ravannut jo kolme kertaa edestakaisin sillä aikaa kun me Henkan kanssa vaivoin päästiin vastarannalle.

Ensimmäinen telttapaikka löytyi parin tunnin taivalluksen jälkeen, joten aikaa jäi palautella mieliin teltan tehokkainta kokoamistapaa ja Trangian ihanteellisinta keittoliekkiä. Telttapaikan vierestä kuului puron solinaa ja juomapullon täyttöretkellä löytyikin jotain mielettömän hienoa. Tihrustin jo vähän illan hämärtyessä reittiä puron varteen mahdollisimman kuivin sukin, kun huomasin, että puron pielusta on aivan keltaisenaan lakkaa! Eli hillaa, kuten paikalliset sitä tuppaa kutsumaan. Oon viimeksi nähnyt niin valtavasti tuota metsien marjakuningatarta joskus pikkunatiaisena, joten oli siinä ihmettelemistä. Suu muikena söin vatsani täyteen lakkaa iltapalaksi ja aamulla palasin hakemaan matkaevästä mukaan. Sinne jäi vietävän paljon lakkaa kerättäväksi jollekin onnekkaalle, jos kukaan sitä paikkaa sattuu tänä syksynä havaitsemaan.

Ensimmäisenä kokonaisena vaelluspäivä päästiin oikein kunnolla kilometrien makuun, kun vedettiin sellanen huoleton puolimaratoni. Sarviojan autiotuvalla pysähdyttiin syömään ja jatkettiin matkaa kohti Paratiisikurua ja Pirunporttia. Päivä oli aurinkoinen ja lämmin eli juuri ihanteellinen nousta julmetun jyrkkää tunturinrinnettä, not. Onneksi luontoäiti korjasi eränkävijöiden olotilaa kahdella virkistävällä sadekuurolla. Pirunportin takaa löytyi se varsinainen paratiisi, ainakin koiran mielestä, kun varjoisan jyrkänteen lomasta löytyi lumikasa! Ipe meni tietenkin ihan sekaisin ja olisi halunnut jäädä kaivelemaan lumitunneleita tunturiin.

Melko myöhäisellä päästiin Muorravaarakan autiotuvalle, jossa olikin jo useampi ilonen reissaaja lettujen paistossa, joten päästiin sopivasti osallisiksi heidän lettukesteihinsä. Tuvassa oli jo kolme ihmistä meitä ennen, mutta olivat erittäin koiramyönteisiä, joten yövyimme hyvillä mielin Ipen kanssa tuvan puolella. Eniten harmia taisi aiheuttaa se, ettei Ipe voinut nukkua kuin yhdessä kainalossa kerrallaan!

 

Edellisen päivän jäljiltä pidettiin vähän kevyempi päivä tiistaina ja käveltiin vain kymppi yhden tunturin yli Anterinmukkaan. Päivä oli lähes täydellisen aurinkoinen, lämpötila oli kahdenkympin hujakoilla ja meitä odotti Anterinmukassa erämaasauna! Aivan mieletön paikka. Teltta pystyyn, sauna lämpeemään ja joen varteen aurinkoa ottamaan. Jokivesi ei ole kovin montaa astetta "lämmintä", mutta silti uiminen kristallinkirkkaassa vedessä ei tuntunut pahalta. Paremminkin erittäin puhdistava kokemus.

Keskiviikkona koitti reissun raskain osuus, kun lähdettiin huiputtamaan Kuikkapäätä (680 m). Matkasuunnitelma sattui kaiken lisäksi olemaan sellanen, että kamojen jättäminen alarinteeseen ei ollut järkevä vaihtoehto. En sitten tiedä kuin järkevää rinkka selässä huiputtaminenkaan on... Olipahan siinä ainakin tekemistä ja tuntuuhan se kaksinkerroin paremmalta päästä sinne huipulle lastin kanssa kuin ilman. Komiat oli maisemat ja tuuli niin vietävästi, ettei meinannu piilarit pysyä päässä.

"Me tehtiin se!!"

Laskeuduttiin takasin alas ja suunnattiin Muorravaarakkajoen varteen yhdelle nuotiopaikalle yöksi. Tunturin rinnettä alas tullessa huomasin, että Ipe ei kävele ihan puhtaasti, josta kävi ilmi että anturat ei tykänneet rakkaisesta rinteestä, jota jouduttiin nousemaan jonkin aikaa. Jokivarteen mennessä  kuljetut kuivat kangasmetsät oli niin rutikuivia, että jalan alla ratiseva sammalikko/varvikko hoiteli Ipen anturat viimeistään siihen kuntoon, että kahdeksi viimeiseksi päiväksi siitä tuli tossukoira. Kahden illan Bebanthen-hoitola ja tossutteli riitti estämään invalidisoinnin. Yhdessäkään tassussa ei ollut varsinaisesti haavoja, mutta olivat vaan niin kuluneet, että mahtoivat olla taivaallisen hellänä.

Viimeiseksi illaksi suunnattiin jokivartta pitkin Snellmannin majalle, jossa saatiin yöpyä ihan keskenämme. Pieni sympaattinen autiomaja, johon päästäksemme piti tehdä muutama rohkea ja uhkarohkeakin kahlaus. Karttaan merkitty virallinen kahlaamo oli vielä pala kakkua, mutta jatkoa varten meidän piti tehdä vielä kaksi muutakin kahlausta ihan omavalintaista reittiä noudattaen. Homma kääntyi lopulta kalsarikahlaukseksi eli kun lahkeiden kääriminen ei enää riittänyt, piti heittää housut pois ja tehdä ylitys alkkarit jalassa. Niljakkaat kivet ja kova(!) virtaus teki hommasta haastavan, vaikka rinkka painolastina pitikin jalkaa vähän tukevammin pohjassa. Yläreiteen ylettävä kahlaus tarkoitti Ipelle uintireissua, joka kävi samalla vaikeamman asteen vesijuoksutreenistä. Virtaus oli paikoin niin voimakas, että Ipen kanssa oli noudatettava vähän erikoisempaa linjaa. Koira yläjuoksulle ja perskarvoista kiinni sen verran, että sai työnnettyä vauhtia. Sen perään semmonen 10 sekunnin hengenpidätys, että pääseekö se kauhomaan vastarannalla, alajuoksulla vastaanottavan luo virran viedessä sitä hurjaa vauhtia. Aika urhoollinen koira tuo lopulta oli, vaikka sen ilme pahimman virtauksen mukana valuessa olikin aika järkyttynyt. Uintireissun päätteeksi oli hyvä vetää pienet vesihepulit ja päästää kuin viitapiru pitkin joen pielustaa.

Viimeisen aamun piti olla vain lyhyt hilpaisu takaisin autolle, mutta hiukan liian itsevarmoina huomattiin kulkevamme väärää polkua, joka aiheutta taas kaksi kahlausta lisää. Saivatpahan jalat ja tassut viimeiset voitelut hyisestä erämaajoesta ennen kuin oli aika istahtaa taas autoon hetkeksi. Koko paluumatkalla ei tehnyt mieli edes aukaista radiota, saati käydä puhelimella sähköpostien tai viestien kimppuun. Vaelluksella on parasta juuri se tässä ja nyt -eläminen, jossa kaikki mitä tarvitsee selviytyäkseen on ympäröivässä luonnossa tai rinkassa kantamuksena. Parasta terapiaa, mitä voin kuvitella kiireisen arjen vastapainoksi. Erämaassa voi ajatella korkeintaan sen tunnin eteenpäin, että söisinkö tauolla Voima Kaurakeksin vai jogurttipatukan. Siellä ei tarvi kun olla ja ihmetellä luontoa. Elämää, ei esittämistä.